Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi:”Tulkoon valkeus” Ja valkeus tuli… Ja Jumala loi ihmisen…siunasi heidät ja sanoi…

Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä…se sanoi ”Onko Jumala todellakin sanonut!?…Ja Herra Jumala karkoitti ihmisen Paratiisista.

Mutta alkuun kuuluu muutakin: Ja Jumala sanoi:”Tehkäämme ihminen, kuvaksemme, kaltaiseksemme…..Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

Jumala ei puhu, kuin ammoiset ruhtinaat ja kuninkaat, itsestään monikossa vaan Hän ei ollut yksin taivaitten taivaissaan, vaan hän tiesi kaiken mitä tulisi tapahtumaan ja valmisti alun lisäksi myös – täydellisen lopun.

Minä niin rakastan Raamattua. Rakastan sen suurenmoista kertomusta kaiken alusta, lopusta ja kaikesta siltä väliltä. Tämä suuri kertomus, joka on tuttuakin tutumpi kaikille niille joille on evankeliumia julistettu ja jotka ovat Raamattunsa lukeneet, ei koskaan muutu. Ei kyllästytä. Se on aina yhtä innoittava. Vaikka Raamattu kertoo elämästä yhtä realistisesti kuin elämä vaan voi olla, ei kertomus ole synkkä. Alusta loppuun kertomuksessa on ydin, se kuuluisa punainen lanka. Toistuva kertomus siitä mitä elämä on toivossa ja epätoivossa. Kuka, on mukana kaikessa kaikenaikaa, niin että kaaoksessakin on järjestys ja suunnitelma. Vaikka näyttäisi siltä että mikään ei ole hyvin, syntyy vahva käsitys siitä että kaikki on hallinnassa! Jumala on kaiken yläpuolella ja pitää huolta kaikesta mitä ikinä maailmassa tapahtuukaan.

Vanhan Testamentin puolella hän edelleen on kontaktissa ihmiseen vaikka ihminen ei enää olekaan paratiisillisessa olotilassaan, Voi ihmistä. Silti Jumala ei hylkää vaan rakastaa rakastamistaan. Rakastaa ja vihaa. Mitä hän vihaa? Pahuutta ja pahuuden aikaansaajaa. Syntiä ja valhetta hän vihaa. Hän sanoi ”Tehkäämme” siinä hän valmisti ja varmisti sen että liitto, joka taivaassa solmittiin tällä monikolla, tulee pitämään kaikessa tapahtuvassa. Hän on asettanut kaikelle määräaikansa. Hän ei viivyttele, siinä mitä on ilmoittanut tapahtuvaksi, vaikka itse asuukin ajattomuudessa. Hänellä on kaikki hallinnassaan, vaikka meistä ei näyttäisi, eikä tuntuisi, siltä. Jeesus on jo kerran tullut. Jumala itse Jeesuksessa ihmiseksi, ymmärtääkseen ihmistä ja kärsiäkseen ihmisen osan. Pelastakseen sen, jonka rakkaudessaan ja rakkaudestaan loi!

Ei meillä ole sellaista ylimmäistä pappia, joka ei voisi ymmärtää meidän heikkouttamme. Vaan läpi taivaitten kulkenut ylimmäinen pappi joka on kaikkivaltias, rakastava ja armollinen. Joka mustasukkaisuuteen asti halajaa sitä Henkeä jonka on meihin, rakkautensa kohteisiin, pannut.

Miksi en siis rakastaisi elämää. Tätä tuskien, hädän ja taistelujen ajanjaksoa täällä ja tässä. Miksi en nauttisi siitä kaikesta kauniista jota, vieläkin, näen ympärilläni Jumalan luomassa maailmassa vaikka se tuhon partaalla tuntuu hoippuvankin. Olen saanut elämän lahjan, kalliin ja arvokkaan lahjan. Mitä väliä vaikka se olisi puettu kuinkakin rujoon muotoon, se on elävä, ikuisesti elävä. Ja kerran pyyhitään kaikki kyyneleet ja kaikki entinen on ikuisesti poissa. On uudet taivaat ja uusi maa, vieläkin kauniimpi kuin tämä jossa nyt olen, vaikka en osaa sitä kuvitellakaan. Siksi elän kiitoksessa ja ylistyksessä, silloinkin kun en jaksa. Olen osa maailmankaikkeuden suurinta kertomusta, se on ihme.

”Nousta sain aamuun, lintujen lauluun, Jumalan luomis kauneuteen. Lauluista kiitän, aamuista kiitän, raikkaina kohtaan ne uudelleen.

