On oikeasti olemassa tuollaisen nimen omaava tie. Nimi on aina kiehtonut ja inspiroinut minua. Kun menen kiertotietä mökille, näen tuon kyltin. Nyt, kun nuori tuttavaperhe havittelee siellä myynnissä olevaa taloa, tuo Laitamaantie alkoi inspiroida. Vaikka suunnitelmat olivatkin tälle päivälle toiset, lähdin kiertotielle. Monta muutakin aihetta on pyörinyt mielessä menneellä viikolla, mutta kun elämä joskus vie ja tuo yllätyksiä, kaikesta huolimatta, niin katsotaan mitä otsikosta syntyy.

Tilanteeni on jälleen kerran aika hankala. Vakituinen avustajani on kuuden viikon harjoitusjaksollaan, liittyen opiskeluihinsa. Sijaista on ollut vaikea löytää. Sain tarjouksen syntyperältään somalialaisesta naisesta jonka vastaanotin. Vaativaksi, tässä suhteessa, on käynyt osittainen erikielisyys ja kulttuurien ja uskon erilaisuus. Ei se aivan poikkeuksellista ole eikä kävisi niin raskaaksikaan, kuin on osoittautunut, ellei aiemmin olisi ollut kokemusta niin Jehovan todistajista, itämaisia uskontoja harrastavista, erilaisien henkisien ongelmien kanssa kipuilevista ja ”tietynlaisen” taustan omaavista henkilöistä. Meillä, jotka julkisella haulla avustajia joudumme hakemaan ei ole oikeutta, missään tapauksissa, tutkia kenenkään taustoja, ainoastaan haastatella ihmisiä ja uskoa mitä kukin itsestään kertoo.

Aina kun olen tilanteissa joissa tarvitsen erityistä voimaa, rauhaa, lohtua ja viisautta, luen Raamatustani psalmeja tai uuden testamentin kirjeitä, rukoilemisen lisäksi. Onneksi seurakunnassa on myös sisarten rukouspiiri. Kesän kaikenlaisten ikävien yllätysten lisäksi nykyinen tilanteeni on alkanut tuntua kuormana ja käännyin heidän puoleensa kysyen, voisivatko muistaa minuakin rukouksin.?

Muutama aamu sitten tullessani koneelle postia lukemaan, täällä odotti pieni viesti. Rakkaiden toivotusten lisäksi oli kohta psalmista 34 jae 8:”Herran enkeli on asettunut vartioon. Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa, ja pelastaa heidät”. Kuinka hyvältä se tuntuikaan.  – Varsinkin kun olin itkien katsellut TV kuvista Aleppon tilannetta ja niitä pieniä viattomia, kärsiviä lapsia joita kaivettiin raunioista haavoittuneina, pölyisinä ja kärsivinä. Hengessäni huusin Herran puoleen, Herra armahda ja auta!

Avasin aamulla rakkaan Kirjani ja aloin lukea psalmeja. Ensimmäisenä katseeni osui psalmiin 94 jakeeseen 18 ja 19:” Aina kun olin vähällä kaatua, sinun armosi Herra, oli minun tukenani. Kun huolet painavat mieltäni, saan sinulta lohdun ja ilon”.
Luin lisäksi ympäröiviäkin psalmeja kuten, 91,92,93 jne. Panin merkille tekstien samankaltaisen sisällön ja usein toistuvan ajatuksen.” Herra on minun linnani, Jumala turvakallioni. – Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan. Sinä Herra, olet iäti korkein jne…”

Tosiasia on kaiken kaikkiaan, ja joka tapauksessa, huomata ja ymmärtää ettei minulla ole mitään hätää siihen verrattuna mitä Aleppossa ja kaikkialla muuallakin tapahtuu. Siellä, missä viattomia surmataan kaiken päivää, sairaaloita tuhotaan ja avustuskuljetuksia estetään.

Olen lähinnä huolissani siitä kuinka voisin auttaa, mitä voisin tehdä maailmassa hätää kärsivien hyväksi omalla mitättömän pienellä paikallani. Mitä Jumala minulta odottaisi?

Joudun tässä ihanassa ja jotenkin vielä vapaassa maassa, toteamaan kuinka etuoikeutettuja me olemmekaan. Täällä, vielä, saa julistaa ja kertoa Jeesuksesta Kristuksesta. Niillekin joilla ei ole oikeaa, Jumalan Sanan, mukaista tietoa eikä ymmärrystä iankaikkisesta ihmisen osastaan. Tosin lähes kolmisenkymmentä vuotta vihaa uskovia kohtaan sisällään kantaneen, jumalattoman aviomiehen kanssa eläneenä, tiedän myös ettei sanoin ole aina mahdollista kertoa sielujen pelastumisesta Jeesuksessa Kristuksessa. Eikä iankaikkisesta elämästä Hänen, Kristuksen, ansiosta ja Jumalan Pyhän ja armollisen suunnitelman toteutumisesta, uskon kautta.

Rukoilen että Jumala, antaisi jokaiselle päivälleni, jona lähimmäisiäni kohtaan, ennen kaikkea viisautta, voimia ja rakkautta, tai ainakin myötätuntoa toisin ajattelevia kohtaan jotta Kaikkivaltias Jumala, kirkkauden ja Valon Herra voisi heidät sanoittakin herätellä. –  Että niin osaisin vaeltaa!

Herra on kuningas!
 Mahti on hänen viittanaan, hän on vyöttäytynyt, kietonut vyötäisilleen voiman! Maanpiiri on lujalla perustalla, se ei horju. Sinun valtaistuimesi on luja, se on ollut luja halki aikojen. Sinä olet ollut iäti.
Virrat pauhaavat, Herra, virrat pauhaavat kohisten, virrat pauhaavat ja jylisevät. Mahtava on meren aallokko, mahtavampi vaahtopäinen myrsky, Mahtavin on korkeuden Herra!

Sinun säädöksesi, Herra ovat lujat ja varmat, pyhänä hohtaa sinun temppelisi ajasta aikaan! Ps. 93: 1-5

Oli ilta, puhelin soi, tuntematon numero. Vastasin nimelläni, toisesta päästä toivotettiin ikääntyneen ihmisen äänellä, hyvää iltaa, nimikin sanottiin. Kuulin kysymyksen:” oletko sinä se kirjoittaja”? Myönsin. ”Oletko sinä uskovainen”? Olenhan minä. ”No sittenhän me olemme sisaruksia”. Niinhän me varmaankin olemme. ”Voisitko sinä kuunnella mitä minulla on asiaa”? Kyllä minä voin.

