Blogitaivas

Vapaapäivän aamun kunniaksi istuin sohvalla ja plarasin Raamattua. Jumalahan saattaisi sanoakin jotain, kun minä kerrankin ehdin kuuntelemaan. Silmäni vaeltelivat mutkien kautta Hesekielin alkuun.

”Minä lähetän sinut ihmisten luo, joilla on kovat kasvot ja taipumaton sydän. Sinun tulee sanoa heille: ’Näin sanoo Herra Jumala.’ Kuulkoot tai olkoot kuulematta.”

Kuulkoot tai olkoon kuulematta. Päässäni alkoi soida raskaasti bassovoittoinen saarna 1980-luvun taitteesta. “Just because there’s a reason, it doesn’t mean it’s understood.”

Mieleeni muistuivat myös ystäväni Heikin sanat FB-seinältä: ”Evankeliumi ei muutu siitä, jos käännämme sen nykykielelle tai nykymusiikille, mutta tämä sukupolvi muuttaa kauas kirkoista, jos emme tee niin. Jos kirkot eivät kykene tuomaan Taivaan todellisuutta maailmaan ja osoittamaan sille Isän sydämen rakkautta nyt, niin se menettää tämän sukupolven, perinteetkään eivät siinä konkurssissa auta.”

Taannoin juteltiin kavereiden kanssa siitä, että vaikka ihmiset ovat allergisia kaikkinaiselle käännytykselle, niin esimerkiksi joihinkin musiikin lajeihin suorasanaisuus jopa kuuluu. Räp ja reggae puhuvat totuudet suoraan. Siksi Kaemo ja Katajainen kansa ovat hienoja juttuja. Ne paukuttavat Jeesukset ja parannuksenteot ihmisten kuultavaksi ilman turhia koukeroita. Kuulemma jotkut ristityt räppärit ovat päässeet ”maallisten” radioiden soittolistoille asti. Ehkäpä laimentamattomuuden vuoksi.

Minä en niin räppäyksestä piittaa. Reggae toimii minun korvissani ja sielussani paremmin. Kun minä olin nuorempi, punk puhutteli minua. Yhä joka kerta, kun kuuntelen Stiff Little Fingersejä, minulle tulee pakonomainen tarve alkaa tehdä Fingersien kaltaista punk-reggaeta. Painavia sanoja ilman kiertoilmauksia.

Jumala antoi Hesekielille hankalan homman. Oli saarnattava, vaikka ei edes kuunneltaisi: ”Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.”

Minä olen ymmärtänyt, että Hesekielin jobi on periytynyt meille.

Evankeliumi on käännettävä nykymusiikiksi ja nykytaiteeksi ja nykytanssiksi ja nyky… no vaikka nykyarkkitehtuuriksi. Tehdään kovaa kamaa, antaa palaa!

Lauantai-iltapäivänä lietolaiset soittajat ja laulajat treenasivat Turun tuomiokirkossa Lasse Heikkilän Suomalaista messua. Minuun iski valtava haikeus. Olen ollut laulamassa Suomalaista messua varmaan kymmenen kertaa eri kirkoissa. Miksi en ole mukana taas!?

Suomalainen messu on piirtynyt osaksi sielunmaisemaani viime vuosina. Usein on käynyt niin, että kotimatkalla kun väsyneenä on tehnyt mieli kuunnella jotain musiikkia, Suomalainen messu on ollut yksi harvoista mahdollisista vaihtoehdoista. Sitä olen jaksanut kuunnella uupuneena ja siitä olen varmasti saanut voimiakin.

Muistan, miten minua harmitti, kun kuulin Suomalaisen messun ensimmäistä kertaa. Olin täynnä pyhää vihaa, koska Vaarivainaan kanteleen idea oli varastettu Isoisän olkihatusta. Jostain syystä en ikinä ollut ollut äkäinen Juicelle siitä, että hänkin on käyttänyt samaa muottia. Mutta jo toisella kerralla kuuntelin Vaarivainaata tippa linssissä. Se on syvä sanoitus. Myöhemmin kuuntelin Eri tuulta satoja kertoja erään tanssiprojektin takia, johon en itse edes osallistunut. Eri tuuli on kuuntelukerroista huolimatta hienoimpia kuulemiani kappaleita.

