Liekö lorun lukkarit ja kupparit jo painuneet unholaan suomalaisten tajunnasta lähes kokonaan. Maailma on muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana täysin erilaiseksi ainakin läntisen maailman osalta. Omaan varhaislapsuuteeni kuuluivat vielä hevoset ja käsinlypsy. Naapurin pelloille ajatettiin hevosella sontakasoja, jotka Topi, talon isäntä sitten talikolla viskoi ympäri peltoa tasaiseksi matoksi.

Tekniikka ja kulttuuri on vienyt ihmiset kaupunkeihin ja tiiviimpiin yhteisöihin. Myös maaseudun tapa elää on kokenut valtavan muutoksen. Simpauttajan maailma, jossa isän ja poikien maailmat törmäävät, on enää kulttuurihistoriallinen dokumentti, kun se ilmestyessään oli raadollista tosielämän kuvausta.

Kirkko on elänyt tämän murroksen mukana, samaan tahtiin. Tai hieman myöhässä. Ehkäpä kirkko on nyt vasta heräämässä siihen, että sontatalikon varressa oleva Imppa heittää sontaa ojaan ja protestoi.

Kuka sitten on tämän ajan Imppa ja kuka isä. Minusta tuntuu, että noihin rooleihin on tunkua vähän joka suunnalta. Ainakin sontaa on ilmassa joka puolella. Kielikuvani ovat raakoja mutta niin on elämäkin. Vaikka maailma on muuttunut ja ihmisten tapa elää sen mukana, niin silti Simpauttajan ajassa vellovat elämän vuorovedet ovat samanlaisia kuin nykyihmisten arjessa vaikuttavat voimat. Ehkäpä vielä rajummalla tavalla, koska elämän tempo on nopeampaa ja reaktiot voimakkaampia.

Ylisukupolvien yli ulottuvat haavat irvottavat Simpauttajassa avoimina ja vuotavina. Niiden aiheuttaman häpeän hintaa ulosmitataan nyt murjomalla vanhan Suomen selkärankana pidettyä kirkkoa, jonka ydinsanomalla ei tässä tilanteessa tunnu olevan juurikaan merkitystä. Kirkosta eroavat niin hurskaat kuin syntisetkin. Oikeastaan kirkko on se, joka lentää ojaan ja sanoma sen mukana. Me kuvittelemme olevamme Kristuksen asialla puolustaessamme omia näkemyksiämme ja meistä on tullut fariseuksia.

Fariseukset Jeesuksen aikana, olivat keskittyneet täyttämään lain ja omat oppinsa, jotka he laativat suojelemaan sitä mikä oli heidän silmissään pyhää. Kaikkein Pyhimmälle oli jopa määrätty paikkansa. Se sijaitsi temppelin esiripun takana, sen esiripun, joka repesi Jeesuksen kuoleman hetkellä.

Kirkko on yhtä kuin Kristuksen ruumis, Pyhien yhteisö jonka tulisi ilmentää Jeesusta tälle maailmalle. Kirkko ei ole seksuaaliterapeutti tai ratkaisu yhteiskunnan epäkohtiin, vaan kirkkon tulisi olla Taivasten valtakunnan edustusto maan päällä ja sen jäsenten sen suurlähettiläitä ja konsuleita. Evankeliumi ja iankaikkinen elämä Jeesuksen kautta tulisi olla sen keskeinen viesti maailmalle.   Seurakunta paikallistasolla tulisi olla turvasatama kaikille ihmisille ketään pois rajaamatta. Olohuone ja palanen Taivasta arjen keskellä, jonne voisi istahtaa lepäämään oman perheväen keskelle.

Jeesus itse julisti ilosanomaa köyhille, pelastuksesta osattomille, fariseusten ja kirjanoppineiden kirotuiksi julistamille, tavallisille ihmisille. Simpauttajille, isille, pojille ja muille kelvottomille. Kaikille!

