Syksyinen, sateinen pururata vaihtui pimeäksi poluksi metsässä. Tunnin olin juossut ja rukoillut, Etsinyt jotain selvyyttä itseeni. Miten mennä eteenpäin elämässäni. Yhtä`äkkiä silmissäni on kuva apostoli Paavalista ja fariseus Saulista, Saman miehen kaksi persoonaa taistelivat minussa. Kyyneleet sekoittuivat sadeveteen, kun Jeesus valitsi minut samalla tavalla kun hän valitsi Paavalin. Tajusin että minun oli tehtävä parannusta ja pyydettävä anteeksi. Ahdistuksen kyyneleet vaihtuivat helpotuksen itkuun.

Istun sukulaismiehen vieressä. Kieleni on kankea ja sanat takertuvat kurkkuun. On vaikea tunnustaa ja pyytää anteeksi. Lopulta itkemme yhdessä. Hän liikuttuneena anteeksipyynnöstä ja minä anteeksiannosta. Molemmat armosta, jonka olimme molemmat saaneet osaksemme.

Heräsin omaan huutooni, Olin riemuissani, kun Pyhä Henki oli täyttänyt minut ja temmannut mieleni, sieluni ja henkeni ylös. Kaikki murheeni ja väsymys olivat poissa. Istuin kuitenkin omassa vuoteessani ja Slummi jossa olin rukoillut kahdentoista muun muusikon kanssa oli kadonnut. Oikeastaan hyvä niin, koska en osannut soittaa soitinta, joka oli ollut sylissäni. Huojennuin, kun vaimoni ei ollut herännyt ja onnellisena painoin pääni tyynyyn.

Ylistin tuhannen muun ihmisen kanssa kädet kohotettuina, mutta olin silti yksin Herrani kanssa.  Näin silmissäni kuinka hän ratsasti aasinvarsalla minua vastaan ja kohotti oman kätensä tervehdykseen nähdessään minut ihmisjoukossa. Myöhemmin, rukouspalvelun jälkeen, tunsin kun joku istui vierelleni ja käännähdettyäni katsomaan tyhjää istuinta tokaisin vaistomaisesti ”Terve, Jeesus”

Jumala pyöritteli savea kädessään ja mietti miltä Tapsa voisi näyttää. Hän maisteli suussaan nimeä ja muisteli millaisia olivat esi-isät olleet. Hän naureskeli mielessään uhoaville härmäläisille jotka tavallisesti polvistuivat nöyrinä rukoukseen  vasta yksin ollessaan. Tämä tapaus tulisi olemaan erilainen. Kovin tuntuu olevan savi eloisaa ja juoksevaa, Sitkeää mutta herkkää, hienojakoista savea. Vähän näkyy olevan epäpuhtauksia joukossa mutta kyllä ne puhdistuvat, kunhan  ensin  murtuu niistä kohdin.

Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.

”Minä tyhjennän kaiken vihani sinuun, vasta sitten vimmani kääntyy sinusta pois, minä tyynnyn enkä enää ole vihoissani. Sinä et muistanut nuoruutesi aikaa vaan vihastutit minut teoillasi, ja siksi minä annan sinulle tekojesi mukaan – näin sanoo Herra Jumala. Sinä olet elänyt häpeällisesti, olet syyllistynyt moniin iljettävyyksiin.”

Joskus kun ei ole inspiraatiota, mutta jotain olisi kiva tehdä tai löytää tai kirjoittaa, täytyy kaivella peukalonpaikka. Tuossa ylempänä on paikka, jonka sain. Kuinka ollakaan, se liittyy väljästi problematiikkaan, jota olen ajatuksillani hapuillut.

Olisi valehtelua väittää, että lempeä Jumalamme ei toisinaan olisi ollut melko suorasukainen ja raju ilmaisuissaan ja teoissaan.  Oman kansan nimittäminen portoksi osoittaa suurta kiukkua. Saattaa olla että Isä Jumalalla oli aihettakin äkeyteensä.

