(Lyhennetty versio turunkotikirkko.net -sivustolla viikko sitten julkaistusta blogista.)

Kirja reissasi automme takaoven lokerossa varmaan parikymmentä tuhatta kilometriä. Pillimehupurkki oli valutellut sisältöään kirjan syrjään. Liekö sokerointi ollut minun makuuni; pelastin kirjan ihmisten ilmoille viime kesänä ja jäin kiikkiin.

Tahmea kirja oli Carl-Erik Sahlbergin Den växande kyrkan. Kirja oli selkeä esitys seurakunnan kasvun yhdeksästä edellytyksestä. Päätin, että tämä opushan on käännettävä suomeksi. Sata sivua. Kyllä meikäläinen sen verran joutoaikoinaan naputtelee. Ruotsihan on suomalaiselle toinen äidinkieli, joten hommiin vaan! Taivahainen varjelus sai minut kuitenkin kysymään puolituntemattomalta papilta, onkohan kukaan kääntämässä kirjaa. En tiedä, olinko pettynyt vai ilahtunut, kun kuulin, että suomentaminen oli vireillä.

Sahlbergin mukaan seurakunnassa täytyy samaan aikaan pyöriä yhdeksän ratasta. Muuten seurakunta ei kasva. Tässä on kasvavan seurakunnan huriseva hammasrattaisto:

• Seurakunta on avoin kaikille. Kaikille.
• Seurakunta kantaa huolta hädänalaisista.
• Seurakunnassa on rakkaudellinen yhteys.
• Toiminnan keskipisteessä on Kristus.
• Seurakunnassa eletään pyhitettyä elämää.
• Seurakunta on valmis kärsimään.
• Seurakunta etsii Jumalaa rukouksessa.
• Maallikot toimivat seurakunnassa.
• Seurakunta on avoin Pyhän Hengen voimalle.

En esittele edellisiä kohtia erikseen. Lukekaa itte! Hammasratasvertauskesta ei kannata syyttää Sahlbergia, se on minun.

Onko yhdeksän hammasrattaan samanaikainen pyörittäminen edes mahdollista? On parasta kurkata apua Raamatusta. Jeesus sanoo suunnilleen näin: ”Pyöritelkää minun hammasrattaitani, sillä minun hammasrattaani ovat kevyet pyöritellä.”

Sahlberg sai minut uskomaan, että toimiva kone on kasvavan seurakunnan edellytys. Siis edellytys – ei hiuksia nostattava vaatimus. Jos rattaisto on Jumalan tahdon mukainen, niin eikös suurin osa pyörittämisestä hoidu Jumalan omalla voimalla.

Seurakunnan tehtävä on edistää Jumalan valtakunnan sitä nurkkaa, joka ylettyy maan päälle asti. Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta, aikooko tämä nyt Rakentaa Israelin valtakunnan uudelleen, Jeesus antoi opetuslapsille pikkuisen homman ”Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Me saamme voiman.

*  *  *

Kiinnostuitko Carl-Erik Sahlbergin kirjasta? Sen voi tilata täältä.

Päivä paistaa vielä…

Olisipa lysti kuulla mitä Havukka-aholla tuumaillaan nyt maailmankaikkeudesta, kun Einsteinin ennustamat gravitaatioaallot löytyivät ja vieläpä melko selkeinä jälkinä. Tosin kun katselin tutkijoiden hahmottelemaa kuvaa aiheesta tuli mieleen että liekö siinä Pylkerön klupiaskin kansi, johon hän mittaili avaruutta. Konstalle maailmankaikkeus oli juuri sen kokoinen, että sinne kaikki mahtui juuri sopivasti. Tosin Konsta voisi huolestua siitä inflaatiosta, tiedä vaikka olisi pian kutistumaan päin koko roska.

Itse jäin  miettimään ajatusta kun ”ei mikään” räjähti ”ei mihinkään” niin siitä syntyi kaikki. Mukuloitten kanssa tuota metkaa ajatusta pohdittiin ja eiköhän yksi jo tokaisut, että asiahan on selevä kun pläkki, Jumalahan se sitten tyhjästä nyhtäisi kaiken. Ja kieltämättä itsekin tuumailin osimmoilleen samoin.