Kun sukeltaa Jobin kirjan maailmaan, joutuu väistämättä sen kysymyksen eteen, -millainen meidän Jumalamme oikeasti on? Miten Jumala voi sallia sen, että Saatana saa koskea Jobiin ja hänen lapsiinsa. Minulle ei ole riittänyt kaiken pois selittäväksi totuudeksi Jobin kirjan loppu, jossa Job saa hyvän loppuelämän. Silloin koko kirjasta tulee riemusaatto menestysteologialle, aatteelle, jota vastaan koko kirja sotii. Raamattu ei ole kirja, josta totuuksia luetaan jakeittain tai vaan kertomuksen loppu.

Raamatun kaikki kirjat, kuten koko Raamattu on ymmärrettävä kokonaisuuksina. Vanha Testamentti  marssittaa eteemme suuria totuuksia Jumalasta ja hänen auktoriteetistaan yli ihmiskunnan. Uusi Testamentti taas kertoo millainen meidän Jumalamme sydän on. Se paljastaa Jumalan pelastussuunnitelman koko laajuudessaan.

Juutalainen ja seemiläinen opetus on vuosituhansia perustunut kertomuksiin ja tarinoihin. Siksi myös heidän historiansa on tallentunut niihin hyvin tarkasti. Kun me valistuksen ajan lapset rakastamme yksityiskohtia ja faktoja niin juutalainen kertoo vertauksia ja tarinoita. Mitä tärkeämpi asia sitä useampi tarina. Jobin kirja on Raamatun vanhimpia tekstejä ja on siksi niin riipaiseva kaikessa karuudessaan. Se paljastaa millaista on elää fyysisesti erillään Jumalasta maailmassa, jossa vähitellen ihmiskunta on antanut lisää tilaa sielunviholliselle ja pahuudelle.

Johdantokertomuksessa Saatana saa vapauden valita mitä hän Jobille tekee. Jumala luottaa Jobiin. Luottamus on tässä kaksi suuntaista. Kertomuksen kärki ei ole mielestäni siinä, että Jumala sallii Jobin koettelemukset, koska syntiinlankeemus on jo tapahtunut. Jos luemme Raamattua kokonaisuutena, tämä on silloin meille selvä asia. Jo Saarnaaja kirjassaan toteaa lakonisesti: 1 Turhuutta on maan päällä tämäkin: on hurskaita, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet vääryyttä, ja on jumalattomia, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet oikein. Minä sanon: se on turhuutta. Niinpä minä ylistin iloa, koska ihmisellä ei ole auringon alla muuta onnea kuin syödä ja juoda ja iloita. Tämä ilo seuraa häntä kaiken vaivannäön keskellä niinä elinpäivinä, jotka Jumala on hänelle antanut auringon alla.

Jobin ystävät pyrkivät sälyttämään Jobin niskoille syyn onnettomuuksista. Aivan kuin Jumala löisi aina ihmistä, kun hän tekee syntiä. Jumala ei näitä ystäviä ja heidän apuaan Jobille katsonut hyvällä. Vanhanliiton tapaan he joutuivat uhraamaan sovitus uhrin puheidensa takia. Elihu sen sijaan soimaa Jumalan arvostelijoita ja Jobia Jumalan oikeudenmukaisuuden arvostelemisesta. Elihun asenne ja näkökulma on oikea.

Jumala silmissä jokainen luodulla on vapaa tahto, myös Saatanalla. Mutta Raamattu selvästi ilmoittaa mitä Sielunvihollinen haluaa, itse asiassa Jobin kirjan yksi pointti on selkeästi kertoa mitä lankeemus ja Saatana aiheuttavat tälle maailmalle ja siinä eläville ihmisille. Ero Jumalasta syvenee ja laajenee samalla pahuuskin saa tilaa. Saarnaajan kirjan kirjoittaja ikäänkuin vahvistaa omalla tavallaan tätä samaa.

