Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Author Archives: Tapio Laakso


by Jätä kommentti

Nykypäivän kristinusko Saulin ja Daavidin elämän valossa: Voiko menneisyys opettaa meille tulevaisuudesta?

Saul, Israelin ensimmäinen kuningas, oli aluksi Jumalan valitsema johtaja. Hänen tarinansa kuitenkin muuttuu traagiseksi, kun ylpeys ja kateus valtaavat hänen sydämensä. Saul alkaa kadehtia ja pelätä Daavidia, Jumalan valittua, ja yrittää tappaa hänet. Tämä kertoo meille, että jopa Jumalan voimaannuttama ihminen voi langetessaan syntiin menettää kaiken jos hän ei kykene näkemään omaa lankeemustaan.

Mitä voimme oppia Saulilta? Ylpeys voi sokaista meidät ja johtaa meidät tekemään tuhoisia päätöksiä. Johtajilla on suuri vastuu ja heidän tulee olla esimerkkejä seuraajilleen.

Mitä voimme oppia Daavidilta? Daavidin usko Jumalaan pysyi vahvana myös vaikeimmissa tilanteissa. Daavid ei myöskään yrittänyt peitellä syntejänsä, vaan hän tunnusti ne ja kääntyi Jumalan puoleen. Daavid koki Jumalan avun henkilökohtaisesti elämässään ja todistaa näin elämällään meille Jumalan voimaa.

Daavid, nuori paimenpoika, nousee lopulta kuninkaaksi. Hänen elämässä on kuitenkin paljon vastoinkäymisiä. Hän joutuu pakenemaan kuningas Saulia, kokee menetyksiä ja tekee myös vakavia syntejä. Silti hän palaa aina Jumalan luo.

Nykypäivän kristinusko Saulin ja Daavidin valossa

Saulin ja Daavidin tarinat ovat ajankohtaisia myös tänään. Ne muistuttavat meitä siitä, että olemme kaikki alttiita synnille. Kuten Saul, myös me voimme langetessamme syntiin menettää kaiken. Mutta tunnustaessamme oman syntisyytemme, kuten Daavid teki, saamme kohdata armahtavan Jumalan. Myös ympärillämme olevalla yhteisöllä on merkitys. Daavid oli osa kansaa. Omalla esimerkillään ja toiminnallaan hän ansaitsi kansansa tuen. Ilman tuota tukea hän ei olisi ollut mitään.

Seurakunta ja ympärillämme oleva yhteisö voi tukea meitä uskossamme ja auttaa meitä kasvamaan hengellisesti. Se miten yhteisö käsittelee syntisyyden käsitettä on ratkaiseva tekijä siinä, pysyykö ihminen yhteisön jäsenenä ja Jumalan yhteydessä. Ihminen on ensisijaisesti Jumalan lapsi ja sen kautta seurakunnan jäsen, ei toisin päin. Jeesus sanoi, että etsikää ensi Jumalan valtakuntaa, Jumalan todellisuutta

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

  • Olemme tarkkana ylpeyden suhteen: Pyrimme olemaan nöyriä ja tunnustamaan omat virheemme.
  • Tuemme toisiamme: Olemme läsnä toisillemme ja kannustamme toisiamme kasvamaan uskossa.
  • Palvelemme muita: Käytämme lahjojamme ja taitojamme toisten hyväksi.
  • Pysymme kiinni Jumalan sanassa: Raamattu on meidän oppaamme elämässä.

Saulin ja Daavidin tarinat ovat täynnä opetuksia, jotka ovat yhtä relevantteja tänään kuin tuhansia vuosia sitten. Kun tarkastelemme omaa elämäämme näiden miesten kertomusten valossa, voimme löytää uutta voimaa ja rohkeutta etsiä Jumalan tahtoa omaan elämäämme ja seurata Jeesusta.

Nykypäivän kirkko voi myös oppia näistä kahdesta miehestä. Kun me seuraamme Daavidin esimerkkiä ja hylkäämme Saulin tien, voimme rakentaa tulevaisuuden, jossa Jumalan valtakunta kasvaa.


by Jätä kommentti

Pelastuuko kirkko siitä eroamalla?

Kristillisen kirkon tulevaisuus Hesekiel ja Nehemian kirjan valossa

Hesekielin kirja tarjoaa profeetallista näkemystä sekä tuomiosta että uudistumisesta. Hesekielin kirjassa, luvussa 22 Jumala turhaan etsii muurin aukossa seisojaa Jerusalemista. Epäjumalanpalvelus ja pahuus on vallannut Jerusalemin eikä Jumalan eteen tuo kukaan rukouksiaan. Hesekielin kirja kuitenkin päättyy toivon sanomaan. Elävän veden virrat tulevat kumpuamaan sen kynnykseltä. Tuo kuva toteutui Kristuksessa, joka avasi elävän veden lähteen meitä varten ja hän on itse tuo lähde. Hän tuo toivon.