Jollain tapaa tuo Konstan avaruuden mittailu on niin sopivaa tähän maailman aikaan, kun tiede ja uskonto tuntuvat vääntävän kättä välillä ihan tosissaan. Välillä tuntuu, että pelastus ja armo jäävät kaikenlaisten teorioiden jalkoihin, jos niihin ei usko tai uskoo. Toisaalta on reilua jos yhteisöt kertovat suoraan jos heidän tapansa uskoa on riippuvainen jostain teoriasta tai opista, joka kuitenkaan suoranaisesti liity siihen mitä Jeesus opetti. Tietääpähän väki sitten miten toimia.

En ota kantaa evoluutioon tai mihinkään muuhunkaan Raamatun ulkopuoliseen asiaan koska niissä on kysymys teoriasta. Yleensä teoriat todistetaan tieteellisesti ennen kuin ne otetaan käyttöön mutta evoluutio teorian kannalta se ei taida olla mahdollista ainakaan vedenpitävästi todistaa. Raamatun maailmankuva on ennen kaikkea kuva Jumalanvaltakunnasta ja ilmoitus kaikkivaltiaasta Jumalasta.

Lueskelin kreationistien todistelua nuoren maapallon teoriasta ja evoluution puolustajien vastaavia sivuja. Oli valitettavaa että edelleen todistelujen joukossa oli mm. 30-luvulla tehtyjä väärennöksiä ja huijauksia, joilla silloin pyrittiin saamaan Raamatun sanaa parempaan valoon. Huijaukset ovat siten heikentäneet myös mahdollisten oikeiden ristiriitaisuuksien tarkastastelua.  Itse asiassa tällaiset vinkaukset ovat omiaan heikentämään käsitystä myös kristinuskosta. Jostain syystä meillä uskovilla on aivan turhaan palava halu hieman parannella ja vahvistaa sitä mitä Raamattu sanoo.

Minä en jaksa enää pähkäillä asioita, joita en ymmärrä, ja tehdä niistä itselleni kynnyskysymystä. On mukavampi röhnöttää syysyönä sammalikossa  selällään  ja mittailla tähtitaivasta. Tuumia siinä samalla, miten taitavasti Jumala on tämän kaiken suunnitellut ja miten kaunista kaikki on. On mahtavaa että tiedemiehet voivat ratkoa luomakunnan ihmeitä, sillä jokainen tutkimustulos tuntuu paljastavan miten loogisesti ja nerokkaasti kaikki toimii.

Toukokuun lopussa järjestetään Tampereella Spirit 2014 tapahtuma. Tapahtuman tunnuksena on ”Sytytä mut”. Keskeisenä järjestelijänä Uusi Verso ja Kotiryhmäverkoston lisäksi on Hengen uudistus kirkossamme ry. Kaikki toimijoiden motiivina on avata ihmisten sydämet Pyhän Hengen toiminnalle, jotta evankeliumi saavuttaisi sukupolven, joka on etääntynyt kirkosta ja Jeesuksesta. Olen itse lähdössä paikanpäälle katsomaan ja ihmettelemään mitä Tampereella on saatu aikaan ja toivon mukaan myös kuulen kuulumisia muualta Suomesta. Tapahtuma on selkeä osoitus siitä, että Jumala edelleen toimii ja tekee työtään myös Luterilaisessa kirkossa. Tässä matkan varrella olen kuullut monenlaisia arvioita siitä, millainen kirkkomme on. Itse katsoisin asiassa hieman laajemmalle ja tutkisin milainen on Suomen koko siionin tila. Yhden Kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset kalpenevat sen rinnalla kun kokonainen kansakunta seisoo Jumalan kasvojen edessä.

Ehkäpä olisi hyvä hieman katsoa mitä Paavali sanoo Korintilaisille, kun nämä riitelevät siitä kenen oppia tulisi seurata 1. Kor 3. ”Paavali kylvi, Apollos kasteli mutta Jumala antoi kasvun….”

Talven aikana on käyty jos jonkinlaista keskustelua siitä millaisia puhujia ja pastoreita Suomessa kulkee puhumassa. Itse kukin on ollut varpaillaan sen suhteen, mihin suuntaan porukkaa kulloinkin viedään. Kuitenkin nyt, kun pöly on laskeutunut, huomaan, että kylvetty sana Jeesuksesta on jäänyt itämään ja kastelijoitakin on riittänyt. Uudet yhteisöt ovat tuoneet oman suolansa Suomen hengelliseen kenttään, vanhojen rinnalle ja moni uskoon tullut on löytänyt itselleen kodin. Se mikä minua harmittaa, että luottamus Jumalan antamaan kasvuun on silti heikkoa. Heikkous näkyy etenkin vanhojen seurakuntien taholla, niin vapaiden kuin luterilaistenkin keskuudessa. Pyhän Hengen uudistavaa ja vanhoja kaavoja murtavaa voimaa ei osata ottaa vastaan.