Niin että siinä minä istuskelin Turun tuomiokirkossa ja haikalin:” Suomalainen messu esitetään huomenna Liedon kirkossa ja syksyllä Tuomiokirkossa. Ja tässä minä vain istun ulkopuolisena.”

Koitti iltapäivä sunnuntain. Seisoin kirkon ovella kuopuksen kanssa. Hän jakoi tulijoille käsiohjelmia ja sanoi reippaasti kaikille tervetuloa. Minä availin raskasta puuovea. Laulajat ja tanssijatkin kulkivat ovesta. Avasin sen heillekin.

Messu alkoi. Istuin täydessä kirkossa etupenkissä. Tutut laulut. Tutut tanssit. Tutut kasvot. Istumapaikkani oli lähes keskellä tansseja. Haa, voi että, tässä osana seurakuntaa saan laulaa kaikki laulut alusta loppuun asti. Olin sittenkin osa messua. Mahtoikohan takanani istuva vielä minuakin vanhempien ihmisten porukka rohkaistua laulamaan kovempaa, kun näytin veisaamisen mallia. Messun loppupuolella viereeni tuli vielä istumaan ammattilaulaja, jonka vieressä pystyin laulamaan vielä lujempaa.

”Tämä tuuli on eri tuuli, se herättää kuolleet luut!”

Haikeus oli tiessään. Paras Suomalainen messu ikinä.

Olisikohan täällä jossain muovimuki, kyseli tuttava, kun bongasi minut kirkon oven lähettyviltä. – Vanha nainen tarvitsisi vettä.

– Eiköhän keittiöstä muki mahda löytyä, odotas vähän.

Vähän on vähän suhteellinen käsite, jos Mikaelinkirkossa lähtee tilaisuuden aikana hakemaan mukia kirkon yhdestä päästä toiseen päähän ja takaisin. Kiipesin lehterille ja hiippailin koko kirkon pituudelta alttaripäähän. Sitten kaksi kerrosta alaspäin, ja siellähän se keittiö jo häämöttääkin parin tiukan mutkan takana. Täytyy hiippailla niin, että lattialankut eivät natise tai askelet muuten tömähtele.

Ja sitten muki kädessä sama matka takaisin. Ihmetteleeköhän kirkkokansa, mitä tuo tuolla viuhtoo edestakaisin, vai ymmärtääköhän väki keskittyä päivän lukukappaleisiin. Ainakaan en kompuroinut. Ja hyvä tarkoitushan pyyhältämiselläni oli.

Tuttuni sai mukin ja nainen veden. Ennen pitkää olin taas kirkkosalissa, alttarin lähimaastossa kameroineni. Taskussa tuntui pörähdys. Jaaha, tekstari, antaapa olla lukematta kesken kirkonmenojen. Mieleeni muistui kuitenkin edellinen Tuomasmessu ja sen aikana vastaanottamani viesti. Viesti kosketti sieluani. Saattaahan olla, että tälläkin pörähdysellä on tarkoituksensa justiinsa tähän hetkeen. Ja toden totta, taskuun on tullut pyyntö sytyttää kynttilä vaikeasti sairaalle ihmiselle.

Sytytän kynttilän. Rukoilen vähän. Saanpa sujautetuksi esirukouslapun jo aiemmin messin aikana kerättyjen rukousaiheiden joukkoonkin. Eipä tee pahaa, vaikka sairaan puolesta rukoillaan vielä parin päivän päästä isommalla porukalla.

Kylläpä sitä ennättääkin tehdä paljon hyvää yhden messun aikana.

Mutta entäs kotona? Toimiiko palvelualttius myös kotona? Entäpä töissä, kun justiin on muka kauhea kiire ja sitten joku tulee kysymyksen tai vielä yhden homman kanssa. No, entäpäs jos joku ihan uppo-outo pyytää apua vaikka kadulla?

Ei ehkä ole samaa auttamisen henkeä, ei.

Pääsiäisenä pari tuhatta vuotta sitten Jeesus jeesasi meitä kaikkia. Kantoi valtavan kasan taakkoja, jotka eivät hänelle kuuluneet. Siihen verrattuna vesimukin hakeminen on pieni urakka. Jo ennen kuolemaansa ristillä ja ylösnousemustaan Jeesus on oli kerkeä auttamaan. ”Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.”

Hän auttoi kaikkia.