Niin alkoi ihmeellinen tarina, kertomus Elämästä, kovasta elämästä, kuoleman porteilla käymisestä ja vammautumisesta lopuksi elämää. Hän kertoo kirjoittavansa kirjoja ja nyt jo sangen iäkkäänä, ilman tietokonetta, elämänkertaansa jonka toivoo saavansa valmiiksi ennen ”lähtöään” ja vieläpä julkaistavaksikin.

Tarina alkaa. Mitä pitemmälle hän pääsee, sitä voimakkaammaksi ja selkeämmäksi hänen äänensä käy. Kuuntelen ihmettä ihmeen perään, mitä enemmän kuulen sen pienemmäksi itseni tunnen. Minä pienenen pienenemistäni sitä mukaa kuin Kaikkivaltias Jumala, jonka johdatuksista hän kertoo, suurenee sellaisiin mittoihin etten ole eläessäni kokenut. Tunnen Pyhän läsnäolon.

Sanon muutaman sanan silloin tällöin. Sanon ihailevani hänen rohkeuttaan totella ja lähteä vailla varmuutta matkaan, ilman tietoakaan vastaan tulevasta, kun Jumala kehottaa. Innostumme puhumaan taivaallisista ja siitä kuinka väkevä ja suuri meidän Jumalamme on. Käsittämättömän suuri sellaisen ihmisen elämässä joka on kuuliainen ja joka ei epäile ja puntaroi, ei järkeile ja jää vain paikalleen, silloinkaan, kun tarvitsee apua kaikessa mikä normaalin elämän puitteista puuttuu.

Kun olemme itsemme uuvuksiin puhuneet, toisiamme kuunnellen, hän kysyy voisimmeko tavata, voisiko hän lahjoittaa minulle kirjojaan. En anna suoraa vastausta, lupaan miettiä asiaa. Puhelumme aikana hän sanoo kolmesti:” Onko tämä unta”, tämä, että hän saa puhua näin ja että meillä on sama usko ja sama Henki. Onko tämä unta, vastaan hänelle, jos on, niin tässä on se ihme että me näemme sitä samanaikaisesti.

Mennessäni levolle en saa unta. Kaikki mitä kuulin ja koko tapaaminen pyörii mielessäni ja tiedän kohdanneeni Suuren Tarkoituksen!

Olen luullut tuntevani Jumalan! Mutta vain kuin korvakuulolta, mutta nyt sain nähdä hänet! Ymmärrän miksi profeetta toteaa Jumalansa kohdatessaan, minulla on saastaiset huulet. Lähetä joku muu. Seuraavana päivänäkin olen lähes Pyhän pelon vallassa, mutta se on kunnioittavaa pelkoa Pyhyyden ja Kaikkivaltiuden edessä. Pelkoa jota tomu tuntee. Nytkin vielä, usean päivän perästä, arkuus valtaa mieleni ja tekee hiljaiseksi. Jälleen kysyn, mikä on ihminen että sinä häntä muistat.

Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, niin sanon silti, Jumala on rakkaus, ääretön, mittaamaton, käsittämätön rakkaus!
Rakkaus jota ihminen ei voi ymmärtää.

”Vuoteen vieressä
vuotten vieriessä
näit elämän läheltä.
Virtasi kyynelpuroina,
ymmärsitkö? –
elämän virta.

runo, Irja Haapiainen

Muutama päivä sitten istuin tapani mukaan, kotialttarini, keittiön pöydän ääressä katsellen taivasta, syysväreihin pukeutuvaa pientä puutarhaani ja sen takaista metsikköä. Jostain mieleni sopukoista nousivat sanat:” Minulla on elämä suojeltavana”. Ajatukseni alkoivat punoa hengellistä sisältöä noille sanoille, mutta sitten muistin.

Olin saanut lahjaksi pienehkön runokirjan jonka nimenä on ”Minulla on elämä suojeltavana”. Muistin kannen kuvan jossa on perhonen siipi teipattuna, siipirikkoinen perhonen. Runot kirjaan on kirjoittanut 18 vuoden ikäisenä polioon sairastunut Irja Haapiainen. Olen runot lukenut joskus ehkä -80 luvun lopulla ensimmäisen kerran. Nyt etsin kirjan uudelleen esiin kätköistäni.

Irja on sairastunut samana vuonna (1950) kuin minäkin ja vammautunut vaikeasti. Hän sairastui 18 vuoden iässä. Yleensähän lapsihalvaukseen sairastuivat lapset pieninä, kuten minäkin, mutta joskus aikuisetkin. Siitäkö johtui että lapsihalvauksesta alettiin puhua poliona, vai siitä että lopulta löytyi poliovirus maailmanlaajuisen epidemian aiheuttajaksi. Irjaa en  tunne henkilökohtaisesti, mutta olemme saman Polioinvalidit yhdistyksen jäseniä. Sain sitä kautta tietoa hänestä ja luvan julkaista muutaman runon. Runot koskettivat minua syvästi, nyt,  kun olen jo vanhempi ja istun itsekin pyörätuolissa.

Ennen runokirjaa tai yhtään runoa, minulle tulivat ajatuksiini muutama itselleni tärkeä raamatunlause tuosta suojeltavasta elämästä. Sanalaskut 4:23 ” Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” Psalmista 27:14 ”Odota herraa, ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi”..

Jumalan kunniaksi ja tähän maailman aikaan rohkaisuksi voisi vielä lukea psalmin 19. Jokainen Hengestä syntynyt ymmärtää kuinka vaikeaa aikaa elämme, ja kuinka meidän tulee hengen elämää itsessämme suojella! Elämä kaikkineen ei ole koskaan ollutkaan ilman vaikeuksia, sen jälkeen kun syntiinlankeemuksessa menetimme läheisen yhteytemme Häneen, joka kaiken loi, joka ihmisen kanssa käyskenteli ja puhui Paratiisissa. Mutta Ihanasti lauletaan psalmissa 19 vastapainona ihmisen onnettomuudelle.

” Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo Hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän on tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa. Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon…” Psalmi jatkuu, mutta runojen vuoksi jätän tähän. Sanon vaan että kun minä katselen Jumalan taivasta ja kaikkea minkä Hän on tehnyt, niin ihmettelen, mikä on ihminen että sinä häntä muistat!?

Ja kuitenkin kerran Hän luo kaiken uudeksi, kaiken! Hän pyyhkii kaikkien, jotka Häneen turvaavat, kaikki kyyneleet kerran tulevassa valtakunnassaan. Nekin jotka aiheutuvat ihmisten ymmärtämättömyydestä tässä maailmassa. Jeesus Kristus on maailman Valo ja Vapahtajamme, oikeudenmukainen ja armosta rikas. Hän on Tie, Totuus ja Elämä, sitä joka hänen tykönsä tulee, Hän ei heitä ulos.