Jumalan oikeudenmukaisuus piilee siinä mikä on ihmisen suhde ja asenne Luojaansa. Siinä missä Vanhan liiton ihminen pyrki elämään oikein ja sovittamaan uhrein oman syntisyytensä niin Uudenliiton ihminen sitoo itsensä kertakaikkiseen uhriin, Jeesuksen. Yhteys tulee säilyttää elävään Jumalaan.

Ihmisen sakkokierros saa päätöksensä Golgatalla kun temppelin esirippu repeää ja sen takana ammottaa tyhjyys. Ihminen ei enää tarvitse välimiestä itsensä ja Jumalan välille, koska Kristukseen liitettynä hän saa itse puhutella Jumalaa, Isää ja Luojaa. Jumala ilmottaa näin olevansa läsnä kaikkialla missä hänen nimeään kunnioitetaan, ylistetään ja siihen vedotaan Jeesuksen nimessä. Pyhä Henki toimii maailmassa luoden yhteyden Jumalaan.

Siksi Raamatun suurin opetus ei ole menestyminen maallisessa elämässä vaan menestys ja siunaus Hengessä. Job menestyi oikeamielisyytensä tähden. Hänen asenteensa elämään oli oikea ja luottamus Jumalaan poiki myös luottamuksen ympärillä oleviin ihmisiin ja yhteisöön. Jumala antoi hänelle voimaa toimia näin. Sama pätee nykyihmiseen paitsi että meidät syntimme on jo sovitettu ristillä.

Siunaus ja rukous vaikuttavat myös mitä tapahtuu siinä näkymättömässä Jumalan todellisuudessa, joka on läsnä meidän elämässämme. Jumalan kosketus voi parantaa sairauksia ja kohentaa elämäämme, mutta maallinen menestys on sidottu aina kanssa matkaajiimme. Raha tottelee aina omistajaansa.

Kun Jeesus lupaa meille rauhan, nostaa se meidät omien olosuhteittemme yläpuolelle. Kansa jolle Jeesus puhui, oli kuullut satoja vuosia hengelliseltä eliitiltä olevansa kirottu ja pelastukseen kelpaamattomia. Tälle kansalle Jeesus julisti, että Jumalan valtakunta on tullut heitä lähelle ja heidät Jeesus vuorisaarnassaan julistaa autuaiksi, armahdetuiksi. Siksi taakka, jonka Jeesus heille antaa on kevyt kantaa ja siksi hekin saavat vihdoinkin rauhan. He saavat omalla kielellään huutaa Abba, Isä!

Tänään kaksi 10-vuotiasta poikaa tuli kysymään minulta välitunnilla, että Tapsa, mitä mieltä sinä olet tästä ihmisen luomisesta. Kerroin kantani ja pojat lähtivät ilmeisen tyytyväisinä pois ollen samaa mieltä kanssani, että Jumalan luomiahan tässä ollaan.

Merkittäävää tilanteessa ei ollut minun vastaukseni tai se, että olimme samaa mieltä vaan se, että kaksi täysin erilaisista hengellisistä taustoista tulevaa poikaa ovat löytäneet toisistaan tuen tilanteessa, jossa heidän uskoansa Jumalan työhön oli järkytetty.

Näille kahdelle pojalle oli tärkeäämpää Jumalan pyhyys ja suuruus kuin heidän vanhempiensa ja heidän taustayhteisöjensä erilaiset näkemykset siitä miten uskoa kuuluisi elää todeksi.

Lyhyt kohtaamisemme päättyi hiekaan piirrettyyn ristiin ja siihen, kun totesimme että vielä tätäkin pohdintaa tärkeämpää on se mitä tapahtui ristillä.

Kun katsoin näitä kahta totuuden etsijää, heräsi sisälläni samalla toivo ja huoli tulevista sukupolvista. Miten pitää yllä ja levittää tuota yksinkertaista ja puhdasta lapsen uskoa. Ylivertaista luottamusta siihen, että Jumala on todellakin tämän kaiken takana ja hänellä on homma hanskassa.

Liikuttavinta oli se, että ristin piirtäminen hiekkaan ikäänkuin vahvisti kaiken pojille. Tuossa on asia jossa kannattaa pysyä, Risti ja Jeesus.

