Melko hämmentyneenä olen seurannut kirkollista ja julkista keskustelua kirkon ympärillä. Kirkon ääntä käyttää näissä keskusteluissa julkisen sanan valitsemat henkilöt, jotka saavat omien näkemystensä perusteella kertoa miten Raamattua pitäisi tulkita ja mikä on kirkon käsitys Jumalasta ja ihmisyydestä. Usein näihin keskusteluihin otetaan mukaan ihminen, joka edustaa jonkinlaista ääriajattelua kristillisyydestä ja jolla on jyrkästi poikkeava käsitys siitä mitä ns. asiantuntijat ovat mieltä. Näin saadaan sopivan suuri kontrasti ns. järkevän ajattelun tueksi.

Huomenna on kirkossa vaalipäivä ja kirkon oma organisaatio kannustaa ihmisiä äänestämään suurin joukoin. Kannustimena toimii ajatus muutoksesta, jonka demokraattisempi vaali toisi tullessaan. Näin kansan näkemys Raamatusta ja Jumalasta läpäisisi kirkon opin. Tähän sisältyy itseäni pelottava ajatus raamatun sanoman päivittämisestä. Epämääräinen ajatus siitä, että raamatussa on nykyihmisen silmissä jotain viallista ja vanhaksi käynyttä tuntuu pelottavalta, kun se tulee kirkon piiristä. Itsekin toivon, että ihmiset tulisivat äänestämään, pohtien samalla sitä mikä merkitys omalla seurakunnalla on hänelle itselleen. Kuka olisi sopiva henkilö tekemään työtä oman seurakunnan eteen.

Oma kokemukseni Jumalasta on tehnyt minusta nöyrän. Nöyrän terveellisellä tavalla. Kapinani Jumalaa ja Raamattua vastaan on kääntynyt avun pyynnöksi ja joskus jopa huudoksi. Oppirakennelmat ovat sortuneet tyhjiksi hädän keskellä.

Sillä mitä mieltä kirkko, teologit tai julkinen mielipide ovat tasa-arvosta, avioliitosta tai piispan raha-asioista tai edes synnin määritelmästä muuttuu turhaksi kun elämä ja maailma jyrää ihmisen yli. Samaan turhuuden myllyyn joutaa myös herätysliikkeiden ja ääriryhmien uho ja palo.

Kristinuskon ytimeen on jostain päässyt hiipimään  käsitys, että ihmisellä olisi jotain valtaa. Valtaa yli Jumalan, raamatun ja toisten ihmisten. Tämä on hämärtänyt kuvan Jumalasta, joka kärsi ihmisen takia ja puolesta. Sen sijaan, että kirkko katsoisi kärsivää Kristusta, se katsoo kärsivää ihmistä ja yrittää löytää avun itse. Kun siirrämme katseen pois Jeesuksesta häviää samalla luottamus elävään Jumalaan ja hänen tekoihinsa. Näin Jumalasta tehdään heikko ja Jeesuksesta myytti. Tällaisesta katsantokannasta käsin on helppo sanoa, että raamatun sanaa on päivitettävä.

Sen sijaan, että päivitäisimme Raamattua, voisimme tunnustaa oma vajavaisuutemme ja kyvyttömyytemme elää Raamatun sanan mukaan. Tunnustaisimme syntisyytemme Jumalan edessä. Sen, että elämme erossa Jumalasta ja olemme tämän rikkinäisen maailman saastuttamia. Kaikki meidän halumme ja tekomme, hyvätkin, ovat Jumalan edessä lopulta turhia jos ne tehdään pelastumisen takia.

Jumala tarjoaa meille pelastusta ja armahdusta. Omaa ehdotonta ja pysyvää rakkauttaan ja hän odottaa että me tarttuisimme siihen. Hän tarjoaa armahdusta sekä arvoa Jumalan lapsena sellaisena kuin olemme. Me kelpaamme hänelle aina.

Jumalan todellisuudessa demokratiasta tulee enemmän. Siitä syntyy seurakunta, joka elää ja hengittää Kristuksen sydämen sykkeessä ja tekee sitä kaikkea hyvää mitä hänkin teki opetuslastensa kanssa.