Kun yhdistämme tähän Nehemian kirjan kuvan ”muurinaukossa seisomisesta” ja vertaamme Nehemian aikaa omaamme, saamme syvällisemmän ymmärryksen kirkon nykytilasta ja tulevaisuuden haasteista. Nehemian kirja kuvaa kuinka jokainen pakkosiirtolaisuudesta palannut Jerusalemin asukas osallistui elintärkeän muurin rakentamiseen. Tavoitteena oli palauttaa Jumalan temppeli ja sitä kautta Jumalan läsnäolo Siioniin. Jokaisella oli tehtävänsä ja loppuvaiheessa jokaisella oli ase turvanaan työmaalla. Kukaan ei jättänyt paikkaansa vaan työtä tehtiin yötä päivää ja niin kauan että kaupunki ja temppeli olivat turvassa.

Muurinaukossa seisominen – symboli kirkolle

”Muurinaukossa seisominen” on voimakas symboli, joka kuvaa kirkon ja seurakunnan rakentamista. Se on evankeliumin eteenpäin viemistä maallistuvassa yhteiskunnassa. Se on myös raamatun sanan vaalimista ja osa kirkon tehtävää, vartioida uskoa ja totuutta. Mutta se on ennen kaikkea Jumalan lupausten toteutumisen odottamista. Sitä, että Jeesus tulee takaisin.

Sekä Hesekiel että Nehemia kuvaavat tilanteita, joissa Jumalan kansa on kokenut tuhon ja on nyt vastuussa uudistamisesta. Molemmissa kirjoissa on keskeistä Jumalan antama näky tulevaisuudesta. Tämä näky antaa toivoa ja ohjausta. Sekä Hesekielin että Nehemian kirjassa korostetaan yhteisön merkitystä. Jumalan työ tapahtuu yhteisössä. Sekä Hesekiel, että Nehemia puhuvat myös meidän ajallemme. Hesekielin näyt kertovat, että myös kirkko tarvitsee jatkuvaa uudistumista. Vanhat rakenteet ja tavat eivät välttämättä toimi enää nyky-yhteiskunnassa. Uudistuminen on paluuta juurille. Kirkon on palattava Raamatun sanomaan ja keskittyttävä Jeesuksen opetuksiin. Muurinaukossa seisominen muistuttaa meitä siitä, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta.

Kirkko on lähetetty kertomaan evankeliumia kaikille kansoille. Muurinaukossa seisominen tarkoittaa myös sitä, että olemme valmiita menemään sinne, missä meitä tarvitaan. Kirkon eri suunnat ja yhteisöt tarvitsevat toisiaan. Yhdessä voimme tehdä enemmän kuin yksin. Vaikka tulevaisuus näyttäisi epävarmalta, meillä on aina syy toivoa. Jumala on uskollinen ja Hän johdattaa kirkkoaan.

Siksi mietin sitä, että auttaako kirkkoa se, että eroamme siitä. Jos näemme kirkossa ja seurakunnissa epäkohtia ja syntiä pitäisikö siihen vaikuttaa ulkoa vai sisältä käsin. Edelleen paras mahdollisuus kutsua Suomessa ihmisiä Jumalan yhteyteen on Evankelisluterilainen kirkko jolla on yhä tärkeä osa suomalaisessa yhteiskunnassa. Löytyykö jostain yhteisö tai seurakunta joka olisi jollain tapaa synnittömämpi tai täydellisempi. Jokaisen yhteisön haaste ja ongelma kun on se että ne koostuvat syntisistä ihmisistä jotka tekevät virheitä. Tällaisia syntisiä Jeesus kutsuu luokseen. Jos eroan kirkosta, kohdalleni jää muuriin minun kokoiseni aukko.

Lopuksi

Hesekielin ja Nehemian kuva muurinaukossa seisomisesta tarjoavat meille vahvan perustan ymmärtää kirkon nykytilaa ja tulevaisuutta. Kun yhdistämme nämä kaksi näkemystä, voimme nähdä, että kirkolla on sekä haasteita että mahdollisuuksia. Tärkeintä on, että pysymme uskollisina Jumalalle ja hänen sanalleen.

Avainsanat: kirkko, Hesekiel,Nehemia, muuri, uudistus, tulevaisuus, yhteisö, usko, lähetystyö


by Jätä kommentti

Kain ja Abel

Blogitaivas on vietellyt hiljaiseloa. Kävijöitä on ollut rauhalliseen tahtiin muutamia satoja kuukaudessa mikä on ilahduttavaa. Mielessäni on ollut ajaa sivusto alas, mutta toisaalta tekstien luonne tekee niistä ikään kuin ajattomia. Ajaton on myös evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta.

Olen aina miettinyt sitä miksi kristikunta on niin kovin jakautunut, olen itsekin saanut melko ihmeellisiä kommentteja ja arvioita omasta hengellisyydestäni juuri toisilta kristityiltä. Myös opettajan työssäni olen kohdannut kummallisia kommenteja koulusta ja uskontotunneista. Yleensä ne ovat tulleet kristityiltä ihmisiltä, en juurikaan muilta. Jään miettimään sitä mikä meitä ns. uskovia vaivaa? Emmekö luota Jumalan kykyyn johdattaa asioita? No en sitä ala sen enempää pohtimaan, mutta juurisyy löytynee sieltä ihan alusta.

Kesällä sain kutsun puhekeikalle kotiseudulle Härmään. No, korona-tauti esti sen reissun, mutta aihe jäi elämään mieleen. Se oli ajatus siitä, että Jumalan kasvojen edessä meillä ei ole mitään muuta esitettävää pelastuksemme hyväksi, kuin Jeesuksen nimi.