Mieleeni palautuu keskustelu ystäväni kanssa, jossa sivusimme tätä samaa asetelmaa, mutta nyt epäilyksen keilassa oli Jeesus. Jumala ja luomistyö oli selvä asia. Miten suhtautua länsimaisena ja rationaalisena ihmisenä Jeesukseen. Oliko hän oikeasti kaikkea sitä mitä Raamattu kertoo.

Paljon kuulen moitittavan Jehovan todistajia ja heidän toimintaansa. Vaikka heidän toimintansa onkin täysin väärään oppiin perustuvaa, niin heidän on kuitenkin loogista ja yhdenmukaista. Heille Jeesus ei ole armahtaja eikä hän ole muuta kuin kuolemattomuuden Jumalalta saanut ihminen. Siksi hämmästelen Luterilaisia, joille Jeesus on jatkuvan epäilyn aihe mutta Jumala on jotenkin todellisempi.

Onko näin, kun Jeesuksen hyväksyy juuri sellaisena kuin Raamattu kertoo, niin joutuu hyväksymään ja kiinnittämään elämänsä häneen kokonaan. Joutuu toteamaan, että ainoa tie iankaikiseen elämään käy Jeesuksen kautta.

Blogi on hetken lapsi. Jostain tulee kipinä ja sytyttää ajatuksen ja se on saatava kirjalliseen muotoon. Kristillinen blogi haluaa ehkä myös vaikuttaa tai ainakin selventää kirjoittajalle itselleen jotain ja siinä samalla myös lukijalleen. Usein vastuu blogin viestin ymmärtämisestä jää lopultakin lukijalle sikäli mikäli sillä edes on mitään viestiä. Usein nimittäin käy niin että tulkinta blogista tehdään rivien välistä. Oletetaan kirjoittajan kuuluvan johonkin tiettyyn viiteryhmään ja luetaan teksti sitä taustaa vasten. Näin tekstistä löydetään asioita joita sielä ei ole.

Myös sanat ja niiden merkityksiä on kovin helppo tulkita väärin. Tulee mieleen vitsi Lapin miehestä, joka päätti hiihtoretkellä tehdä hieman  jäynää ”etelän varikselle” ja hiihdättää kaveri väsyksiin. Niin sitten hiidettiin kipakasti tunturin kuvetta ylös Lapin mies edellä. Melkoinen puuskutus alkoikin kuulua takaa ja siksi olikin yllätys, kun sieltä kuului pyyntö, että huilataan vähän, niinpä pohjoisen poika lisää sitten vauhtia. Pian kuuluu taas sama pyyntö ja vauhti kasvaa. Tunturin päällä pyyntö on muuttut jo käskyksi ja siinä vaiheessa Lapin mies uupuu hankeen. Kotonaan mies ihmettelee vaimolleen, että oli se kova hiihtäjä kun koko ajan piti huilata vauhtia lissää. Lapissa kun suksi huilaa silloin kun vauhti on kova.

Hengellinen viiteryhmä määrittelee usein sen mikä on mielestämme hyvää puhetta tai tekstiä. Hyväkin opetus tuntuu huonolta, jos sieltä puuttuu meille tärkeitä singnaaleja ja taas toisin päin jos oikeat termit ovat paikallaan saa puhe tai kirjoitus olla mitä sattuu ja silti koemme sen hyväksi. Kuuntelemme ja luemme sen miten asia sanotaan eikä mitä sanotaan

Blogi ei ole opinkappale eikä minusta edes teologiaa. Sen pohjalta ei pitäsi lähteä keskustelemaan mitään muuta kuin mistä on kirjoitettu, koska sellainen vaatii tulkintaa ja tulkinta taas vaatii sen, että tuntee kirjoittajan. Vieläpä kohtuulisen hyvin.

Ja taas, voin kirjoittaa tässäkin vain omasta puolestani. Joku toinen bloggaa eri lähtökohdista ja se on hänen oikeutensa.

