Niin usein kun päätänkin lopettaa kirjoittamisen tulee aina jotain joka vaan pitää saada ulos ja heti. Mistään välittämättä. Tämän otsikon ja aiheen sain Heikin kommentista ”Herra on hyvä”.

Herra ON Hyvä! Niin hyvä etteivät mitkään inhimilliset sanat riitä sitä kertomaan, ei kuvaamaan. Niin paljon kuin onkin ihmiskunnan historiassa Raamatunkin alkulehdiltä asti Herran hyvyyttä ja ihmeellisyyttä kuvattu.

Tässä ajassa ovat virret, hengelliset laulut, runot, rukoukset ja kaikki yrittäneet inhimillisin sanoin kuvata ihmisten kokemuksia Jumalasta. Se kaikki on hyvää, mutta kun tänä aamuna istuin keittiön pöydän ääressä ja katselin ulkona linnunruokia syöviä pikkulintujani, koin jälleen jotain sellaista mitä ei voi sanoin kuvata. Yritän kuitenkin, vaikka kaikki mitä osaan on jo ennenkin sanottu ja paljon paremmin.

Omalla kohdallani Herran hyvyys liikuttaa minut kyyneliin ja koen tulevani puetuksi ikäänkuin lämpöiseen viittaan, pehmeään olotilaan jossa en enää tunne raihnaista kehoani. Tiedän vaan että minua ihmeellisella tavalla hoidetaan. Jokaikisen kyyneleen HÄN lukee, osaa lukea. Jokaisessa kyyneleessä on tarina, jonka Hän tietää ja osaa tulkita. ”Hän ohitse ei kulje, ei ketään hylkää Hän”!

Hän, Suuri ja Pyhä, hakee pieniä paikkoja, erämaita ja louhikkoja, mutta tulee ja menee mihin tahansa jossa Häntä kaivataan, tarvitaan ja odotetaan. Tulee odottamattakin. Hän on ihmeellinen ja Pyhä, mutta tulee alas ihmisen tasolle ja alemmaksi kuin kukaan. Hän hoitaa.!

Hän ei tarvitse ihmiseltä näyttöä, Hän on Armo ja Laupeus, Ystävä vailla vertaa, sanomaton, kuvaamaton!
Rakas! Vaikka tuntuukin ettei noin arkisesti voi sanoa. Olisiko parempi sana Agabe. Kirjoitinko edes oikein. En tiedä, mutta sydämeni kyllyydestä tahtoisin Hänestä kirjoittaa, puhua ja kaikkeni Hänelle antaa. Siis Jos minulla edes on mitä antaa, sillä kaikki mitä minulla on, on jo Hänen ja Hänestä!

Ellei Hän, Herrani ja Vapahtajani, Pyhä Jumala, olisi minua kohtaan niin Hyvä ja armollinen että kelpaan hänelle, en tätä kirjoittaisi. En olisi koskaan mitään Hänestä puhunut en kirjoittanut. Mutta Hän on minua kutsunut, sen uskallan sanoa. Minulla ei ole mitään elämää, ei elämää ollenkaan ilman Häntä!

Aina kun alan täällä(kin) kirjoittaa rukoilen ensin, sitten haen rohkaisua Jumalan Sanasta Raamatusta ja aloitan, toivoen etten turhia kirjoittaisi. Me kaikki olemme vain ihmisiä, mutta Herra On Hyvä. Nytkin, ennen tätä tekstiä, luin Roomalaiskirjeestä  luvusta 15  alusta ja lopetin jakeisiin 14-18. Uskoen että Jumala ei ylen katsele ketään joka Häneen turvaa, olipa inhimillisesti tilanne mikä hyvänsä, sillä Herra On Hyvä! Sanoinkuvaamattoman Hyvä ja Pyhä!

Kuinka kiittää voisin?!
En voi, mutta Hän lukee sanomattomat sanat jokaikisestä kyyneleestäni. Hän on sallinut minun syntyä ja elää. Hän on minun lunastajani, pelastajani ja Vapahtajani!
Niin kuin Hän tahtoisi olla jokaikisen luotunsa!

Ota, Herra, vastaan tämä sydämeni vuodatus ja siunaa kaikkia luotujasi, tätä kaunista maata ja maailmaa. Vuodata Pyhä Henkesi kaiken lihan ylle. Anna, Kaikkivaltias ja Armollinen Jumala, kansallemme herätys, sellainen jota ei koskaan aikaisemmin ole ollut! Sinun nimessäsi Jeesus!
Aamen.

