Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Category Archives: Uncategorized


by 5 kommenttia

Jumalan pieni työkaveri

Istun hieman ärtyneenä ja väsyneenä raskaan työpäivän päätteeksi Majatalo-kuoron treeneissä kirkkosalissa ja katson pikku Mintun touhuja. Matkaan on tarttunut kotoa mieluisimmat lelut, jotka tyttö levitteli kirkon lattialle. Mintun äiti on muiden kuorolaisten kanssa pianon ympärillä harjoittelemassa seuraavan Majatalo-illan lauluja. Välillä tyttö kipaisee äidin syliin ja seuraa tarkasti hänen laulamistaan. Tyttö tapailee laulun sanoja ja eläytyy musiikkiin. Pyhän kosketus-laulu muuttuu konkretiaksi, kun pieni tyttö laulaa äitinsä mukana pienen hetken ennen kuin taas kipaisee takaisin kirkon lattialle leikkimään.

Minä jään miettimään omaa osaani tässä kaikessa. Minä en laula kuorossa, en koe siihen kutsumusta tai tarvetta, osaksi siksi etten ymmärrä mitään nuoteista. Lapsena yritin opetella soittamaan pianoa. Aloitin Aaronin pianokoulun viisi kertaa alusta, ennen kuin vanhempani tajusivat antaa periksi.

Minusta tuli hiihtäjä, se sopi luonteelleni paremmin kuin pianon soitto. Hiihtäessä maisema vaihtui ja levoton luonto rauhoittui. Hiihtäessä minulla oli aikaa miettiä asioitani. Kävin jatkuvaa dialogia itseni kanssa kaikesta mitä koin ja näin. Tuo sisäinen puhe on nyttemmin muuttunut puheeksi Jumalalle ja laulun tilalla on opettaminen seurakunnassa, Majatalo-iltojen isäntänä. On paljon mukavampi kun ei tarvitse turinoida yksikseen 🙂

Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea. Ei edes seurakunnassa. Pikku Mintun tärkein työ oli tänään vain olla olemassa. Olla rakastettu ja halata hymyllään meitä aikuisia. Minullakaan ei ollut harjoituksissa mitään tähdellistä tekemistä. Nuotteja ei tarvinnut monistaa eikä mitään muutakaan juoksupojalle sopivaa puuhaa tällä kertaa ilmennyt. Siksi kaivelin esiin Raamatun ja hain esille tutun kohdan, (Joh 14) jota olen pyöritelyt viimeisen vuoden mielessäni. Jeesus puhuu siinä omilleen ja paljastaa jälleen sen suurimman salaisuuden. Tällä kertaa kysyjänä on Filippus, jolle  Jeesus vastasi:

”Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: ’Anna meidän nähdä Isä’? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden.

 ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo,  ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa.  Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.

Jeesuksen vastaus on järistyttävä meille nykyihmisille.

Jeesus sitoo opetuslapset Jumalaan, itsensä ja Pyhän Hengen kautta. Jeesuksen omista tulee Jumalalle erotettuja.

Jostain syystä luvun loppu kolahti syvälle:

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.  Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi.  Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu.  Paljon en kanssanne enää puhu, sillä tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Mitään valtaa ei hänellä minuun ole,  mutta tämän täytyy tapahtua, jotta maailma tietäisi, että minä rakastan Isää ja teen niin kuin Isä on minun käskenyt tehdä. Nouskaa, me lähdemme täältä!”

Jokainen tehtävä seurakunnassa tulisi lähteä rauhasta jonka Jeesus antaa. Vaikka Jeesus käski ja velvoitti opetuslapsia toimimaan maailmassa hänen puolestaan, hän ei jättänyt heitä ilman varustusta. Itse asiassa tuo varustus oli paljon kattavampi kuin mikään maallisen työnantajan antama varustus, sillä siitä on jätetty pois kokonaan työntekijän omien voimien käyttö.

1378361996671

Minttu-tyttö puki talvihaalarin topakasti päälleen ja lähti iloisesti äitinsä kanssa kotiin. Tytön päivän tärkein työ seurakunnassa oli siltä päivää ohi. Se ei vaatinut ponnistelua tai tuskailua vaan oli alusta asti pelkää iloa ja hymyä. Tuo ilo oli tarttuvaa laatua ja oma  ärtymykseni oli kuin pois pyyhkäisty ja tilalle oli tullut rauha.


by 4 kommenttia

Epäusko, uskon vastakohta?

20131008_174336

Onko uskon vastakohta epäusko? Riippuuko se siitä mihin uskomme ja mihin epäusko kohdistuu. Onko epäuskoa se, että uskomme vain osaan Raamatun sanasta?

Jeesus moittii opetuslapsia vähäuskoisiksi, Pietaria Jeesus tylytti ja käski Saatanaa väistymään. Jeesus näki miten opetuslapset yrittivät ymmärtää häntä, kuinka he kisälleinä olivat kuuliaisia ja toimivat Jeesuksen opetusten mukaan mutta silti he toisinaan epäonnistuivat. Mietin miten olisi minun käynyt jos olisin ollut  parantamassa kuunvaihetautista poikaa tai jos olisin astunut veneestä kohti Jeesusta. Olisinko pysynyt edes sitä yhtä askelta veden päällä.