Käy sadekuuro, auringon paiste, kuin uutta luoden pinnalle maan. Jäljissä Herran kasteinen nurmi kaunaienta kukkaa käy versomaan.

Luomisen aamun säteistä kiitän, kirkkaine vielä ne kimmeltää. Aamuista kiitän, ylistän Herraa, on uusi luomuspäivä myös tää.

Jostain syystä katson menneisiin ja olen hakenut muutaman pienen runoni, sieltä jostain, jotka olen aikaisemminkin julkaissut ja ”itseni likoon pannen” tuon ne luettavaksenne?!

Nimetön

Pari kaunista sanaa/ kaksi kaunista lausetta/ ja olin myrskyn silmässä. / Kuinka en ollut niitä koskaan,/ koskaan kuullut. Silmäräpäyksen hetken/ katsahdin valoon/ paratiisin häivähdykseen.

Ja sitten kaikki oli taas ennallaan/ miksi?

Sinisen hämärän maa

Olen taas katsellut pilviä/ ja taivasta./Päivä on lyhyt/ On kaksi sinistä hämärää/ ja pilvien kehä yötaivaalla./ Miten sen osaisin sanoa kuinka rakastan/ tätä sinisten sävyjen rauhaa/ joka huomenna on myrskyä/ ja vimmaa.

Laumaton

Kuulin erämaan kutsun/ laumattoman suden huikean kauniin laulun/ ”Siskoni tule”!/      Löysin sieluni          En ollut ymmärtänyt/ että matka vaatii niin paljon/ ja pitkän ajan/ Nyt tiedän.

Siskoni,/ oma sieluni erämaan laumaton susi,/ kun löysin sinut/ löysin lopulta kotiin.       Haluan lähteä matkaasi/ enkä enää koskaan palata

Mitä pyysin, en saanut/ Sain mitä en pyytänyt….. Kuka kertoo/mitä sain !

Tässäpä näitä. On vaan niin että en saa niitä normaalin runon muotoon tässä siksi nuo kauttaviivat, erottamaan rivivälejä. Ja näitähän riittää! Lisääkin saa jos löytyy kiinnostusta. Olen siis matkinut Niilo Johanssonia! Nämä ovat arkirunoja, löytyy pyhiäkin. Matalalla kynnyksellä ensin, kuin kepillä jäätä.

Unelmaelämä ja unelmaperhe sekä täydellinen tulevaisuus. Unelma työ ja ja unelmien puoliso. Täydelliset lapset ja terveys joka ei horju. Talvella hiihtoa ja salillakäyntiä, kesät juoksua raikkaassa ulkoilmassa. Onko sellaista mahdollista saavuttaa vai onko elämä parhammillaankin tasapainottelua ja hallittua eteenpäin kaatumista, ilman, että kaikki menee rähmälleen.

Mistä nousevat haaveet saavuttaa menestys ja kaunis perhe samassa paketissa. Siitäkö, että näemme perheitä Mersuissaan ja mainosten siistit eloveena kodit sekä pyykkipulverimainosten äidit iloisesti oikomassa lasten kuraisia vaatteita illasta toiseen. Onko muiden elämä niin täydellistä kuin  miltä näyttää.

Mitä tapahtuu kun raskausarvet ja kilot eivät alakaan karista ja lapsetkaan eivät osoittaudu mallikansalaisiksi vaan kantavat koulusta tai päiväkodista huomautuksia toisensa perään.  Miksi kurapyykkipäivä toisensa perään ei hymyilytä pätkääkään.

Mitäs kun mies ei etenekkään urallaan toivotusti ja oma aika kotona vaihtuukin väsyneen vaimon ja hoivaa vaativan jälkikasvun  huomioimiseen. Kilot hiipivät vatsan seudulle ja penseys valtaa mielen.

Mitä kun arki iskee keskelle unelmaa myrsyn voimalla ja rikkoo harmonian, Hajoaako ulkokuori jota on varjeltu suurella vaivalla ja kestääkö elämä unelman hajoamisen.

Ihminen elää unelmista ja toiveista, vielä kuolinvuoteellaan mies saattaa mietiä metsäpalstaa joka pitäsi hakata seuraavana talvena vaikka tietää että elämä päättyy ennen sitä. Ilman unelmia ihminen on pelkkä kuori.

Mutta minkä varaan me rakennamme unelmat, silla kivijalan rakennusmateriaaliksi unelmat eivät kelpaa. Unelmat ovat kattohuoneiston rakennusmateriaaleja tai olohuoneen sisutusta. Perustusten pitää olla lujat ja levätä kalliolla.