Irja Haapiaisella on, niin kuin monella muullakin vammaisella, kipeitä kokemuksia kohtelusta jota monetkin ”hurskaat” ovat häneen kohdistaneet. Näissä asioissa jopa jumalattomatkin saattavat olla armeliaampia kuin jumaliset. Näistäkin, hän runoissaan kirjoittaa ja oli huolissaan kuinka minä hänestä kirjoitan. Tuomitsenko?

Kuinka voisin, olen syntinen ja parantumaton vammastani. Emme ole itse voineet valita terveyttä tai sairautta. Kaikki, mikä tässä maailmassa on tuottanut murhetta ja kipua tosin on, syntiinlankeemuksen seurausta, mutta jos meitä Jumala rankaisisi syntisyytemme mukaan, kukaan meistä ei edes eläisi. Mutta Hän tuli itse Pojassaan meidät synneistä vapauttamaan!

Meitä rakastaa Kaikkivaltias Jumala, Isä ja Poika, joka lahjoittaa meille ikuisen elämän vuodattamalla Pyhän Henkensä meidän sydämiimme, uudistaen meidät omaksi kuvakseen niin kuin alussa oli ja tulee lopussakin olemaan kun käännymme Hänen puoleensa kaikissa vaivoissamme, vaikka emme tässä ajassa parantuisikaan.

”Riisun ryysyt yltäni,/ poljen ne jalkoihini, seison edessäsi ja sanon:/ ”Tässä minä olen.”
Minä astun askeleen /Sinua kohti,/ kumarran pääni ja sanon:/ ”Palvelijasi.”
Sinä annat minulle/kunnon arkivaatteet,/panet kätesi päälleni/ ja sanot: ”Mene!”
Ja minä menen/kaikkeen maailmaan/ja sanon kaikille ihmisille/hyviä sanoja
Sinusta, Korkein,/minun Herrani,/ jonka eteen voi mennä/sellaisena kuin on.

Porttien lukot avataan./Minä käyn sisään/ja minä käyn ulos./Aurinko paistaa porttien saranoihin/eikä muuria enää ole.
Pilvet kulkevat pois.

Kiitos Irja Haapiaiselle!
Herramme Jeesus Kristus siunatkoon ja varjelkoon sinua!

On pakko tunnustaa että mietin ”tuhannesti” voinko tuollaista otsikkoa laittaa ja siitä vielä jotain yrittää sanoakin, minä joka en ole kummoinenkaan? Kuitenkin kun olen ”Jumalan armosta sellainen, kuin olen” suuren esikuvani, itsestään käyttämien sanojensa, mukaan niin kirjoitan, kaiken uhallakin, sisimpäni tarpeen ulos.

Olen vuosikymmenten ajan joutunut huomaamaan kuinka, varsinkin uskon sisarten käsitys Paavalista, on kovasti toisenlainen kuin itselläni, Nyt kun minusta on tulossa vähän iäkkäämpi niin en enää kaikkea niin herkästi suodata.

Mietin kuinka todella paljon meiltä puuttuisi aivan olennaista tietoa, ilman Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä Raamatussa. Usein tuntuu siltä että häntä luetaan pinnallisesti ja valmiiden asenteiden mukaan.

Kun itse hänestä, ja häntä luen, näen kuinka valtavasti häntä vastustettiin jo elinaikanaan. Kuinka paljon hän fyysisestikin kärsi sanomansa tähden,  ja ennen kaikkea, kuinka suuri ase hänestä Jumalan käytössä tuli. Jokaisen, joka Paavalin kirjeitä lukee, tulisi nähdä kuinka Kristus keskeinen hänkin on! Johannesta ja evankeliumiaan pidetään, kai, Kristuskeskeisyydessään ehkä suurimpana, mutta Paavali on niin verta ja lihaa kaikessa olemisessaan että se on minua ainakin kovin lähellä. Tunnen rakastavani häntä.

Itkuiikkana en kunnolla saa palaa kurkustani alas kun lue Apostolien teoista esim. sen lukua 24 jossa Paavali puolustautuu Felixin edessä syytöksistä joita  hänestä on esitetty. Jakeesta 11 eteenpäin, muutama jae tässä:

”Siitä kun tulin Jerusalemiin rukoilemaan, ei ole enempää kuin kaksitoista päivää – tämän voit itse tarkistaa. Minun ei ole havaittu väittelevän kenenkään kanssa eikä  kiihottavan kansaa, ei temppelissä, ei synagogissa eikä kaupungilla. Liioin  eivät nämä miehet voi edessäsi näyttää toteen sitä, mistä he nyt minua syyttävät. Mutta sen minä sinulle tunnustan, että kuljen sitä tietä jota he sanovat lahkoksi (että minä sitä tietä vaeltaen vk.) näin palvelen isieni Jumalaa: kaiken sen, mitä laissa ja profeettojen kirjoissa sanotaan, minä uskon.” 

Minä uskon, että ken alkaa Paavalin elämää Apostolien teoista lukea, ei malta lukemaansa jättää.

Toisessa kirjeessään korinttilaisille Paavali luvussa 4 kirjoittaa kirkkauden toivosta. ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetken kestävä ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren ikuisen kirkkauden.”

 Viidennessä luvussa hän kirjoittaa elämästä Kristittynä tässä maailmassa ja kuudennessa mm. vaikeuksien kestämisestä.

En tiedä ketään muuta ihmistä jolla olisi niin paljon aihetta/perustetta näistä kirjoittaa, kuin oli Paavalilla. Hänellä oli, ennen kuin tuli käännytetyksi Kristuksen palvelemiseen, kaikkea mahdollista maallista kunniaa ja asema ihmisten silmissä ja arvomaailmassa, mutta kun Herran kirkkaus hänet pysäytti hän menetti kaiken mitä hänellä oli. Ja kuitenkin hän todisti väkevästi kuinka sen, minkä kääntymisessään menetti, luki roskaksi, tuon ylen kalliin, Jeesuksen Kristuksen tuntemisen rinnalla!

Tästä on riipaisevan sydämellistä tekstiä myös 1 Tess. 2 luvussa.

Ja lopuksi. Tässä maailman ajassa ei ole käynyt yksikään Raamatun teksti turhaksi tai vanhaksi, ei yksikään! Jos olet alkanut lukea esim. tätä ensimmäistä kirjettä tessalonikalaisille, älä jätä kesken lue loppuun asti, korostan 4 luvun jakeita 3-8 ja edelleen rohkaisuksi luku 5 josta muutama jae:

”Mutta te, ystävät, ette elä pimeydessä, eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas. Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle. Emme siis saa nukkua niin kuin muut, vaan meidän on valvottava ja pysyttävä raittiina. Ne jotka nukkuvat, nukkuvat yöllä, ne jotka juovat, ovat juovuksissa yöllä. Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo. Jumala ei tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan , vaan että pelastuisimme Jeesuksen Kristuksen tullessa.”