Opetuslapset törmäsivät omaan inhimillisyyteensä, Kun heidän katseensa putosi alas ihmiseen, pois Jeesuksesta, he jäivät omien inhimillisten taitojensa varaan. Epäusko siihen, että he voisivat parantaa jotain niin vakavaa ja pelottavaa, sulki heissä väylän, jonka kautta Jumalan voima toimi. Epäuskosta tuli tulppa. Jeesukseen he uskoivat yhä mutta eivät siihen, että Jumala voisi toimia heidän kauttaan. Kuulostaako tutulta?

On oikeastaa aika  jännä pohtia tätä taustaa vasten, mitä Jeesus tarkoitti kun hän sanoi että minun on mentävä pois, jotta Puolustaja, Pyhä Henki voisi tulla.

Kun Pyhä Henki laskeutui helluntaina opetuslasten ylle ja täytti heidät, kukaan ei enää puhunut opetuslasten epäuskosta sanaakaan. Opetuslapset alkoivat toimia kuuliaisesti ja pelotta. Heillä oli nyt täysi ymmärrys Jeesuksesta ja siitä, että Jumalan valtakunta oli lähellä, se kurkotti nyt heidän kauttaan tähän maailmaan.

Meidän uskomme määrä tai vahvuus ei lisää Jumalan voimaa. Mutta epäuskomme voi estää sitä toimimasta. Epäusko ei vähennä Jumalan rakkautta meitä kohtaan mutta se voi etäännyttää meitä Jeesuksesta.  Jeesuksessa Jumalan valtakunta tuli lähelle, Jeesuksesta tuli uskomme alkaja ja täyttäjä. Armosta tuli vapautemme ja samalla voimamme. Armo saa meidät takertumaan Jumalan sanaan. Armo tekee meistä opetuslapsia ja armo lopulta lähettää meidät ihmisten keskuuteen toimimaan Jeesuksen tavoin. Olemme kisällejä, jotka Jeesus varustaa Pyhällä Hengellä koska omat lahjamme ovat varsin köykäisiksi havaittu.

Onko siis epäusko uskon vastakohta? Ei välttämättä,  Se kertoo vain sen, että olemme heikkoja ja tarvitsemme Pyhän Hengen, Puolustajan näyttämään ja kirkastamaan meille sen mitä Jeesus tahtoo meidän tekevän ja antamaan meille kyvyn olla kuuliaisia. Näin Jumala voi toimia meidän kauttamme.


by 2 kommenttia

Puoliksi kristittyjä

WP_20130626_004”Rakasta Jumalaasi yli kaiken”, käski Jeesus.  Käskylle on jatkokin, jota Jeesus sanoo yhtä tärkeäksi. ”Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.” Jatkoa on tavattu pitää jotenkin toistarvoisena. Eihän ihminen teoillaan pelastu.

Kristinusko kuitenkin sai nimensä Jeesukselta. Jeesuksen sanoja voidaan siis pitää melko painavina. Näin ollen tietyllä logiikalla rakkauden kaksoiskäskyn vain osittaisesta noudattamisesta voidaan johtaa seuraavaa:

Ihmiset, jotka rakastavat Jumalaa yli kaiken mutta unohtavat muiden ihmisten rakastamisen, ovat vain puoliksi kristittyjä.
Ihmiset, jotka todella rakastavat lähimmäisiään, vaikka eivät rakasta Jumalaa, ovat jo puoliksi kristittyjä.


by 5 kommenttia

Paikka!

WP_20131010_010Pyysivät minua taas paukuttamaan djembeä yhteen tilaisuuteen. Sattui olemaan sellainen päivä, että hengellistä tarjontaa oli kovasti ja soittajat muutenkin pääsemättömissä. Niinpä löysin itseni Turun Helluntaiseurakunnasta rumpuni kanssa.

