En luultavasi koskaan ole alkanut kirjoittaa ilman inspiraatiota, ilman selkeää ajatusta tai johdatusta, mutta!

Eilen etsin hengelleni ravintoa, jotain lohduttavaa…. jotain joka sytyttäisi tämän kituliaan liekin joka yrittää pysyä hengissä ja jonka myrskytuulet ja päivien hämäryys tahtovat totisesti sammuttaa. Löysin sanan: ”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen.” (1 Piet. 2:2) Siinä on hyvä selitys mukana ja laitan sen tänne jonnekin, mutta se, ja viimeisimmät vaiheet elämässäni, saivat minut ajattelemaan tämän ihanan Pietarin kirjeen ohella myös Paavalia. Hänessähän onkin paljon ajattelemista.

Kun luen näiden apostolien kirjeitä vertaan niitä nyt elettävään aikaan, ja näen kuinka ajatonta apostolien tekstit ovat. Ihminen ei ole miksikään muuttunut, aina samat taistelut ihmisten kesken. Harvemmin tyyntä ja seesteistä, kiitoskin tuskan ja vaikeuksien kanssa yhtäaikaisesti. Luen Galatalaiskirjettä sen ensimmäistä lukua jakeesta 6 eteenpäin. En sitä tähän kirjoita, mutta ken haluaa lukekoon itse. Laitan vain pari jaetta: 11-12 Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle”!  Niin suurelliselta kuin se kuulostaakin, minulle kävi samoin. Synnyin toki luterilaiseksi ja kasvoin ”kirkollisesti” niin kuin suurin osa ikäisistäni ihmisistä ennen kasvoi. Mutta se on eri asia, kuin tulla tuntemaan Jeesus henkilökohtaisesti ja alkaa hänestä todistaa. Tässä on vaan se, että tänä päivänäkin on puolustauduttava vähän sinne tai tänne suuntaan, voidakseen/saadakseen edes jollain tavalla uskottavasti todistettua omasta uskostaan. Minusta se on raskasta, mutta eipä ollut ennenkään helppoa.

Sitten menen Pietrin kirjeeseen sen ensimmäiseen  ja toiseen lukuun. Hänkin tässä nyt väkevästi todistaa Herrastamme ja rohkaisee kanssaveljiään ja kaikkia valittuja jotka asuvat ”hajallaan” ja jotka Isä Jumala suunnitelmansa mukaisesti on Hengellään pyhittänyt elämään Jeesukselle Kristukselle kuuliaisina ja hänen verellään puhtaaksi vihmottuina…. Pietari ylistää Jumalaa ja kertoo perinnöstä joka on varattuna taivaassa. Mutta sitten hän sanoo (jae 6 jne) Siksi te riemuitsette, vaikka nyt joudutte jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa kettelemuksissa..Kutakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Jatko kannattaa jälleen lukea omasta Raamatusta. Ensimmäisen luvun loppu päättyy toteamukseen (24) Sillä ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu ja kukkanen lakastuu 25. Mutta Herran sana pysyy iäti. Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu.

Sitten tulee tuo yllä oleva luku 2: 1 alkaen: Jättäkää siis kaikki pahuus ja vilppi, kaikki teeskentely ja kateus ja kaikki panettelu. Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. Olettehan te maistaneet Herran hyvyyttä.
Tämä maailma on sekasorron vallassa ja minusta se näyttää johtuvan siitä että Jumalan Sana on tehty arvottomaksi. Jokainen on olevinaan viisaampi kuin Jumala, jokaisella oma uskonsa ja tietonsa joka ei siedä tuota puhdasta sanan maitoa. Kun joku siitä pitää kiinni ja julistaa sen mukaan, sellainen saa niin uskonnolliset kuin uskomattomatkin kimppuunsa. Välillä tuntuu että ellei istuisi omassa kodissaan koneen ääressä niin tulisi kivitetyksi…. Ehkä nyt joku sanoo että nythän on hyvät ajat, on maailman laajuista herätystä ja Sanaa julistetaan runsaasti ja kaikkialla. Joku taas että aikansa puhetta tai etteihän nyt ketään vainota, nyt ollaan humaaneja ja suvaitsevaisia, kuitenkin suvaitsevaisuus loppuu hyvin lyhyeen jos ei kaikkea pueta halvan rakkauden kaapuun.
Ei ole ollut tapani näin kirjoittaa?! Ehkä tämä nyt vaan on tämän pienen liekin savua. Jos näin on, niin Jumala minua armahtakoon uudella suurella liekillä ja rukousvastauksilla. Anteeksi hyvä Jumala.