”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on hyvää, pysykää erossa kaikesta pahasta. Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.

”Kun tummuvat illan varjot ja aurinko vaipuu pois, niin tuntuu kuin Hengen siivet, mun kauaksi viedä vois. On kaikki niin tyyntä silloin, kuin kaukana maailma ois.
Käy henkeni taivaan tietä, käy portille kirkkauden. Ja on niin kuin kolkuttaisi se pyytäen rukoillen ”Oi, täytä, nyt taivaan Herra, jo kaipaus sydämen”.
On vierellä korpi kolkko, niin musta on polku maan. Siis luokseni kallis Herra käy henkeni kaipaamaan. Vain sieltä mä valkeutta ja sieluuni voimaa saan.
Kun tummuvat illan varjot, on aamua sielussain. Kun Henkeni Herran kohtaa, se ompi jo autuuttain. Näin siunaus sielun täyttää, on tyyntä ja rauhaa vain.”

Tänä aamuna, uutisia seuratessani, luin ja näin jotain mitä en olisi tahtonut. Kaksi pappia, naisen ja miehen, puhumassa siitä kuinka he alkavat heti maallisen lain tultua voimaan, vastoin piispojen lausuntoa homojen vihkimisestä kirkossa, heitä vihkimään. Tuli sydämestäni huokaus, Herra armahda, taas jälleen kerran ihminen ei tiedä mitä tekee.

Ennen kuin jatkan, sanon etten tahtoisi tähän asiaan edes puuttua mutta…

Eräänä päivänä tytär sanoi:” voi, jospa ensimmäiset ihmiset olisivat ymmärtäneet mitä tekivät!” –  Niin, jospa ihmiset tietäisivät, ymmärtäisivät ja – uskoisivat! En kirjoita tuomitakseni vaan toivomalla että rukoiltaisiin entistä vakavammin, myös noiden kahden papin puolesta, että Pyhä Sana, Pyhä Herran Henki, saisi valaista heitäkin heidän omaksi parhaakseen. Ihminenhän ei voi itseään muuttaa, mutta Jumala tahtoo ja voi!

Vanhaa testamenttia useat karttavat ja pitävät sitä raakana kirjana. On kuitenkin välttämätöntä tietää mitä siellä kirjoitetaan Jumalasta, kaiken luomakunnan alusta ja  ihmisestä, ennen ja jälkeen syntiinlankeemuksen. Tuohon aamuiseen uutiseen voisi lukea vaikka 1Kun 12:26-32/ 1Kun. 16:30-33. Ihmiskunnan alku kun on jatkuvaa lankeamista ja epäjumalien palvontaa. –  Mutta myös Jumalan puhetta profeettojensa kautta, kuten jatkossa Elian.

Noihin aamun pappeihin  ja muihinkin mennäkseni, mietin kuinka samanlaisina ihmiset ovat pysyneet. Kuinka tärkeää ihmisille on ihmiskunnia! Tulla hyväksytyksi ja pyrkiä miellyttämään ihmistä enemmän kuin Jumalaa, Hänen sanaansa ja tahtoaan vähätellen. Noissa luvuissa kun kerrotaan että Jerobeam otti ja vihki papeiksi ketä tahansa, Jumalan säädöksien vastaisesti. Ja mitä siitä seurasi.?

Miksi tämän päivän papit pyrkivät virkaan elleivät tahdo noudattaa Jumalan säädöksiä? Jotka kuitenkin koituisivat ihmiskunnan hyväksi. Jumala ei siunaa syntiä, mutta armahtaa syntistä ihmistä kun tämä nöyrtyy Hänen edessään ja tekee parannusta.

Ajattelen Jumalan rakkautta. Ajattelen kuinka kaikki muuttui toiseksi kuin oli tarkoitus, tuossa kauheassa alun syntiinlankeemuksessa. Ihminen langetessaan tuotti vahingon ennen kaikkea itselleen, mutta myös kaikelle kauniille ja hyvälle jonka Jumala oli luonut. Voin kuvitella kuinka Jumalaan sattui, vaikka, Hän olikin jo valmistanut luomakunnalleen pelastuksen mahdollisuuden Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Ajattelen kaikkia meitä joiden Jumala suhde katkesi samalla kuin Eevan ja Aadamin.  Joiden sydän ja elämä särkyi tuon lankeemuksen seurauksena. Ajattelen niitä, jotka joutuvat kaikkein kovimpiin koettelemuksiin ja ruumiillisiin kärsimyksiin kaikkina aikoina.
Ja niitä, jotka tänään elämänsä taakan alla uupuvat loppuun. Niitä, jotka joutuvat kidutetuiksi ja jättämään kotinsa, luopumaan lapsistaan, tai joilla ei meidän talvessamme ole kattoa päänsä päälle. Ajattelen vaimoja, joiden mies on väkivaltainen ja yksinäisiä, joita ei kukaan kosketa eikä katso hellästi rakastaen. Niitä joille ei kukaan sano helliä sanoja.

Niin paljon on rikkinäisiä sydämiä, itkeviä, vertavuotavia. Voi, kunpa ihmiset ymmärtäisivät!

Jaksaako ihmistä lohduttaa suurimmassa tuskassa että Jumala itse korjaa kerran pois kaikki kyyneleet, kivut, ja särkymiset. Parantaa sydänten haavat, hoitaa pois ikävän, väsymyksen ja yksinäisyyden? Tässä kohtaa minua liikuttaa sydäntäni ja koko ihmisyyttäni myöten Jeesus ristillä. Eikö siinä Jumalan sydän särkynyt meidän puolestamme?! Jeesus kuoli kun Hänen sydämensä pakahtui.

Meidän tähtemme, minun ja sinun. Eikö olisi aika ottaa Jumalan Sana vakavasti ja tehdä parannusta kuolleista teoista?

”Särjetyt sydämet korjaa Oi Herra, paranna haavat haavoitetun. Veresi kallis lääkkeeksi anna, haavoihin sielun ahdistetun…Oi, Jeesus Kristus lunastajamme, luoksesi kerran tulla mun suo! Autuain joukkoon, pyhien seuraan. Taivaiseen kotiin, istuimes luo!”

Herra! Älä ota pois Pyhää Henkeäsi sillä ”Kenen tykö me menisimme, Sinulla yksin on Elämän Sanat”! Herra, Sinulle kiitos, Ylistys ja Kunnia, iankaikkisesti, aamen!