Mikä onkaan yhteiskunnan perusyksikkö? Nykyisin ollaan vahvasti sitä mieltä, että yksilö se on, joka jyllää. Minä taas uskallan väittää, että yksilö ei pärjää omillaan. Seuraava pykälä on perhe. Ainakin nykymaailmassa näyttää siltä, että perheetkään eivät oikein voi hyvin. Rakoilevat ja hajoilevat kovin helposti.

Suomen kielessä perhe ja suku erotetaan eri yksiköiksi, koskapa kummallekin on oma sanansakin toisin kuin vaikkapa englannissa. Suku voisi olla jo kestävämpi kokonaisuus. Eikö ideaali tilanne olisi sellainen, että suku pitää yhtä niin myötä- kuin vastamäissä? Olisi laajempaa pohjaa välittämiselle.

Esimerkiksi Venäjällä päätettiin siitä, että suku saatetaan laittaa vastuuseen jäsenensä terroriteoista. Nykylänsimaalaisittainhan ajatus on järkyttävän epäoikeudenmukainen, koska mehän painotamme yksilön vastuuta. Mutta jos ajatellaan, että vastuu kannetaan kollektiivisemmin, niin päätöksessä on ihan järkeä. Suku pitäköön huolta, etteivät sen jäsenet ryhdy ihan mihin edesottamuksiin sattuu.

Raamatussa puhutaan paljon heimoista ja kansoista. Heimothan olivat laajennettuja sukuja, Jaakobin poikien jälkeläisien ryhmiä. Heimot puolestaan muodostivat Israelin (eli juuri Jaakobin) kansan. Tätä kansaa kohtaan Isä Jumala toimi milloin lempeämmin, milloin ankarammin. Riippuen siitä, mikä oli kansan hengellinen tila milloinkin. Tallusteltiinko itse laadittujen tai naapurikansojen ehtojen mukaan vai seurattiinko Isä Jumalan tahtoa.

Olen miettinyt, että mikä on Jumalan tuntemus mitäkin vastuun kantamisen tasoa kohtaan. Nykyään paljon opetetaan siitä, kuinka Jumala lempeästi rakastaa jokaista lastaan. Olen tähän opetukseen taipuvainen jopa uskomaan. Olen nähnyt Jumalan rakkaudesta paljon esimerkkejä ympärilläni.

Entäs jos pompataan ihan siihen toiseen laitaan? Minkälainen rakkaus Jumalalla on mielessään, kun Hän katselee vaikkapa Suomen kansan tekemisiä? Miten suomalaiset kansana toteuttavat käskyä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään ja Jumalaa yli kaiken?

Millaisia sanankäänteitä Jumala käyttää Suomen kansasta keskustellessaan arkkienkeleiden kanssa meidän edesottamuksistamme. Olisivatko kielikuvat kenties samaa tasoa, jota Hän käytti kertoessaan näkemyksistään Hesekielin kautta?

Kylläpähän ihmisisätkin saattavat olla kiukkuisia lapsilleen, jos nämä törttöilevät. Eikä kiukku kuitenkaan tarkoita sitä, että isä ei välittäisi. Välittää jopa siinä tapauksessa, että joutuu ryhtymään sanktiotoimenpiteisiin.

Tämmöinen blogi syntyi peukalonpaikan perusteella. Kaikkea sitä kokeekin – siitä huolimatta että uhosin aamupäivällä, että ei minulla tänään muuta.

Ollaan lueskeltu Vuorisaarnaa Työikäisten miesten avoimessa Raamattu-piirissä. Päässäni heräsi perinteinen kysymys: Ovatko esim. Matteuksen seitsemännen luvun ohjeet vain nippu erillisiä elämänohjeita vain rakentuuko jakeista kokonaisuus?

”Pyytäkää, niin teille annetaan. Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään.”

Puhutaanko tästä elämästä vai tulevasta?

Ei mulla muuta tänään, kiitos.