Taivas työntää  veden sekaista räntää. Aamu oli kirkas ja pikku pakkanen oli koristellut kasvit kimaltelevalla kullalla. Tuuli enteili  kuitenkin muutosta. Harmaan pilvimassan mukana vyöryi syksyn ensimmäinen lumisade, joka muutti kaiken valkoiseksi. Lumen mukana tullut valo läikähti jossain sielun sopukoissa ja lohdutti. Pian sade kuitenkin muuttui rännäksi ja vedeksi.

Maiseman  on vallannut märkä ja raskas hämäryys. Kipu on läsnä vahvempana kuin koskaan. Äskeinen ilon läikähdys tekee olosta vielä kurjemman.

Jokainen meistä kantaa mukanaan oman elämänsä kipeitä varjoja. Asioita jotka enemmän tai vähemmän satuttavat ja aiheuttavat meille kipua. Tuntuu siltä että aika ei parannakkaan kaikkia haavoja. Päinvastoin, jotkut haavat vain tulehtuvat ja alkavat märkiä.

Saarnaajan kirjassa meille maalataan kuva elämästä sellaisena kuin se on aina ollut. Tässä ajassa mikään ei ole pysyvää. Rikkaus ja rakkaus, kaikki häviää kun ajan aalto pyyhkii niiden yli. Saarnaaja kehoittaa meitä nauttimaan siitä mitä meillä on tässä ja nyt. Mutta miten, kuinka tarttua hetkeen ja elää täysillä kun sisällä tuntuu olevan lakkaamaton kipu ja loppumaton räntäsade.

Olen pohtinut syksyn aikana tätä omaa kipuani ja sitä miten elää sen kanssa. Olen yrittänyt etsiä aikaa ja paikkaa, jossa ensimmäinen haava on tullut. Jotenkin oma kipuni kurkottaa yli ajan sinne ihmisen tarinan alkuun saakka. Sinne missä kaikki luotu ja luonnollinen muuttui Jumalasta irralliseksi häpeän ja orjuujen kaltaiseksi vaellukseksi. Sellaiseksi jossa lapsenkaltaisuus poljettiin tiedon, järjen ja sääntöjen alle. Jossa ihminen otti otteen omasta elämästään ja vallan toisesta. Hetkeen, jossa ihminen tajusi olevansa alasti luojansa edessä ja häpesi sitä. Sieltä löytyy oman kipuni juuret. Jokin minussa olisi  halunut kasvaa kohti toisia ihmisiä ja kohtii Jumalaa, mutta ihmisyyden haavat tarttuivat jo pieneen lapseen ja kasvoivat mukana.

Jokin omassa kivussani sivuaa Paavalin ja Pietarin häpeää. Järjellinen ratkaisu kaikkeen olisi ollut kieltää Jeesus ja kivittää ne jotka vaatisivat minut tilille siitä. Jatkaa matkaani ja mennä kalaan. Tehdä niin kuin itsestäni tuntuu ja pelastaa se mitä pelastettavissa on.  Antaa maailman viedä mennessään ja ansaita maailman mitan mukaan oma osani kunniaa ja nautintoja.

Mutta olen kuin toisetkin opetuslapset, en voi lähteä, koska  joudun toteamaan saman kuin Pietari, ”Kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.  Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.”

Uskon että monet meistä elävät tällaisessaa jännitteessä, joka pakottaa meidät takertumaan Jeesukseen ja Jumalan sanaan, koska omat järkeilymme johtavat aina takaisin pimeyteen. Omat fyysiset ja hengelliset kipumme  eivät katoa tai parane, vaan ne on jätettävä Jeesuksen hoidettavaksi. Oma hengellisyytemme on lopulta koettava täydellinen konkurssi samalla tavalla kuin Pietarilla ja Paavalilla. Meidän oma hyväksyttävä oma kapinallisuutemme ja antauduttava Pyhän Hengen hoidettavaksi kokonaan ja täysiaikaisesti, koska muuten me hukumme.