Pari päivää sitten kirjoitin ystävälle, uskon sisarelle että olen jo useampaan kertaan ajatellut lopettavani blogikirjoitteluni, mutta minkä teen kun kuitenkin tekee mieli kirjoittaa? Kerroin että nytkin aiheenani väikkyy teksti kiitollisuudesta, ikään kuin jatkona ja sisarena tuolle Ilolle.

Joku ystävällinen sielu 🙂 nostaa vanhoja kirjoituksiani tänne blogikenttään, niitä on ollut nyt pienellä ajalla jo neljä. Yhtä nopeasti kuin ne tulevat, ne myös menevät, ainoa joka pysyy on nimi Heikki Hilvo 😉 ?

Kaksi viimeisintä vanhoista teksteistäni ovat nimeltään ”Runot kertovat (24.08/13) ja ”Jumalan Sanan ihanuus” (5.2/13). Hän joka näitä tuo esiin, osaa valita jyvät akanoista koska tekstejä on jo melkoisesti. Tämä on sekä ilahduttanut mieltäni, että ollut hyväksi. Olen voinut vertailla kuinka paljon jo itseäni toistan, en ole näitä mitenkään itselleni tallentanut, kuin muutamia. Ja toistanhan minä, en osaa olla kukaan muu kuin olen.

Ehkä minulla on vain yksi tärkeä asia ylitse muiden, johon kuitenkin sisältyy kaikki muukin mikä minulle on elämää. Jumalan Sana, luomakunta ja seurakunta.

Sanaa kuuntelen radiosta, omalla kappelillani, katselen Tv:stä ja netistä. Usein sunnuntaisin useammankin lähetyksen. Viime sunnuntaina, eli eilen 21.8-16 kuuntelin radio Jumalan palveluksen joka tuli Kouvolasta saarnaajana kappalainen Lasse Karppela. En tiedä saako noita mistään uusintoina, mutta voi kun saisi! Tämä oli yksi parhaista puheista joita olen koskaan kuullut, niin yksinkertainen, koskettava ja murtava! Hän vain luki erään tarinan eikä lisännyt siihen mitään, mutta tarina oli vertaansa vailla, en pysty sitä kopioimaan, se menisi pilalle.

Sen jälkeen lähdimme tyttären kanssa kappelillemme joka aloitti syyskautensa. Olin ollut koko kesän noiden eri kanavilta tulevien ohjelmien varassa ja tunsin itseni nääntyneeksi ystävien tapaamisten puutteesta, ehtoollisen vieton puuttumisesta ja kappelin kaikesta muustakin hengellisestä annista. Kuinka valtavan hyvä olikaan istua taas omalla paikallaan ja vain ottaa vastaan!

Kaikki oli niin hyvää!! Sydämeni täytti kiitollisuus Jumalaa ja hänen palvelijoitaan kohtaan. Olin täynnä kiitollisuutta ja onnea.

Aiheena oli lähimmäinen, ja lopuksi kirkkokahvit. Emme ollenkaan aina näille kahveille jää, mutta nyt ajattelimme ottaa osaa juhlaan. Kävi kuitenkin niin että istuin melko pitkään yksin pitkän pöydän ääressä, tytär oli jonottamassa tarjolla olevaa. Näin kuinka vakiokävijät hakeutuivat omiin tuttuihin porukoihinsa ja tunsin oloni vähän oudoksi, mutta ymmärsin heitä. Sitten tuli kaksi vanhempaa, tuntematonta, naista samaan pöytään ja muutama sana vaihdettiin. Tytärkin tuli vesilasien kanssa ja sitten!

Rovastimme, jonka saarnoja en ole paljoa kuullut ja jonka vain ulkonäöltä tunnen, lähestyi sitä viimeistä pöytää jossa istuimme. Vierastin vähän, mutta hän oli oikein ”mukava” ihminen. Olisin keskustellut kanssaan pidempäänkin, mutta en ollut ainoa jolla oli hänelle asiaa. Minua liikutti kun lähdin. Ajattelin että rovasti taisi/taitaa elää niin kuin saarnaa. Ei hän hakenut sellaista paikkaa jossa oli paljon ihmisiä ja seurakunnan aktiiveja, pappeja ym. merkittäviä henkilöitä 🙂 vaan tuli siihen missä oli kolme iäkästä naista joista yksi erilainen ja olihan siinä vielä tyttärenikin. Tunsin sekä haikeutta että iloa ja kiitollisuutta, myös hämmennystä.

Käväisimme sitten vielä toisen kunnan puolella ennen kotiin tuloa ja juhla jatkui. One Wayn ohjelmat tulevat nykyään sunnuntai iltaisin ja nyt ohjelmassa oli nauhoitus jostakin tilaisuudesta jossa puhui Leif Nummela. Väkevästi puhui! Totta puhui! Tuo tallenne ei ollut vielä löydettävissä, joten linkkiä en voi antaa tähänkään.

Tällä kirjeellä tahdon vain kiittää ja sanoa että ”etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan”. Eli kyllä vieläkin Jumalan Sanaa runsaasti, raittiisti ja väkevästi jaetaan, ei tarvitse nälkään nääntyä. Ja aina on käsillä kirja kotona – Raamattu. Kiitos Jumalalle.

Kirje ystävälle/ystäville on tämän blogin aihe. Kirjoitin niin kuin ystävälle kirjoitetaan, avoimesti kokemuksistani ja tunteistani. Olen asunut 20 vuotta yksin. 6 ja 1/2 vuotta pyörätuolissa yhteensä 66 vuodesta jona olen poliota potenut. Esteellisiin paikkoihin en pääse, en muuallekaan ilman apua. Voi olla että joidenkin mielestä olen liian altis tunteilulle ja kirjoitan omituisia. Voi olla niin ja onkin. Mutta sellainen olen ja olen opetellut elämään itseni hyväksyen. Tiedätkö miksi?!

Koska, Jumala rakastaa minua. Koska Jeesus on kuollut ja ylösnoussut myös minun puolestani! Ja koska tyttären lisäksi ei juurikaan kovin läheisiä ihmissuhteita enää ole.

Onneksi on Jumalan Sana. Onneksi on seurakunta. Onneksi kuulen ja näen, jotain vielä ymmärränkin ja vähän muistankin. Onneksi ympärilläni on paljon kaunista ja ikkunastani näkyy Taivas!

Kiitos jos jaksoit tänne asti 🙂 Minä tarvitsen sinua, ehkä sinäkin, ainakin joskus minua 🙂 Jeesus on meidän yhteinen rakkautemme. Ja Hän rakastaa kaikkia tasapuolisesti! Yhtä paljon maailman loppuun asti, ja sen jälkeen ikuisesti.

