Blogitaivas

Vai sammuttiko?

Vai vanheninko vain itseltäni salaa? Kysyn, kuinka elää elämättömältä tuntuvaa elämää? – Vai oliko sitä ollutkaan – elämää? Kuvittelinko vain, olinko kuitenkaan osallinen? Olinko sisällä vai katselinko vain ulkopuolelta, luullen että olen? Ehkä en, mutta nyt?

Mikä aika nyt on, mihin olen päätymässä? Tätäkö ns. Elämä nyt tulee olemaan? Keneltä sitä voisi kysyä, kuka vastaisi – kuka tietäisi kertoa? Tie ei ole hukassa, on vain käynyt hankalaksi ja hämäräksi kulkea. Kysyt:” Nytkö vasta”? Niin kai, nyt? Joskus luulin näkeväni eteenpäinkin mutta nyt en näe.

Ei pimeää, mutta tuntematonta? Mihin hävisi se päivän valo? Se jonka luulin tuntevani. Se jota jotenkin taivalsin, luottaen että kaikki selviää aina kuitenkin! Tavalla tai toisella, jos sitä yleensäkään kovin mietin?? Se, joka tuntui tutulta ja jatkuvalta? Jota en nyt tunne, enkä näe.

En tiedä uskonko, mutta toivon ainakin! Älä jätä minua yksin! Kulje vielä kanssani tämä vieraaksi käynyt taival! Rauhoita mieleni ja vala uskoa, sitä samaa joka oli! Sitä etten ole hukassa, en eksynyt. Vanheneva vain, niinkuin elämä loppua kohti on.

Ehkä tähänkin tottuu? Vai tottuuko? Syrjäydynkö kaikesta mitä ennen oli ja minkä tunsin? Mikä on tämä outo tie? Itseltä hukassa? –  Vain yksi on varmaa!

Hän joka Oli ja On Iankaikkisesti, tietää kaiken, ei jätä eikä hylkää. Hänessä ei ole mitään pimeää! Hän on sammumaton valkeus! Iankaikkinen kanssakulkija, silloinkin kun itse on eksyksissä. Ei siis hätää tuntemattomassakaan maastossa.

Ole kuitenkin Sinäkin kanssani kun tie käy oudoksi! Olethan?

Olemme kuulleet uutisista tunnetun henkilön vakavasta sairastumisesta. Joka on niin henkilökohtainen asia että sen kanssa on oltava niinkuin sanonta kuuluu ”suu säkkiä myöten”! Ainakin yksi kansanviisaus milloin mihinkin. Kun itse sairastuin 4 vuoden iässä vuonna 1950 polioon, joka oli kuin nyt tämä korona leviämässä koko maailmaan, en vielä ymmärtänyt mihin sairastuminen johtaa. Nyt on ikävuosikymmeniä takana ja tiedän.

Tiedän myös miltä tuntuu kun ihmiset ottavat vammaisuuteeni kantaa. Tosin ”elämä opettaa” jotkut lisäävät ”vaikka hitaasti kävelemään”. Minut se on opettanut ja nyt on ollut jo pitkään pyörätuolivaihe. Ja tässä välissä kaikenlaista! Myös sellaista että jotkut ovat uskoneet voivansa parantaa vammani rukouksella. Siksi aihe on minulle tuttu ja koettu kaikin tavoin. Ja toivoisin etten itse olisi  lisäämässä kenenkään vasta sairastuneen tai vammautuneen elämää millään tavalla neuvoen!

Mutta koska tunnen Raamatun ja siellä on myös paljon kohtia jossa kerrotaan ihmisten parantuneen ja tunnetuin niistä lienee Johanneksen evankeliumissa luvussa 11 kun muuan Lasarus niminen mies oli sairaana ja Jeesusta haettiin apuun!  Ja mitä sanoikaan Jeesus ensi sanoikseen:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi; Se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden” (käännös 1992).

Kun on elänyt vanhaksi niin on jotain oppinutkin ehkä. Armollisuutta ja hiljaisuutta. Harva paranee vaikeasta taudistaan tai vammastaan – tässä ajassa kuitenkaan. Joten sellaisen lupaaminen tekee kipeää, koska ihminen ei tiedä mikä tarkoitus toisen ihmisen elämän ”sortumisessa” tavanomaisesta on. Kyllä ihmiset, kuten minäkin, tarkoitamme hyvää kun sanomme että ”kyllä se siitä”!? Meillä uskovaisilla varsinkin on taipumusta tällaiseen lohdutteluun. Mutta vaikka hyvää tarkoittaisimmekin, niin me emme tiedä miksi Jumala sallii.