Nyt palaan alkuun ja laitan tähän tuon ensimmäisen Pietarin kirjeen 2.2 kohdan selityksen, jonka on laatinut Juha Vähäsarja. Ja se kuuluu seuraavasti:
Voi olla, että tulee vielä aika, jolloin me joudumme maksamaan Jumalan sanassa pitäytymisestä oman hintansa. Voi olla, että sanan puhdasta maitoa ei ole enää tarjolla ja kristikansa etääntyy pelastuksestaan. Historia osoittaa, että ideologinen kansalaisuskonnollisuus voi saada vallan kirkossa ja yhteiskunnassa, niin että niistä tulee Jumalan kansan vihollisia. Rukoilemme vakavasti, että oma kansankirkkomme pysyisi sanan kirkkona, eikä suostuisi kansanuskonnon pönkittöjäksi Jumalan sanan kustannuksella. Rukoilemme, että Jumalan ääni saisi kuulua kutsuvana ja armahtavana – sellaisena kuin se meille on annettu. Sana synnyttää hengellisen kevään ja virvoittaa janoiset evankeliumin lohdutuksella. Kirkko, ollakseen oikea kirkko on kutsuttu jakamaan tätä virvoitusta kaikille. Evankeliumi ei saa hukkua tärkeiden, mutta ei tärkeimmän alle.

Ehkä Jumala armossaan ja rakkaudessaan on antanut ja antaa maailmalle ennennäkemättömän herätyksen juuri sitä varten että voisimme kestää kun pahat päivät tulevat/vieläkin pahemmat. Joka tapauksessa me tarvitsemme suojaksemme sitä ylimmäispapillista rukousta jonka Jeesus Johanneksen evankeliumin luvussa 17 omiensa puolesta rukoilee. ”Tämän puhuttuaan JEESUS nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi: Isä hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut. Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut. Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen! Aamen.

Alkukesällä ilahduin. Lego oli tuonut markkinoille Lone Ranger -sarjan. Jippijaijee, länkkääreitä, junarosvoja, heppoja ja joku inkkarikin. Rautahepo tuo villin lännen nykypikkupoikien olohuoneiden lattialle. Ajat entiset palaavat sittenkin.

Katselin hahmoja Lego-pakettien kyljissä. Mitä ihmettä! Fiilikseni mätkähtivät lelukaupan lattialle. Rosvo on nimeltään Jesus. Äkkiä podinkin äärifundamentalistista keski-ikäisyyttä. Junarosvo voi olla Bad Harry taikka vaikka Rob, mutta kuka keksi tehdä lainsuojattomasta Jeesuksen!

Eiku mietitääs nyt hetki. Tämä on varmaan huumoria. Yksi tapa tehdä huumoria on tuoda arvokas asia rahvaaseen ympäristöön tai jenkki kuninkaan hoviin. Mutta ei, junarosvo Jeesus ei saanut minulta ymmärrystä akateemisen huumoripohdiskelujenkaan voimalla. Kukkahattu kiristi kalloani pahasti.

Vaikka villi länsi on suuri tarina, niin pakkoko on sekoittaa kaikki kaavat. Nimi on enne. Kuin hatun väri, joka kertoo, ampuuko äijä pahan vai hyvän luoteja. Minä en ala!

Minkälaisia nimiä muslimit tai buddhalaiset muuten antaisivat omien elokuviensa rosvoille? Tai eivät antaisi.