”Meidät rakkauteen loit, rauhan jakajiksi. Meidät kaikki lunastit iloon, ihmisiksi”
Virsi 175 kokonaan

Istun keittiön ikkunan ääressä. Tuulee ja sataa niin että sade tulee ryöppyinä vaakatasossa. Kauempana, kauniissa, mutta sateen harmaannuttamassa maisemassani on kolme kellanruskeaa koivua jo nyt, elokuun puolessa välissä. Istun hiljaa mietteissäni ja katselen tapahtumaa. Yllättäen minut täyttää ilo?

Voi kuinka hyvä minun on olla. Tunnen Hänet joka minua lähestyy. Tahdon olla tässä sanoin kuvaamattomassa lempeyden ilmapiirissä. Kunpa ei kukaan, eikä mikään, nyt häiritsisi…

Olin aikaisemmin kuunnellut, tiskatessani, radiosta haastattelua jossa paljon kuuluisuutta ja näkyvyyttä saanut taidemaalari kertoi elämästään ja taiteestaan. Olen paljon nähnyt hänen töitään. Ne ovat värikylläisiä mutta minut värien ihmisen ne ovat jättäneet, muutamaa työtä lukuun ottamatta, syvemmin koskettamatta. Sellainen oli haastattelukin. Haastattelija ja taiteilija olivat täysin eri maailmoista, puhuivat toistensa sivu.

Koska kyseessä oli uskonnollinen ohjelma, haastattelija yritti johdattaa taiteilijan ns. perimmäisten kysymysten äärelle, mutta ei syntynyt kontaktia. Se tuntui pahalta. Taiteilijan jumala oli luotu….

Jumala sanoo sanassaan Nehemian kautta (8:10) …”Älkää olko murheelliset, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne” ja Matteus 6:21-22 ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu”…

Kuinka nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. En tiedä, mutta jotenkin taas ymmärsin mikä on kaikkein tärkeintä ihmisen elämässä! Olla yhteydessä Jumalaan. Yhteydessä Jeesukseen sen Pyhän Hengen kautta joka on taivaasta lähetetty. Olkootpa elämä aivan millainen tahansa. Olkootpa siinä mainetta ja kunniaa tai olkoonpa se ihmisten silmissä mitätön Jumala On, eikä ole mitään eikä ketään hänen vertaistaan. Ei silloinkaan kun kaikki muu on mennyt. Alkanut luopumisen aika.

Hän, Jeesus elää ja ihminen saa Hänessä elää. Nuo sanomattoman suloiset kohtaamiset joita saa, Jumalan armosta, silloin tällöin kokea ovat todistus ihmeestä! Niissä ei vaadita ihmiseltä yhtään mitään, ne ovat pelkkää lempeyttä ja hyvyyttä ja armoa armon päälle. Enemmän kuin voi kuvata. Enemmän kuin osaa ajatella, saati pyytää. Ihana taivaallinen tuoksu, ihana Valo, vastakohtana maailman pimeydelle. Kuinka ihmeellistä että on saanut tämän osan.

Psalmi 22 on otsikoitu uudemmassa käännöksessä ”Jumala, miksi olet minut hyljännyt?” siinä on Jeesus. Siinä on myös lukemattomien ihmisten huuto. Huuto joka jää niin usein vastausta vaille. Joka tekee hiljaiseksi.

Jos kuitenkin poimin samasta psalmista irralleen muutaman jakeen, ne saattavat lohduttaa silloin kun ahdistus, vaiva ja tuska ovat jokapäiväistä leipää, eikä vastausta ole. Sekin on ihmisen osaa, ja mitä iäkkäämmäksi ihmisenä tulee sen suuremmin riisutaan kaikesta. Mitä ihmiselle jää ilman Jumalaa, ei mitään. Mutta se jonka aarre on iankaikkisissa ei tarvitse pelätä eikä menettää uskoaan ja toivoaan, siitä Hyvä Jumala pitää huolen.

Ps.22:11-12 ”Syntymästäni saakka olen ollut sinun varassasi, Sinä olet ollut Jumalani ensi hetkestä alkaen. Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä eikä kukaan minua auta.” Jakeet 24-32 joista poimin jakeen 25 ” Ei Hän halveksinut heikkoa eikä karttanut kurjaa, ei kääntänyt pois kasvojaan vaan kuuli, kun huusin (26) Sinua minä ylistän seurakunnan keskellä..”
Kiitos ilosta jonka läsnäolosi tuo!

Hän on uskollinen, Hän on ylitse kaiken, Hän On Ihme! Hänessä on kaikki ja Hänestä On kaikki, Hän antaa ja ihminen saa ottaa vastaan. Kunpa aina yhtä selkeästi ymmärtäisi tämän. Sinua minä ylistän, ilosta kiitän, elämästä kiitän! Minulla on kaikki Sinussa ja lopulta Sinun luonasi!

Se suuri ja ainutlaatuinen kertomus joka sisältää kaiken?
Alun ja lopun ja – loppumattoman Uuden alun. Kertomus josta jokainen etsiessään löytää sellaista jota ei mistään muualta löydä?

Raamattua, Pyhän Jumalan ikuista Sanaa, ei saata lukea niin ettei se tekisi mitään vaikutusta. Toisen se muuttaa, toisen suututtaa. Siihen joka muuttuu se myös kantaa, lohduttaa ja vaikuttaa uskon ja toivon syntymisen. Kyyneltenkin vuotaessa, ja ehkä juuri silloin, se antaa myös kivusta nousevan ilon ja voiman nousta matkaan.

Minulla on tapana turvautua psalmeihin kun muuta en jaksa. Luen mieluiten vanhasta käännöksestä ja viimeksi olen lukemalla lukenut psalmia 33. Voin nyt yhtyä sen sanomaan sydän täynnä:” Riemuitkaa Herrassa, te vanhurskaat. Oikeamielisten on soveliasta Häntä kiittää. Ylistäkää Herraa kanteleilla, soittakaa Hänelle kymmenkielisillä harpuilla. Veisatkaa Hänelle uusi virsi, helkyttäkää kieliä ihanasti ja riemullisesti. Sillä Herran Sana on oikea ja kaikki Hänen tekonsa ovat tehdyt uskollisuudessa. Hän rakastaa vanhurskautta ja oikeutta; Maa on täynnänsä Herran armoa!” – Kaikesta ulkonaisesta huolimatta.

Raamatussa on se ns. punainen lanka, jonka minä voisin kiteyttää ihmisen iankaikkiseksi osaksi Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa.

Jesajan luvusta 40. Alku jo lupaa hyvää:” Lohduttakaa, lohduttakaa, minun kansaani”… Tässä kehotetaan puhumaan suloisesti Jerusalemille joka on Kuninkaan kaupunki, mutta voin omistaa sen omalle kohdallenikin, kuten kaikille muillekin Kuninkaan lapsille, kuulummehan Jeesuksen tähden hänen kansaansa. Jesaja profetoi tässä luvussa tulevasta Messiaasta Jeesuksesta aivan ihanasti – ja myös Johannes Kastajasta joka tuli ”Huutavan ääneksi” valmistaakseen Herrallemme tietä. Ihana on tämä Jesajan luku.