Mielessäni pyörii kolme enemmän tai vähemmän minulle konstikasta teemaa. Maallikkona sitä pyörittelee asioita päässään, tuntematta postiloja ja tunnustuskirjoja.  Mietin  pienessä mielessäni mitä merkitsee ihmisen pyhyys, kun Jeesus Kristus astuu hänen elämäänsä,   Millaista on armon omistaminen kokonaan uskon kautta ja  mitä on halpa armo.

Kun vanhempani ja kummini toivat minut kasteelle, toivat he minut Jumalan kasvojen eteen kasvamaan Jeesuksen seurakuntaan. He toimivat näin perhekuntana. Jeesuksen omina he toimivat lapsenuskoisesti ja käytännöllisesti. Koen että minut kastettiin uskoon Jumalaa varten. Aivan kuten Samuel, minutkin luvattiin Jumalalle. Uskon tiellä olen kuitenkin uudistunut ja tehnyt parannusta useaan otteeseen

Kasteessa ei minulta otettu pois vapautta. Eihän sitä otettu pois Adamilta ja Evaltakaan kun Jumala loi heidät. Valittu kansa liitti syntyneet lapsensa joukkoonsa kahdeksan päivän ikäisenä. Vapauden myötä olen voinut kääntää selkäni Jumalalle tai pysyä hänen edessään.

Jeesus otti kasteen korostaen näin kasteen tärkeyttä ja sitä miten vanha elämä kuolee ja haudataan jotta tilalle voi nousta uusi pyhä elämä. Tuon elämän synnyttää Jumala eikä ihminen toiminnallaan. Kasteen kautta saatu armo tekee  Pyhäksi ja mahdollisuuden elää Pyhässä Hengessä.

Armo ja usko siihen vie meidät sisälle, Isän taloon, asumaan Jumalan valtakunnan yhteyteen. Fariseuksillekin Jeesus sanoi, että Jumalanvaltakunta on keskellänne tai sisäisesti teissä, kun he tiedustelivat sen tulemista.  Usko on Isän talossa asumista lapsena ja talon ovet auki ovat myös ulospäin.   Jeesus puhuu opetuslapseudesta ja siitä lapseudesta voi kääntyä myös pois.

Tuhlaajapoika kertomus on ollut minulle suuri oivallus. Jumalan antama vapaus on myös vapautta lähteä ja palata takaisin ilman selityksiä ja rituaaleja. Se on osoitus Isän kärsivällisyydestä omiaan kohtaan. Vertauksen sisältö selittää sen kärsivällisyyden jolla Herra johti kansan pois Egyptistä ,sietäen sen kaiken napinan ja myös sen miten Mooses uskollisesti puolusti kapinoivaa kansaansa. Mooses toimi kuten Jeeesus toimii nyt meidän suhteemme. Voimme lukea kuinka siitä eteenpäin Jumala piti kiinni lupauksistaan, vaikka ihmiset sotivat ja tekivät vääryksiä. Uskollisuus ja kuuliaisuus olivat Jumalan ainoat vaatimukset heikoille ihmisille, koska tekojaan kansa ei pystynyt hallitsemaan ja hillitsemään. Armo oli näkyvillä koko ajan , sillä se oli Jumalan uskollisuutta ihmistä kohtaan. Armon välineet olivat vain erilaisia.

Armoon kuuluu kiinteästi uskollisuus ja kuuliaisuus. Jopa niin että Paavali puhuu Kristuksen orjana olemisesta. Jumalan armo on kallista armoa, Maksajan paikalla on kuitenkin Jumala itse. Me olemme tottuneet mittaamaan asioita rahalla mutta Jeesuksen aikaan ihmisen henki oli äärimmäinen arvon mitta ja henki oli yhtä kuin vapaus. Orja oli omistajansa omaisuutta ja teki mitä omistaja halusi.  Orjan sai myös tappaa jos hän antoi siihen hyvän syyn.