On vaikea lähteä purkamaan sitä tunnemylläkkää, jonka olen saanut tai joutunut käymään viimeisen viikon aikana. Syitä siihen en ala purkamaan, mutta tuloksena on ollut jonkinlainen itsensä löytäminen uudelleen. Yksinkertainen huuto pimeästä Jumalan puoleen ja pitkä Jumalan puhuttelu hiljaisuudessa. Oman ylpeyden nieleminen ja oman itsekkyyden tajuaminen. Sen tajuaminen, että en vieläkään ollut antanut kaikkia asioitani Jumalan haltuun.

Ihmiselämä on näyttää olevan alusta loppuun saakka keskeneräisyydessä elämistä. Vaikuttaa siltä, että ainoastaan Jeesukseen keskittyminen pitää elämän linjassa niin, että levottomuus ja rauhattomuus pysyvät sydämestä poissa. On vaikea luovuttaa oma tahto, halut ja unelmat Jumalan haltuun. Jos näin ei tee, ihminen ryhtyy itse etsimään ja toteuttamaan itseään ilman Jumalaa. Ajatus kietoutuu omien haaveiden ja tavoitteiden ympärille ja samalla ihminen helposti rikkoo itseään ja rakentaa muureja ympärilleen.

Vajaan viikonpäivät olen katsellut maailmaa kirkkaampien lasien läpi. Olen kyennyt nauttimaan hiihtämisestä ja pelkästä olemisesta. Tuntuu kuin olisin saanut koskea Jeesuksen haavoja ja nähnyt niiden aitouden. Kipujen mies on tullut rinnalleni ja laskenut kätensä omien kipujeni päälle. Nostanut häpeästä ja ottanut sen päälleen.

Sinä, joka luet tätä ja jonka elämässäsi on salaisuuksia ja asioita, joista et millään haluaisi luopua, vaikka tiedät, että ne vielä erottavat sinut Jumalasta. Anna ne Jeesukselle, hän tietää ne jo. Hän on odottanut pitkään, että tekisit niin. Hän haluaa laskea armahtavat kätensä kaikkien elämäsi asioiden ylle. Heitä vanha pois ja ota uusi tilalle. Ota rauha sydämeesi! Olethan Jeesuksen oma!

Tämä ihme tapahtuu täydellisimmin siinä kun Jumala lähettää Poikansa maailmaan, niin kuin jouluna tapahtuu. Toki tiedän etteivät kaikki ole tästä ajankohdasta samaa mieltä, puhumattakaan siitä että Jeesus olisi Jumalan Poika. ”Jumalan hullu” uskoo sen ja iloitsee, kiittää ja ylistää Jumalaa siinä kolmiyhteydessä joka on Isä, Poika ja Pyhä Henki! – Tämän jouluaiheen sytytti Tapion viimeisin blogi! Loistava ja varma!

Joulu, Jeesuksen syntymäjuhlana, herättää tuhansia ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan ja etenkin tässä ajassa jossa on paljon turhaa, suorastaan asiaan kuulumatonta tohua ja menoa. Monilla myös paljon sydämen kipua ja pahaa mieltä, yksinäisyyttä, ikävää, pelkoa ja kaikkea mitä tämä maailmakin sisältää.

Tästä kaikesta ja omistakin sydämen kivuistani ja pettymyksistäni huolimatta olen jouluihminen. Nyt kun vietän joulujani vain tyttäreni kanssa, rakastan joulua! Rakastan senkin tähden koska tällöin saadaan edes senkin verran, kuin saadaan, myös kuulla oikeata joulun sanomaa sävelin ja kielin.

Ikäiseni ihmiset ovat saaneet, suurimmaksi osaksi vielä kristillisen kasvatuksen lapsuudestaan lähtien, ja niin kuin sanassa sanotaan ”Jumalan Sana ei tyhjänä palaa”. Jumalan Sana tekee tehtävänsä. Suuresti surettavat ne pienet jotka eivät lapsuudessaan saa kuulla Sanaa sellaisena kuin puhtaimmillaan Raamatun opetuksissa on. Siksi Kiitos Jumalalle joulusta, tällaisenaankin kuin se ajassa on!

Paljon tekisi mieli sanoa, kirjoittaa, niitä ajatuksia joita mieleeni on runsaasti joulunsanomaan ja elämään liittyen näinä viime päivinä noussut, mutta jos en kovin venyttäisi. Kaikella on aikansa ja jos ei juuri silloin kun kokee ”mitä Henki sanottavaksi antaa” sitä ilmaise, tuntuu inhimillisesti kuin olisi liian myöhäistä sanomaa tuoreena julkaista. Kuitenkin jos, ja kun sanoma on Jumalasta, se ei vanhene, mutta nyt on näin.