Pietarin unelmat romahtivat pitkänä perjantaina, hänet syöstiin  pilvilinnasta pimeyteen, jossa hän kielsi kaiken jota oli rakastanut. Pietari joutui toteamaan, että hänen omat unelmansa eivät oleet mitään verrattuna siihen mitä oli Jumalan todellisuus,  sen rinnalla kalpeni kaikki siihen astinen. Hän tajusi että oli olemassa jotain vielä suurempaa, sellasta joka loi perustan todellisille unelmille ja todelliselle vapaudelle. Sitä unelmaa Pietari lähti seuraamaan vaikka tajusi sen vievän kiviselle tielle ja lopulta kuolemaan.

Kun rakennamme elämäämme, Kristus vapauttaa meidät täydellisyyden tavoittelusta. Kelpaamme hänelle juuri sellaisina kuin olemme ja kestämme elämän takaiskut, koska tiedämme että perustus kestää.  Olemme vapaat hakemaan apua mutta tiedämme myös, että Jumalan lupaukset koskevat meitä.

Jos jalkamme eivät ehdi allemme elämän riennoissa ja kaadumme, Jumala ottaa aina vastaan!

Mietin otsikkoa vieläkö siihen lisäisin – ja salaisuus? Jätin kuitenkin noin vaan, yksinkertaisesti.

Otsikko on suuri! Se täyttää sydämeni ja mieleni niin että tunnen suorastaan hengästyväni. Sana on ihmeellinen ja ihana. Sana pienellä ja isolla kirjoitettuna, niin kuin piispamme Tapio Luoma puheessaan sanaa käytti ja sen tarkoitusta valotti Tv7 One Way ohjelmassa. Oma tekstini ei siitä synny, mainitsin vain koska usein kirjoitan Sanan isolla, jolloin sen alkuperäinen ja suurin merkitys sanana on Jeesus. Alussa oli Sana…Ihmeellinen, ihana Sana. Sana joka on täynnä rakkautta! Ja armoa, armon päälle.

Aamuvarhain heräillessäni olivat mielessäni sanat:” Sillä rakkaus on väkevämpi kuolemaa” ja tiesin että on olemassa joku sellainen laulu, muuta en siitä tiennytkään. Joten päästyäni vähän aamua pidemmälle hain tekstiä googlesta ja löysin sen. Siinä se oli, aamun avaus Pekka Simojoen sanoin ja sävelin:

”Vaikka minä voisin vuoret siirtää,/ enkeleiden kieltä puhuisin./ Mitä muuta olisin kuin tyhjä kulkunen,/ jos rakkautta tuntisi mä en?/ Sillä rakkaus on väkevämpi kuolemaa,/ sitä eivät suuret vedetkään voi sammuttaa,/ sillä rakkaus on lahja Jumalan.

Vaikka minä saisin kaiken tiedon,/ kaikki salaisuudet tuntisin,/ mitä muuta olisin kuin tyhjä kulkunen,/ jos rakkautta tuntisi mä en?/ Sillä rakkaus on väkevämpi kuolemaa,/sitä eivät suuret vedetkään voi sammuttaa,/ sillä rakkaus on lahja Jumalan.

Jeesus, sinä lähde kaiken hyvän,/ sinä tunnet meistä jokaisen./ Tule keskellemme nyt, lahjojasi jaa,/ anna meille voimaa rakastaa. Sillä rakkaus on väkevämpi kuolemaa,/ sitä eivät suuret vedetkään voi sammuttaa,/ sillä rakkaus on lahja Jumalan.”

Voiko enää kauniimmin sanoa? Eivätkö nämä, niin tutut ja monesti Raamatusta luetut sanat aivan järkytä, pureudu luihin ja ytimiin. Voiko mikään olla todenpaa! Vain ja ainoastaan Jumala saa aikaan jotain näin suurta ja ihmeellistä. ”Tule keskellemme nyt, lahjojasi jaa, anna meille voimaa rakastaa” runoilee ja rukoilee laulussaan Simojoki. Tämä voisi olla huoneentaulunanikin, muiden samankaltaisten joukossa, niin että sen aina ohikulkiessani lukisin, näkisin sydämelläni!

Tämä lauluksi tehty Sana, kirvoitti halun lukea Jumalan ihanaa sanaa enemmänkin. Jostain syystä nyt taas aukeaa Jesaja ja sieltä 49 luku ja jo 48: 17-22. Ihmeellistä. En voi lukeakaan kuin pätkittäin, kun pitää pyyhkiä kyyneliä Jumalan valtavan hyvyyden ja suuruuden edessä. Yhtä hyvin Jumala siinä puhuu minullekin kuin kansalleen Israelille. En ole teologi, mutta saan silti lukea sanaa juuri niin kuin se minulle avautuu. Jumala puhuu tavalla ja toisella ja ehkä minulle juuri sillä toisella tavalla?