Danielin kirjassa kuvataan kuinka mikään mitä ajattelemme tai teemme ei pysy salassa Jeesukselta, koska meidän tiemme kulkee aina varjojen kautta.

Hän paljastaa syvimmät salat,
tietää sen, minkä pimeys peittää,
hänen luonaan asuu valo. -Dan 2:22-

Tuo raamatun kohta on valtavan armollinen. Jeesus tietää meidän kipumme ja kyvyttömyytemme. Vain hän voi olla valo. Me olemme se pimeys. Mutta hän haluaa olla meissä ja meidän kanssamme. Varjo kertoo sen missä on valo, sen missä on Jeesus.

Kristinusko ei ole valloittajien uskonto. Kristinusko ei tee ihmistä vahvaksi, menestyväksi ja pärjääväksi. Kristinusko ei kasvata johtajia eikä edistä kenenkään uraa. Kristinusko ei ojenna ihmistä ylhäältäpäin eikä lue lakia syylliselle, joka on jo tehnyt parannuksen. Kristinusko ei jyrää toisin uskovaa eikä käännytä ketään, ei edes rajalta. Kristinusko ei kyttää ja juorua Somessa. Kristinusko ei herjaa eikä etsi vikoja toisesta, eikä kirjoittele pilkallisesti toisista kristityistä..

Jeesus pani merkille, että vieraat pyrkivät aterialla asettumaan parhaille paikoille. Niinpä hän esitti heille vertauksen:  ”Kun sinut on kutsuttu pitoihin, älä asetu kunniapaikalle. Joku vieraista saattaa olla sinua arvokkaampi,  ja isäntä, joka on teidät molemmat kutsunut, tulee sanomaan sinulle: ’Anna tämä paikka hänelle.’ Silloin joudut nolona siirtymään viimeiselle sijalle. Ei — kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka. Silloin isäntä tulee ja sanoo sinulle: ’Ystäväni, siirry tänne lähemmäksi’, ja sinä saat suuren kunnian kaikkien vieraiden nähden. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Kristinuskosta ei pitäisi tulla paha olo eikä sen pitäisi ajaa ketään pois luotaan. Jos sinulle on tullut paha olo Kristinuskon takia, et vielä  ole kohdannut Jeesusta, vaan ihmisiä, jotka kuvittelevat tuntevansa Jeesuksen.

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.  Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.”

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Juttelin jokin aika sitten tuttavani kanssa ja keskustelu kääntyi kummankin elämän vaiheisiin. Tietyssä vaiheessa polkumme ovat ottaneet päinvastaisen suunnan. Itse olen lähtenyt etsimään elävää suhdetta Jeesukseen mutta hän on jättänyt seurakunnan ja uskon kokonaan. Siinä kun oma menneisyyteni kumpusi hyviä muistoja ja kokemuksia seurakunnasta. Hän kertoi kasvavasta pahasta olosta. Hän oli lopulta kokenut että se mitä hänelle oli opetettu ei lopultakaan ollut totta.

Nyt hän oli tyytyväinen omaan elämäänsä johon ei kuulunut uskonto kuin etäisesti sukulaisten kautta.

Kun katselen ympärilleni ja kuulostelen uskovaisten puheita ja tapoja en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Oma taustani evankelisessa liikkeessä ja sen armokäsitys sai tuon keskustelun jälkeen aivan uudenlaisen arvon. Perheessämme elettiin normaalia maalaistalon arkea. Jumala oli se joka toi turvan ja auttoi säilyttämään näköalan ja horisontin avoimena. Jeesus oli kuoleman voittaja ja armahtaja. Usko oli minulle nuorena iloinen asia. Vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt että Pyhän Hengen todellisuudesta ei juuri puhuttu niin sekin oli luontevasti läsnä. Aikuisiällä minut ajoi Jumalan luo takaisin tuo lapsuuden ja nuoruuden uskon kaipuu. Ystäväni taas pakeni uskoa oman historiansa takia.

Herää kysymys, ymmärrämmekö Jumalan tahdosta yhtään mitään. Miten Jumalan rakkaus voi saada ihmisen voimaan pahoin? Onko se mahdollista? Mielestäni ei pitäisi.