Vähän vielä kuitenkin. Eri piirien uskovaiset puhuvat ns. peukalopaikoista, tarkoittaa että ikäänkuin ”summan mutikassa” avataan Raamattu ja katsotaan mikä sanan kohta eteen tulee. On manna lappuja ja päivän sanaakin, kaikenlaista. Oma kokemukseni on että Jumala voi myös tässäkin tilanteessa armahtaa ja joskus avata Sanan niinkin että avatessani Raamatun, teksti sytyttää aivan erityisellä tavalla – JA mikä ihmeellisintä Sana myös vahvistuu nopeasti milloin mitenkin. Olen oppinut luottamaan Jumalaan.

Nyt on pöydälläni vanha 70 luvulla hankkimani irtolehtipainos Raamattuni, rakkain näistä kymmenestä. Irtopainos siksi että sitä on niin paljon käytetty.

Johanneksen evankeliumista luvusta 7 jakeesta 37:”Mutta juhlan viimeisenä suurena päivänä  Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi:” Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka u s k o o minuun, hänen sisimmästään on, niin kuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat!” Mutta sen HÄN SANOI HENGESTÄ, joka niiden piti saaman, jotka USKOIVAT HÄNEEN, sillä Henki ei vielä ollut tullut, koska Jeesus ei vielä ollut kirkastettu.” –  Mutta meille HÄn on kirkastettu Pyhän Hengen vuodatuksen ansiosta jonka Hän taivaaseen astumisensa jälkeen lupasi vuodattaa, lähettää. Niin kuin Hän onkin Tehnyt. Me saamme Pyhän Hengen, riemulla, kiitoksella ja kunnioituksella vastaanottaa, syntyä uudeksi tästä samasta hengestä ja saada Voiman todistaa että  JEESUS TOTISESTI ON JUMALAN POIKA JA JUMALA !

Meillä ei olisi mitään ilman tätä todellisuutta. Ei olisi tätä kauniiksi luotua maailmaa, ei mitään elämää. Kaikki mikä on,  on Jumalan armosta ja Hänen luomaansa josta me saamme sen elämän ja yltäkylläisyyden mikä meille on luvattu nyt ja ikuisesti! Se ei tarkoita elämää vailla kipuja tai taakkoja, vaan sitä Hengen elämää joka saa meidät uskossa katselemaan luvattua tulevaa jossa kaikki entinen on mennyt ja Jumala kaiken uudeksi luonut! Tämä ON Ilosanoma! Kiitos Jumalalle.

Minun lapsuuteni virsi oli nro. 21  ”Enkeli taivaan”! Jos sinulla, rakas ystävä, on virsikirja, ota se esiin ja lue tai laula, siinä on kaikki, minä vain tähän yhden säkeistön laitan:” Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein. Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa!”

Siunattu olkoon Hän joka tulee Herran nimessä!
Siunattu ole sinä, ja joulujuhlasi, joka tämän luet. Usko Herraan Jeesukseen, Isään Jumalaan kaiken uudeksi tekevään, ja meitä puolustavaan ja puolestamme alati rukoilevaan Pyhään Henkeen joka vain voi meille Kristuksen kirkastaa, kirkkaammaksi kaikkea olevaista, taivaassa ja maanpäällä.

Olemme Suomen itsenäisyyden 100 vuotisen historian kertauksina nähneet ja kuulleet paljon näihin liittyvistä asioista, talvi- ja jatkosotaan liittyvistä tapahtumista. Ikäisilleni ihmisille on ollut selventävää, niin uskon, mitä nuo menneet ajat ovat pitäneet sisällään, sillä sekin on käynyt selväksi etteivät useimpien meidän vanhempamme, jotka kaiken kokivat, juurikaan niistä lapsilleen puhuneet, eivät varsinkaan isät. Itsekin olen syntynyt noiden ratkaisevien vuosien jälkeen, joten mitäpä niistä pienille puhumaan. Ei silloin eikä myöhemminkään. Näitä nyt katselemalla ja kuuntelemalla ymmärrän paremmin omiakin vanhempiani. Silmät kostuen olen noita dokumentteja katsellut, sanomattoman raskasta elää oli sota-aikaa.