Todeksi on kuitenkin käynyt se että mitä enemmän luen, sitä enemmän haluan. Haluan kohdata Sanan Elävänä ja saada siitä riemun jota ei mistään muualta ole saatavissa. Riemun joka ylittää kuoleman rajankin ja kaikki inhimilliset esteet. Rukoileminenkin on Sanan vaikutuksesta  saanut myös aivan uuden ulottuvuuden ja ajatella olen ollut ensimmäistä kertaa, lapsuuteni uskon jälkeen, elävän Jeesuksen kanssa tekemisissä kohta jo nelisenkymmentä vuotta? –  Herra tekee uutta. Kun olemme alkaneet kurinalaisesti rukoilemaan tyttäreni kanssa yhdessä, meille on auennut taivas. Emme itse valitse mitä rukoilisimme, paitsi ihan ehkä alussa vain kiitämme ja ylistämme ja sitten Pyhä Henki antaa meille aiheet.. Saamme siis vain kuunnella ja toistaa Hänen sanojaan ja yllättyä siitä rikkaudesta jolla Pyhä meitä koskettaa.

En kirjoita kehuakseni, en todellakaan, vaan rohkaistakseni niitä jotka (mahdollisesti?) ovat tunteneet olevansa yhtä kehnoja, huonoja ja heikkoja juuri rukoilemisen suhteen kuin minä olen ollut… –  Pitää vain alkaa, ei pidä väheksyä itseään:”no, enhän minä nyt mitään ole, on niitä paljon suurempiakin”! Onhan niitä, muta Herra ei katso henkilöön, Hän katsoo sydämeen. Ja HÄN on rikas antaja. Hän tahtoo antaa yltäkyllin, joskus heikolle liikaakin, ei meinaa välillä ihmisenä kestääkään. Jos paikalla on vähän enemmänkin väkeä, sitä suurempi on rakkauden voimakin, sillä ”rakkaus on väkevämpi kuolemaa, sitä eivät suuret vedetkään voi sammuttaa, SILLÄ RAKKAUS ON LAHJA JUMALAN”! Lahjoista suurin!

On ihmeen ihanaa että minullakin on mahdollisuus ylistää Jeesusta, Herraani ja Vapahtajaani iankaikkisesti! Saan aloittaa täällä ja jatkaa siellä mihin Hän on mennyt valmistamaan, minullekin, sijaa. Ajatus on käsittämätön mutta minä uskon sen todeksi Jumalan Ihanan ja muuttumattoman Sanan tähden. Kiitos Jumalalle!

Eilen illalla 28.1 olin Kappelillamme Psalmien aarteita opetussarjan toista osaa kuuntelemassa. Illan otsikko oli niin houkutteleva kuin ”Lohdutuksen lähteillä”. Kuitenkin luennoitsija aloitti:” Kärsimys kuuluu elämään”. Jatkossa kävimme läpi pääasiassa Daavidin elämää psalmien kautta ja seikkaillen laajan kaavan mukaan Vanhaa Testamenttia sieltä ja täältä. Luennoitsijalla ei ollut mielestäni kovin selkeää rakennetta siitä kuinka hän asiassa johdonmukaisesti etenisi ja sen tähden opetus vaikutti hajanaiselta. Ne psalmit joita kävimme joiltain osin  läpi pyörivät Ps. 51- 59 vaiheilla, sieltä täältä lukien ja verraten mm. Valitusvirsiin jne. Kaikkein päälimmäiseksi nousi, ei niinkään lohdutus vaan kärsimys!

Luennoitsijalla oli takanaan n. 30 vuotta kestänyt tilanne jossa ystävä oli osoittautunut petturiksi, kääntynyt luennoitsijaa vastaan eikä osannut lopettaa. Yleisemmällä tasolla hän sitten kertoi kaikesta siitä millaisista kärsimyksistä osallisina ihmiset voivat saada kantaa taakkojaan vaikka läpi koko tämän puoleisen elämänsä. Minulle erittäin tuttua ja omakohtaista myös. Illalla oikein heräsin ajattelemaan Raamattua kokonaisuutena. On totisinta totta että ilosanoman rinnalla, läpi koko Raamatun, on suuri kertomus kärsimyksestä. Ei mikään sytyttävä aihe. Kärsimyksestä puhuminen ei saa suosiota, mutta on tarpeellista.  – Ilkka tuolla kirjoittaa rehellisyydestä. –  Elämään kuuluu siis myös todellisena tämä toinenkin puoli eli KÄRSIMYS, haluttiinpa sitä tai ei. Kun jokainen menee itseensä ja on rehellinen, joutuu tämän myös myöntämään.