Jotenkin tuota aihetta tutkiessani törmäsin Kainin uhrilahjaan Jumalalle. Kainin lahja ei kelvannut Jumalalle ja itselleni se on ollut aina hieman mysteeri. Mitä vika siinä on oikein voinut olla? Hän uurastaa pellolla ja näkee vaivaa. Sitten hän ylpeänä haluaa tuoda Jumalalle parastaan.

Raamattu ei kerro miten ja koska oli ryhdytty uhraamaan Jumalalle. Aivan ilmeistä oli kuitenkin, että uhrit vastasivat Mooseksen kirjan antamia ohjeita uhreista. Uhrieläimen veren oli virrattava, jotta uhri olisi kelvollinen. Veressä oli elämä. Uhraamisessahan ei ole kyse siitä, että Jumala tarvitsisi itse niitä uhreja vaan se niitä tarvitsee uhraaja.

Nimi ”Kain” tulee heprean kielen verbistä, joka tarkoittaa ’saada/hankkia’. Sana tarkoittaa jonkin arvokkaan ja voimallisen asian haltuunsa saamista. Heprean kielen nimi Hebel, suomeksi Abel, tarkoittaa haihtuvaa ’usvaa’ tai ’henkäystä’. Sanasta välittyy ajatus sumeasta epäselvyydestä, tyhjyydestä tai sisällön puutteesta. Samaa sanaa hebel käytetään toistuvasti Saarnaajan kirjassa turhuudesta puhuttaessa. Raamatun Abel ei tuo itseään esille lähestyessään Jumalaa ja hänen uhrinsakin on kasvanut syömällä itse ruohoa. Hänen ainoaksi ansiokseen jää lähestyä Jumalaa uskossa. Uskossa siihen, että toteuttamalla Jumalan tahdon hän saa siunauksen.

Kain, jonka nimi viittaa vahvasti tekemiseen ja työhön, tuo Herralle maansa antimia. Kainiin on asetettu paljon odotuksia esikoisena ja mahdollisena käärmeen pään polkijana ja pelastajana. Hänen uhrilahjansa on hänen omien käsiensä työtä, se on konkreettinen osoitus hänen ponnisteluistaan. Kainin ongelma ei ole se, että hän tuo uhrin, vaan se, että hän tekee sen väärästä syystä. Hän haluaa Jumalan hyväksynnän omien tekojensa perusteella. Hän uskoo, että hänen työnsä ansaitsee Jumalan siunauksen. Omavanhurskas ihminen yrittää itse hankkia Jumalan hyväksynnän omien tekojensa, hyvien tekojen tai uskonnollisten rituaalien kautta. Joskus yritämme jopa rukouksella hakea Jumalan huomiota ja hyväksyntää ja näin Jumalanpalveluksemme on enemmän Jumalan suosion hakemista ,kuin hänen palvomistaan pyyteettä.

Aabel, nuorempi veli, tuo parhaan karjansa esikoisen. Aabelin uhri hyväksytään, koska se on uskon teko. Heprealaiskirjeessä Paavali kirjoittaa: ”Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa, ja uskovana hän puhuu vielä kuoltuaankin”. Aabel luottaa siihen, että Jumala on hyvä. Hän ei yritä ansaita Jumalan hyväksyntää omilla teoillaan, vaan hän luottaa täysin Jumalan armoon.

Jumala ei hylkää Kainin uhria siksi, että se olisi huonolaatuinen tai väärässä muodossa. Ongelma on Kainin sydämessä. Hän haluaa ansaita Jumalan hyväksynnän omilla teoillaan. Tämä on tärkeä oppi meille kaikille. Hyvät teot ovat tärkeitä, mutta ne eivät pelasta meitä. Pelastus tulee vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.

Kainin omavanhurskaus johtaa kateuteen, vihaan ja lopulta murhaan. Omavanhurskas ihminen ei voi tuntea todellista rauhaa, koska hän on jatkuvasti huolissaan omasta riittävyydestään Jumalan edessä. Hän vertailee itseään toisiin ja kokee jatkuvaa painetta olla parempi. Samalla hän saattaa vaatia muilta samaa ja jopa enemmän.

Aabelin usko vapauttaa hänet tästä taakasta. Hän voi elää vapaasti, koska hän luottaa siihen, että Jumala rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Hän ei tarvitse todistaa arvoaan kenellekään.

Me kaikki olemme taipuvaisia omavanhurskauteen. Me haluamme, että muut hyväksyvät meidät ja haluamme olla myös Jumalalle mieliksi. Me teemme hyviä tekoja, mutta usein väärästä syystä. Haluamme, että ne tuovat meille tunnustusta ja hyväksyntää.