Treenailtiin ennen tilaisuutta. Yhdessä kappaleessa oli laulussa pitkä tauko.
– Olin aivan pihalla tauon mitasta. Yritin sitten rummusta päätellä, milloin laulu jatkuu, sanoi laulajamme. Hän on nainen, joka minun kokemukseni mukaan on mitä suurimmässä määrin pätevä.
Siinä kohdassa minä ymmärsin paikkani. Minua ei olekaan pyydetty koristelemaan lauluja eksoottisilla kolinoilla. Minua tarvitaan siksi, että muut tietävät seuraavan matalan kolahduksen kohdalla jatkaa laulamista. Tai soittamista.
Niin siinä kävi, että ao. laulussa kolistelin mahdollisimman yksinkertaisen rytmikkäästi taukokohdan. Ja mitä tapahtuikaan. Laulaja hyppäsi soitinten kyytiin juuri oikeaan aikaan.
*  *  *
Laulut laulettiin, soitot soitettiin ja ugandalaista puhujaa kuunneltiin. Raahasin itseni ja rumpuni muutaman kadunkulman päähän, jossa puolestaan oli amerikkalainen saarnamies vauhdissa. Hän opetti väärässä ja oikeassa paikassa olemisesta varsin räväkällä esimerkillä.
”Kun seuraavana keväänä oli taas kuninkaiden sotaanlähdön aika, Daavid lähetti Joabin johdolla vakinaiset joukkonsa ja Israelin miehet sotaretkelle, ja he kukistivat ammonilaiset ja ryhtyivät piirittämään Rabbaa. Daavid itse jäi Jerusalemiin.”
– Mikä Daavid oli? kysyi puhuja.
– Kuningas.
– Oli kuninkaiden sotaanlähdön aika. Missä Daavid oli?
– Hengaili palatsin katolla.
Koska kuningas oli väärään aikaan väärässä paikassa, seurauksena oli aviorikos, murha ja lapsen kuolema.
Aina ei väärään aikaan väärässä paikassa oleminen aiheuta aivan yhtä dramaattisia seuraamuksia kuin Daavidin ja hänen lähipiirinsä elämässä. Kuitenkin olemisen ja elämisen kannalta olisi hyvä olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
*  *  *
Minua oli itse asiassa pyydetty rummuttamaan sekä ugandalaisen että amerikklalaisen saarnamiehen tilaisuuksiin. Kamppailin sisäisesti, kumpaan menisin. Olin jo lupautunutkin menemään ugandalaisen tilaisuuteen. Sitten oivalsin, että vakiporukkani on toisessa tilaisuudessa. Jokin ”intuitio” kuitenkin kehotti minua menemään helluntaiseurakuntaan. Sinä iltana koin olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sain hienon oivalluksen ja jälkikäteen vahvistuksen oivallukseeni.
*  *  *
Mutta miten ihmeessä oppisi kuulemaan ohjausta niin, että aina (tai edes melkein aina =) olisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan?


by 8 kommenttia >

IMG_20130513_102957

Kipeitä ovat askeleeni, kepeys on  kadonnut niistä.

Sairauden juuret tunkeutuvat tomuun josta minut teit ja temppelisi on muuttunut kärsimyksen majaksi.

Rakensin kivusta mieleni vankilan ja unohdin miltä tuntui lentää.

Pelon koura kynsineen tiukentaa otettaan rinnastani

Ja valo loittonee minusta pois.

Maailman syntikö minut runteli vai omat tekoni.

Enkö ollutkaan lapsesi?

Keskellä pimeyttä kuulen huutosi. 

 Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Nyt muistan miksi elän, vaikka olin jo kuollut.


by 4 kommenttia

Seurakunta

1380570510573

Olen kirjoittanut paljon seurakunnasta. Seurakunnan käsitettä ei voi lähestyä ilman, että puhuu Jeesuksesta.  Jeesus on uskomme alkaja ja täyttäjä.

Kirkollisella kentällä on kuitenkin paljon rakentajia ja muurareita, jotka verhoutuvat uskonnollisuuden viittaan ja toimivat Seurakunnan edustajina maailmassa. Jeesus sanaa on kuitenkin vaikea löytää heidän papereistaan. Seurakunta kuitenkin koostuu ihmisistä, joilla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Sana Jeesus tuntuu vain olevan se hankala pala monelle.  Jeesus ei ole se rakennustyömaan edustavin kivi ja siksi onkin helpompaa rakennella seinää sileistä kappaleista ja jättää se kasan ainoa rosoinen ja väärän muotoinen kivi maahan, sillä se rikkoisin hienon itse kasatun kokonaisuuden.  Pelkona on että luomus ei kelpaa maaailmalle. Jeesus on kuitenkin juuri se rosoinen pala, josta Jumala laati seurakunnalle kulmakiven ja sen rakennuksen muutkin kivet ovat halkeileet ja valmiiksi elämän rikkomia.

Jeesuksen persoonaa lähestytään myös niin, että hänet häivytetään ylhäiseen asemaan, josta häntä ei enää tunnista siksi Nasaretilaiseksi, joka 2000 vuotta sitten kulki hyljättyjen, prostituoiden ja veronkiristäjien parissa. Hänestä tehdään uskonnolinen reliikki ja konkretiaa hänestä  löytyy enää vain kääriliinasta Torinossa. Tämä etäisen Jeesuksen kulttuuri perustuu pelkälle järjen uskolle ja sellaisen uskon julistaminen jättää rikkinäiset ja hyljeksityt kylmäksi. Järki sulkee ulos myös seurakunnan keskeisimmät työkalut, armolahjat pois ja tilalle tarjotaan ihmisen, toki Jumalan luomien lahjojen inhimillistä kattausta. Valitettavasti tämä on aika yleistä ja näin ajattelevat ihmiset kiertävät kaukaa muiden yhteisöjen tilaisuudet suojellakseen omaa oppiaan.

Seurakunta on  kuitenkin uskovien yhteisö, johon kuuluu ihmisiä kaikista paikkakunnan kristillisistä yhteisöistä.  Seurakunta on Jeesus tälle maailmalle. Sen jäsenet ovat henkilökohtaisessa suhteessa Jeesukseen. He ovat opetuslapsia, jotka Jeesus-seurakunta lähettää maailmaan.