Joskus voi kuitenkin ja nimenomaan tulla julki myös se Jumalan suurempi terkoitus ja tehtävä juuri vammautumisen kautta. Tiedän omalla kohdallani sen! En pääse teille enkä aitovierille Jumalasta puhumaan enkä Jeesuksesta todistamaan. Ja muutenkin, olen vain tuntematon ja sinänsä mitätön ihminen ja kuitenkin. Tarvitsen vammaisuuteni takia avustajan jokapäiväiseen elämääni. Ja avustajat vaihtuvat. Se ei ole helppoa eikä ainakaan tunnu edistävän mitään tai että vaihtuvuudella olisi jokin tarkoitus.

Mitäs Raamattu sanokaan jostain voitosta. Mikä se oli joka kääntyi ikäänkuin päälaelleen? No oli mikä oli, mutta en koskaan olisi päässyt niin paljon todistamaan Jumalan Sanan puolesta kuin näiden vaihtuvien kautta. En tuputa, en käännytä, mutta kotini tunnustaa minun sisäisestä maailmastani. Uskostani ja toivostani. Jos joskus väsyneenä ja kivuissani toivoisinkin jo elämäni päättyvän, niin jätän kaiken suurempiin käsiin. Jumala tietää ajan ja oikean hetken.

Tärkeintä elämässä on ihmisten pelastuminen lopulliselta kadotukselta, ja Jumalalla on omat keinonsa omasta totuudestaan todistaa paremmin kuin koskaan ymmärrämmekään. Joku lienee jo arvannut että tämä teksti viittaa myös erääseen julkisuuden henkilöön kotikaupungissani. Hänet tunnetaan ammattinsa vuoksi ja uskovat etenkin, mutta tunteeko kansa? Jumala tahtoo ja tarvitsee tänäkin aikana todistajansa. JA etenkin tänä aikana ja tulevina kun kirkkokin julkisesti luopuu Jumalan tahdosta ja ilmoituksesta!

Johanneksen ihanassa evankeliumissa on lohdullisia sanoja Jeesuksen suusta. Aivan vain muutama: luku 10 jakeesta 27-30 Toivoisin että jokaisella olisi Jumalan Sana Raamattu! Johanneksen evankeliumi ainakin kannattaisi käydä lukemassa vaikka kirjastossa, – jos luonto antaisi periksi.? Jossain kohtaa (joh.11/4) Jeesus anoo:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden”! Joillekin armotetuille käy näinkin!!! Ei kuolemaksi vaan ELÄMÄKSI mahdollisimman monille! Kiitos Kaikkivaltiaalle ja armolliselle Jumalalle Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Älä Pelkää!

Reisiä ja pohkeita pakottaa ja hiki valuu silmiin. Viimeisessä nousussa hapot alkavat polttaa ja tuntuu että meno hyytyy. Mutta ylähissiasema näkyy jo. Nyt ei voi enää antaa periksi ja kävellä, tavoite on aivan liian lähellä. Lopulta, mäen päällä voin pysähtyä. Jalat tärisevät ja hengitys ei meinaa millään tasaantua. Sydän lyö välillä kurkussa ja välillä se yrittää tulla paidasta läpi. . Lopulta endorfiini ryöppy voittaa pahan olon tunteen ja hyvä olo ryöppyää kehoon ja mieleen. Jaksoin juosta Himoksen päälle ja vieläpä paremmin kuin ikinä.

Jokaiseen NW-kesätapahtumaan on liittynyt haaste juosta aamulenkki ainakin kerran Himoksen päälle. Se on itselleni jonkinlainen pakkomielle. Vielä eilen ajatus selkä- ja nivuskipujen takia tuntui mahdottomalta. Mutta nukutun yön jälkeen aamulla olo tuntui siltä että pitäähän sitä kokeilla. Aina voi jättää kesken jos siltä tuntuu. Himoksella tuohon juoksemiseen liittyy jotain erityisen harrasta ja pyhää. Olen hyvin kehollinen ihminen ja juokseminen luonnossa ja poluilla on samalla luojani ylistämistä. Näihin NW kekkereihin on aina itselläni liittynyt se, että pureskelen rukouksessa kuulemiani opetuksia samalla kun juoksen. Jostain syystä näin olennaisin asia nousee aina pintaan ja epäolennainen häviää. Väsymys puhdistaa ajatukset ja hiki huuhtoo pois ylimääräisen pois.

Aamun lenkki vahvisti ajatuksen että se mihin minut on kutsuttu ei oikeastaan liity siihen millainen minä olen ihmisenä ja mitä itse kykenen tekemään. Voin ainoastaan astua valoon Jumalan eteen ja odottaa. Ikäänkuin asettua Jumalan puhutteluun ja jutella hänen kanssaan. Tehdä se siitä heikkoudesta käsin jossa ihmisenä olen ja elän.