Meidän täytyy oppia luottamaan Jumalan armoon. Meidän täytyy ymmärtää, että emme voi ansaita Jumalan rakkautta omilla teoillamme. Pelastus tulee vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.


by Jätä kommentti

Joulun odotusta

Joulun odotus on ollut erilaista tänä vuonna. Ukin ja Mummon kuolema melko lyhyellä aikavälillä on pysäyttänyt ainakin oman ajankulkuni melko tehokkaasti. Suru ei ole ollut ainoa mitä tämä kaikki on jättänyt jälkeensä, vaan samalla on jäänyt paljon aikaa energiaa, jolle ei ihan heti ole löytynyt käyttöä. Toisin sanoen olen kokenut itseni aika-ajoin merkityksettömäksi tai jopa turhaksi. No nuo ovat tietysti tunteita, eivätkä ole totta. Mutta niin intensiivisiä ovat kuluneet vuodet olleet ettei ole oikein osannut ajatella omia touhujani ja tekemisiäni. Ehkä päällimmäisenä on jonkinlainen uupumus kaiken huolehtimisen ja Kainuun matkailun päätteeksi. Tämä paljastui itselleni, kun tein kotona takkapuita pari päivää sitten, melkein oksensin, kun mieleen tuli se valtava polttopuumäärä, jota olen käsitellyt mummolassa näiden vuosien aikana. Puun haju ja sirkkelin ääni laukaisivat liian monta muistoa yhtä aikaa.

Onneksi joulu ei ole kiinni omista tuntemuksistani vaan se on monen osan summa. Tärkeimpänä on sanoma vapahtajan syntymästä. Itselleni on tärkeää se, että perheenä kokoonnumme yhteen ja vietämme aikaa yhdessä. Lahjat ja syömiset ovat toisarvoinen seikka, vaikka ovatkin iso osa joulua.

Ihmisinä lataamme valtavasti odotuksia jouluun ja yhteen tulemiseen. Ulkoiset seikat saattavatkin nousta niin tärkeäksi ettemme näe ihmisiä niiden takana. Emme osaa rauhoittua ja rentoutua itse sanoman äärelle. Mikä se sanoma sitten on?

Kristikunnan tärkein juhla ei ole joulu, vaan joulu on tuon varsinaisen juhlan alku. Siksi palmusunnuntain, pääsiäistä edeltävän sunnuntain teksti raamatusta on myös joulun odotuksen aloittavan adventtisunnuntain teksti. Jeesus ratsastaa aasilla ylös Jerusalemiin. Joulusta aloitamme juhlimaan ylösnoussutta vapahtajaa ja lunastajaa. Valo, joka tulee maailmaan, tuo meille toivon iankaikkisuudesta. Joulun sanoma on sanoma syntien anteeksi antamisesta ja saamisesta.

Luukas evankeliumissaan valaisee joulun sanomaa ehkä parhaiten, kun hän kuvaa sitä, keille ilosanoma ilmoitetaan ensimmäiseksi. Emme useinkaan huomaa lukiessamme jouluevankeliumia, että paimenet nousevat arvoon arvaamattomaan, kun heille kerrotaan, että vapahtaja, lunastaja ja Messias on syntynyt. Tämä hyljeksitty kansanosa piti itseään kirottuna ja pelastukseen kelpaamattomana, koska he joutuivat olemaan sapattinakin töissä. Heitä pidettiin epärehellisinä ja epäluotettavina ihmisinä. Nyt he saavat kuulla, että Messias syntyy eläinsuojaan, köyhiin oloihin, samanlaisiin kuin missä he itse elivät. Heille paljastuu Jumalan todellinen luonne, Jumala ei olekaan hylännyt heitä. Jumala rakastaa heitäkin. Enkeleiden ilmoittamana Jumalan viesti avautuu heille kristallin kirkkaana. Jeesus syntyy vaikeisiin olosuhteisiin. Häntä pidetään aviottomana lapsena, jonka pelasti vain Joosefin rohkeus ja kuuliaisuus. Kihlatun naisen ei kuuluisi olla raskaana eikä miehen tulisi kelpuuttaa tällaista naista puolisokseen. Tällaisten ihmisten kautta Jumala toteuttaa pelastussuunnitelmansa. Tärkeintä Jumalalle ei sittenkään ole uskonnollinen puhtaus ja maallinen maine ja mammona vaan uskollisuus ja sydän, joka on kääntyneenä Jumalan puoleen. Sydän joka huutaa Jumalaa avukseen.

Joulun sanoma on köyhien ja syntisten evästä. Joulun sanoma kirkastuu siellä, missä ihminen myöntää heikkoutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Joulunsanoma leimahtaa liekkiin siellä, missä ihminen suostuu sovitukseen Jumalan kanssa ristin miehen sovittamana.


by Jätä kommentti

Kahden maan kansalainen

Edellisestä tekstistä on kulunut melkoinen tovi. Elämän haasteet ovat pakottaneet priorisoimaan ajankäyttöä. Väsymys ja ahdistus on ollut kaverina melko pitkään. Surutyötä on tehty kun appivanhemmat siirtyivät Taivaan kotiin kuluneen vuoden aikana ja siihen liittyvä elämän muutokset ovat haastaneet kyselemään kaiken tarkoitusta. Huomio on kiinnittynyt omiin vanhempiini, jotka tekevät omaa taivaltaan Etelä-Pohjanmaalla. Monessa kohtaa olen joutunut parannuksen paikalle ja yksi niistä on suhteeni kotiväkeen. Pohjoisen suunta on määrittänyt tekemisiäni jo vuosia ja nyt se on poissa.

Jumalalle on tärkeää kaikki suhteet. Jeesuksen tärkein tehtävä oli korjata ihmiskunnan suhde Isään, Jumalaan. Jeesuksen elämä haastaa meitä kaikkia miettimään omaa taivallustamme. Vaikka elämme armon alla, voimme helposti ajautua lain alle kun huomaamme kerta toisensa jälkeen lankeavamme omiin helmasynteihimme. Syyttäjä saa meistä helposti otteen ja koemme kelpaamattomuutta Jumalan edessä.