Älkää käsittäkö tätä väärin. Ei ole kyse siitä että ”vanhojen” Pyhien usko olisi ollut väärää, ei toki vaan sitä että uusi sukupolvi ei ymmärrä meidän vanhojen hengellistä kieltä. Heidän voittamisekseen takaisin Jumalalle tarvitaan Pyhän Hengen tulta ja viisautta siihen miten meidän tulisi järjestää seurakuntamme toimintaa niin että ihmiset kohtaisivat toisensa. Jumala loi ihmisen niin että hän kaipaa yhteyttä. Yhteys Jumalaan syttyy ja syntyy toisen ihmisen kautta ja sen ylläpitoon tarvitaan seurakunta. Nykyihminen kysyy kaikesta, että toimiiko se, niin myös uskosta. Toimiiko usko, muuttaako Jumala arkea, muuttaako usko elämäni elämisen arvoiseksi. Yksinäisyys on monelle maanpäällinen helvetti mikä osaltaan todistaa millainen luomus ihminen on. Yksin eläminen lisääntyy Suomessa huolestuttavalla vauhdilla.

Jumalalla on vastaus tähän ongelmaan, mutta hän tarvitsee ihmisiä antaakseen tuon vastuksen. Uskalsin, tosin aivan ennalta suunnittelematta, ottamaan viimeisessä Majatalo-illassamme ryhmissä toisten puolesta rukoilelemista siten, että ihmiset saivat laskea kätensä yhden ryhmän jäsenen päälle kukin vuorollaan ja toimia välikappaleina, ikään kuin putkina, ihmisen ja Jumalan välillä. Itse toimin esirukoilijana ja rukouksena käytin Isä Meidän rukousta, jossa on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Kun katselin edestä tuota rukouksessa olevaa joukkoa näin paljon kyyneleitä ja lohduttavia ihmisiä. Selvästi näkyi kuinka tarpeellista tuo kohtaaminen oli. Iltakahveilla kokemusta pureskeltiin ihmisten  kanssa  jo totesimme että kokemus  oli ollut hoitava ja voimaannuttava.

Hämmästyin sitä miten luontevaa kaikki oli, vaikka moni oli vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. Myös oma rauhallisuuteni yllätti itseni vaikka olin päätynyt tilanteeseen yllättäen. Koko tilanne oli puhtaasti heittäytymistä Pyhä Hengen varaan ja Kuten Jumala lupaa hän otti kiinni ja siunasi paikalla olevaa seurakuntaa. Tämä tällainen on sitä uutta Hengen uudistamaa seurakuntaa jolle Jumala antaa kasvun. Se ei ole vanhan vastakohta vaan kasvu voi saada alkunsa vanhastakin viinipuusta jos se vain juurrutetaan oikein.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyyttä ja kohtaamista voisi tarkastella myös siltä kantilta, että miksi sen tarve on suuri.  Maassamme kannetaan yhä traumaa, joka on lähtöisin sodan ruhjomista perheistämme ja suvuistamme. Sodasta palanneet miehet kohtasivat vaimonsa, jotka olivat jo kertaalleen hyvästelleet miehensä sodan uhreiksi. Kun mies sitten enemmän tai vähemmän terveenä palasi sodasta, aviopuolisoiden välille oli syntynyt usein juopa, joka näkyi läheisyyden ja koskettamisen puutteena. Perhe oli kotirintamalla taiteillut yksin arjen läpi ja äidin oli peitettävä huolensa lapsilta. Miehen mieli oli kiinnittynyt rintamakaveriporukkaan, jonka kanssa oli jaettu sodan kauhut.  Sodan jälkeen lapset saivat nähdä isän ja äidin, jotka eivät koskettaneet toisiaan ja vaikenivat. Menneisyys hukutettiin työhön ja  sodan aikana alkanutta pärjäämisen kulttuuria jatkettiin. Tätä saamaamme perintöä siirrämme yhä eteenpäin.  Tämän kaikki heijastuu yhä koko yhteiskuntaamme ja maksamme siitä hintaa. Me suomalaiset koemme yhä, että yksin jäädessämme on pakko pärjätä. Koemme usein häpeää asioista, joissa emme pärjää ja suljemme ne sisäämme. Samoin teemme loukkauksille ja vastoinkäymisille, joita olemme kohdanneet elämässämme.