Kärsimystä emme pääse pakoon, mutta se vaikuttaa vähintäänkin kahdella tavalla ihmisen elämässä. Se kiinnittää entistä syvemmin minut riippumaan Jumalassa ja turvaamaan Häneen, tai surullisemmassa tapauksessa saa kiroamaan Jumalan. (sanoihan Jobinkin vaimo kärsivälle Jobille:” kiroa Jumala ja kuole”!) Asenne kärsimykseen ratkaisee, jäänkö kärsimykseni vangiksi vai vapaudunko siitä Jumalan avulla. Niin että en katkeroidu vaan suhtaudun elämäni kärsimyksiin uudella tavalla, asennoitumalla niihin oikein. Tämä kaikki oli minulle tuttua, ei mitään uutta, mutta se että joku sen auktoriteetilla toi julki, lohdutti. Olin JO oppinut sen mikä pitikin oppia. (ylioppilaaksi en tule opettelen loppuuni asti).  Olin kokenut että elämässä on sellaista jolle ei ihmisvoimin, neuvoin eikä keinoin vaan mitään voi. On otettava ristinsä ja kannettava se. Mutta sen voi ja se täytyy kantaa yhdessä Mestarin, Vapahtajan kanssa. –  Tässä palaan aikaisempaan tekstiini ”Mitä näen, ketä katselen” näinhän se otsikko taisi olla. Jäänkö itseni vangiksi kärsimyksieni lannistamana vai kohotanko katseeni sen Jumalan puoleen joka on kaikkivaltias ja kaikkitietävä ja joka ei tee yhtään virhettä. ”Vain rikkinäinen ihminen on terve”, sanoi luennoitsija. Minä lisään että kärsimyksellä Jumalan huomassa on tarkoituksensa. Näin on eräällä blogisivustolla kauhistellen sanottu ettei saisi sanoa, mutta näin minä olen kokenut.

Käsimys on taakka ei sitä voi kieltää. Kuitenkin kun luen Raamattua, Vanhaa ja Uutta Testamenttia, niin eikö siellä ole yhtä hyvin kärsimys läsnä koko ajan kuin kiitos, ilo ja riemukin. Luennoitsija puhui myös siitä kuinka Jumalan omaisuuskansan historia, merkki henkilöineenkin, on kärsimystä täynnä. On ollut ja on! Kuka tätä voi kieltää ettei näin olisi. Kärsimys kuuluu elämään! Kaikenlainen kärsimys. Oliko Jeesuksen elämä vailla kärsimystä, entä apostolien, opetuslasten, kristittyjen ennen ja tänä päivänä? Ei, kärsimys on olemassa tämän maailman ajan loppuun saakka.-  Mutta minä odotan Herraa!

Vaikka ilta tuntui menneen pikemminkin kärsimyksen olemusta käsitellessä, Psalmit kertoivat myös, ja kertovat, vapautuksesta. Siitä kuinka Jumala, Herra on kaikessa mukana, ja todellakin on Hän joka sanoo viimeisen sanan. Hänen vallassaan on kaikki, aivan kaikki.

Nuo mainitsemani Psalmit kannattaa lukea läpi! Ne ovat kauniit kaikessa tuskassaankin. Ps. 56 (v.38) otsikko on: Rukous vihollisen vainotessa, ja jatkuu ihanalla tavalla kertoen veisuunjohtajalle kuinka se tulee veisata: Veisataan kuin ” Mykkä kyyhkynen kaukaisessa maassa”! Kuinka kaunista ja liikuttavaa, suorastaan pysäyttävää!  Kuitenkin tilanne Daavidilla oli hengenvaarallinen. David rukoilee: Jumala, ole minulle armollinen, sillä ihmiset minua polkevat, joka päivä he sotivat minua vastaan, ahdistavat minua. Joka päivä minun vihamieheni minua polkevat; sillä paljon on niitä, jotka ylpeästi sotivat minua vastaan. MUTTA sinä päivänä, jota minä pelkään, minä TURVAAN SINUUN. Jumalaan minä luotan ja ylistän hänen sanaansa, Jumalaan minä turvaan enkä pelkää. Mitä liha minulle tekisi.!