Minun kontekstini on Luterilainen, en ole helluntailainen vaikka liikun sujuvasti siinäkin ympäristössä. En ole vapaakirkollinen, vaikka voisin itseni nähdä sellaisena. Hengellinen pesäni on evankeelisuus ja sen tuulet hulmuttavat hiuksiani yhä, vaikka olenkin ilmeisen pesäjättöinen. Etelä-Pohjanmaan körttiläisyys on jättänyt sieluuni kotiseutuni ystävieni kautta pysyvän jäljen ja Jonas Lagus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nykyisen asemapaikkani kautta. Mutta kaiken tämän keskellä on Jeesus ja vain se merkitsee. Siksi toivon että Hän olisi aina läsnä teksteissäni vaikka en sitä sanoisikaan joka kerta.

Monta kertaa olen  ollut tilanteessa, että olisi pitänyt sanoa mutta en uskaltanut. Lähes yhtä monta kertaa olisi pitänyt jättää sanomatta. Sanoja tulee käytettyä melko huolettomasti. Unohdamme että sanat ovat työkaluja ja rakennuspalikoita, joiden varaan rakennetaan elämää. Väärät sanat ovat usein meidän kompastuskiviämme ja ne vievät Ristin piiloon ja näkyville jää vain suljettuja ovia.

Ei siis sattumaa, että Johannes aloittaa evankeliuminsa puhumalla Sanasta kaiken alkuna ja luojana. Sanasta puhutaan kaksiteräisenä miekkana ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen  miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. (Hebr.4:12,13)” 

Jeesuksen Pyhä kirja oli vanhat kirjoitukset. Hänen tekonsa ja opetuksensa ovat meille Sanaa, joka synnyttää meissä elämää tai ovat meille tuomioksi. Meidän omien sanojemme käyttö vetää tässä linjaa. Kun tuomitsemme, olemme samalla myös itse tutkittavina. Jeesuksen linja synnin suhteen on kuitenkin tiukka ja sanat ajatuksissamme ovat myös Jumalan tiedossa.

Siksi meidän on mietittävä ja pohdittava tarkkaan omat sanamme, joita käytämme, koska ne paljastavat millaisia ovat meidän motiivimme. Samalla meidän tulee miettiä mitä ovat ne meidän sanomatta jääneet sanamme koska Jumala kuulee nekin. Meidän pitää tutkia mitä sydämessämme liikkuu ja mikä meitä ajaa eteenpäin.

Jos jatkuvasti mielemme suoltaa vain arvostelua ja painii pimeyden harhoja etsien, olemme jo ehkä joutuneet pois kurssilta, joka johtaa Jeesuksen luo.

Jeesus rukoili sitä, että hänen seuraajansa voisivat olla yhtä. Hän tiesi miten vaikeaa ihmisten on ymmärtää toisiaan. Hän tiesi miten synti vääristää sanojan ja kuulijan välistä yhteyttä. Hän tiesi, että sen missä toinen kuulee saavansa kultaomenia hopeamaljassa niin toiselta sanat palaavat tyhjinä. Emme me voi tietää sitä miten Pyhä Henki toimii ja arvioida sen puutetta tai läsnäoloa. Sen tiedän että ilman Pyhän hengen kosketusta ihminen ei voi suullaan Jeesusta tunnustaa Herrakseen.

Liian usein kuulen sanat ”veljeni, kaikella rakkaudella, mutta…” Kuitenkin rakkaus noista sanoista on kaukana ja viestin sisältö on täynnä helvetin tulta ja pimeyttä.

Jos haluamme oikeasti voittaa ihmisiä Jumalalle takaisin, silloin suussamme tulee olla siunaus ja käsissämme rakkaus. Vain se puhuttelee ihmistä joka etsii tietään läpi elämän. Jeesus itse kulki rakkauden teot ja sanat edellään. Pahuudelle hän näytti ovea eikä jäänyt piehtaroimaan sen kanssa.