Jumalan työkalupakkiin kuuluu tärkeimpänä asiana kyky antaa anteeksi.  Jumala tarjoaa sitä meille seurakunnan kautta. Jeesuksen antama malli ristillä näyttää miten konkreettista anteeksianto voi olla.  Samanlaista esimerkkiä näytti Stefanos kuolemansa hetkellä. Anteeksiannosta ja anteeksiantamisesta alkaa prosessi, jossa Jumala tahtoo Pyhän Hengen kautta olla mukana.

Jotta seurakunta voisi nousta uudelleen oman yhteisönsä keskipisteeksi ja valoksi, on meidän ”vanhojen” löydettävä Pyhän Hengen tuli sydämiimme ja annettava oma panoksemme sille että seurakunta voisi aidosti kasvaa. Meidän ajateltava laajemmin ja pidemmälle asioita kuin mitä olemme tottuneet. Parhaiten se onnistuu kun luovutamme ohjat Jumalalle. Se miten se tapahtuu, niin tarkemmat ohjeet löytyvät Raamatusta.

Toimitin sunnuntaina tuomasmessuhiipparin virkaani Turun Mikaelinkirkossa. Hiippailin siis kamera kaulassa omia polkujani ympäri temppeliä, kun muut osallistuivat messuun perinteisemmin. Kapusin parvelle ja näppäsin pari kuvaa Laura Kalajasta. Hän oli päässyt Elämän leipä – saarnassaan kermaleivoksista ruisleipään.

”Elämän leivän tuntee siitä, että siitä ei jää nälkä.”

Meillä viestintäihmisillä on usein monta rautaa tulessa. Erään blogitekstin dead line oli juuri mennyt, ja vilkaisin kännykästä, oliko asian tiimoilta tullut kiireellistä viestiä. Ei ollut. Sen sijaan oli tullut viesti Baijerista: ”Terveiset suomenkielisestä jumiksesta! Oli kyllä niin kylmä kirkkorakennus, että alko tärisyttään, mutta onneksi tutut sanat lämmitti.”

”Tutut sanat lämmitti.” Tiesin, että ystävälleni suomenkieliset ehtoollisen asettamissanat ovat erityisen tärkeät.

”Kiitos terveisitä. Terveisiä Tuomasmessusta”, vastasin näppäilyvirheilleni uskollisena.

Olen säännöllisen sattumanvaraisen sinnikkäästi rukoillut ystävälleni seurakuntayhteyttä hänen nykyisessä kotimaassaan. Vaihtoehtoja riittää Baijerissakin. Ehkä juuri rukousurakkani takia viesti kosketti minua kirkon parvella erityisesti.

Niin toimii Jumala. Hän yhdistää seurakuntansa yli kaikenlaisten rajojen. Ei vain meitä Tuomasmessussa olevia. Ei vain minua ja Turun kotikirkkolaisia, joiden nettisivuille olin juuri kirjoittanut blogin. Ei vain minua ja toispual jokke Varikko-messussa olijoita, joiden joukossa oli paljon ystäviäni. Ei vain minua ja ystävääni Baijerista.

Istuessani yksin keskellä messua koin uudella tavalla, että Jumala tahtoo yhdistää kaikki kristityt. Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa joku osallistuu kanssani täsmälleen samalle ehtoolliselle.

Laskeuduin ylhäisestä yksinäisyydestäni kirkkosaliin.

”Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän…”, aloitti liturgi.

Ehtoollisjono oli pitkä. Ihmiset lauloivat. Tuli minun vuoroni saada leipää. Gluteeniton limppu oli hajonnut murusiksi, ja pappi yritti koota muruista minulle suuhunpantavaa. Minua hymyilytti.

Valot ja varjot ovat minua viime päivinä mietityttäneet.

Jos kulkee kohti valoa, niin varjot jäävät taakse.

Jos katsoo kohti valoa, näkee minkä muotoisia asiat ovat.