Seurakunnan keskellä kuuluu Jumalanvaltakunnan ääni ja sitä ääntä pitää levittää tähän ihmisten valtakuntaan, jonka keskellä asuu vastustaja. Vastustaja odottaa vesikielellä niitä, jotka puhuvat seurakunnasta ilman todellista Jeesusta. Saatana tuntee raamatun kuin omat taskunsa ja hän rakastaa uskonnollisia menoja. Hän tietää hävinneensä lopullisen sodan, mutta aikoo taistella siihen asti kunnes Jeesus tulee takaisin. Noissa taisteluissa tulee vääjäämättä uhreja ja Sielunvihollinen tarvitsee uskonnollisuutta hämätäkseen mahdollisimman monta valheillaan.  Uhreja ovat ne jotka Jeesus-vapaa seuraakuntatyö jättää kylmäksi.


by 25 kommenttia

Syyllinen vai syytön – uskovainen vai epäuskoinen?

Jokaisen haavan äärellä valvoo kärsimyksen enkeli,
kaikki muut ovat jo lähteneet pois,
ovet sulkeutuneet, tieto kadonnut, toivo luopunut.
Elämä lyö meihin haavansa,
siksi enkelit rukoilevat lakkaamatta,
eikä heidän silmissään yksikään yö
ole pimeä.     (Niilo Rauhala)

Aina kun en pääse oman seurakuntani kokoontumiseen sunnuntaisin, kuuntelen kaikki radia saarnat joita kahdelta eri kanavalta tulee. Niitä tulee jonkin muotoisina, eri tavalla laskien 5 tai 6. Tänään se yleisradion yleisin oli toinen järjestyksessään, niin tyypillinen ettei se oikeastaan vaikuttanut mitenkään. Kolmas tuli radio Deiltä. Se taas on yleensä mielenkiintoinen, mutta tänään se iski täysillä niin että kaikki mitä olen tähän asti elämässäni vammaisuudesta kokenut, vyöryi ylitseni hetkessä tuhoten kaiken mikä oli rakentunut 40 vuoden aikana. Niin voi sattua sana jonka ihminen tulkitsee, niin kuin tulkitsee. Sielustani nousi huuto EI! Hätä ja epäusko täytti mieleni ja itkin.

Aiheena tänään oli ”Usko ja epäusko”. Raamatun kertomus josta aihe kumpuaa oli Markus 2:1-12. Saarnaaja saarnaasi siihen tapaan kuin useimmiten kuulee että puhui halvaantuneen epäuskosta. Kuitenkaan Raamattu ei missään mainitse tämän halvaantuneen uskosta yhtään mitään. Kuinka kukaan siis voi tietää ettei tällä onnettomalla ollut uskoa. Ehkä hän ei ollut vielä edes kuullut Jeesuksesta vaan hänelle kävi, niin kuin minulle 40 vuotta sitten, että hänen ystävänsä olivat kuulleet miehestä joka parantaa sairaita ja sanoneet että haluavat viedä hänet tämän parantajan luokse. Oman kokemukseni perusteella uskon että toivo oli olemassa, jopa harras toivo paranemisesta juuri sillä sairaalla. Kun he sitten laskivat miehen Jeesuksen eteen kerrotaan:” Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle, Poikani sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”. Tässä ei puhuta mitään kenen uskosta tai epäuskosta oli kysymys. Ei myöskään mikä oli se perimmäinen syy miksi Jeesus yleensäkin paransi sairaita.

Jeesuksen parantumis ihmeistä kerrotaan jonkin verran, mutta aina niillä on syvempi merkitys kuin ruumiin paraneminen. Ihmeet ovat niitä varten jotka eivät usko. Vaikka eivät kaikki koskaan tule uskomaan ihmeidenkään vuoksi. Tässäkin oli olennaista se että Jeesus on Jumala, joka ainoana voi antaa syntejä anteeksi, kuten tekstistäkin käy ilmi.

Betesdan lammikon ihme seuraavana. Minusta tässäkin on kysymys sairaan kohdalla siitä, oliko hän yleensäkään kuullut vielä Jeesuksesta, näyttää ja kuulostaa siltä että ei ollut kun sitä häneltä kyseltiin. Joh.( 5:1-14)

Johannes kertoo luvussaan 9 jakeesta 2 eteenpäin sokean näkönsä saamisesta.
Minua aina koskettanut kysymys:” Kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa että hänen piti sokeana syntymän”? Vastaus siihen on ettei kumpikaan vaan että tämän(kin) miehen kohdalla piti Jumalan tekojen tulla julki. Olen itse hyvin pienenä saanut hengenvaarallisen polioviruksen joka halvaannutti alavartaloni. Siihen aikaankin vielä maalla asuttaessa usein tällaisiin onnettomuuksiin suhtauduttiin niin että ne ovat Jumalan rangaistusta. Minä kuulin siitä usein. Äitini oli yksinkertainen, heikolla itsetunnolla varustettu työn ja sota-ajan rasittama ihminen ja sairastumiseni oli hänelle liikaa, minusta tuli perheeni syntipukki jota äiti häpesi. En vammautunut rujoksi, niin kuin moni muu tuossa maailman laajuisessa epidemiassa ja jossa monet kuolivat. Ei olisi ollut mitään syytä äidin tuntea häpeää.