Tuolle juoksulenkille lähdin kuukauden juoksutauon ja levon jälkeen ja suoriuduin noususta paremmin kuin odotin. Se tuotti odottamatonta iloa ja hyvää mieltä kaiken sen kivun jälkeen, joka kroppaa oli vaivannut. Mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen millaisen vapautuksen sain kokea kun Matikaisen Mikko omassa seminaarissaan johdatti meitä Jumalan eteen ja tuomaan kipeimmät asiat Jeesuksen kannettavaksi. Se mitä merkitsee ihmiselle kun paljastaa Isälle syvimmät ja synkimmät varjonsa ja niiden ylle julistetaaan syntien anteeksianto ja Jumala ei enää muistele niitä. Siinä heikon ihmisen jalat vapisevat ja taas jonkinasteinen vesiputous puhkeaa kasvoille.

Kaikenlaista on pyörinyt päässä, aivan kunnollisia ajatuksiakin?! Mutta helle, flunssa yms. tehneet saamattomaksi! Pilviä olen katsellut ahkerasti kun niistä niin tykkään ja useasti ne herättävät rukoilemaan. Milloin keittiön pöydän ääressa, milloin ihan pihallakin. Nostan katseeni pilviin ja rukous alkaa nousta sisimmästäni! Sängystänikin näen pilvet, ja aina ne inspiroivat ”Taivaallisiin”!

SE ON ARMOA! Ja otsikko syntyi nyt siitä että tein jonkin mokan tuolla Facessa eli Face Bookissa!? Nyt siellä ei tekstejäni kahteen päivään vastaanoteta? Ihan hyvä niin, onhan tässä tullut istuttuakin. Ymmärtäisin vaan mitä tein? Mitä väärin?

Ei tämäkään siellä nyt sitten ilmesty! Ehkä joku kuitenkin eksyy tänne ja ottaa opikseen ettei joudu pois suljetuksi! Nyt on siis 12 heinäkuuta ja onnekseni saan vihdoin ja viimein ns. kotikirjastosta torstaina (14pv) paljon kirjoja luettavakseni. Helle on ollut kova kuten kaikki tietävätkin, mutta tulee se toisenlainenkin aika pikkuhiljaa. Säät pistävät vähän myöskin miettimään?Niin kuin moni muukin asia nykyään.

Sunnuntaina tytär luki Ilmestyskirjaa ja kuinka se sopikaan moneenkin ajassa tapahtuvaan ilmiöön? Jotenkin se lohdutti?!? Kuinka niin? No meillä on ihana tulevaisuus kun olemme Jeesuksen omia! Kun uskomme mitä Raamattuun on kirjoitettu ja elämme toivossa! Ei voi välttyä siltä etteikö tässä ajassa ole jo paljonkin merkkejä siitä mitä kirjoitettu on! Jotkin asiat jotka nyt tapahtuvat, tuntuvat uskomattomilta, mutta eivät enää Raamatun lukemisen jälkeen.

Surullista. Toisaalta Raamatussa on kirjoitettu myös niin että mitä on ennenkin ollut sitä vastakin on. Luultavasti sekä hyvässä että pahassa. En nyt lähtenyt tarkistamaan mihin nimenomaiseen tekstiin tuo liittyy? Kun pitää tämä istuminen lopetella ja mennä lepäämään että taas jaksaa. Huomiseksi olen vielä ottanut ”lomaa” avustajista, mutta saa nähdä kuinka jatkossa, paranenko. Puolestani saisi kyllä rukoillakin!

Ennenkaikkea toivoisin että saisin pysyvän ja hyvän avustajan, jolla olisi ajokorttikin. No niin nyt tulee tytär ja lopetan tähän!

Kaikki alkaa jostain! Alku on tärkeä sana ja kaikella on alkunsa. Raamattu alkaa luomiskertomuksensa sanalla ”Alussa Jumala loi”… Tuo Sana toistuu myöskin Johanneksen evankeliumissa näin:” Alussa oli Sana”! Kun Jumala on luonut kaiken sanallaan niin mekin tullaksemme ymmärretyksi, tarvitsemme sanoja, sekä puhuessamme että kirjoittaessamme. Kun aikoinaan tämä blogitaivaskin perustettiin, sanoilla oli tämänkin synnyssä tarkoituksensa.

Moni on täältä poistunut omiin kuvioihinsa, mutta meitä on vielä jäljellä Tapio, Juha ja minä Tuulikki, joka ainoana naisena aluanalkaenkin pääsin mukaan. Luultavasti erään rovastin ja Tapion suosituksesta? Olen koko päivän pohtinut kuinka aloittaisin kun aiheeni on, ei enempää eikä vähempää kuin Johanneksen evankeliumin 11 luku ja varsinkin jakeet 25 ja 26. Tuossa jakeessa 26 tulee julki maailman kaikkeuden tärkein asia ja totuus.