Katsoin Ylen dokkarin ”Uskonnottomat” odottaen  keskustelua uskonnottomien ja eriuskontokuntien edustajien kanssa. Älykkään ja järkevän keskustelun sijaan katsojien eteen marssitettiin kaksi itseään merkittävänä pitävää populistista tiedeihmistä ja kirjailijaa. Nämä kaksi keskenään veljellisesti torailevat ystävykset vierailivat ateistien mielennostatus tilaisuuksissa, joissa tieteelisten esitelmien ohella esitettiin vitsejä ja latteuksia uskonnoista.

Noita uskontojen kritiikiksi tarkoitettuja heittoja on kautta aikojen kuultu harrastaja filosofien illanistujaisissa. Ohjelmassa faktoja heitettiin kuin koiralle luita ilman sen kummempia perusteluita. Uskontojen edustajat oli poimittu lähinnä huutavista eriuskontokuntien fundamentalisteista, jotka kitapurjeet auki huusivat kadotusta ja kuolemaan uskottomille. Päällimäiseksi jäi mieleen rankat oletukset siitä miten useat Yhdysvaltain presidentit ovat mahdollisesti ateisteja mutta eivät voi sitä virkansa puolesta tunnustaa. 

Kun koulussa seuraan ja selvittelen pienten poikien riitoja, huomaan usein miten se, joka on ylimielisempi ja hyökkäävämpi kun toiset, pääsee niskan päälle, vaikka olisi väärässä väitteidensä kanssa. Röyhkeillä perusteettomilla väitteillä ja yleistyksillä toinen, oikeassa olevan osapuoli, saadaan näyttämään muiden silmissä naurettavalta ja tyhmältä. Ohjelmaa katsoessani tämä asetelma tuli väistämättä mieleeni.

Uusateismi näyttää ottaneen hyvin agressiivisen asenteen uskontoja kohtaan. He haluavat omien sanojensa mukaan ottaa moraalin takaisin ihmisen haltuun pois Jumalalta. Mieleeni tuli ajatus, että onko moraali ollut jotenkin lainassa uskonnoilla niin, että on saatu luotua länsimainen sivistys ja nyt voimme hyvällä omalla tunnolla jatkaa ilman Jumalaa. En väitä etteikö yksittäinen ihminen voisi olla hyvä ihminen ja yhteiskunnan jäsen ilman uskontoa. Mutta epäilen, että maailmassa ei olisi yhtään ateistia, jos Kristinuskoa ei olisi ollut. Lutherin avaama tie on mahdollisti pimeällä keskiajalla mustan surman takia syntyneen tieteen taantumuksen ja katolisen kirkon kiristys otteen löystymisen, niin että valistuksen ja tieteen aikakausi tuli mahdolliseksi. Itse asiassa kirkko oli ainoa kansansivistystä antava taho keskiajalla ja logiikan tutkimuksen kehitys oli vahvaa keskiajan yliopistoissa. On jotenkin nurinkurista, että uskontojen harhapolkuja laitetaan Jumalan syyksi ja julistetaan kirkot tieteen viholliseksi. Historialliset tosiasiat pitää tunnustaa, mutta silti nykyhetki ratkaisee sen miten elämä soljuu eteenpäin. 

Parinsadan vuoden kuluttua nykyaikaa tullaan ehkä kutsumaan uusahdasmielisyyden aikakaudeksi, jolloin suvaitsevaisuutta käytettiin uskontojen tukahdutamiseen. Sen sijaan, että ihmisillä olisi vapaus valita oma uskonto ja harjoittaa sitä, uskonnonvapaus tulkittiinkin vapaudeksi uskonnosta ja vapaus oli vaihtunut piilotteluksi.Uskontojen välinen dialogi ja ymmärrys oli muuttunut rasismiksi ja syrjinnäksi ja kukaan ei uskaltanut tunnustaa mitään uskoa pelätessään tulevansa syrjityksi.

Uusateismi muistuttaakin mielestäni äärinationalismia keinoiltaan. Oman tieteellisen oikeassaolon varmuus antaa oikeutuksen vaatia samaa perusajattelua ympäröivältä yhteiskunnalta ja mahdollistaa lainsäädännöllisesti uskontojen piilottaminen yhteiskunnalta.