Kun toisaalta puhumme kuoleman orjuudesta, josta Jeesus vapautti meidät, puhumme myös synnin orjuuden kahleista, joista meidän tulee vapautua. Kilvoittelusta ja parannuksesta. Synti on kokonaisvaltainen asia joka voi määrittää elämäämme, aivan kuten tekee myös saatu armo.

Synti erottaa meidät Jumalasta  ja kun Jeesus vanhurskauttaa syntisen,  ihminen haluaa silloin luopua synnistä ja seurata Jeesusta. Pysyä Jumalan kasvojen edessä eikä hiiviskellä pensaikossa niinkuin Adam ja Eva.

Halpa armo sen sijaan on synnin vanhurskauttamista. Otamme vastaan armon mutta emme Jeesusta. Emme luo henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen ja suostu hänen orjakseen, Paavali puhuu itse asiassa kaleeriojuudesta tässä kohtaa eli emme suostu Jeesuksen laivan soutajiksi vaan haluamme jatkaa omaa elämäämme. Paavalin tarkoittama orjuus onkin enemmän samassa veneessä pysymistä ja kaikessa Hyvän Paimenen äänen kuulemista.

Tuhlaajapoika jäi isän luo, hän ei lähtenyt omille teilleen uudestaan. Onko näin että elämme sitä toisen pojan elämää joka ei osaa riemuita Isän kanssa elämisestä ja  haluamme pitää oman ohjat käsissä. Halpa armo ei vie meitä Isän pitoihin vaan jättää meidät murjottamaan ulos.

Halpa armo ei puhu Jumalan pyhistä ennekuin he ovat kuolleet. Kallis armo pukee ylemme Jeesuksen antaman uuden identiteetin ja olemme Pyhiä jo nyt.

En osaa sanoa päätyykö pohdintani mihinkään järjelliseen tulokseen koskaan. Tärkeintä on kuitenkin pysyä suhteessa Jeesukseen ja lukea Sanaa joka pitää meidät kiinni hänessä.

Raamattu Kansalle todellakin kääntää, riivatun pojan kertomuksessa, epätoivoisen isän pyynnön juuri otsikon tavalla. Minusta se onkin paljon ymmärrettävämpi tuossa muodossa kuin mihin ollaan totuttu.

Mennyt vuosi on ollut kohdallani ainutlaatuisen raskas. Ei niin, etteikö aikaisempikin elämäni olisi sitä suurelta osin ollut.
On kaksi asiaa jotka ovat vieneet voimani. Toinen, se luonnollista surua ja huolta tuottanut, päättyi kuolemaan elokuun alun yönä ja siksi se oli ainutlaatuista. Ei kuolema, vaan rakkaan ihmisen taistelu sairautta vastaan ja sen loppu.
Toinen tapaus on aivan toisenlaatuinen.
Hankaluus joka liittyy jokapäiväisestä arjesta suoriutumiseeni. Tilanne joka on suorastaan kurja ja näyttää päättymättömältä. Pitkä pimeä tunneli jonka päässä ei valoa näy.

Ensimmäinen otsikkoni oli lyhyesti ”Luotatko”?
Tapahtui nimittäin eräänä päivänä, ollessani kovin ahdistununut ja tiskaamassa astioita, että voimakas mutta lempeä ääni lausui vain yhden sanan ” Luotatko?” Jähmetyin paikalleni, keskeytin työni ja kuuntelin, olinko oikeasti kuullut kuulevin korvin? Ääni oli kuitenkin tuttu, siinä oli Kaikkivaltiaan auktoriteetti rakkaudella silattuna. Kun kuvaan tätä, sanani eivät riitä koska sitä ääntä vaan ei voi kuvata. Ei senkään takia koska siihen liittyy tietynlainen Hengen silmillä näky…. Ellei tämä olisi hengellinen sivu joku voisi nyt tilata piipaa auton ja kiireesti. Luotan kuitenkin siihen etten ole ainoa joka ”kuulee ja näkee” näkymättömiä.