Psalmien sanoma lohdutuksenakin, on vertaansa vailla! Minä itse olen niiden ahkera lukija ja löydän niistä avun, turvan ja ilon silloinkin kun kipuni on sietämätön ja alan väsyä. Kun en jaksa lukea, Pyhä Henki muistuttaa minua niiden lohdullisuudesta. Jeesus itse tulee lähelleni ja näyttää taas jälleen kerran ristin voittonsa ja vahvuutensa. Kaiken sen eheyden jonka Hän on saavuttanut inhimillisellä kauhealla kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan ja joka minuakin odottaa, sitten kerran, kun pääsen tämän maailman kahleista ja kärsimyksistä täydellisen vapaaksi. Aikoinaan luin paljon Erkki Lemisen, ehkä yhden suurimman suomalaisen sielunhoitajan kirjoja ja runoja. Kuinka ne hoitivatkaan juuri silloin kun tuntui ettei kellekään voi kertoa mitä kokee, koska ”kiittäkää joka tilassa, olkaa aina iloiset” jne. Tottahan tuo on mutta kaikella on aikansa. Mitä kauemmin Jumalan koulussa saa olla sen kirkkaammaksi käy tie.

Lopuksi erään taulun sanoma ja Erkki Lemisen runo. Erään lomakodin seinällä, jossa eri tavoin vammaiset ihmiset viettivät lomiaan, oli taulu jossa luki:” Sinun ristisi rinnalla Jeesukseni, ei ristini paljoa paina. Kun katselen kirkkaita kasvojasi, se lohduttaa minua aina.

Erkki Leminen: En kiittää voinut/kun toiset kiittivät,/en laulaa voinut/kun toiset lauloivat/Vaikka aurinko hangilla hohti/ja tunturit loistivat/en kiittää voinut-en./ Sinun kosketustasi Kristus/minä odotan. /En kiitokseen nousta jaksa/ Vain sinua odotan./ Tähän sieluni uupumukseen/lie yksi lääke vain:/ Sinun Henkesi täyteys,/ Sinun läheisyytesi vain!

Olisi ollut pitempikin runo samasta aiheesta, mutta riitäköön nyt. Toivon etten sammuta sitä tulta jonka näen täällä sytytetyn. Elämä on sekä että. Kiitos Jumalalle, kiitos Kaikkivaltiaalle, kiitos Jeesukselle Kristukselle joka tuli ihmisen osaan ja voi kaikkia ihmisiä ymmärtää ja auttaa. Sinä joka kärsit, tule Jeesuksen luo!

Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen

Tarkastelin eilisen ja tämän aamupäivän lukija-ja käyntitilastoja ja hämmästyin kun kävijä määrät ovat kasvaneet huomattavasti. Tämä tarkoittaa myös sitä että kommentointi alkaa kiinostaa lukijoita ja niille riittää katsojia. Käytännössä se tarkoittaa  sitä että asialliselle keskustelulle on nyt tilausta. Me kirjoittajat haluamme sitä ja toivottavasti myös lukijat.

Kävijämäärien kasvulle on luonnollinen selitys eli Kotimaa24.fi uutisointi uusista Blogialustoista ja sivustoista. Jokainen sivusto profiloituu kirjoittajakunnan mutta myös lukijakunnan mukaan. Meillä on ajatus että Jumala antaa meille Sanan ja meidän tehtävämme on omalta osaltamme tuoda sitä julki oman persoonamme läpi. Itse olen maallikko ja olen riippuvainen Jumalan antamasta ymmärryksestä ja joskus oma ymmärrys ja ylpeys ottaa vallan ja tekstikin on sitten sen mukainen.

Näillä mennään ja toivon että osaisimme kertoa toisille ihmisille hyvästä ja rakastavasta Jumalasta rakkauden ja ilmestyksenkin hengessä. Iloa elämääsi!

Aamulla varhain sain kuunnella, henkeni korvin, ihanaa puhetta.  Se insipiroi ja tarkoitukseni oli mahdollisimman pian saamani tekstit kirjoittaa, mutta tulikin muuta. Sillä aikaa tapahtui täälläkin. Tekstini on ikäänkuin tullut jo toisten kautta, mutta voinen yrittää jotain.

Mietin ihmistä?( kirjoitan vaikkapa minä muodossa) Miksi on niin vaikeaa ymmärtää Jumalan ehdotonta rakkautta lastaan kohtaan. Miksi en jaksa uskoa että minun ei tarvitse tuntea Jumalan lapsena huolta eikä murhetta omasta huonoudestani ja inhimillisyydestäni. Tietäähän minun Luojani, mitä tekoa olen ja siksi Hän on minut omakseen ottanutkin ja lunastanut. Olen kuninkaan lapsi, en vähempää. Minut on vapautettu katselemasta luonnollista minääni joka, syntiinlankeemuksen seurauksena, minussa on ilman Taivaallisen Isäni asiaan puuttumista Jeesuksen Kristuksen kautta.