Valitettavasti on kuitenkin niin, että ihminen täyttää aina aukon, joka syntyy kun uskonto häviää. Suomessa new age ja vanhat kansanuskomukset nostavat päätään. Näiden ilmiöiden kritiikkiä en ole ateistien suunnalta kuullut vaikka new agen piirissä villinä elävät erilaiset uskomushoidot jotka pahimmillaan vaarantavat ihmisten terveyden niiden syrjäyttäessä lääketieteeseen perustuvan terveydenhoidon. Uskontojen ja yhteiskunnan välisellä dialogilla näitä ilmiöitä voidaan ymmärtää ja pitää sairaat ilmiöt kurissa. Ei sillä että poistamme Jumalauskon maailmasta.

Elin aviomieheni kanssa lähes kolmisen kymmentä vuotta uskossa ja toivossa että Raamatun Suuret Lupaukset avioliitossammekin toteutuisivat, myös meidän kohdallamme. Vaikka rukous oli jatkuvaa ja yritin sekä itselleni ja muillekin vakuuttaa että rakkaus synnyttää vastarakkautta ja kuuliaisuus vaimona, ennen kaikkea Jumalan Sanaa kohtaan ja sen mukaisesti vaeltamalla, sikäli kuin ihmisenä mahdollista on, niin ei käynyt. Sen aikaiset ystäväni olivat kaikki (helluntai)uskovaisia ja vuosia sain heiltä rukoustukea, kunnes tuki muuttui vaatimuksiksi ja epäilyksi, mistä oikeastaan olikaan kysymys, kun toivottua ei saavutettu perheessäni. Mieheni perhetausta oli ateistinen, mutta se ei selittänyt kaikkea. Koska hän elää ja on ainoan lapseni isä, ei tästä enempää. Olen toki vaihtanut sukunimeni, häntä ei voi sen perusteella tunnistaa.

Itse olin kristillisiä tapoja ja arvoja noudattavasta suvusta ja perheestä. Kuten olen aikaisemminkin kertonut, olin lapsesta asti uskonut Jumalaan, mutta kun avioliittoni myötä tulivat suuret ahdistukset elämääni niin Jeesus ilmestyi minulle ja Uusi Elämä syntyi sisimpääni. Olin nuori äiti silloin. Väkivalta avioliitossani lisääntyi. Tämän voinen nyt Jeesuksen kärsimyksen muistopäivää viettäessämme kertoa. Epäillään ettei meillä täällä Suomi nimisessä maassa vainota ketään uskon tähden, mutta kuinka moni mahtaakaan kärsiä kodin seinien sisäpuolella myös tällaisesta. Eikä siihen tarvita mitään muuta ärsykettä kuin sisäisesti vaikuttava usko Herraan Jeesukseen. Palava vastarakkauteni Herraan ei estänyt avioerosta, vaikka Jumala sanassaan sanookin vihaavansa hylkäämistä. Syvästi uskon silti että rakkaus synnyttää vastarakkautta!

Raamatunkäännös vuodelta -38 sanoo Jeremia profeetan suulla Herran sanovan seuraavasti (31.3:”Kaukaa ilmestyi minulle Herra: Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta”!
Minulle tämä on tullut todeksi monella uskomattomalla tavalla. Ennen kaikkea siinä että Jumalan rakkaus on muuttanut itseäni! Olen oppinut tämän, nyt jo yli 40 vuoden aikana jonka olen saanut Herrani kanssa vaeltaa, rakastamaan, antamaan anteeksi ja armahtamaan. Jopa rukoilemaan niidenkin puolesta joiden puolesta en omassa ”lihassani” mitenkään voisi. Se on ensimmäinen ja suurin Ihme. Olen oppinut tunnistamaan Pyhän Hengen äänen sisimmässäni ja se ei lakkaa liikuttamasta minua ja tuntemasta suurta nöyryyttä ja kunnioitusta Jumalaa kohtaan. Olen myös saanut Kaikkivaltiaan Hyvän ja Pyhän Isän joka yhdessä Poikansa kanssa rakastaa minua enemmän kuin kukaan koskaan voi maanpäällä rakastaa. En ole mitään menettänyt, vain saamistani saanut.