Viimeiset viikot ovat olleet itselleni hankalia, vaikka elämä itse on sujunut ihan kohtuullisesti. Olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa. Elämä muuttuu, enkä osaa ole oikein heittäytyä  mukaan. Ikääntyminen on viisikymppiselle järkytys sillä muutokset omassa kehossa ovat isoja ja nopeita. Urheilijana huomaan että lihakset eivät palaudu enää entisellä tahdilla. Se mikä viime kesänä oli helppoa on nyt haastavaa. Olen kompuroinut ja loukannut itseäni enemmän kuin koskaan kuluneen vuoden aikana ja syönyt särkylääkkeitä kuin karkkeja. No on myönnettävä, että liikunta pelastaa monelta vaivalta ja moni ikätoverini on huomattavasti haastavammassa tilanteessa. Mutta kyse on siitä, että ihminen herää omaan rajallisuuteensa konkreettisesti.

En pelkää ikääntymistä, mutta toissapäivänä, kun laitoin keskimmäisen pojan auton ja muutokurman kanssa matkaan kohti etelää, jokin sisälläni meni paikoiltaan. Ikäänkuin omat rajoittuneisuus olisi kirkunut olemassa oloaan. Kun auto lähti pihasta, minun voimani ja kykyni valuivat hiekkaan, koska en yltäisi suojelemaan enää omaa lastani.

Suhde Jumalaan on merkillinen. Luojamme ja Isämme tahtoo suojella ja lujittaa suhdettaan lapseen, kun taas me maalliset isät haluamme, että lapsemme itsenäistyvät ja irottavat otteensa perheestään ja löytävät oman polkunsa. Kuitenkin hätä ja huoli on itselläni päällimmäisenä tunteena. Tajusin, ettäolen taas  tilanteessa, jossa ainoa asia johon voin luottaa on Jumalan johdatus.

Elämme hektisessä maailmassa, jossa tavoittelemme jatkuvasti jotain. Yhteiskunta odottaa meiltä jatkuvasti suoriutumista ja osaamista. Itse elämä hukkuu maailman ääniin. Emme osaa tartua hetkeen ja nauttia siitä. Nauttia siitä, että elämä virtaa suonissani ja olen olemassa. Sen sijaan huolehdimme ja murehdimme tulevaa ja kipuilemme omaa kyvyttömyyttämme.

Matti Nykäsen toteamus, elämä on ihmisen parasta aikaa, sisältää valtavan viisauden. Tämä elämä on arvokas ja sisältää iankaikkisuuden siemenen. Tämä ainoa elämämme alkaa tässä ajassa ja maailmassa ja sen syvin tarkoitus ei ole olla tuottava ja menestynyt, fiksu ja filmaattinen, vaan se, että oppisimme tuntemaan Jeesuksen  ja luottamaan häneen.

Evankeliumi on Jeesus ja kaikki oikeastaan alkaa vasta sitten kun olemme kohdanneet hänet.

Muistan Kahil Gibranin kirjoista kertomuksen jalan jäljistä hiekassa. Ensin jälkiä on kaksi, ihmisen ja Jeesuksen, Kun ihmiselle tuli vaikeat ajat hän huomasi, että hiekkaan syntyi vain yhdet jäljet ja hän soimasi Jeesusta sanoen, että missä olit kun minulla oli vaikeaa? Jeesus vastaa, että silloin minä kannoin sinua.

Kun omat voimani valahtivat hiekkaan jouduin huokaamaan Jeesukselle, Auta! Ja niihän se menee, että vasta kun joudumme nojamaan kaikessa Häneen, silloin vasta hän voi ottaa meidät kokonaan kannettavakseen.