Jos kääntää selkänsä valolle…

Petra laulaa kauniissa Road to Zion -kappaleessa: ”Where there’s a shadow, there’s a light.”

Tuumin, että tämä pitää paikkansa paikkansa myös kääntäen. Missä on valo, siellä on varjo.

Väittävät jonkun laskeneen, että Raamatussa sanotaan 365 kertaa ”älä pelkää”.

Meikäläinen kiljaisi ensimmäisen kerran 49 vuotta sitten Lapuan synnytyslaitoksen kätilöiden ja äitini riemuksi. Sitä ääntä on riittänyt siitä asti, eikä loppua näy. Isä on joskus aika osuvasti luonnehtinut minua sanoen, että tuo poika puhuu niin paljon, että väkisinkin tulee asiaa sekaan. Joten opettajan ammatti passaa meikäläiselle kuin nenä päähän. Lapsena en kuitenkaan haaveillut opettajan urasta, päinvastoin, kun oma openi toisella luokalla ehdotti open ammattia, ajatus lähinnä kauhistutti, olla nyt koulussa koko elämä.

No tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Takana on  enemmän kuin puoli elämää koulumaailmaa ja se näkyy. On luultavaa, että tuntematon ihminen tunnistaisi minut opettajaksi muutaman minuutin keskustelun jälkeen. Liekö Taivaan Isä tahalleen järjestänyt synttäripäiväni kunniaksi jokavuotisen esimies-alaiskeskustelun, jossa yhtenä pohdinnan aiheena on opettajuus. Minua ei hirveästi innostanut ajatus siitä, että pitäsi kaivella esille omia vahvuuksia ja heikkouksia opettajana. Itse asiassa olin etukäteen ajatellut vaieta koko asiasta, mutta mitenkäs tällainen höpönassu osaisi olla hiljaa. No, ei se loppujen ollut niin kamalaa, kiitos hyvän esimiehen. Mutta jäin miettimään miksi minusta ei tullut kokkia, pappia tai nuorisohjaajaa ja miksi olympiahiihtäjä haaveet kuihtuivat kun suksi ei kulkenutkaan tarpeeksi sukkelaan Korkiankallion maastoissa.

Syntymäpäivänä on hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin ja pohtia miksi olen juuri tässä. Opettajuus sinällään ei ole minulle se upein juttu tässä elämässä, vaikka koenkin sen tärkeäksi työksi. Opettajaksi tuleminen on ollut enemmänkin Jumalan minulle antama mahdollisuus ja lahja elää täyttä elämää ja löytää se kuka minä todellisuudessa olen kuin, että se olisi minulle täydellinen kutsumusammatti. Jokaisella on elämässä omat vaikeutensa, jotka pitää voittaa ja on aika osuvaa, että minun vaikeuteni ovat  liittyneet oppimiseen ja koulukiusaamiseen. Nyt vahvuuteni omassa työssäni on tukea ja kohdata lapsia joilla on samanlaisia ongelmia.

Taaksepäin katsellessa näen elämästäni ne solmukohdat, joissa Jumala on puuttunut asioiden kulkuun. On häkellyttävää miten täysin mahdottomalta tuntuneet vaikeudet  ovat muuttuneet mahdollisiksi, mutta täysin minusta riippumattomista syistä. Jumala on vähän kerrallaan opettanut minulle, että hänelle ei ole mikään mahdotonta. Se vetää ihmisen aika nöyräksi kun sen tajuaa.

Jumalan kasvatustyö saavuttaa jossain vaiheessa sen pisteen mistä Paavalikin puhuu eli täyden aikuisuuden Jeesuksessa Kristuksessa. Siihen liitty ymmärrys siitä kuka on Jeesus ja mitä merkitsee Jumalan valtakunnan todellisuudessa eläminen.  Jumala omilla teoillaan osoittaa, että Hän rakastaa minua ja hän haluaa antaa minulle täydet perillisen oikeudet ja hän tahtoo että käytämme näitä oikeuksi aivan kuten Paavali ja muut apostolitkin tekivät.

Kun nyt pohdin ihmisyyttäni, käsitän että minua ei ole kutsuttu elämään opettajana vaan minut on kutsuttu elämään Taivasta varten. Mikään tässä elämässä ei ole tuon asian kanssa ristiriidassa vaan päinvastoin elämäni on tarkoitettu tukemaan sitä kaikkea mitä Isä tahtoo. Jumalan tahto, rakkaus ja armo ovat asioita, jotka ovat läsnä elämässäni aina.