Toinen ihme on seurakuntaelämä. Kuinka niistäkin, joitten kanssa ei ensin osannut ollenkaan olla koska ei ollut yhteistä kieltä, nyt on tullut sisaria ja veljiä todellisesti. Rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus tuntuvat sisäpuolella ja ulkopuolella yhtä voimakkaina. Rakkaus on lähentänyt toisilleen vieraat ja ilmapiiri on ”taivaallinen”. Halaukset ovat vilpittömiä ja ilo kohtaamisissa vilpitön. Jumalan Henki tekee ihmeitä.Raamattu on rakas ja täysin välttämätön joka päiväisessä elämässä ja Pyhä Henki antaa rukousaiheita ehtymättömästi, niin että itsekin saa ihmetellä. Elämä on rikasta.

Välillä on ihan vaikeaa kun Jumalan rakkauden Henki, Pyhä Henki kuplii sisimmässä eikä ole juuri siinä paikassa/tilanteessa jossa voisi antaa sen tulla ulos sellaisena kuin Hengessään haluaisi. Sillä vielä on paljon työmaata. Uskon kuitenkin että mikään ei ole Jumalalle mahdotonta! Uskon Pyhän Hengen vuodatuksiin siellä missä Jumala päättää Henkensä vuodattaa. On vain oltava kärsivällinen, oltava uskollinen kaikessa siinä mihin Jumala on kutsunut ja valtuuttanut.

Kun luin Jeremiaa ja kaikkea hänen kärsimystään kansansa vuoksi, se vaikutti minuun syvästi. Ihmiset tänä päivänä eroavat kirkoistaan ja seurakunnistaan, mikä mistäkin ja välillä itsestänikin on tuntunut että voisi elämä jossain muualla olla ”siunatumpaa” kuin kaikessa tässä missä nyt olen. Kuitenkin saan kokea kuinka Herra siunaa juuri siinä missä minun kuuluukin olla. Eikö meitä kehoteta olemaan valona ja suolana kotikaupungissamme, seurakunnassamme, lähipiirissämme (joka onkin ehkä kaikkein vaikeinta) ja kaikkialla missä ne ”toisetkin” ovat, ne joista haluaisi olla mieluiten kaukana.

Olen juuri lukenut filippiläiskirjettä siitä juuri on auki 2 luku vaikkapa 1-18. Suosittelen. Ja lopuksi:

Ei kullalla maksettu lunnaita sielun/ ei maailman aartehet riittää ne voi, vaan Jeesuksen risti on kalliopohja/ ja kuolonsa terveyden mullekin toi.
Ei kullalla maksettu lunnaita sielun, syyt/ tuntoni liiaksi raskahat lie./ Nyt Jeesuksen risti on kalliopohja/ ja kuolonsa mullekin autuuden tie.
Ei kullalla maksettu launnaita sielun/ Sai sieluni säikkyä käskyjä lain./ Nyt Jeesuksen risti on kalliopohja./ ja kuolonsa pelkoni poistavi ain.
Ei kullalla maksettu lunnaita sielun./ ei aartehet viedä voi taivaasehen, / vaan Jeesuksen risti on kalliopohja,/Toi kuolonsa mullekin armahduksen.
OSTETTU OON – EN HINTAAN KULLAN. ENKÄ MAAILMAN AARTEIDEN. MUN OSTI VERELLÄNSÄ JEESUS, HINTAAN SUUREN RAKKAUDEN!

Kävelimme saaressa kohti rantaa. Tuuli tuuli tosissaan ja aallot pauhasivat. Puussa aivan edessämme roikkui kaksi lyhtyä. Kummassakin paloi kynttilä. Maassa oli kuin hauta. Rantakivi oli nostettu pystyyn, havuista kranssi. Hautakynttilöitä.

Mitä oli joku ajatellut juuri tällä paikalla?

Mitä tuntevat omaiset tuodessaan kynttilöitä tälle paikalle?

Tuuli heilutti lyhtyjä hiljaa. Meri jatkoi pauhaamistaan. Aurinko yritti saada säteensä näkyviin pilvien takaa.

Yksi Raamatun koskettavimmista mutta lyhimmistä jakeista kertoo Jeesuksen tuntemuksista Lasaruksen haudalla. Paljon tiivistyy kolmeen sanaan:

”Ja Jeesus itki.”