Näin selkeästi en ole aikaisemmin tullut kuin kerran pysäytettyä. Siinä oli vain yksi sana ja kuitenkin siinä oli kaikki. En tiennyt mitä vastata. Teki mieleni sanoa tutulle äänelle välittömästi että luotan, mutta jokin pidätti. Tiesin Hänen tietävän että olin joutunut jo pois siitä uskosta ja luottamuksesta jota Hän tarkoitti. Mietin mihin lymyäisin ettei sisimpäni tila paistaisi niin selvästi ja niinpä sitten muistin tuon kohdan Raamatusta jossa riivatun isä pyytää apua Jeesukselta. Vastasin Herralleni: Sinä tiedät kaiken, tiedät tilani sanomattakin, mutta minäkin pyydän, ”Auta minua voittamaan epäuskoni”! Lisäsin vielä:” Minä uskon, minä tahdon koko sydämestäni uskoa Sinuun Herra – ja luottaa”. Kun luen tuota kertomusta riivatun pojan tapauksesta, niin sehän päättyy siihen että opetuslapset kysyvät Jeesukselta miksi he eivät pystyneet parantamaan poikaa, eli ajamaan hänestä riivaaja henkeä ulos. Jeesus vastasi:” Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella” (R.K)

Minulla on hyvä ystävä, itseäni 10v vanhempi, olemme tunteneet toisemme 40 vuotta. Hänellä on uskomattoman kova elämänosa. Hän soitti pari iltaa sitten ja päivitimme tilanteet toinen toistemme kanssa. Oma tilanteeni on kuitenkin kärpäsen siipien surinaa häneen verrattuna. Ellemme olisi niin hyviä ystäviä, en olisi tiennyt mitä sanoa hänen tämän hetkisestä tilanteestaan. Enkä paljoa sanonutkaan, minua van itketti ja ihmettelin kuinka Jumala voi sallia tämän, uskon sankarin, elämään niin paljon kuormaa ja niin pitkälle ajalle. Kun olimme puhuneet – ja olleet puhumatta kun molempia itketti, niin lopuksi sanoin hänelle, rakkaalle ystävälleni: mitä muuta voimme kuin todeta, jälleen kerran ja kaikesta huolimatta, kuinka ihmeellistä ja täysin käsittämätöntä on että saamme kuitenkin olla uskossa Jumalaan, sillä ”Kenen tykö me menisimme, Sinulla on iankaikkisen elämän sanat!” Tämä toi lohdun ja rauhan ja lopetimme puhelun rukoillen toistemme puolesta.

Kun tätä ajattelen, tunnen rakkauden Hengen läsnäolevana. Ihmettelen sitä luottamusta joka Jumalalla on lapsiinsa/luotuihinsa, omiinsa kun Hän antaa taakkoja kannettavaksi. Kun Hän kysyi minulta luotanko, siihen sisältyi paljon! Koen ettei hän kysynyt sitä menneisiin nähden ainoastaan, vaan nyt oleviin ja tuleviinkin. Ei ole helppoa, mutta rakkaus, suuri rakkaus tekee nöyräksi ja auttaa jaksamaan Isän lapsena.

Olen tänään löytänyt psalmin 9… jakeesta 10.” Herra on sorretun linna, turvapaikka ahdingon aikoina. 11. Sinuun luottavat ne, jotka sinun nimesi tuntevat, sillä sinä et hylkää niitä, jotka etsivät sinua, Herra. 12. laulakaa ylistystä Herralle, joka asuu Siionissa, kertokaa kansojen keskuudessa hänen teoistaan. 13. Sillä veritekojen rankaisija muistaa heidät, hän ei unohda kurjien huutoa.

Vielä Sefanja 3:17 (vk) Herra, Jumalasi on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa.
Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemulla riemuitsee sinusta.

Kiitos Jumalalle!

Seurakunta edustaa Jumalaa maan päällä. ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää,” sanoo Paavali. Kristus täyttää kaiken kaikessa, ja seurakunta on tämän kaiken täyttäjän kroppa. Kädet, jalat, suu ja nenä.