Muuan toinen lainsuojaton kierteli jo ennen villin lännen päiviä villissä Lähi-idässä koplansa kanssa. Hän ei rosvonnut junia eikä pankkeja. Hänen pelättiin ryöstävän vallan niiltä, joille se ehdottomasti kuului. Hän ei kietonut huivia kasvoilleen ollakseen tunnistamaton. Häntä ei hirtetty tukevaan oksaan, mutta puu oli hänenkin kohtalonsa. Villin lännen rosvoista kukaan ei noussut montun pohjalta. Usko on vahva, että villin Lähi-idän sankari elää yhä.

Niin, että olenko perehtynyt Lone Rangeriin syvemmälti kuin Lego-pakettien kyljistä? Esim. katsonut elokuvan? No, en tietenkään. Mutta eivätpähän kaikki Lone Ranger -palikoilla rakentelevat pikkusällitkään ole, ja kuitenkin he tutustuvat junarosvo-Jeesukseen.

* * *

Hiffaako muuten kukaan, miksi Lone Rangeria voisi epäillä myös etnisten ennakkoluulojen vahvistamisesta?

Sieluni on levoton kunnes saa levon sinussa.. Sydän etsii yhteyttä Jumalaan ja kaikki mikä omassa sydämessä estää tuntemasta häntä, häiritsee. Jollei häiritse sen voi todeta vaikka lepotilana tai asioiden paaduttamisena. On onnellista jos voi vain levätä Isän rakkauden äärellä ja luottaa että Hän nostaa käsittelyyn asioita ajallaan. Auttaa ja osallistuu. Läsnäoleva Jumala. Hän haluaa että sydämemme on sovitettu Jeesuksen armon kautta. Kaikenlaiset asiat. Helpottaa oppia näkemään armo elämän joka vivahteessa ja erilaisten ihmisluonteiden yhteentörmäyksissä. Synnin seurausten kipu ja hankaluudet vaikuttavat tässä ajassa, mutta samalla Jeesuksen lohtu ja myötätunto parantavat. Jeesuksesta poispäin kääntynyt ja virheensä kätkevä sydän ei tätä armoa oikein kohtaa. Kyllä Jeesuksen armolle voi sulkea sydämensä. Se on ihan helppoa. Bam, ovi kiinni. Helppoa mutta lopulta tuskallista – jäädä ilman ihmeellisen ja iankaikkisen rakkauden kokemista.

”Maa on oleva täynnä Herran voiman tuntemista, niinkuin meri on vettä tulvillaan” sanoi Habakuk ihmeellisessä kirjassaan, joka päättyy uskon ja toivon näkymiin. Minusta yksi suuria Jumalan voiman tuntemisen esilletuloja Jeesuksen kohtaamisen jälkeen on sovitus ihmisten kesken – tässä ajassa, tämän maailman tuulien keskellä. Myös meidän Jumalan lasten kesken. Suurta lahjaa on kun erilaisuutemme on siunaus ja saamme toimia yhdessä Hengen antamin rauhan sitein. Vaikka sen toisen persoona reagoisikin asioihin erilailla kuin minä olen tottunut. Yksi suuria kiusauksia Jumalan voiman ääressä on alkaa yrittää pumpata sitä itse, kun kanava vastaanottaa sitä onkin tukossa. Tällöin tulee lähdettyä hengellisen voiman reiteille, joiden juuret eivät välttämättä olekaan turvallisia. Uskon että samalla lailla kuin meihin on istutettu tietyt fyysiset ja psyykkiset valmiudet, on meissä kyky olla yhteydessä näkymättömään. Jumala ylläpitää meissä avointa tiedostoa, johon saamme pyytää Jeesusta tallentumaan. Tuon tiedoston voi tukkia toteamalla, että näkyvä on kaikki, muuta todellisuutta ei ole. Tiedostoon voi myös säädellä erilaisia todellisuuksia, vapaan valinnan mukaan. Turvallisuustekijöitä en pitäisi taattuna. Alkuun hauskalta kikkailulta näyttävä hengellisten todellisuuksien raja-aitojen venyttely voi myöhemmin saada yllättäviä kasvoja. Leiki sitten niiden seurausten kanssa. Mutta kokeilunhaluinen ihminen kun on, moni suree jälkeenpäin sotkua ja ahdistusta, johon on päätynyt. Voihan niidenkin kanssa mennä ihmeellisen Jumalan luo. Aina voi mennä:”Isä avaa tämä sotku, ja auta”