Jeesus sanoo siinä:” Eikä yksikään, joka elää ja Uskoo Minuun, ikinä kuole!” Vaikka kaikki muu häviää ja katoaa sen Uuden maan ja Taivaan tieltä jonka Jumala valmistaa, niin ne jotka uskovat Jeesukseen eivät kuolemalla kuole, vaikka kuolevatkin tässä maailmassa ajallaan. Siis ne/me jotka uskovat että Jeesuskin nousi kuolleista pelastuvat iankaikkiseen elämään. Eli, Ei yksikään joka uskoo Jeesukseen ikinä kuole! Armosta me olemme pelastetut emmekä joudu ikuisen kuoleman omiksi vaan saamme iankaikkisen elämän Jumalan Valtakunnassa.

Luulen että meille kaikille, jotka Raamattua luemme, tuo Johanneksen evankeliumi lienee se tärkein ja rakkain. Kun Jeesus elää, niin mekin saamme Hänen kauttansa ikuisen elämän! Tämä on yksi näistä Pääsiäisen ajan tärkeimmistä Sanomista. Kaikella vaan on aikansa, aivan kaikella, tämän maailman päällä.

Tässä Johanneksen evankeliumissa on sekin erikoisuus että Jeesus itkee. Tätä kohtaa en minäkään koskaan voi kyynelehtimättä lukea! Jeesus itkee ihmisen tähden ja ihmisten nähden. Ja tästä alkaa Hänen kärsimystensä tie. Kuitenkin Jeesus ehtii vielä paljon puhua ja opettaa opetuslapsiaan ja – meitä. Tästä lähtien, siihen saakka kun hänet viedään ristiin naulittavaksi on paljon suoraa puhetta ja opetusta Jeesukselta. Voisiko käyttää ilmaisua ns. viimeiset sanat.

Mutta toisin kuin me, Hän nousi kuolleista ja oli vielä jonkin aikaa täällä maanpäällä. Johannes kirjoittaa loppusanoikseen:” Juuri tämä opetuslapsi todistaa näistä asioista ja on kirjoittanut tämän. Me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi! Ja vielä lopuksi: ”Paljon muutakin Jeesus teki. Jos niistä kirjoitettaisiin kohta kohdalta, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.” Tämän tekstin sanoma on Nuo Jeesuksen sanat:” MINÄ OLEN ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. – Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole!” Jos me uskomme että Jeesus Elää, emme mekään kuole lopullisesti, vaan aikojen lopulla saamme sen luvatun ikuisen elämän Jumalan Valtakunnassa.

Alussa Jumala loi kaiken sen minkä näemme ja koemme, mutta vielä kerran hän luo uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja maa katoavat. Ja Hän, joka Itsekin on ikuinen, tekee häneen uskovista ikuisia: ” Hän pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, ei surua, ei parkua eikä tuskaa. Sillä Kaikki Entinen On mennyt! – Ja Valtaistuimella istuva sanoi:”Uudeksi minä teen kaiken! Kirjoita, sillä nämä sanat ovat luotettavat ja todet – Minä Olen A ja O, alku ja loppu…” Kiitos Jumalalle uskon ja toivon lahjasta! Kiitos Sanasta joka on ikuisesti totta.

virsi 430 ”Rakkaus kun kuvaksesi meidät kerran tänne loit”…

Maailman pahuus heittää synkkiä varjoja ihmiskunnan ylle. Ukrainan sota osoittaa miten ohut ihmisen sivistyksen kuori on ja millainen ihminen todellisuudessa on. Blogitaivas ei kuitenkaan vetäydy pilveen vaan ajattelen, että on yhä tärkeämpää keskittyä uskon ytimeen Jeesukseen. Kertoa Hyvää sanomaa Jeesuksesta ja vapaudesta jonka Jeesus on meille voittanut Golgatalla.

Haluan vielä sanoa tässä, että Blogitaivas ei ole apollogiaan ja väittelyyn suuntautuva alusta, vaikka välillä tekisikin mieli kirjoittaa terävämmin ateismia ja raamatun totuuksia vääristeleviä ilmiötä vastaan. Kuitenkin meillä Suomessa on uskonnonvapaus ja se itsessään on arvokas asia. Siksi uskoni mukaan jätän ne taistelut Jumalalle ja niille, joilla on siihen kutsu. Poista siis sellaiset kommentit, jotka aidosti eivät koske blogien sisältöä tai kommentoi blogin aihetta.

Blogeja ei ilmesty kovinkaan usein, johtuen kunkin kirjoittajan elämän tilanteista, mutta tekstien sisältö ja luonne ovat sellaisia, että ne kestävät aikaa ja vanhojakin blogeja kannattaa tutkia ja lukea sekä myös kommentoida. Kommentit kyllä saavuttavat kirjoittajat. Tekstit eivät ole jaoteltu minkään aihepiirin mukaan, valitettavasti, vaan niitä voi lukea aikajärjestyksessä tai hakea kirjoittajan nimellä.