Tuon yleisradion saarnan jälkeen ajattelin että uskallankohan enää muita saarnoja kuunnellakaan kun olo oli niin lyöty, raskas ja syyllinen. Olen kokenut omaavani oman ”Kainin” merkkini parantumattomuuteni tähden ja on ollut pitkä tie pettymyksistä, rukouksista, uskosta, toivosta ja ihmemiehistä lähtien päästä sopuun itsensä ja Jumalansa kanssa. Kun en äitini mielestä koskaan olisi saanut olla olemassa, on parantuminen kestänyt kauan. Eikä sitä ole helpottaneet kokemukset parantumiskokouksista jolloin on taas ollut syyllinen, ilman olemassa olon oikeutta sellaisena kuin on. Kun kukaan ihminen ei ole voinut tilanteelleni mitään, enkä itsekään niin minkäs teet?! Mutta Jumala, Kaikkivaltias itse, Jeesuksessa Kristuksessa on minua lohduttanut. Ettei menisi liian pitkäksi ja henkilökohtaiseksi, en kerro enempää. Jumala yksin on nähnyt kaiken ja tietää kuinka paljon kaikenlaista on vammautumisen myötä elämääni tullut ja monen muun vammaisen. Sen verrran kuitenkin että ollessani joskus 70 -80 luvuilla viitenä kesänä Hämeenlinnan seudulla vetämässä, lähinnä poliovammaisille, mutta myös muuutenkin vammatuneille kesäisin hengellisiä leirejä tapasin siellä pääasiassa uskossa olevia ja, Jumalalle kiitos, myös uskoon tulevia!

Eräs erittäin vaikeasti cp vammainen komea nuorimies ei pystynyt puhumaan eikä pysynyt pyörätuolissaan kiinni sitomatta jäi mieleeni. En tiedä oliko jo silloin jokin laite millä hän pystyi kirjoittamaan vai ymmärsikö joku häntä niin että sai kirjoitetuksi hänen puolestaan. Eräänä päivänä tämä mies tuotiin luokseni ja hänen avustajansa tarjosi tekstiä luettavakseni sanoen että tämä mies haluaisi että lukisin sen meidän ilta tai aamuhartaustilaisuudessamme. Luin tekstin ja menin ihan hiljaiseksi, mitään niin syvällistä en ollut siihen päivään mennessä nähnyt. Katsoin tuon miehen sinisiin silmiin enkä ole eläessäni nähnyt niin puhuvaa katsetta. Olin jo kysynyt ihmeissäni ”Oletko sinä kirjoittanut tämän”?! Avustaja vastasi hänen puolestaan. En tiedä miten tuon miehen myöhempi elämä on mennyt, mutta uskon että hän on ollut Jumalan elopellolla yksi mahtavimpia! Todistaja vailla vertaa. Minua itkettää nykin kun häntä muistan!

Miten kävi loppujen saarnojen? Hyvin, todella hyvin, niin hyvin että itkin vielä hartaammin ja todella pitkään ja kiitin Jeesustani. Kiitin siitä mitä Hän on minulle ja kaltaisilleni ollut. Pitkään iltaan tunsin Hänen rakkautensa vaikutuksen ja muistin kuinka uskoontuloni jälkeen väkivallan alla Hän ilmestyi kerran kun olin taas peloissani. Hän toi rauhan, ymmärrystä ylemmän ja näytti minulle Golgatan ja sanoi:” Se mikä sattuu sinuun, sattuu myös minuun”. Siinä oli niin käsittämätöntä rakkautta ja hellyyttä että se murtaa minua vielä 40 vuoden jälkeenkin. Jeesus, kallis Jeesus minä rakastan sinua, yli kaiken minä RAKASTAN sinua!

Iltapäivän istuin terassillani ja katselin kaunista ruskaa. Luin myös Anna-Mari Kaskisen ruokirjan ”Minä en sinua unohda”. Rauha oli läsnä, rakkaus oli läsnä, kiitollisuus ja ilo oli läsnä. Kaikkea sitä toivotan sinullekin, joka tämän jaksat lukea. Herra olkoon sinun kanssasi yhtä väkevästi kuin minunkin! Sinua siunata tahdon!

 


by 5 kommenttia

Hengellisyyden turvallista lokerointia?

Lauantaina kävin mielenkiintoisen keskustelun Jumalan kanssa. Olin juoksulenkillä Vuokatin vaaralla ja kiertelin latupohjia kahden tunnin ajan uskomattoman kauniissa vaaramaisemassa. Syksy oli värjännyt lenkkimaisemani juhlaväritykseen. Mietin siinä juostessani, miksi kaikki oli juuri tänä syksynä niin kaunista? Aivan kuin läskiäsijuhlissa, juhlissa, joista halutaan hyvä muisto.

Lenkin alussa viestittelin ystäväni kanssa ja lupasin jutella hänen asioitaan Jumalalle lenkin aikana ja lenkistä tulikin varsinainen rukousjuoksu.

Juokseminen raskaassa maastossa on haastavaa. Ajatukset siirtyvät kehon ja lihasten tuntemuksiin ja raikas ilma selvittää pään. Muut asiat unohtuvat. Kun pää on tyhjä omista huolista on Jumalan puhetta  helpompi kuunnella. Mieli siirtyy Isän aaltopituudelle ja omien ajatusten tilalle tulee Isän ajatuksia.