No tämä oli aika pitkä saattelu varsinaiseen tekstiin jonka ajattelin jakaa tänne. Tiistain lehdessä oli hartaustekstini Itsenäisyyspäivälle. Jospa jaksaisin palata hieman useammin kirjoittamaan.

Huomenna Suomi täyttää 106 vuotta. Kysyin koulussa lapsilta, mitä itsenäinen Suomi heille merkitsee. Ensimmäiseksi nousi ajatus, että saamme olla vapaita ja saamme jokainen olla juuri sellaisia, mitä itse haluamme olla. Yhtä tärkeänä lapset pitivät sitä, että olemme turvasta sodalta ja väkivallalta.

Omat isoisäni uhrasivat parhaat vuotensa talvi- ja jatkosodassa puolustamalla noita samoja arvoja, joita lapset pitävät yhä tärkeinä. Kotirintamalla heidän vaimonsa ja perheensä maksoivat kyynelten muodossa samaa hintaa.

Sota, väkivalta ja pahuus ovat aina läsnä ihmiskunnan ja tämän maailman todellisuudessa. Kateus, ahneus, katkeruus ja kostonhimo ajavat niin yksilöitä kuin valtakuntiakin väkivallan tielle. Ukrainassa nuoret miehet ja naiset antavat nyt omat uhrinsa kansansa ja koko Euroopan vapauden ja turvallisuuden takia.

Kun Jumala loi maailman ja ihmisen, hän totesi sen kaiken olevan hyvää. Jumala ei luonut sekundaa. Hän loi ihmisen ikuisuusolennoksi ja vapaaksi. Hän antoi luomakuntansa ihmisen vastuulle ja hoidettavaksi, mutta me tiedämme, miten siinä lopulta kävi. Ihminen ei osannut käyttää vapauttaan oikein, vaan lankesi ja menetti yhteyden Luojaansa. Jumalan piti ottaa käyttöön suunnitelma B. Golgatalla Jeesus kärsi rangaistuksen koko ihmiskunnan syntien takia. Kuolemallaan hän lunasti ihmisille kansalaisuuden Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan.

Jokainen meistä kohtaa elämänsä taipaleella iloa, surua, kärsimystä, onnea, hylkäämistä ja rakkautta. Se on ihmisen osa. Mutta me suomalaiset saamme kohdata ne vapaassa ja itsenäisessä maassa. Kahden maan kansalaisina meidän lopullinen turvamme on Jeesuksessa, joka odottaa meitä kotiin taivaalliseen valtakuntaansa.

”Jalat pidän mullassa maailman,katseellani taivasta tavoitan. Tiedän minne matkaani tehdä saan, olen kansalainen kahden maan.”

-Pekka Simojoen laulu: Kahden maan kansalainen-


by Jätä kommentti

New Wine kesäjuhla 2023

Edellisestä tekstistäni on kohtuullisen pitkä aika. Elämässä on tapahtunut paljon. On ollut ahdistusta, huolta, surua ja kipua. Välillä on Daavidin tapaan huutanut Jumalan puoleen, etkö Isä kuule kun huudan puoleesi. Eikö tämä jo riitä. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, yriytän löytää istuma-asentoa, jossa ei sattuisi selkään ja jalkaan. Iskiashermo sykkii jalkaterään saakka. Liikuvalle ihmiselle tällainen on myrkkyä. Mutta fyysinen kipu, jota koen ei ole turhaa. Se on pakottanut pysähtymään ja pohtimaan asioita. Se on pysäyttänyt minut oman ylpeyteni äärelle. Katselemaan sitä patsasta jonka olen pystyttänyt omaksi kunniakseni. Sen jalustassa lukee: Minä pystyn, Minä kykenen, Minä en tarvitse apua!

Tuon ylpeyden ja asenteen takia kontaan nyt selkäni kanssa ja näen kuinka Jumala vaikenemalla pakotti minut asettumaan hiljaa hänen kasvojensa eteen ja odottamaan. Tänne tullessa minulla ei ollut yhtään kysymystä Jumalalle, ei ennakko-odotuksia eikä edes kiitosta Jumalalle. Ainoastaan tyhjät kädet ja pohdintaa siitä että onko tuolla ylhäällä edes ketään.

Olen näitä olojani käynyt läpi Facebook videoissani ja niiden kanssa roikkunut kiinni Raamatun sanassa. Mutta eilen illalla lopulta päädyin rukouspalveluun vaikka en aikonut sinne mennä. Jalkani eivät piitanneet penseydestäni vaan raahauduin vaimoni perässä eteen. Ajattelin että voin edes lasteni ja vanhempieni tilanteet viedä Jumalan eteen. Siinä sitten seisoessani ja ihmetellessäni mitä oikeastaan täällä tein, tuli Mark, englantilainen pastori viereeni ja kysyi puhunko englantia ja alkoi hyvin yksinkertaisella tavalla rukoilla ja lohduttaa minua. Kertoa niitä sanoja ja asioita joita henkeni oli vailla ja joita sieluni oli epäillyt. Jumala vastasi vihdoin huutooni ja sanoi Minä Olen! Minä olen sinun kanssasi, en minä sinua jätä, sinä olet minun rakas lapseni! Pyhä Henki mursi sanan varsinaisessa merkityksessä minut ja olin pudota polvilleni itkemään itkua jota en olisi halunnut itkeä.


by 1 kommentti

Perusta

Olen viimeiset kuukaudet joutunut pohtimaan oman uskoni perustuksia. Mihin oikeastaan uskon ja miten uskon. Olen pitänyt joitakin puheita ja opetuksia jotka sivuavat tätä pohdiskelua ja yrittänyt hahmottaa raamatusta sitä mitä on kristinusko ja kuka on Jumala.