Viime viikolla aloin miettiä, että olisipa hienoa, jos Raamatussa olisi toinenkin jae. Raamatussa todellakin on suuri puute! Kaipaamani jae olisi vaikka semmoisessa yhteydessä, missä Jeesus ja opetuslapset paistavat kalaa nuotiolla järven rannalla ja rupattelevat mukavia. Toinen mahdollinen paikka jakeelle olisi siinä, kun Jeesus juuri on parantaut ramman syntisen. Hän katselee miten rampa pomppii innoissaan pitkin kapeata kujaa ja huutaa ihmetyksestä.

”Ja Jeesus nauroi.”

Onneksi Raamatussa on sentään toinenkin ultralyhyt jae, joka kehottaa meitä oleelliseen:

”Iloitkaa aina.”

Kirjoittaessani tätä, on takana raskas työviikko ja viikonloppu jonka aikana olen miettinyt omaa jaksamistani. Olen onnekas sälli, koska minulla on tämä työ, vaikka oikeastaan onnella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. En ole myöskään fatalisti eli open virka ei ole minulle kohtalo. Minulle tässä kaikessa on kysymys sekä lahjasta että kutsusta. Olen sisältä ollut monella tapaa kuin Joona. Olen paennut ja pelännyt sitä mihin Jumala on minua kutsunut.  Olen aloittanut monenlaisia asioita, joista olen sitten vetäytynyt hiljaa pois.

Kuitenkin Jumala on kasvattanut minua oman suunnitelmansa mukaan ja tehnyt minusta sen mitä nyt olen. Moni kärsimys ja kuritus on nyt arvokas kokemus, jota opettajan työssä voin käyttää.  Perjantaina kun lompsin töistä kotiin olin kuitenkin valmis heittämään hanskat tiskiin niin koulun kuin myös seurakunnan osalta. Kaikki mitä olin tehnyt tuntui turhalta. Keksin siinä raahustaessani ainakin sata hauskaa ja helpompaa työtä ja harrastusta koulun ja seurakunnan tilalle.  Kuitenkin eräs kohtaaminen pyyhki tappiomielialan kertaheitolla pois.

Vastaani tuli tuttu pikkupoika, joka jo kaukaa huusi nimeäni kun tunnisti minut. Poika suorastaan kupli iloa, joka väkisinkin tarttui minuun. Pienelle miehelle oli suurta, kun joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä hänellä oli sanottavaa. Kun sitten lähdimme eri suuntiin hän kääntyi huutamaan aina kymmenen metrin välein ”Heippa!”. Viimeinen huuto kaikui vielä 200m päästä, josta hän vielä vilkutti ennekuin katosi kulman taakse. Pojan ilo jäi kytemään ja lämmittämään väsynyttä olemustani.

Usein meidän oma halumme on ristiriidassa sen kanssa mitä Jumala tahtoo. Uskon, että monelle tämä on kipuilun ja ahdistuksenkin paikka. Tiedämme mitä Jumala haluaa, mutta emme uskalla toimia hänen tahtonsa mukaisesti. Pakoilemme ja välttelemme, koska mielessämme on epäilys ja epäuskon siemen, emmekä halua ”uhrata” itseämme. Jumalan tahto turhentuu mielessämme. Itse vetoan usein siihen, että en jaksa. Usein väsymys painaakin päälle ja tuntuu että voimat loppuvat. Jumala kuitenkin tuntee meidät ja on valmis antamaan meille kaiken mitä tarvitsemme kun vain noudatamme hänen tahtoaan. Minut tuntien hän lähetti tielleni pojan jossa näin itseni, iloisen pienen pojan, jolle elämä ei ollut antanut kovinkaan paljon valmiuksia, mutta jolla sydän oli puhdasta kultaa ja joka pursusi iloa ja toivoa.

Hiljaisella viikkolla meillä on mahdollisuus miettiä mitä tarkoitusta varten Jumala on luonut meidät. Mitä meistä on tarkoitus tulla tässä ajassa. Jumala ei halua että elämme olisi turhaa. Voimme kulkea Jeesuksen askelissa ja etsiä itseämme samalla kun etsimme Jumalan tahtoa. Pääsiäisen sanoma on meille aarre jota ei ole tarkoitettu kätkettäväksi vaan huudettavaksi kaikkialle. Pääsiäisaamu kuplii iloa ja riemua. Se valaisee turhalta tuntuvan elämän ja antaa sille merkityksen.