Pitkään olen miettinyt ja rukoillut ymmärrystä siitä, miten eri karismaattisiin ilmiöihin pitäsi suhtautua ja miten niistä pitäisi kertoa. On hämmentävää, miten armolahjoista puhuttaan kuin ne olisivat jotain uutta, vaikka ne ovat olleet seurakunnan keskellä jo alusta asti ja jopa aivan keskeisellä paikalla. Puhutaan herätysten eri aalloista, vaikka kyse on eri sukupolvien kutsumisesta kotiin ja jokainen sukupolvi on nykyään erilainen.  Jumalan sana ei ole muuttunut.

Lenkin aikana tajusin, että kaikki kiteytyy siihen mitä me tunnustamme ja mihin uskossamme sitoudumme.

Lähtökohta kaikelle on se, että kuka Jeesuksen tunnustaa elävän Jumalan eläväksi pojaksi ja omaksi herrakseen, pelastuu.

Jos tätä taustaa vasten tarkastellaan kysymystä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä niin oikeastaan koko kysymys menettää merkityksensä, koska tuohon tunnustuksen sisältyy hurja määrä asioita. Lenkin aikana alkoivat muutamat ajatukset elää mielessäninoten kuvat 716.

On olemassa Jumala, joka on luonut koko maailman. Hän kaikkivaltias.

Jeesus ja Pyhä Henki olivat mukana Isän kanssa luomistyössä. Lupaus käärmeenpään polkijasta oli olemassa ennen kuin Ihminen oli edes langennut. Jumala oli jo ennalta suunnitellut miten hän Abramin, Mooseksen ja muiden Pyhien kautta nostaisi valitun kansan sille paikalle josta koko maailma voisi nähdä Kuninkaiden Kuninkaan syntyvän. Israelin kansan piti osoittaa meille millaista oli elää lain orjana ilman Jumalan lapsen vapautta ja täyttä esikoisoikeutta.

Tunnustukseen liittyy leimautuminen kuninkaaseen, joka syntyi neitseestä  ja eli synnittömän elämän, jotta hän voisi uhrautua kaikkien puolesta.

Kaikki tämä liittyy siihen kuka Jeesus on. Siihen kuinka Jeesus osoitti teoillaan kohdan, missä Jumalan valtakunta, jossa Jumalan tahto toteutuu aina, ja Ihmisten valtakunta, jossa voi vain rukoilla Jumalan tahdon toteutumista, kohtaavat. (Olipas mutkikas ilmaisu.)

Tuo kohta on siellä, missä Jumalan Hengen täyttämä ihminen kohtaa toisen ihmisen ja osoittaa hänelle Jumalan valtakunnan tahtoa eli Taivaallisen Isän rakkautta. Jeesus ilmensi sitä parantamalla ihmisiä mutta myös ohjaaamalla heitä toimimaan yhdessä niin, että he seurakuntana yhdessä ilmentäisivät Jumalan valtakuntaa maailmalle.

Kun Jeesus kuoli, hän joutui elämään läpi tuskan, jota minäkin kannan, ajatuksen tulevasta kuolemasta. Jeesus voitti kuoleman lisäksi kuoleman pelon. Hän vapautti ihmisen riemuitsemaan elämästä toisten ihmisten kanssa maailmassa,  joka on pelkoa ja kuolemaa täynnä. Tämän riemun sielunvihollinen tahtoo tukahduttaa.

Minä voin siis huoletta elää ja kuolla turvallisella mielellä Jeesuksen omana.

Miksi siis lokeroimme uskovia, jos tunnustaudumme Jeesukseen.

Teemme sen siksi että meillä olisi turvallisempi olo ja voisimme puolustella jotain omaa hengellistä näkökulmaa. Tosiasiassa lokeroinnilla ei ole mitään merkitystä jos me tunnustaudumme Kristukseen.

Tuon tunnustautumisen jälkeen me annamme Pyhä Hengen tehdä työtä itsessämme. Omat Raamatun tulkintamme ja oppimme jäävät sivuun Pyhän Hengen puhuttelussa.  Sen jälkeen Raamattusta tulee elämän ohjekirja, jonka kanssa alamme elää Pyhää elämää ja meistä tulee opetuslapsia. Ei ole tarkoituksenmukaista että jäämme kiistelemään keskenämme demoneista tai naispappeudesta, koska omassa heikkoudessamme  oma Jumalanpalveluksemme on kuin tomua, koska emme pääse syntisyydestämme eroon. Meidän on opittava jättämään kiivailu Jumalalle ja luotettava Häneen. Jos me pääsisimme tässä ajassa erehtymättömyyden ja synnittömyyden olotilaan, Jeesuksen työ olisi turhaa. Tähän samaan koriin saamme laittaa muutkin vajavaisuutemme aiheuttamat kiistat ja mädät hedelmät. Jokainen joka kääntyy Kristuksen puoleen saa avun ja elää pyhää elämää. Todennäköisesti edelleen kompastellen ja epäonnistuen, kunnes kuoleman kautta saavuttaa täydellisyyden Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala vihaa syntiä mutta ei keskeneräisyyttämme.