Uskon että meille on inhimillisesti tyypillistä yrittää mahduttaa Jumalaa länsimaisen ajattelun loogisiin raameihin ja päästää jumalakuvaa ohenemaan. En itsekään haluaisi olla niiden joukossa, jotka isoäitini tapaan tokaisevat: ”Siellä se Jumala istuu pilven reunalla ruoska kädessä odottaen missä Heinoskan kantapäät vilahtavat ohi.” En halua sanoa, että Jumala olisi paha tai vihainen. Jumala on rakkaus. Se on Hänessä olemuksellista, ei vain adjektiivi, mukava lisä. Kaikkivaltias on tietoinen maailmassa ilmenevästä pahuudesta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Jumalan Isän rakkautta on vaikea selittää – etenkin kun pysähtyy Pojan kärsimyksiin. Jeesuksen vapaaehtoisuus syntyä maailmaan, yhteys Isään maanpäällisen elämän aikana ja suostuminen ristiin vastauksena pahuuden vaikutuksiin – nämä tulee jollain lailla mieltää. Turvalliseksi Jumala täytyy saada ymmärtää. Me olemme maailmassa ahtaalla, mutta Jeesus antaa käsittämätöntä rauhaa kaikenlaisen ahdistuksen keskellä. Aina ei tunnu elämä kivalta. Me elämme langenneessa maailmassa. Kun astumme pois Jumalan suojaavien ohjeiden ja sääntöjen alta, elämän räntäsateet piiskovat ikävemmin päälle. Suojan alta tulee luiskahdettua pois joskus ymmärtämättömyyttään, joskus silkasta ’minäitte’-ajattelusta. Eikö ole suurta rakkautta ja turvaa, että Jeesuksen luo voi aina kääntyä uudestaan ja uudestaan. Jollei käänny ja alkaa lymytä sovinnolta sydän saattaa alkaa paatua. Ja saattaa alkaa muhia kaikenlaista valhekäsitystä Jumalasta. Oli niin tai näin, meistä kukaan ei voi saada tyhjentävää kuvaa Jumalasta. Jeesus sanoi Filippukselle: joka on nähnyt minut on nähnyt Isän. Isän joka pidättää pahuutta, jonka tahto on että kaikki kääntyisivät hänen puoleensa.

Se oli tavallista mukavampi työpäivä. Olin oppilaiden kanssa vääntänyt laskuja jakokulmaan ja parantanut maailmaa pohtimalla ekologiaa ja ihmisen vaikutusta ekosysteemin. Kouluruokakin oli ollut ihan passelia. Hernekeitto ja räiskäleet takasivat sen että kaikilla oli hyvä mieli. Liekö mainosmies saanut ideansa juuri tällaisesta päivästä. Vielä kun maaliskuinen auringonpaiste antoi ensimmäisiä viitteitä tulevasta keväästä niin idylli oli valmis. Mietiskelin ajaessani miten pitkään jaksaisin tänään hiihtää. Elin keskellä elämäntaparemonttia, Painoni oli pudonnut parisssa kuukaudessa 7 kiloa ja päivittäiset lenkit venyivät usein pitkiksi vaeluksiksi. Sää houkutti taas ladulle ja jäälle hiitämään.   Autoradio vaikeni hetkeksi…

Sitten se iski. Ajatus, mielikuva, kiusallinen muisto menneisyydestä. Pieni hiljainen ääni, joka ei jättänyt rauhaan. Se ääni, jonka olin itsesäälissäni, kiireeseen vedoten ja arkeeni upottaen, vaimentanut. Hiljainen auto täyttyi sanomattomista sanoista jotka olin työntänyt pois elämästäni. Ääni häiritsi uskonrauhaani, johon olin tuudittautunut. Siihen rauhaan olin hukuttanut koko maailman. Siinä maailmassa kaikki saivat pelastuksensa kaikilta jumaliltaan tasapuolisesti. Olin päässyt vihdoin olotilaan, jossa olin niin kuin kuin kaikki muutkin.