Vuosikymmeniä sitten jo tiesin vastauksen kysymykseen mikä on elämän tarkoitus ja mitä Onni on. Olin oppinut että elämän tarkoitus on tulla tuntemaan Jumala ja Onni on olla ja elää häntä lähellä. Tämä tosiasia ei ole miksikään muuttunut. Tässä on rakkauden ja vapauden avaimet. Tässä kaikki mitä tarvitaan elämän sujumiseen oman itsen ja lähimmäisteni kanssa. Kun muistan olevani armahdettu ja yläpuolella niiden puutteiden ja heikkouksien joita arjessani koen, olen vapaa. Vapaa katsomasta itseeni väheksyen, rakastamaan ja armahtamaan itseäni Jumalan rakkauden kohteena,  ja siitä ilosta myös lähimmäistäni. Ei helppoa mutta Taivaallisen Kirkkauden Jeesuksen valossa ja avulla mahdollista.

Näin tänä aamuna myös henkeni silmin koko elämän kaareni. Kuinka olin varma ja tosissani lapsen uskossani, jopa niin että sitä ihmeteltiin. Rippikoululeirillä ohjaajat puhuivat vahvuudestani uskossa ja konfirmaatiossa lupauduin koko sydämestäni olemaan Jeesuksen oma ja seuraamaan häntä. En tietenkään muista miten se kysyttiin, mutta tiedän vastanneeni ”tahdon”. Sitten tulivat nuoruuden ja varhaisaikuisuuden hapuilevat vuodet ja oman itseni uudenlainen etsintä. Niitä vuosia en tahdo muistaa, mutta muistan kuitenkin ja häpeän. Jumala tiesi kuitenkin jotain mitä en itse tiennyt. Hän joka oli lapsesta asti ollut uskollinen seuralaiseni ja varjelijani, ei ollut koskaan minua jättänyt. Hän kulki mukanani ja eräänä päivänä, elämäni kaaoksessa, Hän kutsui uudelleen ja minä vastasin. Näen kuinka Herra on ollut kaikessa mukanani suojellen ja varjellen ettei mitään pahempaa, kuin tapahtui, päässyt tapahtumaan. Palatessani tein kertakaikkisen täyskäännöksen ja siitä oli seuraamuksensa..

Silti en ole, kovankaan edessä, kieltänyt Herraani. Tiedän mikä on elämäni tarkoitus ja mikä on lopullinen onneni. Tuli, mitä tuli, ja niin kuin on tullutkin, voin sanoa Jobin tavoin”: korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt silmäni ovat sinut nähneet… ja minä tiedän lunastajani elävän ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä”. Jokainen rakastaa omaa kertomustaan siitä kuinka on tullut Jeesuksen kohtaamaan, niin minäkin. Sydämeni hartain halu on kertoa ilosanomaa, niin että mahdollisimman moni sen kuulisi ja uskoisi että Pyhän Jumalan tunteminen on sekä elämän että kuoleman kysymys, mutta myös voimaksi ja iloksi tälle maanpäälliselle taipaleelle kohti iankaikkista kotia.

Pitkästi tekstiä, kyllä. Silti vielä rakkaasta psalmista 30. ” Minä ylistän sinua, Herra, sillä sinä pelastit minut etkä sallinut viholliseni minusta iloita.3. Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin, ja sinä paransit minut, 4. Herra sinä nostit minun sieluni tuonelasta, sinä herätit minut henkiin hautaan vaipuvien joukosta. 5 Veisatkaa kiitosta Herralle, te Hänen hurskaansa, ylistäkää hänen Pyhää nimeänsä. 6 Sillä silmänräpäyksen kestää hänen vihansa, eliniän hänen armonsa: ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo. 7 Minä sanoin menestykseni päivinä:” En minä ikinä horju”.8 Herra sinä armossasi vahvistit minun vuoreni. Mutta kun sinä kätkit kasvosi, minä pelästyin. 9 Sinua Herra, minä huusin ja Herraa minä rukoilin: 10″Mitä etua on minun verestäni, jos minä hautaan vaivun? Ylistääkö tomu sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi? 11. Kuule, Herra, ja armahda minua, Herra, ole minun auttajani”

12 Sinä m u u t i t minun m u r h e e n i ilokarkeloksi, Sinä riisuit minun s u r u p u k u n i ja vyötit minut r i e m u l l a,

13. että minun sieluni veisaisi sinulle kiitosta, eikä vaikenisi. Herra, m i n u n Jumalani, Sinua minä ylistän i a n k a i k k i s e s t i!