Mitä tämä kaikki sitten merkitsee? Minulle se merkitsee seikkailua, jonka käsikirjoituksen kirjoittaa Jumala. Se merkitsee heittäytymistä Jumalan tahdon ja lupausten varaan. Minulle hän jo osoittanut että tämä juttu toimii.

Mitäpä maailman pölyistä harteilla kun matkallaan on nähnyt kaikki tienvarren hohtelevat lehtoniityt, ja itse lähteensilmän.
Iltarusko taivaanrannalla oli huikaiseva, hiljaisuuden vallitessa sitä jäin ihailemaan. Ajattelin jälleen kuinka kaunis maailma onkaan. Tämä päivä oli aurinkoinen ja lintujen laulua täynnä. Henkilökohtaisesti ei tapahtunut mitään mullistavaa ja kun tuli ilta tunsin rauhaa ja kiitollisuutta. Suurta kiitollisuutta. Olemme rukoilleet tyttäreni kanssa Jumalan rauhaa itsellemme ja toinen toisillemme. Voimia ja kestävyyttä kaikissa niissä projekteissa joita joudumme läpikäymään, luottaen Jeesuksen sanoihin Hänen luvatessaan meille oman rauhansa. Kuinka hoitava se onkaan ja ylitse kaiken. Iltavirret, iltarukoukset, sanan paikat, mikä siunaus.
Joku ehkä kysyy:” Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?” Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole. Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen. Mutta Jumala antaa sille sellaisen varren kuin hän on nähnyt hyväksi, jokaiselle siemenelle sellaisen kuin sille kuuluu. ….. On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten loisto on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten.
Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin. Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se mikä kylvetään katoavana, nousee kuolemattomana. Mikä kylvetään heikkona nousee täynnä voimaa.

Maat metsät hiljenneinä ja meret tyyntyneinä kiittävät Jumalaa.
On laannut voima tuulen, vaikene puhe huulten. Vain sydän puhua nyt saa.
Nyt ihmettelen tässä, näin Herra, elämässä, lastasi talutat: Suot
armolahjojasi ja hoidat sanallasi. Ja joka päivä armahdat.
Aamusta aamuun herään, ja ilta illan perään, käyn rauhaas nukkumaan.
Voin päivän päivään liittää. Ja hyvyyttäsi kiittää. Et Herra, väsy auttamaan

(virrestä 546 ja 1 Kor.15: 35-43)

Blogitaivaalla on ollut mielenkiintoista keskustelua ja moneen on tehnyt mieli osallistua. Kommentit ovat houkuttaneet ja inspiroineet.
Omassakin mielessäni on ollut hautumassa, jo jonkin aikaa, myös aiheita jotka osittain tuntuvat tulleen nyt keskusteluun täälläkin. Yritän joitain ajatuksia poimia, omiani ja muiden.

Mitään muuta valmista vastausta ei tule olemaan, kuin se minkä Jumala on sanassaan antanut, ja siitäkin ollaan montaa mieltä. Voin vain kirjoittaa sen minkä itse olen kokenut todeksi elämässäni. Uskon ja uskonnollisuuden raja on omalla kohdallani ns. entisessä ja sen jälkeisessä elämässä. Sen rajan syntyminen oli niin valtava muutos kuin on yön ja päivän, valon ja varjon.

Täällä on vähän kritisoitu raamatunalauseitten käyttöä, mutta minulle se on välttämätöntä koska usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta. Ei kukaan voi uskoa ”ellei ketään lähetetä” eli ellei kukaan julista Sanaa. Kukaan ei voi pelastua ellei tiedä mistä pitäisi pelastua ja mihin. Tärkeintä on kuitenkin tietää ja ymmärtää ettei kukaan ihminen voi aikaansaada sellaista mikä vain Jumalalle on mahdollista. Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa ilman rakasta ”Kaanaan kieltäni” ja liiallisia raamatunlauseita. Hmm.