Eilen viimeksi katselimme tyttäreni kanssa TV7 ohjelmaa ”Sota-ajan ihmeet”. Lentäjä Olli Seppänen oli tarkkaan tutkinut asiapapereitten avulla ja kautta, erilaisia tapahtumia jotka luokiteltiin  ihmeiksi. Hän oli haastatellut ihmisiä jotka saattoivat todistaa nuo ihmeet tosiksi. Isänikin joskus mainitsi jotain näistä, hiljaisena miehenä ei paljoa muuten puhunut. Tarkistin, ennen kuin aloin tätä kirjoitta, olisiko ohjelma vielä TV7 arkistossa, ja onhan se. Jos siis haluat herätä rukoilemaan maamme ja kansamme puolesta jatkossakin, tai ellet ole ennen rukoillut, niin katso oyhjelma.

Tätä ennen olin yrittänyt löytää kaupoista oman isäni haudalle seppeleen, mutta en löytänyt. Päätin kuitenkin että myös hän, joka selvisi sodasta hengissä, ansaitsi nyt haudalleen muutakin kuin vain hautakynttilän. Aloin siis askarrella, tein näyttävän kukka-asetelman johon kiinnitin mukaan suunnittelemani sukutunnuksen lisäten tekstin:
Jumala, maatamme ja kansaamme siunatkoon ja varjelkoon!
Kiitos Isä! 6.12.2017
100 vuotta täyttävästä Isänmaastamme! Rakkaudella tyttäresi
Tuulikki ja tyttärensä…
Joh. 11.25 iankaikkisin lupauksin.

Tytär vei sen pappansa haudalle Espoon Tuomiokirkon hautausmaalle, ns. Pitäjän Tuvan, kauniin kiviportin sisäpuolella olevalle haudalle ja sytytti kynttilät. Kaunis oli, oli ottanut siitä kuvan. Meillä oli, silloin kun vielä pääsin kävelemään, tapana viedä joka itsenäisyyspäivä vuosikymmenten ajan sekä isäni että sankarihaudoille kynttilät. Sitä perinnettä tyttäreni uskollisesti edelleenkin suorittaa.  Olen siitä kiitollinen ja ylpeä. – Siitäkin huolimatta ettei sodassa ole mitään ihannoitavaa. Sota on pelkkää kärsimystä, tuskaa ja kuolemaa, se on raakuutta vailla vertaa ja syntiinlankeamuksen seuraus. –  Mutta sinne oli mentävä ja siksi meidän on osattava antaa niille, jotka sinne menivät kunnia ja kiitos, niin kuin Jumalallekin niistä ”Sota- ajan ihmeistä” jotka koettiin rukousten ansioista tulleiksi. Sillä, kuten tiedämme, silloin rukoiltiin! Ei siis niin, etteikö Jumala rakastaisi ihmisiä molemmin puolin rajoja, vaan sen tähden että kansa rukoili.

Kaunista on myös kunnioittaa uhreja ja sotaveteraaneja sytyttämällä 2 kynttilää ikkunoilleen muistuttamaan rukousten ja Jumalan voimasta myös ääriolosuhteissa.

Tätä ennen oli myös ”Kristus Päivä”! Sekin mursi, sai itkemään, kiittämään ja rukoilemaan.!

Niin hyvä kuin tarkoitus onkin, on aihetta muistaa ettei mikään onnistu vain ihmisvoimin. Tarkoitan, ettemme yrittämälläkään voi aikaansaada todellista yhteyttä toisiimme, emmekä ”voittaa sotaa” pahuutta vastaan, ellemme pidä kiinni Jumalan Sanasta, Totuudesta ja Rakkaudesta  yhtä lujasti ja vieläkin lujemmin, kuin oli taisteltava Isämmaamme Itsenäisyyden puolustamiseksi.

Sillä Jumalan Pyhä Henki, kun Hän  saa sijaa, Hän vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Vain Hän yhdessä Isän ja Pojan kanssa saa aikaan Hyvää, Pyhää ja pysyvää muutosta meissä. Hedelmää, jota me kaikki, ymmärsimmepä tai emme syvimmin kaipaamme.! Kuinka hartaasti, sydämeni syvyydestä toivonkaan ja rukoilen, että niin voimallisesti kuin Jumala onkin maatamme ja kansaamme menneinä vuosisatoina siunannutkin herätyksen ajoilla, Hän vielä armossaan vaikuttaisi todellista uudestisyntymistä kansassamme. Sitä Hengen uudeksi luovaa Elämää jonka vain Elävä Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus meille ansaitsi siinä sodassa jonka Hän vain saattoi käydä ja voittaa kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta.

Minä näen sieluni silmin kuinka Hän mennessään Getsemaneen tiesi lähtevänsä sotaan jossa Hän tulisi hirvittävällä tavalla kärsimään ja kuolemaan. Kuinka Hän pyysi ystäviään/veljiään tuekseen, kun Hän vielä kerran meni pyytämään Isältään ettei tämä antaisi Hänelle juotavaksi sitä tuskien maljaa joka Hänen tulisi juoda. Hän hikoili verta ja sillä aikaa hänen tukijoukkonsa nukkuivat! – Kuinka on meidän laitamme.?