Ja vielä, koska sydämen kyllyydestä suu puhuu! Isäni siunaustolaisuudessa pidin puheen ja siinä oli myös tämä Fransiscus Assisilaisen rukous:

Vapahtajani tee minusta rauhasi välikappale niin että sinne missä on vihaa toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksi annon, missä epäsopua, loisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen, missä pimeyttä, loisin sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen. Niin että, Oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, haken ymmärrystä, kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta, kuin rakastaa muita.

Sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi. Kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Minusta tämä kaunis rukous sopisi olemaan blogitaivaallakin loistamassa ja tietä näyttämässä, meille täällä tähtenä maata kiertäessämme?! 😉 Vai voisiko?

Luin vanhoja blogejani ja niiden komentteja. Eräässä blogissa  (kopio linkin takana      http://taivastelua.wordpress.com/2013/01/27/vapauden-uskonto/  )  mietin vapautta runon ja ajatelman muodossa. Käynti vapaa-ajattelijoiden sivustossa ja sieltä löytynyt lähes uskonnollinen eetos herätti ajatuksia siitä, millaisia me ihmiset oikein olemme. Viikko sitten kävin Kalajoella miesten päivillä ja sielä tapasin miehiä, jotka olivat päässeet ulos omasta häkistään vapauteen. Heidän selviytymistarinansa olivat uskomattomia ja kertoivat vahvaa kieltä siitä miten Jeesuksen tulo heidän elämänsä herraksi on vapauttava kokemus.

Seuraavanlaisia ajatuksia nousi tänään mieleen Blogin pohjalta

Vapauden kaipuu  nousee ihmisyydestä, kaipauksesta ja sokeudesta jossa elämme. Haluamme päästä eroon siitä toivottomuudesta, kun tunnemme, että horisontin takana ei olekaan mitään. Tuo toivottomuus kylmentää sydämen ja lyö haavoille emmekä näe parantajaa. Emme tunnista enää läheisiämme kun elämä lyö lyttyyn.  Jäämme helposti yksin.

Usein tyhjyys ja tunne siitä, että elämä valuu hiekkaan, tulee eteen kun elämässä kohtaa sairautta ja kuolemaa. Nuoruuden ehdottomuus ja kyky painaa kuolema elämän taustamelun sekaan häviää. Ihminen tajuaa, ettei täydellistä tietoa ja vastausta maailmaan tule, vaan päinvastoin, mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän tulee kysymyksiä, joihin vain Jumala osaa vastata.

Vaakakupissa toisella puolella on toivo ja toiset ihmiset ja toisella puolella kuristava pimeys. Mutta liikkeelle panevaa voimaa ei löydy omasta sisimmästä. Joku kokee olevansa kelpaamaton, joku vain jää aloilleen ja katoaa.

Vapaus syntyy armon kokemuksesta ja sen antamasta ilosta. Vapaus syntyy siitä, että tuntee sydämessään että on yksi, kaikkien Isä, joka rakastaa, vaikka muut eivät edes huomaa. Silloin elämä voittaa, vaikka muuten on vaikeaa. Jo se tieto, että voimme jättää taakkamme  Jeesukselle keventää ja vapauttaa.

Toivomme on Jeesuksessa ja vaikka elämä ei heti kirkastu, kirkastuu se kerran taivaassa…

Jumala istutti meihin vapauden kaipuun, se tunkee  läpi koko elämämme, sen voimalla lapsi lyö napanuoran poikki vanhempiinsa ja kirmaa elämän laitumille. Se sama vietti vioitettuna ja vahingoittuneena saa aikaan niin paljon pahaa. Vapauden kaipuu on joskus niin voimakas, että siitä muodostuu vankila jonka seiniin kolhimme ja rikomme itsemme. Tavoittelemme asioita välittämättä mistään muusta. Itsekkyys, nautinnon halu ja omanedun tavoittelu hinnalla millä hyvänsä tuhoaa meidät ja lähimmäisemme.

Rikottu minuus kätkee todellisen vapauden ja vie kyvyn hyväksyä todellisen rakkauden, joka on kaksisuuntaista. Rakkauteen liittyy aina riippuvuus, napanuora ja pelkäämme että sidomme itsemme uudestaan siihen mistä juuri temmoimme itsemme irti.

Kun sielu jää ruumiin vangiksi, vain henki joka nousee lentoon kotkan lailla rakkaitten ylle ja Jumalan kasvojen eteen, voi saada lohdutuksen Jumalalta. Kun avaamme sydämen Jeesukselle, Pyhä Henki alkaa toimia meissä. Hän eheyttää ja parantaa niin että löydämme todellisen vapauden.  Silloin olemme vapaita tämän maailman kahleista koska emme ole enää riippuvaisia mistään muusta kuin Jumalasta ja hänen rakkaudestaan.