Tänään kaverini opetti seurakunnan roolista Turun Kotikirkolla. Hän viittasi Lutheriin, jonka väitetään sanoneen, että seurakunta on Jumalan naamari. Hetken mieleni pisti hanttiin. Kuka nyt menee ja minkä naamarin taakse piiloon? Miksi Jumalan tai seurakunnan pitäisi naamioitua.

Sitten päässäni alkoi raksuttaa. Lutherin aikaan oppineilla ihmisillä antiikin tuntemus kuului yleissivistykseen. Lutherkin luultavasti hallitsi antiikin draamat huomattavasti paremmin kuin nykyihminen. Antiikin teattereiden lavoillehan Martti, vanha veijari, varmasti viittasi vertauksellaan. Teattereiden logoissa on yhäkin usein pari naamaria, toinen on naama hymyssä, toinen väärinpäin mutkalla. Kaikilla näyttelijöillä oli antiikin aikaan naamari kasvoillaan, se kuului asiaan.

Naamareilla on meidän problematiikkaamme avartava nimi. Teatterinaamarin nimi on persona. Kun seurakunta siis on Jumalan naamari, seurakunta on jumalan perso(o)na.

Minkälaisen persoonan seurakunta ottaa edustaessaan Jumalaa täällä ajassa? Jumala on Jumala, sama eilen, tänään ja tulevaisuudessa. Mutta seurakuntia on erilaisia. Millaisen personan on ottanut kasvoilleen Suomen evankelis-luterilainen kirkko? Tai paikallinen helluntaiseurakunta? Tai mikä tahansa suuri kirkko tai pieni seurakunta missä tahansa maailman kolkassa?

Persoona paljastuu pitkälti seurakunnan toimista ja asenteista.
”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.”

Millainen persona Jumalan kasvoilla on teidän seurakuntanne?

Ilo on se mitä Jumala meille tahtoo antaa. Arjen harmaus ja kärsimys olisi liian raskasta ilman Armoa, jonka saamme Jeesuksen takia. Jumala tahtoo säästää meidät katkeruuden taakalta antamalla meille ilon.

Vain Jumala voi murtaa pimeyden, jonka sairaudet, väsymys, pettymykset ja arki laskee ihmisen ylle. Kärsimys ja pimeys ei ole peräsin Jumalasta.  Jumalasta on peräisin on valo, joka jo pienenä tuikkuna halkaisee pimeyden.  Ihmisellä itsellään ei ole mitään, joka voisi valaista sairaan, pettyneen tai katkeran mielen, mutta Jumalalla on. Hän tarjoaa meille ikuista rakkautta ja lohtua. Hän antaa voiman, joka avaa katseemme rajan taakse, Hän antaa Pyhän Hengen turvaksemme.

Pienistä lapsista Jumalan rakkaus loistaa paljaana ja hoitavana. Lapsissa näkyy puhdas Jumalan rakkaus ja vilpittömyys.  Lasten katse palauttaa mieleemme oman sisäisen lapsemme, joka on alkujaan ikuinen ja rajaton. Jumalan antama siunaus ja hyvyys on kuin kehto johon hän tahtoo laskea meidät lepäämään.

Eikö pelko ole se meidän pahin vihollisemme. Se voi olla mitä tahansa pelkoa. Aseta pelkosi tähän ja anna Jumalan voiman läpivalaista se. Katso mitä pelkäät ja anna Jumalan poistaa se. Käy hänen kanssaan pelkosi läpi, sillä Jumala on kuin isä joka lohduttaa lastaan ja tyynnyttelee.

Hän sanoo sinulle: Kyllä minä hoidan tämän, käy sinä lapseni lepäämään.

Lopultakin vain kuolema on pahin vihollisemme ja Jeesus on voittanut senkin puolestamme. Meidän menestyksemme on se vapaus ja turva jonka  Jumalan lapsena oleminen antaa.

Olemme ikuisia lapsia!