Jumalan persoona herättää minussa tällä hetkellä lähinnä pelonsekaisia ajatuksia. Päällimmäisenä on valtava kunnioitus häntä kohtaan. Jumala on niin ääretön ja valtava, etten osaa hahmottaa hänestä yksityiskohtia. Hän on kaikkialla, mutta en tavoita häntä millään aisteillani. Siksi välillä tuntuu että huudan elämäni tuskaa tuuleen, jossa kukaan ei kuule eikä kukaan vastaa.

Raamatussa meille opetetaan, että usko syntyy kuulemisesta eli Jumalan sanasta. Johannes aloittaa evankeliuminsa kertomalla, että alussa oli Sana ja Sana on Jeesus. Että sanalla on kaikki luotu. Sana eli Jeesus synnyttää uskon. Usko ei lopultakaan ole jotain jonka voin itse synnyttää itsessäni. Voin ainoastaan viettää aikaa Sanan kanssa.

Nahumin kirjassa, sen alkujakeissa on ajatus siitä, kuinka voimme kestää Jumalan edessä, joka voi hävittää koko maanpiirin. Nahumin tekstiä ei ole julistettu vain hänen aikalaisilleen, vaan myös meille. Olen aloittanut tämän tekstin helmikuulla ja siitä asti olen kipuillut oman itseni kanssa ja viime yönä Jumala lähestyi minua unen kautta nostaen esiin sen kutsun, jonka hän on minuun istuttanut. Kutsun ,jonka osa on esimerkiksi tämä blogi-alusta. Kutsun evankelistan osaan. Sen miksi kirkko ja seurakunta on olemassa. Eli julistamassa Jeesusta Kristusta, Maailman vapahtajaa ja valoa.

Minun sieluni ja ruumiini haluaisi tehdä aivan eri asioita, aivan kuten Paavalikin jo kipuili. En tiedä mikä oli hänen pistimensä ja kipunsa, mutta minä olen oppinut tuntemaan omani. Kipu elämässä ei ole mieltä ylentävä asia, mutta se voi olla asia jonka kanssa on pakko mennä Jumalan luo. Sen olen joutunut nyt tekemään ja Jumala vastasi heti.

Minun uskoni ja elämäni perusta on Jeesus, hyvä paimen. Ei minä, Tapio, ja minun tarpeeni. Jumala tietää mitä minä tarvitsen siihen, jotta voin kulkea sen tien, joka Jeesus on. Jumala tietää mitä tarvitsen että ymmärrän sen totuuden joka Jeesus on ja jumala tietää mitä tarvitsen jotta voin elää todeksi sen elämän joka Jeesus on.


by 1 kommentti

Hajatuksia

Otsikkokin jo kertoo, että kovinkaan ylellisiä ja syvällisiä ei tältä tekstiltä kannata odottaa. Koronaa on nyt sairasteltu ja podettu useampi viikko. Yskitty ihan tosissaan ja yritetty toipua. Vähitellen on yskiminen vähentynyt ja eilen tein ensimmäisen kävelylenkin. Urheilevalle ihmiselle on vaikeaa pysyä aloillaan ja pakkolepo syö miestä. On ahdistanut ja masentanut. Olo on ollut välillä epätodellinen ja kodin seinät ovat olleet aivan liian lähellä toisiaan. Onneksi olen jo voinut käydä töissä ja saanut tehdä töitä lasten kanssa, vaikka puhuminen ärsyttääkin kurkkua ja iltaisin ääni on ollut melko möreä. Onneksi en opeta musiikkia!

Ahdistus on asia, joka muistuttaa lumipalloa, joka pyöriessään kasvaa kokoa. Se kerää mukaansa vanhoja asioita ja kehittää uusia eikä se kysele lupia. Se vain tulee ja asettuu taloksi. Välillä se on kuin teini joka valvoo ja valvottaa yökaudet. Välillä se on kuin kaunis mutta sumuinen päivä, peittäen maisemat kosteaan peittoonsa. Joskus se on kuin kaunis iltarusko, jota katselen etäältä, ihaillen sen värejä toivoen, että seuraava päivä olisi lämmin ja helteinen. Joskus sitä vaalii ja silittelee ystävän kanssa, koska hän jaksaa hiljaa kuunnella ja joskus sitä vihaa kun jokainen vastaan tuleva pärstä ärsyttää ja jokaisella tuntuu olevan neuvo kannettavanaan.