Siirryn Pietarin ensimmäiseen kirjeeseen ja ensimmäiseen lukuun; jakeesta 3:” Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudesti synnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta, turmeltumattomaan, saastumattomaan ja katoamattomaan perintöön, joka taivaissa on säilytettynä teitä varten, jotka Jumalan Voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana. Sen tähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa..” Pietari kirjoittaa lohduttavasti ja vakuuttavasti, hän myös neuvoo kuinka meidän tulisi vaeltaa tämä maailman aikamme.

Oma elämäni on jo varhaislapsuudessa mennyt rikki, eikä elämäni ole sittemminkään ehjää ollut (ja kenenpä olisi). Siitäkin huolimatta että olen saanut armon lapsuudestani asti tulla tuntemaan Jumala Sanaa. Olen kuitenkin koko elämäni etsinyt turvaa, tarvinnut tukea ja lohdutusta, kaivannut syliäkin, –  ja paikkaa jonka tuntisin kodikseni.  Sellaista en ole löytänyt kuin Jumalan Sanasta. Kiitos vanhemmilleni kuitenkin Sanan kunnioittamisesta ja Pyhän opettamisesta.

Jo nuorena minulle tuli erityisen rakkaaksi, psalmien ja virsien lisäksi Ilmestyskirja, sen 21 ja 22 luvut. Ja ovat edelleen. ” Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole!” Ja siitä eteenpäin erityisesti jakeet 3-7 ja… Ja jae 27 lohduksi – ja siksi että ihmiset ovat ymmärtämättömyyttään tuottaneet paljon tuskaa toinen toisilleen puheillaan ja käytöksellään.

Kaiken kruunuksi luku 22:” Ja HÄN näytti minulle Elämän Veden Virran, Joka kirkkaana kuin kristalli virtasi Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta…Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä..”  Ja sitten luvataan että Hän joka on A ja O, alku ja loppu tulee pian. Ja Henki ja morsian sanovat ”Tule”! Ja luvataan, joka janoaa tulkoon ja joka tahtoo, ottakoon Elämän Vettä lahjaksi!
Sitä Vettä joka on meille ikuiseksi elämäksi jo tässä ajassa, ja jota ilman meissä ei elämää ole. Jae 20:” Hän joka näitä todistaa, sanoo: Totisesti minä tulen pian”. Aamen tule Herra Jeesus!

Oi, katso mikä aamu, yön varjot katoaa ja linnut pienimmätkin ylistää Jumalaa. Niin täydellinen nytkin on Herran luomistyö. Oi, katso mikä aamu, kun väistyy pitkä yö.
Oi, katso mikä aamu, saat alkaa uudelleen, tien kaidan kulkijana uskoen Jeesukseen. Saat rukoilla saat pyytää tänäänkin armoaan. Oi, katso mikä aamu, saat alkaa alusta.
Oi, katso mikä aamu, kun uusi taivas, maa, soi ylistystä Herran, Jumalan kunniaa. Kun silmäsi saa nähdä kasvoihin Jeesuksen. Oi, katso mikä aamu edessä istuimen!!!

Kuinka vaikea onkaan aloittaa kun on vähänkin pitempään ollut kirjoittamatta, mutta Kiitos Jumalalle että Hän on uskollinen silloinkin kun itse en ole.!

Olen katsellut lauantai iltaisin TV7  Cafe´ Raamattua melko säännöllisesti koska se on mielestäni se toinen paras ohjelma sieltä jota katselen. Eilen 23.7 sieltä tuli ohjelma joka käsitteli herätystä/herätyksiä. Vieraana oli SRO:n Juha Vähäsarja. Yritin saada linkin tähän tekstiini, mutta ko. aihetta ei vielä ollut.

Harvoin kuulee niin täyttä ja Raamattuun pitäytyvää puhetta/opetusta kuin oli tässä illassa, vaikka puhetta herätyksistä paljon ja jatkuvasti onkin. Tuo keskustelu Vähäsarjan ja Leif Nummelan kanssa herätti itseäni tutkistelemaan omaa sisäistä ja ulkoista tilaani. Eikä näyttänyt hyvältä. Eikä ole tuntunutkaan.

Pisteenä iin päälle, tuli taas tänäkin aamuna SRO:n Jumalanpalvelus Kauniaisista, ohjelma jonka pyrin aina kuuntelemaan. Löytyy http://www.sro.fi/ohjelmat-radio-deissä/jumalanpalvelusten saarnat. (uusinnat torstaisin klo 17.30) – Tosin sitä tämänaamuista ei sitäkään vielä ollut. Saarnaamassa oli joku eläkkeellä oleva rovasti jonka nimi ei ollut minulle tuttu, mutta viimeistään tämä saarna tämän sunnuntain aiheeseen perustuen, sai minut itkemään.

Yllä oleva johdanto ei ole mainos!

Mutta jos jollakin muulla on ollut sellainen olo että on jotenkin kauempana Jumalasta kuin toivoisi, niin ainakin minä sain näistä ohjelmista paljon ajattelemisen arvoista. Jouduin menemään monessakin kohtaa itseeni ja toteamaan kuinka avuton itsessäni olen. Kuinka penseä ja mahdoton jos laiskistuen laiminlyön Sanan! Kun laiminlyön Sanan, etäännyn Herrastani Jeesuksesta Kristuksesta Kaiken Elämän lähteestä. Ja tulen ikäväksi ihmiseksi, sellaiseksi jollainen kristittynä en saa, enkä totisesti tahtoisi ollakaan. Huomasin myös että huolet ja murheet tuovat tullessaan epätoivon pimeyden jossa Kristus Elämän Valo ei pääse loistamaan niin kuin pitäisi. En katso Häneen vaan mahdottomuuksiini.

Sieluni vihollinen on ovela ja taitava. Kun olen etäällä Herrastani, näen itseni väärässä valossa. Valossa joka ei ole Valoa.

Pimeässä minua on helppo manipuloida, viedä usko ja toivo, katsoa omaan mitättömyyteeni ja siihen että mikä minä olen mitään sanomaan tai tekemään, en mitään. Kuitenkin Jumala, joka minutkin loi, ei ole samaa mieltä. Minua suunnattomasti rohkaisi tämän 24 päivän saarna, josta tuossa edellä mainitsen, koska siinä sanottiin (mm. omin sanoin) että meillä kaikilla Jumalan lapsilla on oma asemamme ja tehtävämme Jumalan Valtakunnan kansalaisina.