”Isä, ota pois minulta tämä malja…. Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon”!
Ja Hän lähti kohti kärsimystä ja kuolemaa. Hänet kruunattiin piikkikruunulla ja Häntä pilkattiin ja syljettiin, kiusattiin niin että Hänen sydämensä särkyi!

Mutta Hän oli jo voittanut. Voittanut sen lihanruumiin joka hänellä ihmisenä oli ollut ja Hän sai kuuliaisuudestaan Kunnian Kuninkaan Kruunun! Piikkikruunun sijaan Kunnian Kuninkaan kruunu painettiin hänen päähänsä. Eikä Hän kuollut itsensä tähden, – eikä ollenkaan –  vaan meidän pelastuksemme tähden! Kiitos Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle siitä lopullisesta ja todellisesta, ikuisesta Isänmaasta jota kohti saamme armosta olla menossa, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme ja  Vapahtajamme ansion tähden.
Olkoon Herran nimi kiitetty, ylistetty ja kunnioitettu, niin maan päällä kuin taivaassakin!

Olkoon myös Sefanjan sana 1:14 toteutuva: ” Lähellä on Herran suuri päivä, se on lähellä ja tulee sangen pian”!
Aamen, tule Herra Jeesus, tule Pyhän Henkesi Voimassa ja tee uudeksi meidän Hnekemme, sielumme ja ruumiimme. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

” Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies? Lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties? Kumpi on sä vastaa oi, molemmat ei olla voi.
Kaita tie on vaivalloista, siksi harva löytää sen. Helpompaa on käydä toista, joukon kanssa nauraen. Kumpaan joukkoon kuulunet, molempiin sä kuulu et.
Eri tiet ja eri määrä, minne kulkijan vie tie? Kuoloon päättyvi tie väärä, Elämään käy kaita tie. Mieti tarkoin, matkamies, minne päättyy sinun ties?”

(Vanha virsi ulkomuistista)

Pojat taas kotiutuivat Turusta festareilta. Vuosia festarit ovat olleet pojille vuoden kohokohta. Vanhin nautti aikoinaan alternativepommisuojan hieman erilaisesta gospeltarjonnasta. Maata Näkyvissä Festarit ovat vuosia olleet nuoren seurakunnan ykkös juttu Suomessa. Jokainen sinne lähettävä seurakunta on ollut tietoinen Sleyn:n linjasta, kuitenkin käytäntö on osoittanut, että niinkuin Sley on jäsentensä summa niin on myös festarit ovat käytännössä osallistujensa näköinen. Eli se ns. virallinen linja ei millään tavalla määrittele tapahtuman opetusta tai henkeä.

Hesari teki festareista jutun kuulemalla muutamaa, varmasti ihan vilpitöntä pappia kuunnellen. Hyvään journalistiikkaan kuuluisi kaivella asioita hieman syvemmältä. Kuitenkaan Hesari ei nähnyt tarpeelliseksi tehdä näin. Oli liian houkuttelevaa jatkaa vanhalla linjalla eli lyödä ja rikkoa. Pitäsiköhän lehden johdon vähän katsella ketkä ja miten kirkoon liityviä juttuja kirjoitellaan.

MNF ei mässäile sukupuolirooleilla vaan festari tarjoaa aidosti hyvän kokemuksen nuorille. Se on konservatiivisen liikkeen kädenojennus tälle kristikunnalle. Omat poikani ovat allergisia kaikelle fundamentalismille ja siitä huolimatta he haluavat joka vuosi Turkuun! Olisiko siis syytä kuunnella nuoria eikä näppylöitään hierovia teologeja jotka ovat kohdanneet käytävillä hilluneen trollin.

Meidän seurakunnasta lähdetään MNF:ään koska meillä on yksi Suomen fiksuimmista kirkkorouvista!

Muutama päivä sitten sain masentavan tekstiviestin. Sen sisältö viittasi siihen, että toimintani omassa seurakunnassa olisi jotenkin epätervettä ja moitittavaa. Viestin lähettäjä ei ilmeisesti tiennyt tai ymmärtänyt, sitä mitä omassa luterilaisessa seurakunnassani tehdään ja mikä on oma roolini sen sisällä. Jäin miettimään, mikä on olennaista ja miksi pyrin olemaan kuuliainen omalle kutsulleni.