Jeesus vetäytyi aika ajoin yksinäisyyteen ollakseen Isän kanssa. Jollain tavoin itsekin koen tämän ajan olleen erämaataivalta, jonka aikana on ollut välillä tyhjyyttä ja hiljaisuutta ja välillä mahdollisuus kohdata Jumala. Raamattu on tullut avuksi ja sillaksi ahtaimpien paikkojen kohdalla. Oma syntisyys ja vajavaisuus paljastuu näissä kahden keskisissä hetkissä Jumalan kanssa. Mutta samalla Jumalan Pyhä Henki lohduttaa ja vie armon lähteen luo, josta voi ammentaa ikuisen elämän vettä, jota vain heikkona osaa kaivata.

Nuorempana heikkous vei pois päin Jumalasta, kun syyttäjän raskas käsi painoi harteita alas. Nyt oma heikkous pakottaa pysymään valossa, vaikka se välillä paljastaakin sielun kipeitä paikkoja ja asioita. Jumalan Pyhän Hengen parantava kosketus on ainoa lohdutus kun omat voimat hajoavat. Ja vaikka ei olo sinällään parantuisi, niin se maisema, jossa kuljen on avarampi ja toivo paremmasta on elää. Toivo onkin kannatellut elämääni ja auttanut kulkemaan eteenpäin.


by Jätä kommentti

Enkeliparantajat ja epäjumalat

19.11.2012 | Tapio Laakso

Kymmenkuntavuotta sitten kirjoittelin seuraavanlaisen blogin uushenkisyydestä.

19.11.2012 Kotimaan blogit

”Monet enkeliparantajat ovat kristillisempiä kuin henkien riivaamat uskikset”.

Tämä lause tarttui Heikki Hilvon Pyhä Henki ketjusta silmään. Lause on toki irroitettu asiayhteydestä mutta siinä on tärkeä viesti sisällä.

Ensinnäkin persoonallinen Pyhä Henki on minulle totta ja olemassa. Pyhä hengen voimavaikutukset ihmisessä ovat jo raamatunkin kuvausten mukaan melkoisia. Apostolien teoissa kuvataan heikkouden vallassa olevia pyhiä ja keskellä päivää juopuneilta vaikuttavia opetuslapsia. Tarvitseeko ihan näin voimallista kokea ollakseen oikea uskova? Ei mielestäni tarvitse, mutta niin vaan joskus käy ja joskus vaan on niin, että ihminen ihan puhkeaa puhumaan kielillä.

Entäs ne enkeliparantajat.  Ovatko he tämän ajan afroditen palvojia ja raamatun Simon Noidan perillisiä. Shamanismia ja henkiparantamista on ollut koko maailman syrjän olemassa, sen rinnalla kulkee luonnotaishoito ja tieto luonnonlääkkeistä.

Luontaishoidoista osa on todellista ja osa puhdasta uskomusta, lumetta. Shamanistit ja Wiggat eivät ole paholaisia vaan ihmisiä jotka ovat ottaneet maailman henget tosissaan, he tuntevat keskimääräistä paremmin mitä on uskonnollisuus ja yliluonnollisuus ja he osaavat liikkua siinä maailmassa luontevasti, He ovat sielultaan herkkiä ihmisiä.

Nyt vaikutta siltä etteivät kirkkon miehet ja naiset osaa ottaa kantaa siihen mitä nämä ilmiöt edustavat. Pelkona on että leimaudutaan itse hörhöksi puhumalla pahoista hengistä ja Pyhästä Hengestä saman aikaisesti.

Onko suhtautuminen yliluonnollisuuteen  kriisissä kirkon sisällä. Miten vaikeaa on katsoa Jumalaa länsimaisesta tieteellisestä ikkunasta. Onko näin, että pahan voimia ei ole olemassa kuin ihmisen teoissa, mutta Jumala on olemassa jollain salatulla tavalla. Jumala pelastaa ihmisen, mutta muu on ihmisen varassa. Yliluonnollisuus on enemmän sattumaa kuin Jumalan toimintaa. Tässä tuntuu olevan melkoinen ristiriita Raamatun sanan kanssa.

Tästä juontuu mielestäni karismaattisuuden kriisi. Siitä on tullut lainsuojaton ilmiö, jota kaivataan mutta jota pelätään. Karismaattisista ilmiöistä on tullut vapaiden suuntien omaisuutta ja niitä voidaan rauhassa arvostella ulkopuollelta niitä kuitenkaan ymmärtämättä.

Kun nykyinen sukupolvi, joka on vieraantunut kirkosta törmää omaan avuttomuuteensa elämän rajallisuuden kanssa, se hakee turvaa sieltä mistä saa. Kyse on sielun tarpeesta päästä yhteyteen salatun maailman kanssa ja kokea sen voima. Pystyykö Kirkko vastaamaan tähän tarpeeseen tällä hetkellä?

Aikoinaan Simon Noita, joka oli myös pidetty mies samoin kuin kupariseppä Aleksandroksen puolustamat Afroditen palvojat, tarjosivat tätä hyvää kansalle mutta heidän taustallaan oli maailman henget ja ennen kaikkea raha.