Niin yksinkertaista mutta vaikeaa, kun ei ole oikeaa mielenlaatua, eikä nöyryyttä. Sitä nöyryyttä joka katsoo itsestä pois/ulospäin Häneen joka on Minä Olen!

Avasin Raamattuni, silmäni kyyneltyvät. Se aukeni psalmista 138 ja kun en malttanut lopettaa, rakas ja tuttu psalmi 139 kruunasi kaiken näinä kahtena päivänä kokemani! Ihmeellinen on Minun Jumalani!!! Jumalalle kiitos että pääsen Häntä ylistämään kerran –  ehkä jo piankin iankaikkisesti –  ja laulamaan uutta virttä Hänen kansansa kanssa!

Mutta tänään vielä tämä laulu siunauksin:
”Käännä katseesi Jeesukseen ja odota Herraasi vaieten. Sillä Jeesuksen suuren rakkauden, saahan syntinen osakseen.
Suuntaa mielesi Jeesukseen ja syvälle armonsa syvyyteen. Näet tyhjäksi kaiken turhuuden, näet Jeesuksen suuruuden.
Tunnen Jeesuksen Pyhyyden ja Ylistän, rukoilen kiittäen. Nytkin edessä Herran Jeesuksen, tahdon viipyä palvoen”!

Jos, hän olisi syntynyt tähän aikaan, häntä olisi kutsuttu ”erityislapseksi”, sillä hänen vanhempansa olivat hyvin iäkkäät ja eläneet lapsettomina siihen saakka kun saivat enkeli ilmestyksen pojasta joka olisi heille syntyvä. Jo alussa todistettiin syntymisen ylimaallisuus muutoinkin kuin enkelin ilmestyksenä. Sillä pappi Sakarias, hurskaudestaan huolimatta, epäili inhimillisesti ettei heidän iässään enää lapsen saaminen olisi mahdollista ja siksi hänestä tuli mykkä. Kunnes lapsi saisi enkelin ilmoittaman nimensä.

Kun lapsi kahdeksan päivän ikäisenä vietiin temppeliin ympärileikkausta varten hänen sukulaisensa kutsuivat häntä isänsä Sakariaan nimellä, mutta hänen äitinsä sanoi:” Ei suinkaan, vaan hänen nimensä on oleva Johannes”! Niin outoa se oli että he kysyivät asiaa viittomalla isältä ja tämä kirjoitti tauluun:” Johannes on hänen nimensä”. Samassa pappi Sakariaan kieli vapautui ja hänen mykkyytensä hävisi. Kaikki tämä sai ihmiset hämmästyksiin ja he pohtivat mikä tästä lapsesta tuleekaan? (Matt.1:5-25 ja 39-45)

Johanneksesta ei paljoa kerrota, mutta kuitenkin että hän eli autiomaassa, söi heinäsirkkoja ja hunajaa, vaatteinaan eläinten nahkat. Voin kuvitella kuinka hän eli kaiken kaikkiaan, mutta yksi asia oli varma. Hän oli täyttynyt Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa ja minulle se todistaa että koko autiomaassa olo aikansa hän oli Pyhän Hengen opetuksen, viisauden, ja läsnäolon varassa, vaikka oli yksin. Tuo aika oli Jumalan Hengen aikaa hänen karussa ja kovassa elämässään, jossa häneltä oli riisuttu kaikki normaalin elämän mahdollisuudet.. Hän oli koulussa tulevaa tehtäväänsä varten. Kunnes tuli aika hänen alkaa työnsä ihmisten maailmassa.

Edelleen kuvittelen Johanneksen olemusta. (Aioin ensin kirjoittaakin hänestä minä muodossa, mutta ei riittänyt rohkeus). En usko että Johannes olisi ollut kovin monisanainen ja kaunopuheinen. Hänellä ei ollut siihen aikaa eikä tarvetta. Uskon että hän ei olisi koskaan kumartanut kenenkään ihmisen edessä, hän ei ollut ihmismielipiteistä riippuvainen. Hänen elämänsä tarkoitus, loppuunsa saakka, oli todistaa Jumalan lähettämästä pelastuksesta. Sanoa synti synniksi ja kehottaa ihmisiä parannukseen ja kastaa heitä parannuksen kasteella. Josta hän todisti, ihmisille jotka pohdiskelivat oliko Johannes ehkä Messias?  Näin:” Minä kastan teidät vedellä, mutta on tulossa minua väkevämpi, jonka kenkien nauhojakaan en kelpaa avaamaan. Hän kastaa teidät Pyhässä Hengessä ja tulessa.”  (Luuk.3:16 Raamattu kansalle)

Totuuden puhujan, ihmistä pelkäämättä hän nuhteli myös ruhtinas Herodesta tämän veljen vaimon Herodiaan tähden ja kaiken sen pahan mitä Herodes oli tehnyt. Niin Herodes kaiken muun lisäksi teki senkin, että sulki Johanneksen vankilaan. (Luukas 3:19-20 R.K)

Minä uskon että Johannes ollessaan autiomaassa sai sellaista tietoa Jumalalta joka auttoi häntä olemaan juuri se joksi hänet oli tarkoitettukin. Edelleen uskon että hän tiesi millaisia tekoja Jeesus tulisi tekemään, todistaakseen ihmisille totisesta Jumaluudestaan, ja siksi Johannes viruessaan vankilassa totuuden sanojensa tähden, lähetti kaksi opetuslastaan kysymään Jeesukselta oliko tämä se jonka oli määrä tulla. Vain saadakseen vahvistuksen sille tiedolle jonka Jumala jo ammoin ja hänelle Pyhässä Hengessä oli antanut. Tiedämme mitä Jeesus vastasi!

Tämän erityislapsen, tämän uskollisen todistajan, tämän yhden asian miehen, Johanneksen loppu tuli manipuloivan ja julman Herodiaan juonien tähden, kuten tiedämme. Herodes leikkautti Johanneksen pään irti ja tuotti sen kaikkien nähtäväksi. Mutta! Kaikkein kauneimman todistuksen, minkä kukaan vaimoista syntyneistä on koskaan saanut, oli Jeesuksen Kristuksen vapahtajamme todistus Johanneksesta. Voit lukea sen Luukkaan evankeliumin 7 luvusta jakeista 24-35.

Kirjoitin tämän runsaat 2016 vuotta Johanneksen syntymän jälkeen, hänen joka syntyi n. 6 kuukautta ennen Maailman Vapahtajaa, Jeesusta Kristusta, Jumalan ainosyntyistä Poikaa, kunnioittaakseni Johannes kastajan muistoa, kiittäen, –  uskossa näkemiseen.