Olen itse ammatiltani luokanopettaja, en siis omaa teologin koulutusta. Olen kirkollisten muotojen ja kaavojen suhteen  melko liberaali mutta Raamatun sanoman suhteen melkoisen konservatiivinen ihminen. Miksi sanon ”melkoisen”? Ehkä siksi, että en ole teologi ja olen vuosien varrella tajunnut oman ymmärtämykseni rajallisuuden. Olen ”vain” ihminen.  Näen Raamatun Jumalan ilmoituksena, joka on kirjoitettu Juutalaisessa kontekstissa ja sen ymmärtämistä helpottaa Seemiläisen kulttuurin ja kielen ymmärtäminen. En kuitenkaan rajaa pois ystäväpiiristääni pois eritavalla ajattelevia ihmisiä vaikka pidänkin kiinni omista näkemyksistäni.

Raamatun opetus seurakunnasta kaikessa yksinkertaisuudessa mielestäni on se, että Jumala haluaa tuoda Jeesukseen uskovat ihmiset yhteen, jotta Jumalanvaltakunnan todellisuus voisi toimia ihmisten kautta. Raamattu on yhteisöllinen kirja. Jumala haluaa tehdä ihmiset seurakunnan kautta riippuvaisia toisistaan. Riippuvaisia rakkaudesta. Ei riippuvaisia siitä millaisia seurakunnan kokoontumisen ulkoiset muodot ovat.

Raamattu ei opeta siitä millainen klo 10 Jumalanpalvelus pitäisi olla tai millaisilla soittimilla sielä pitäisi soittaa. Raamattu opettaa meitä tulemaan yhteisen pöydän ääreen. Ateriayhteys on Raamatun kielessä syvin mahdollinen kuva ihmisten välisestä yhteydestä.

Luterilainen Jumalanpalvelus  lähtee siitä,  että  se tarjoaa ihmiselle armonvälineet kasteen- ja ehtoolisensakramenttien kautta. Ongelma on vain se, että kovinkaan moni kadunmies, olkoonkin, että kuuluisi kirkkoon, ymmärtää yhtään mitään siitä, mitä tuo lause pitää sisällään. Nykymuotoisen Jumalanpalveluksen toinen ongelma on se, että siitä on kuihtunut vuosistuhannen aikana sinne luonnollisesti kuuluvia asioita. Armolahjat, jotka ovat annettu välineiksi seurakunnan keskelle palvelua varten, on rationalisoitu kokonaan piiloon. Jumalanpalvelus on kuitenkin  keskeinen toimintamuoto jokaisessa luterilaisessa seurakunnassa ja Jumalan sana, elämän leipä on aina tarjolla jokaisessa seurakunnassa sunnuntaisin. Siksi messua tarvitaan! Mutta yhtä paljon tarvitaan seurakunnissa toimintaa, jossa rohkeasti lähdetään opettamaan sitä mikä on seurakunta ja mitä  merkitsee Jeesuksen opetus: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle”.

Tähän kaikkeen meidän seurakunnassa on vastattu pitämällä Majatalo-Iltoja. Iltojen keskeinen tavoite on tuoda ihmisiä seurakuntaan ja opettaa heille Raamattua. Pyhäjärvellä nämä illat ovat osa seurakunnan omaa aikuistyötä. Majatalo-illat eivät siis ole minkään pienen piirin puuhastelua vaan koko seurakunnan rakentamiseksi aloitettua toimintaa, joka ei ole poissa esimerkiksi Jumalanpalveluselämän kehittämisestä. Pyhäjärvi on naapurin esimerkin mukaan ottanut käyttöön Jumalanpalvelusryhmät ja ilahduttavan iso porukka on lähtenyt Majatalo-iltojen vastuuryhmään. Majatalon lauluryhmä on omien voimavarojensa rajoissa antamassa oman panoksensa Jumalanpalveluksiin. Kyseinen kuoro on myös pienryhmä, joka kokoontumisilla on oma tehtävänsä tuoda ihmisiä yhteen Jeesuksen luo.

Majatalo-illat ovat lähentäneet vuosien mittaan eri hengellisiä ryhmiä paikkakunnalla ja toiminta on aidosti luterilaista mutta myös aidosti yhteiskristillistä. Tämä on mahdollista kun työn keskuksessa on yksinomaan sanoma ylösnousseesta Kristuksesta ja kaikilla toimijoilla on yhteinen halu toimia yhdessä. Vaikka kaikki perustuu maallikkotoimintaan, suunnittelu tapahtuu yhdessä kirkkoherran kanssa ja hyväksytään kirkkoneuvostossa muun aikuistyön suunnitelmien mukana. On tärkeää että kaikki tapahtuu luottamuksen hengessä ja yhdessä tehden.