Jollain tasolla evankelistan osa on kulkea hämärässä ja tuntea pimeän kylmä hengitys. Aistia sitä missä Jumala ei ole päässyt koskettamaan ihmisiä. Kulkea siellä missä rakkaus on lehtikultaa ja eikä kestä elämän kovaa kulutusta. Evankelistan kutsun saanut kokee jatkuvaa janoa, jotta voisi vuotaa yli elämän vettä. Siksi evankelistan tie vie erämaan kautta, jossa hän joutuu kohtaamaan omat kangastuksensa ja varjonsa. Lopulta luopumaan niistä. Hän kuivuu ja lopulta joutuu antamaan kaikken omansa Jeesukselle, jotta Pyhä Henki voisi uudelleen ja uudelleen täyttää hänet. Evankelistan osa on nöyrän kulkijan osa.

Pimeyteen, jonne kukaan ei haluaisi astua, evankelista julistaa Jumalan rakkautta ja kirkkautta. Ehdotonta ja rajatonta rakkautta. Sitä mitä hän itsekin janoaa jatkuvasti. Sillä vain ihminen joka on saanut kokea vapautuksen ja päässyt pimeästä, voi ymmärtää mitä merkitsee valo.

Ajoin eilen työpäivän päätteeksi Jyväskylään evankelistojen yhteyspäiville. Ehdin juuri ja juuri kuuleman iltapäivä tilaisuuden viimeisen laulun, Yksi nimi ylitse muiden. Laulu on itselleni yksi rakkaimmista lauluista ja sen laulaminen eilen oli kuin raikas vesisade kuivan kauden jälkeen. Tilaisuuden jälkeen tuli sarja kohtaamisia rakkaiden ystävien kanssa. Yhteys, jota sain kokea oli jotain sanoinkuvaamattoman syvää ja puhdasta. Liekö Jeesuksen opetuslasten välinen yhteys ollut jotain tällaista, jota sain kokea.

Iltatilaisuuden teema pyöri, kuinka ollakaan uupumuksen ja ihmisen rikkinäisyyden ympärillä. Puheet ja laulut olivat lohdutusta ja rakkautta täynnä. Koin että minun ei tarvitse olla vahva vaan tällaisena heikkona ja uupuneenakin ihminen on Jumalalle rakas, koska Jumala on rakkaus! Illan päätteeksi sain rukoilla ystäväni puolesta ja jakaa omastani. Tajusin että elämän vesi virtasi taas, eikä se ollut minusta ja minun tuntemuksistani riippuvainen. Jumala toimii, en minä.

Kesä tuli ja meni. New wine-tapahtuman jälkeen olen viettänyt lähes erakkomaista elämää. En niinkään fyysisesti erossa ihmisistä, vaan henkisesti ja hengellisesti. Olen toisaalta nauttinut helteistä.  Touhunnut yksikseni mummolan puutarhassa ja kartanolla anopin ja appiukon apuna, kesäpoikana. Ajanut halkoja ja niittänyt ojanpientareita. Ajellut traktorilla ja kastellut iltaisin kuivahtanutta puutarhaa ja perunamaata. Soudellut ukin tervaveneellä ja iltapäivisin olen juossut ja kulkenut pitkin Vuokatin vaarojen polkuja. Illat olen lämmittänyt rantasaunaa ja nauttinut uimisesta. Olen asustellut milloin teltassa ja milloin mummolan saunalla.

Lantilla on aina kääntöpuolensa. Samalla kun olen nauttinut kaikesta tuosta, olen huomaamattani väsähtänyt hengellisesti. Olen unohtanut tankata ja ravita Henkeäni. Hengelliset korvani ja aistini ovat hikoileet itsensä kuiviksi tällä pienellä erämaataipaleella. Vaikka olen rukoillut ja jutellut asioitani Jeesukselle en ole jaksanut lukea raamattua ja mikä pahinta, en ole pitänyt yhteyttä toisiin Kristittyihin.

Huomenna aion mennä tankkaamaan itseäni evankelistojen yhteyspäiville Jyväskylään. Tapaamaan ystäviä ja karistamaan erakon karvaiset ja nyhrääntyneet vaatteet yltäni ja pukeutumaan sotisopaan, jolla jaksan kohdata kutsumuksen haasteet.

Yhteys toisiin ihmisiin on yksi kristinuskon keskeisimpiä asioita. Armo on tehty jaettavaksi ja rakkaus annostelukauhaksi. Ilman toisia ihmisiä tämä kaikki olisi turhaa.