Merkityksellistä on se seuraanko minä Jeesusta opetuslapsena vai jäänkö paikalleni. Seuratessani todennäköisesti teen virheitä ja joudun ottamaan riskejä. Jos jään paikoilleni kadotan myös Jeesuksen elämästäni.

Teksti taisi olla sadas ajatus Blogitaivaalle 🙂


by 7 kommenttia

Mieletön maailma!

Piispa Häkkinen kirjoittaa osuvasti, että taivaan portilla ei kysytä kantaa naispappeuteen tai homoliittoihin.  Jäin miettimään, että mitähän siellä mahdetaan kysyä.

Ladakuskit kuulemma pääsevät suoraan Taivaaseen, koska he ovat helvettinsä kärsineet. Toisaalta vitsi ei tee oikeutta Ladoille, jotka jotakuinkin uskollisesti palvelivat köyhiä suomalaisia aivan viime vuosiin saakka.  Nyt ovat jobbarit ostaneet kaikki vielä liikuvat pelit Venäjälle, jossa  ne palvelevat  vielä köyhempiä venäläisiä.  Lada on helppo korjata ja siihen riittää varaosia, joten se siitä.

Olen mietinyt omaa suhdettani maailmaan pitkään. Kouluaikana minulla oli vain yksi kaveri, joka ei ollut uskossa. Meitä yhdisti kiinnostus tieteiskirjallisuuteen. Opiskeluajan vietin opiskelijaseurakunnan porukoissa ja vasta työelämään siirtyminen ja muutto uudelle paikkakunnalle heitti eteen ystäviä, jotka eivät olleet kiinnostuneita uskon asioista.

Aikuisuus oli kuin isku vasten kasvoja. Se aikuisten maailma, johon törmäsin oli kyyninen ja itsekeskeinen. Ihmiset olivat kiinnostuneet vain omista asioistaan ja pyörivät omissa vanhoissa kuvioissa joihin oli vaikea päästä mukaan. Seurakuntayhteys katkesi, koska en osannut yhtäkkiä sopeutua periluterilaiseen jäyhään toimintaan, jossa kaikki muut olivat n 40 vuotta vanhempia kuin minä. Olin tottunut dynaamiseen nuoreen seurakuntaa. Edessä oli kylmät vuodet.

Nyt on aikaa kulunut yli 20 vuotta. Tuona aikana on tapahtunut paljon, mutta yhä olen se sama seurakuntanuori joka kaipaa uskovia ja hieman säpinää ympärilleni, tosin olen uskossani uudistunut ja kasvanut myös  suhteeni Jeesukseen syvempi. Retkeni maailmaan on opettanut paljon asioita ihmisestä.

Retkeni maailmaan ei ollut mikään filosofinen itsensä etsimisleikki vaan täynnä eksytystä ja syntiä.  Jumalasta erossa olemista ja lopuksi kuilun partaalla olemista. Jumala salli tuon kaiken tapahtua, että voisin käsittää miten hyvä hän on. Koko ajan hän tahtoi minua takaisin. Voin kuvitella miten hän suri, sitä kun rämmin maailman sotkuisissa soissa yritäessäni etsiä muiden ihmisten hyväksyntää.

Jokainen meistä tahtoo tulla hyväksytyksi. Yritämme miellyttää ihmisiä menemällä mukaan kaikkeen mahdolliseen, joka antaisi paremman kuvan itsestämme. Alamme laskelmoida ja suunnitella, miten näyttäisimme paremmalta. Lähdemme mukaan  kaikkeen mikä vähänkin nostaisi arvoamme korkeammalle toisten silmissä. Lupaudumme tehtäviin joihin meillä ei ole resursseja, saatikaan sitten siunaus.  Osoitamme rakkautta vain, silloin kun se palvelee omaa etua.

On vaikea lähteä seuraaman Jeesusta kun on niin paljon pelissä. On vaikea luopua vanhoista tavoista vaikka tietää niiden olevan haitaksi itselle ja läheisille. On helpompi sanoa etten tarvitse Jeesusta vaikka tietää että se ei ole totta.

Seurakunnan yhteyteen palaaminen työikäisenä on Suomessa vaikeaa, ainakin pienillä paikkakunnilla.  Seurakunnasta puuttuu yhteisö joka ottaisi avosylin vastaa palaajan. Meille suomalaisille kohtaaminen on vaikeaa.

Mutta miksi Nuoriseurakunta on monilla paikkakunnilla vireä. Mitä sielä tehdään oikein.20120923_215714

Avain sana on yhdessä tekeminen ja vastuun jakaminen. Suomalainen nuoriseurakunta toimii kuin alkuseurakunta. Nuoriso-ohjaajilla on luontainen kyky tehdä asioita oikein. Ohjaajat jakavat vastuuta jokaiselle kykyjen mukaan. Leireillä on isosia joilla on omat tehtävänsä. Työntekijä on organisaattori, paimen joka johtaa laumaa. Nykynuorisotyö seuraa aikaansa mutta ei tingi Raamatun sanasta.

Uusista seurakunnista, joita syntyy koko ajan lisää, löytyy samanlaisia piirteitä. Organisaatio on kevyt ja kaikki osallistuvat jollain tavalla toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tällaisessa seurakunnassa ei ole yhtään esiintyjää vaan kaikki osallistuvat yhdessä Jumalan ylistämiseen ja toisten palvelemiseen. Jokaisella on jotain tuotavaa yhteiseen kokoontumiseen.