Ääni kysyi: -Miksi et enää seuraa minua? Muistatko sen rauhan, jonka annoin sinulle kauan sitten? Etkö huomaa miten sielusi hyrisee, kun uskonnon tunneilla puhut lapsille minusta. Silloin minä olen totta sinulle. Enkö ole sitä tässä, juuri nyt?

Maaliskuinen maisema sumentui silmissäni ja Radio Novan musiikki katosi jonnekkin taustalle. Makea mansikkahillon maku suussa vaihtui suolaisiin kyyneliin.

Tuon iltapäivän jälkeen mikään ei ole ollut entisellään. Kahdeksan vuotta sitten alkoi prosessi, jossa Jumala otti ohjat käsiinsä. Kun Jeesus häiritsee uskonrauhaa ja kutsuu seuraamaan, muut uskomukset ja harhakuvitelmat, ihmisen omat rakennelmat  hajoavat.

http://www.youtube.com/watch?v=2NcV9lEwYFM

Taisi olla 90-luvun alkupuolta, kun korviini takertui laulua Turun keskustassa. Torin laidalla, Ruotsalaisen teatterin portailla porukka kristittyjä nuoria aikuisia veisasi jotakin Punaisesta Laulukirjasta tuttua viisua. Muistikuulokuvassani laulu oli Herra kädelläsi. Nuoria oli noin seitsemän. Niin kitara kuin laulajatkin olivat ihan mukavasti vireessä. Kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan. Minunkin matkani jatkui, mutta kuva jäi mieleeni ja on sieltä tullut kummittelemaan silloin sun tällöin.

Herra kädelläsi on minusta hyvä laulu. Rämpyttelen sitä harvakseltaan kitaralla itsekin. Mutta tuona 90-luvun päivänä laulu hukkui keskustan mekkalaan.

Kuluneen kesän aikana olen itse kuullut kutsua lähteä kadulle kolistelemaan gospelia. Nykyään taidetaan puhua enemmän ylistysmusiikista ainakin niissä porukoissa, joissa minä liikun. En koe itseäni muusikoksi enkä evankelistaksi. Jostain syystä kuitenkin olen mielessäni nähnyt itseni muutaman kaverin kanssa Turun torilla vetämässä ylistysbiisejä aika rankalla kädellä. Joku siinä tanssiikin.

Viime perjantaina iso joukko Turun seudun ylistysihmisiä kokoontui nuorten taide- ja toimintatalo Vimmaan. Ylistystä kesti kuusi tuntia yhtä soittoa. Eikä pelkästään soittoa vaan myös tanssia ja rukousta. Paikalla oli todella taitavaa väkeä. Suurin osa menosta oli rokahtavaa. Ja mitäs se rokki onkaan? Semmoista kovaäänistä räminää!

Bingo.

On tärkeää, että kristityt viettävät aikaa ja ylistävät keskenään. Sitä voisi kutsua vaikka keskinäisen Hengen nostatukseksi. Mutta entäs jos nämä porukat soittaisivat torilla? Samanlaisia vahvistinlaitteita ei ehkä torikojuun rakennetta, mutta sopivan kookkaasta porukasta lähtee meteliä ihan unplugged. Olen ihan varma, että kun soitetaan kovaa ja korkeelta, ihmiset pysähtyvät ihmettelemään, että mistäs tässä nyt on kyse.

90-luvun laulajat teatterin rappusilla olivat jotensakin totista porukkaa. Minun visiossani 2010-luvun toriporukka taas on värikästä, meneväistä ja iloista. Muutama viikko sitten laitoin yhdelle kaverille tekstarin: ”Lähetään vetämään ylkkää* torille Siekkari-tyylillä.” Suomennan viestin varmuuden vuoksi mahdollisille alaikäisille (alle 30 v.) lukijoille: ”Lähtekäämme, hyvä veli, Turun torille ja soittakaamme ylistysmusiikkia samalla tyylillä kuin Sielun veljet -orkesteri soitti populäärimusiikkia menneellä vuosituhannella.” Niin se vain on, että iloinen meininki puhuttelee ja houkuttelee tehokkaammin kuin otsa rypyssä lausutut totuuden sanat.