On väärin ajatella, että  majatalot tai muu seurakuntaa kokoava toiminta olisi hajottavaa toimintaa.  Meidän seurakunnassamme on ajatus, että jokainen saa tulla mukaan sellaisena kuin on. Tämä ajatus pitää sisällään niin vahvan hengellisen kutsumuksen saaneen kuin seurakunnasta vieraantuneen ihmisen.

Tälle ajalle tuntuu olevan tyypillistä, että vahva usko Jeesukseen ja raamattuun erottaa ihmisen perinteisestä luterilaisesta seurakunnasta. Tällaista ajattelua vastaan pitää taistella. Jos haluamme puolustaa seurakuntaa on meidän löydettävä yhteys ihmisten kesken ja kyettävä kunnioittamaan toistemme näkemyksiä uskosta ja seurakunnasta. Meidän rohkeasti elettävä todeksi Sanan kohtaa, ”Keskinäisestä  rakkaudesta heidät tunnetaan”

Saamani  tekstiviesti teki minut surulliseksi, koska sen lähettäjä ei ole ymmärtänyt miksi paikkakunnallamme ihmiset etsivät yhteyttä eri hengellisten ryhmien välille ja haluavat yhdessä rakentaa seurakuntaa. Meidän on etsittävä sitä mikä meitä yhdistää, ei sitä mikä erottaa.

Tänä aamuna heräillessäni minulla oli ikävä mutta tunsin olevani Jumalani sylihoidossa. Se sai minut herkistymään niin kuin aina kun Herra hoitaa lämmöllään ja ihmeellisellä läsnäolollaan. Se on ihmeellistä.
Olin kuin lapsi, sain kertoa hänelle kaipuuni joka koski aikaa jolloin vielä pääsin omin voimin metsään! On ollut liian paljon rauhattomuutta arjessani, kaipasin rauhaa ja vapautta, raitista ilmaa sieluni puhtaudeksi.

Metsä on ollut kirkkoni varhaislapsuudestani asti, ymmärsinpä sitä tai en, mutta metsän syli on ollut lepopaikkani. Kerroin silmät kostuen tuosta Herralleni. Melkein uskoen että vieläkin voisin metsään mennä, mutta tietäen ettei niin ole ja siirryin taivaallisiin, lapsellisesti uskoen että taivaassakin on raikas, vihreä ja tuoksuva metsä jossa on sekin autuus että saan vaeltaa siellä Herrani kanssa. Olisin ollut ihan valmis sinnekin lähtemään, kunhan vaan olisin päässyt. Kuvittelin, melkein näin ja koin kuinka me siellä vaihtaisimme ajatuksia yhteisymmärryksessä ja rakkauden ihmeellisessä vuorovaikutuksessa ja olisimme vain toisiamme varten, niin kuin olin lapsena kokenut.

Nousin aamuun. Se oli harvinaisen kirkas ja valoisa. Nautin lauantaipäivistä ne ovat tyttäreni ja minun vapaapäiviä, nimeltään ”oma päivä”. Silloin me kumpikin tahollamme rauhoitumme arjen paineista. Olemme siten rakentuneet että tarvitsemme omaa aikaa, edes tämän yhden päivän viikossa jolloin emme tapaa ketään, jos mahdollista.  Meille hiljentyminen on tärkeää ja irtiotto ihmissuhteista. Osan päivästä minä käytän sanan ääressä mietiskellen ja rukouksessa ja kaikessa sellaisessa joka minua ravitsee.

Yleensä aamuihini joka tapauksessa kuuluu katsoa ja kuunnella uutiset ja sää. Aamutoimillani toistin rutiinin. Näin pienen pätkän ohjelmasta ”Kiehtova Maailma” jaksoa, joka kertoi otsikolla ”Nomadien matkassa” Mongoliassa Gobin autiomaassa asuvista Nomadeista, paimentolaisista jotka elävät kovissa luonnon olosuhteissa. Jostain syystä koen suurta rakkautta mongoleja kohtaan (?) en tiedä miksi!

Olinko herkillä jo muutenkin, mutta itkin ja rukoilin Jumalaa siunaamaan noita paimentolaisia. Vaikutus oli että piti Yle areenasta katsoa ohjelma kokonaisuutena. Jos on pakko löytää selitys tälle ihmeelliselle rakkaudelle, niin voisihan se olla vaikka  että olen sisimältäni itsekin luontoihminen, yksinkertainen ja yksinkertaista elämää yhteydessä luontoon kaipaava, ja niitä jotka niin elävät, arvostava.