Nyt kun Jumala kutsuu nykyistä sukupolvea takaisin yhteyteensä asettaa se meille uskoville muutamia reunaehtoja.  Se miten me olemme rakentaneet oman hengellisen yhteisömme ei välttämättä avaudukkaan ihmiselle, joka tulee maailman humusta mukaan seurakuntaan. Meidän on löydettävä yhteinen kieli, jota maailma ymmärtää.

Jeesus meni maailmaa. Hän ei mukautunut sen menoon vaan jätti siihen joka kerran pysyvän jäljen itsestään. Maailma ei ole muuttunut ja Jeesuskin elää yhä. Nyt hän tarvitsee meitä päästäkseen kaduille ja aitovierille. Me voimme piirtää maailman jäljen Jeesuksen tavoin. Jälki kertoo, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle.

Ai niin se kysymys sielä portilla. Eiköhän sielä kysytä suhdettamme Jeesukseen, Elävän Jumalan, elävään poikaan…


by 6 kommenttia

Hitaammin, syvemmälle, vähemmän

WP_20130922_025_01

– Tulin tervehtimään kollegaa, sanoi harmaapartainen mies.

Oltiin tuttavapariskunnan häissä. Minä heiluin kameran kanssa, koskapa olin luvannut kuvata häät. Paiskattiin miehen kanssa kättä. Oli kanadansuomalaisia, sulhasen setä, ja harrasti valokuvausta. Mies kertoi olevansa kuvausmatkalla Euroopassa matolaatikkonsa kanssa.

– Tarkoitus on ottaa kolmetoista kuvaa matkalla, hän sanoi.

Minä vilkaisin omaa kameraani. Päivän saldo siinä kohdalla oli ehkä neljä sataa valokuvaa.

– Kolmetoista?

– Sen verran minulla on filmiä, hän sanoi.

Mies oli rakentanut kameransa itse. Kamera oli musta laatikko, jossa on objektiivi. Laatikkoon voi laittaa laakafilmiä, jossa on valottuvaa pinta-alaa monta kertaa enemmän kuin perinteisen kinofilmin ruudussa. Osaava ihminen ottaa ”matolaatikolla” sellaisia kuvia, että kuka tahansa huomaa, että noissahan on sävyjä.

Minä näppäsin tämän blogin kuvan viime sunnuntaina, syksyisenä aamuna kahdeksan maissa. Kuvassa seisoskelee Aurajoki tyynenä uomassaan. Sumu on hiljalleen haihtumassa. Olin ensin kiivennyt Liedon Linnavuorelle, mutta sieltä ei sumuja saanut ikuistetuksi. Sen sijaan juttelin aamuvirkun hissanopiskelijan kanssa, joka oli juossut aamulenkkiään jo puolisentoista tuntia. Laskeuduimme vuorelta.

– Nähdään! sanoi poika ja jatkoi matkaansa. Minä hyppäsin autoon aamukahvimukillinen mielessäni.

Kilometrin huristelun jälkeen näin tämän kuvan maiseman. Pysäytin auton, loikkasin Hämeen Härkätielle ja nappasin kaksi otosta. Pyllähdys autonpenkille ja kotiin.

Myöhemmin muistin harmaapartaisen kanadansuomalaisen kuvat. Erittäin hienoja! Sitten ajattelin niitä kuvia, joita hän ei ota. Tämä mokoma maailma on niin täynnä kuvia, että määrällisesti ajatellen tänne ei tarvita enää yhtään kuvaa. Laadullisesti ajatellen hyville näppäykselle on vielä tilaa.

Minäkin olisin voinut aamutuimaan parkkeerata auton vähän paremmin johonkin lähimaastoon. Olisin voinut katsella sumuhaituvia hiukan tarkemmin. Olisin voinut sihtailla maisemaa kameran läpi vähän perusteellisemmin.  Jos olisin elänyt sata vuotta sitten, olisin voinut poltella vielä piipullisen ja vasta sitten ottaa kuvan. Usva on kuitenkin kuvaansa tärkeämpi.

Valokuvatakin voisi paljon hitaammin ja vähemmän. Sillä tavalla ehkä pääsisi syvemmälle. Kuvittelen, että mies, joka ottaa reissullaan 13 kuvaa, ehtii nähdä enemmän. Opiskelija, joka juoksentelee pyhäaamupäivät, ehtii varmasti kokea syvemmin.

Jeesuksella oli tarve vetäytyä hiljaisuuteen. Raamattu ei kerro, harrastiko Jeesus hiljaisina hetkinään matolaatikkokuvausta. Ehkä hän istuskeli kivellä tai puun alla ja kuunteli Isäänsä. Minä olen aina ajatellut, että kuvatessa voi kuulla Jumalaa. Mutta se edellyttää, että kuvaa hitaammin, syvällisemmin ja vähemmän.

– Minä otan nyt valokuvaa!

Kunpa muistaisin huutaa näin kaiken maailman vaatimuksille ja kiireille. Hiljentyä ja syventyä homman ääreen.