Samaan suoneen iskee nyt Uushenkisyyden kauppamiehet. Suurin osa heistä on liikkeellä vilpittömin mielin ja kokevat olevansa rehellisiä elikeinon harjoittajia (joita he varmasti Suomen lain mukaan ovatkin) jotka johdattavat ihmiset Maan voimavirtojen lähteille ja enkelien parantavien yliluonnollisten siipien suojaan. He eivät näe siinä mitään ristiriitaa Raamatun opetusten kanssa, koska he eivät raamattua tunne ja kukaan ei muutakaan opeta. Kenttä on jätetty niin sanotusti vapaasti pelattavaksi.


by Jätä kommentti

Pyhyyden kokemukset

Meihin ihmisiin on vahvasti istutettu tarve kokea ja tuntea asioita. Aistimme, tunne-elämämme ja psyykkeemme ovat kuin imupaperi, joka imaisee ympäristöstään kaikki tunneärsykkeet halusimmepa sitä tai emme. Olemme empaattisia ja useimmat meistä haluavat elämässämme myötä elää muiden ihmisten rinnalla täyttä elämää. Samalla haluamme kokea onnea, iloa ja kaikella tavalla rikasta elämää. Psyykkeemme on riippuvainen kokemuksista, jotka vapauttavat onnellisuus hormoneita. Vastapuolella vaanii masennus, ahdistus ja jopa tunteettomuus. Pahimmillaan menetämme yhteyden omiin tunteisiimme. Jotkut hukkuvat katkeruuden ja vihan kaivoon menettäen vähitellen ilon elämästään ja silloin jää jäljelle ruokittavaksi vain negatiiviset tunteet.

Kun olemme tällaisia tunteella toimivia olentoja, saatamme joskus perustaa Jumala suhteemme omien tuntemuksiemme varaan. Alamme etsiä Jumalaa aivan väärästä suunnasta, omasta sisimmästämme. Määrittämme uskomme sisältöä ja kohdetta sen mukaan mitä tunnemme. Heijastamme omia tunteitamme Jumalaan ja perustelemme sitten valintoja sen mukaan mitä kuvittelemme Jumalan tuntevan ja ajattelevan. Usein näen jopa raamatuntulkintojen taipuvat sen mukaan mitä luulemme Jumalan oikeasti tuntevan asioita kohtaan. Näin syntyy epäjumala, joka näyttää erehdyttävästi aidolta. Sielunvihollinenkin kysyi ihmiseltä, onko Jumala todella sanonut noin, asettaen Jumalan sanan kyseenalaiseksi.

Tunneihmisinä jäämme joskus riippuvaisiksi erilaisista pyhyyden kokemuksista ja pyrimme etsimään ja toistamaan kaavamaisesti niitä tilanteita, joissa olemme kohdanneet Jumalan tai Jumaluuden. Tällöin katseemme kääntyy pois itse Jumalasta ja alamme omilla teoillamme ja kokemuksillamme ylläpitämään uskoamme. Useimmat itämaiset uskonnot perustuvat juuri tällaiseen ihmisten sisäisten tunteiden ja tarpeiden tutkimiseen ja niiden herättämiseen. Uushenkisyyteen, joka valtaa alaa maassamme, kuuluu juuri tällainen positiivisten ”energioiden” kanavoiminen ja niiden etsiminen omasta sisimmästämme. Mutta myös Kristinuskossa lipsahdamme helposti etsimään pelastusta kaavojen ja tekojen kautta. Alamme suorittamaan kelvataksemme Jumalalle, pelkkä armo tuntuu silloin liian helpolta tieltä pelastukseen ja anteeksiantoon.

Kun koronaepidemia alkoi ja kerroin jossain sosiaalisenmedian kanavassa ottavani ilman muuta rokotuksen, sain eräältä mieheltä kommentin, että enkö usko omaan immuniteettiini ja kehoni kykyyn vastustaa virusta. Kommentoijan taustalla oli juuri tällainen usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen kunhan hän vain herättää sisällään uinuvat kyvyt ja ominaisuudet oikeanlaisen energian avulla. Tällainen ajattelu nousee mm. budhalaisuudesta jonka opit tuntuvat kiinnostavan kovasti suomalaisia.

Jeesus, aloittaessaan toimintansa, kehotti etsimään ensin Jumalan valtakuntaa eli hankkiutumaan Jumalan läsnäoloon. Joskus tuo Jumalan läsnäolo tuntuu meissä fyysisinä tuntemuksina. Jumalan Henki aiheuttaa meidän kehossamme erilaisia tuntemuksia, jotka ovat hyvin yksilöllisiä, mutta yksikään tuntemus ei sinällään tarkoita sitä, että kun emme tunne mitään, etteikö Jumala olisi läsnä. Toisaalta kaikki tuntemukset eivät johdu Jumalasta vaan saattavat olla puhtaasti oman kehomme ja mielemme tuotoksia. Olennaista terveessä kristillisyydessä on Jumalan sanan julistus ja tuntemus. Pyhän Hengen läsnäolo kirkastaa aina Kristusta, Jeesusta. Jeesus on itse luvannut olla kanssamme maailman loppuun saakka. Eli siellä missä uskova on siellä on myöskin Jeesus. Ainoastaan jos kiellämme Jeesuksen, menetämme yhteyden häneen ja pelastukseen.

Jumalan voima ja henki tulee aina ulkopuoleltamme, eikä Jumaluutta voi löytyä meidän sisältämme. Jumalan suurin lahja on usko Jeesukseen. Meissä syntyy tunteita ja reaktioita kun kohtaamme Vapahtajamme, mutta nuo tuntemukset ja ilmiöt eivät pelasta meitä. Pyhyyden kokemukset eivät pelasta vaan meidät pelastaa yksin Jeesus.