Ja mitä muuta aamussa oli. Katsoin päivän otsikot, olivatko yhtään jokapäiväisistä poikkeavat? Ilokseni olivat. Pyhäinpäivä oli hyvin esillä. Oli paljon kuolemaan liittyvää asiaa, suruun, saattohoitoihin yms. liittyvää. Hyvin koskettavaa. Erityisesti pidin fil.tri Mari Pulkkisen lainauksista väitöskirjastaan ”Surun Sylissä”. Hän käsitteli asiaa hyvin monipuolisesti, surua eri muodoissaan ja surun käsittelyä kun läheinen on kuollut. Surutyöstä hän vapauttaa surevat hienosti. Kaiken kaikkiaan kaikki hänen viisaat  ajtuksena kuolemaan liittyen ja kaikkeen muuhunkin suruun ja ikävään, olivat hyvin lohduttavia ja rakentavia.

Lyhenneltynä ja yleisesti minua kosketti ajatukset siitä että ”rohjettaisiin suostua suruun” ja että ”opittaisiin ajattelemaan ettei suru ole häiriötila, joka pitää pyyhkiä elämästä pois vaan – jossa on lupa olla. Eikä siitä ole kiire mihinkään. Kuolemankin surusta hän kirjoittaa ettei se lopu hautajaisiin, ja ennen kaikkea, ettei se kaikkien kohdalla elämässä lopu ikinä, on lupa surra ja ikävöidä.  Omana kokemuksenani suru ja ikävä muuttaa vuosien kuluessa muotoaan ja itselleni on ollut tärkeää että aika antaa sijaa ymmärrykselle ja anteeksiantamiselle. Aika vapauttaa vaikka ikävä jääkin. Saa olla.

Ajattelin käväistä vielä tänään pihalla istumassa ja sytyttämässä sinne kynttilän kun en hautausmaalle päässyt. Kun olisin ollut siihen valmis, oli jo tullut pimeä ja alkanut sataa.

Moninaisia ehdin ajatella ja Sanaakin lukea ennen kuin päädyin koneeni ääreen. Olen ajatellut mm. rukoilemista ja rukousvastauksia. –  Kuinka usein tunteekaan olevansa yksin, ettei edes Jumala kuule. Ja kuitenkin totuus on ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä. Monia lohdun ja rohkaisun sanoja, rakkaita psalmeja, uutta ja vanhaa testamenttia, hengellisiä lailuja, virsiä  on tähänkin päivään mahtunut. Tätä kaikkea on Jumalan iankaikkinen  ihanuus tässä ajassa, meille lohduksi ja voimaksi annettu: ” Kätteni hipiään minä olen sinut piirtänyt” Jes. 49:16.” Älköön teidän sydämenne olko murheellinen” Joh. 14:1 ja Ps.121:5 Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaavan varjosi sinun oikealla puolellasi” jne. Ja lopuksi..

Kun en katso tähän hetkeen vaan taaksepäin, näen totisesti kuinka hyvä ja suojeleva Herra on ollut. Ei minulta mitään puutu, kaikesta Hän on pitänyt huolen, sittenkin. Se saattaa kuitenkin tuntua ja näyttää niin jokapäiväiseltä ja arkiselta ettei sitä suurten anomisten ja uskossa toivottujen seasta huomaa. Jos nuo suuret antavatkin odottaa itseään tai eivät tässä ajassa toteudukaan, niin jäljelle jää rukous ”Tapahtukoon Sinun tahtosi” ja se jokapäiväinen leipä, arjen sujuminen, huonommin tai paremmin sen Jumalan viisauden mukaan kuin vain Hänellä on. On vain nähtävä että Jumalan kädet kantaa: ”Minun turvani on ikiaikojen Jumala, minua kannattavat iankaikkiset käsivarret”.

Monia ihaniksi tehtyjä runoja, lauluiksikin sävellettyjä tulvii mieleeni Raamatun kirjoitusten kera, kiitos Jumalalle! Jumalan Sana ei jää tyhjäksi, aina se ilahduttaa ja nostaa arjen yläpuolelle. Anne Mari Kaskisen runon ” Sinä olet aamuni Valo” jonka myös Petri Laaksonen laulaa ja vaikkapa virren 200 myötä, Jumalan rauhaa ja Herran siunausta meille kaikille. Ja erityisesti sinulle joka nyt ikävöit. Ja sinullekin joka kannat syyllisyyttä tai tuskaa läheisesi vuoksi. Jumala on armollinen kun käännyt Hänen puoleensa, Hän on armosta rikas, tahtoen auttaa ja vapauttaa ihmiset taakoistaan Hänen lepoonsa. Ole siunattu Jeesuksen nimessä!