Tämän ajan ilosanoman julistamista on se, että saadaan rokkia raitille.

– – –

* Ylistysmusiikin ”lempinimelle” ylkkä lanseerataan paljon paremmalta tuoksuva vastine lähiaikoina. Korkea-arvoinen verbaaliakrobaatti- ja muusikkovaliokunta on päässyt termistä yksimielisyyteen. Termin markkinointiin haetaan tukea Kristillisen kulttuurin edistämissäätiöltä. Patent pending.

Nykyisin minulle tulee sanasta uhri ensimmäisenä mieleen tulipalossa kuollut ihminen. Assosiaatio johtuu työasioista. Tulipalon uhrista mieli loikkaa nopeasti liikenneonnettomuuksien uhreihin. Sekä palokuollut että liikennevainaja uhreina ovat ikään kuin statisteja näyttämöllä, jossa ihmistä suuremmat voimat jylläävät. Tuli ja liikenne ovat pitelemättömiä voimia, joka vaativat uhreja. Joku onneton sitten uhriksi joutuu.

Olen viimeisten vuosien aikana perehtynyt onnettomuuksien syihin sen verran, että uskallan sanoa, että tuli ja liikenne eivät vaadi uhreja. Onnettomuuksien syyt ovat valtaosaltaan ihmisten toiminnassa tai toimimattomuudesta.

Seuraavan sorttinen uhri, joka tulee mieleeni, löytyy vanhojen Tarzan-lehtien sivuilta. Valkoinen tutkimusmatkailija tai muu viaton henkilö lojuu sidottuna kivisellä alttarilla. Julma pappi tai papitar on juuri iskemässä uhria veitsellä, jonka terä on muodoltaan aaltoileva. Viime hetkellä Tarzan joko norsulauman tai neuvokkuutensa avulla pelastaa uhrin. Tässäkin uhrikuvassa uhri on ihminen, joka vastoin tahtoaan on kohtaamaisillaan kuoleman.

Neljäs uhri on isänmaallinen. ”Hän antoi suurimman uhrin Suomen puolesta,” sanoi pitäjän pappi tuodessaan rintamalta saapunutta suru-uutista. Isänmaallinen uhri ei enää ole aivan yhtä tahdoton kuin edelliset. Uskon, että monet sodassa kaatuneet pitivät Suomea – tai yli päänsä omaa maataan – sen arvoisena, että vihollista vastaan kannatti taistella. Uskon myös, että moni kaatuneista ei uhrannut elämäänsä iloiten, eikä moni rintamalla ollut uhrannut nuoruuttaan mielellään.

Vanhassa testamentissa, varsinkin Neljännessä Mooseksen kirjassa on lukemattomia uhrisääntöjä. Jos teit väärin Herraa tai toista ihmistä kohtaan, oli lauman komeimman pässin henki höllässä, sillä uhriksi kelpasi vain paras. Ihmisten täytyi uhrata tuoksuvia uhreja Herralle.

Ei kun hetkinen!

Ihmisten täytyi?

Ajattelivatko muinaiset israelilaiset, että heidän täytyy uhrata Jumalalle?

Eikö uhri ollut heille suuri mahdollisuus? Uhrin tarkoitus ei ollut olla vastentahtoinen mytty alttarilla tai vastentahtoisesti annettu lahjus. Uhri oli mahdollisuus pitää suhde Jumalaan kunnossa. Ehjä Jumala-suhde taas oli elinehto. No, Uuteen testamenttiin tullessa uhrikäytäntö – Vanhan testamentin profetioiden mukaisesti – hienoisesti muuttuu. Uhri tuli jostain aivan muusta suunnasta kuin ihmisiltä.

Perustaltaan uhraaminen ei olekaan tahdotonta tai vastentahtoista toimintaa. Se on järkevää toimintaa, jolla on tärkeä merkitys ihmisen elämässä. Mitä minä olen valmis uhraamaan? Mitä minä olen valmis uhraamaan pitääkseni Jumala- tai vaikkapa ihmissuhteen kunnossa? Mitä minä olen valmis antamaan iloiten?