Mitä minä tekisin Jeesuksen rakkaudella jos minulla ei olisi ketään, jota kohtaan osoittaisin sitä. Ja taas kuka osoittaisi minua  kohtaan rakkautta jos pakertaisin seurakunnan ulkopuolella yksikseni.

Yksinäinen puu nuotiossa on vain kitkerästi savuava mustunut ja kuoleva kappale, jonka savu kirvelee muiden silmissä. Se tarvitsee palaakseen ja lämmittääkseen muita.

Jeesus käyttää usein miten opetuksessaan hepreankielistä  synti sanaa, joka merkitsee muuria ja väliseinää. Syntiä on siis kaikki mikä erottaa meidät Jumalasta ja lyö kiilaa ihmisten välille.  Siksi huomenna heittäydyn elämän virtaan ja juon elämän lähteestä niin että kuivuneet jäseneni saavat taas maistaa elämää.

Missä rakentuu seurakunta ja kirkko. Mistä löytyy Jumalan valtakunta, jota Jeesus käskee ensin etsiä. Kirkkoja voidaan rakentaa ja seurakuntia perustaa mutta koska Jumalan Pyhä Henki on niissä läsnä ja paikalla? Kuka rakentaa siis Seurakunnan. Mikä on ihmisen rooli tässä kaikessa.

Jumala ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee Jumalaa. Se  on kait jonkilainen lähtökohta. Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo Pietarille, -Tälle kalliolle Minä rakennan kirkkoni. Seurakuntaa ja kirkkoa ei siis rakenna Pietari tai opetuslapset vaan Jeesus.

Konsta Pylkäkkästä mukaellen,  meillä on tässä maailmankaikkeudessa kusiaisen oikeudet.  Voimme olla rakentamassa ja hajottamassa tätä maapalloa ja kaikkea mitä siinä on, mutta emme oikeastaan kykene rikkomaan tässä ajassa kuin sen mikä ylläpitää meidän elämäämme. Jos onnistumme tuhoamaan itsemme, maa ja maailmankaikkeus on yhä Jumalan ylläpitävän voiman varassa. Se jatkaa eloaan ja korjautuu, jos Jumala niin päättää. Ihminen vain katoaa tomuna pois. Jostain syystä Jumala on kuitenkin halunnut sitoa tämän kaiken ihmisen kohtaloon.

Joku ajattelee, että on itsekästä ajatella maailmaa ihmistä varten luotuna ja tarkaan ottaen näin ei olekaan. Mutta meille on annettu velvollisuus huolehtia tästä kaikesta ja sitä kautta meidän kohtalomme nivoutuu yhteen luomaakunnan kohtalon kanssa. Kristinusko on siis samalla hyvin vihreä aate.

Mikä on siis meidän roolimme tässä kaikessa? Voisiko se olla niin yksinkertainen asia, että vain etsisimme Jumalan valtakuntaa ja jäisimme odottamaan mitä se tuo tullessaan. Ottaisimme vastaanottajan roolin. Katsoisimme kun Jeesus alkaa rakentamaan kirkkoaan ja seurakuntaansa. Antaisimme vain oman elämämme Jeesukselle kokonaan ja suostuisimme hänen sovitettavakseen. Näkisimme miten yhteys ja rakkaus korjaa asioita.

Kirkko on yhtä kuin suhde Jeesukseen. Se on kuin avioliitto, jossa puolisot puhuvat toisilleen ja vastaavat toisilleen, – Tahdon rakastaa sinua! Voimme puhua Jeesukselle ja kuulla hänen ääntään rukouksessa ja Raamatussa samalla tavalla kuin puolisot puhuvat toisilleen. Rakastaen, välittäen ja välillä erimieltä ollen, mutta aina tahtoen säilyttää yhteys toisiinsa. Jumalan kanssa yhteyden pito tosin eroaa ihmisten kanssa pidettävästä sillä, että hän ei koskaan petä lupaustaan eikä riko liittoaan. Eli meillä on vapaus valita joko tahtoa tai olla tahtomatta.