Kotisohva tuntuu kovin vieraalta paikalta. Kello käy oudon hitaasti ja koko ajan odottaa, että pitäisi lähteä jonnekkin. Nyt ymmärrän poikiamme, kun he leirien jälkeen ovat levottomia ja vanhempien kysymykset kaikuvat kuuroille korville. Leirikrapula on iskenyt meihin Kesäkonfalaisiin.

Juuri nyt tuntuu haikealta asettua arkeen, kun on saanut monta päivää purjehtia ihmistä hellivässä ja hoitavassa ilmapiirissä. Näinä muutamina päivinä jokainen kohtaaminen on ollut täynnä merkitystä ja siunausta. Omaa sielua ja henkeä on ravittu ja rassattu saman aikaisesti.

Jos palastelisi hieman reissua ja asettelisi niitä paloja jonkinlaiseen järjestykseen niin päällimmäiseksi nousee ajatus Jumalan läsnäolosta. Se ei ole tunne vaan  asia joka muuttaa ihmistä. Se näkyy ihmisten kasvoista, puheista ja toiminnasta. Jumalan Henki resonoi ihmisen hengen kanssa yhdistäen ihmisiä.

Toinen on tarve ylistää laulamalla, yhtyä siihen samaan ylistykseen, joka kaikuu Jeesuksen luona nytkin taivaassa. Ylistys on samalla hyvin henkilökohtainen ja kollektiivinen kokemus. Ollaanpa ylistämisestä  mitä mieltä tahansa, ihminen on aina pyrkinyt luomaan jotain ylevää Jumalan kunniaksi palvoen Häntä. Ylistys avaa sydämen kuulemaan Sanaa.

Rukouspalvelu on ollut itselleni aina se haastava paikka, mutta vuosi vuodelta siitä on tullut yhä tärkeämpää ja sille on varattu paljon mahdollisuuksia kesäjuhlan aikana. Itse olen oppinut että menen Isän eteen niin että tunnistan omat kipupisteeni ja haen niihin vastauksia. Mutta tänä vuonna Isä myös osoitti tietävänsä mikä  muu mättää miehen sielussa, niin tarkoja olivat rukouspalvelijoiden sanat useamman kerran.  tärkeää itselleni oli myös se sain rukoillaja välittää toisille lohdutuksen ja rohkaisun sanoja.

Opetustilanteet sekä aamu-ja iltatilaisuuksien puheet, kaikki tähtäävät siihen, että ihmiset saisivat eväitä toimia rohkeasti ja avoimesti kristittyinä maailmassa ja omassa arjessaan. Kaikkialta tihkui ajatus, että oma seurakuntayhteys ja oman paikkakunnan eteen tehtävä työ on tärkeää. Evankeliumi on annettu meidän tavallisten ihmisten käsiin mutta Jumala ei jätä meitä yksin tämän tehtävän kanssa vaan Pyhä Henki on koko ajan kanssamme. Kaiken takana ajatus että paikallinen seurakunta pelastaa kansakuntia. Kuitenkin niin että  Jumala ei pakota ihmistä vaan kutsuu. Jumala kohtaa jokaisen henkilökohtaisesti auttaen ihmistä.

New Wine yhdistää ihmisiä ja jättää erottavat tekijät pois. Se on verkosto ihmisiä eri yhteisöistä ja seurakunnista.  On jotenkin helpottavaa että saa keskittyä siihen mitä raamattu kertoo kuin siihen, että mitä mieltä ihmiset siitä ovat tai mitä mieltä ihmiset ovat toisistaan.  Jos pitäisi tiivistää NW kolmeen sanaan niin ne ovat lohdutus rakentuminen ja rohkaisu. Ei ole sattumaa että sama tehtävä on Pyhällä Hengellä.

Pureksittavaa reissusta jäi pitkäksi aikaa. Matka jatkuu kohti Taivaankotia arjen keskellä. Nyt alkanut arki on kuitenkin kristitylle juhla ja pyhä. Se on seikkailu, jonka Jeesus on meille varannut.