Heikki kirjoittaa mielenmuutoksesta josta minäkin mainitsen tuolla aikaisemmassa blogissani.
Ainoastaan Jumala voi kutsua ihmistä uuteen elämään, yhteyteen kanssaan. Ennen sitä sanottiin etsikkoajaksi.  Sillä tarkoitetaan juuri tuota Jumalan sisäistä ääntä jolla Hän ihmistä kutsuu ja herättelee. Olen kuullut ja lukenut uskonelämäni aikana lukemattomia ”todistuksia” siitä kuinka Jumala on kutsuessaan, itse kutakin, toiminut ja jokainen kertomus on ainutlaatuinen. Niin, että lepo ja rauha vaan, Jumala tuntee luotunsa ja tietää tarkalleen mikä kenenkin kohdalla toimii – ja milloin. Hän myös ottaa vastuun opettamisesta.

Tero tuolla jossain kommentissaan kertoo isästään ja hänen käsityksestään tavasta joka johtaa ihmisen Jumalan luo ja selittää sitten omaa kantaansa. Molemmat ovat toimineet ja toimivat edelleenkin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa ”tulla uskoon”. Kuitenkin on vain yksi, joka voi ihmisen pelastaa ja muuttaa elämän suunnan ja Hän on Jeesus Kristus. Hän on ainoa joka pystyy mielemme muuttamaan ja tahtomme uudistamaan niin että alamme Pyhän Hengen vaikutuksesta ”halata” Jumalan mielen mukaista elämää. Itse emme voi itseämme muuttaa emme parantaa, emmekä alkaa tekemään sellaisia tekoja jotka, ikään kuin, nousisivat hyvänä tuoksuna Jumalan eteen. On nimittäin olemassa myös kuoleman haju.

En kirjoittanut ylös niitä kommentteja joihin olisi tehnyt mieli ”osallistua” joten tämä jää vajaaksi, niin kuin ihmisen yritykset jäävät. Kuitenkin koen että taivaassa iloitaan kaikesta siitä mitä Jeesuksen tähden ja nimessä tahdomme tehdä. Luen tähän joukkoon myös rukouksen ja raamatunluvun, joista täällä myös on keskusteltu, eli kaiken sellaisen hengellisen aktiviteetin johon ihmistä Pyhä Henki kehottaa ja johtaa. Minä uskon että kaiken hyvän ”tekemisen” vaikuttajana on Herra. Silloinkin kun ei ihminen itse tiedä,  tai – vielä tiedä kuka hänessä vaikuttaa tahtomista hyvään ja sen tekemistä.

Minulla on tässä tietokoneeni vieressä aina joku Raamatuistani. Nyt se on ollut auki muutamana päivänä ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä ja olen jäänyt kiinni sen 4 luvun jakeeseen 20: ” sillä Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana”. Halleluja! Sydämeni sykähtää ja sieluni liikuttuu kun tätä ajattelen. – Kuinka voisikaan ihmisten kielillä kuvata kaikkea sitä mitä Jumala on, ei mitenkään.

Palaan näihin maisemiin. Tero arveli tuolla jossakin, muistaakseni Ilkan blogissa että vanhemmalle ihmiselle olisi jokin asia helpompi hyväksyä kuin nuoremmille/ luopua jostakin. En toista sitä, mikä se asia oli, haluan vain sanoa että voihan niinkin olla, mutta ei ollenkaan välttämättä. Kyllä vanhempikin ihminen on ihminen ja samoilla tarpeilla ja tunteilla varustettu kuin nuorempikin. Siinä on vain se ero että kärsivällisyys on kasvanut ja on oppinut ”oloihinsa tyytymään” Paavalin sanoja lainatakseni. On asioita joille vaan ei kerta kaikkiaan mitään voi ja itseänsä kiusaa jos kapinoi. Ja ehkä muitakin. Katkeruus on hirveän tuhoava myrkky. Niinpä siis on viisautta pyytää Jumalalta sitä armoa että oppisi sanomaan koko sydämestään ja vilpittömästi ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”.

Lopuksi vielä. En voi olla korostamatta Raamatun lukemisen tärkeyttä, ei pakosta eikä pelosta, vaan rakkaudesta. ”Ei mikään niin voi virvoittaa”, ei tuoda iloa, eikä valoa. Ei lohtua, eikä voimaa, ei mitään sellaista joka yhtä lailla tyydyttäisi ihmisen sisimmät tarpeet kuin Elävä Sana, mistään ei myöskään niin paljoa opi. Mitä kauemmin olemme olleet Herramme hyvässä hoidossa sen varmemmin tunnistamme karikot ja osaamme rakentaa sitä rauhan ja rakkauden ilmapiiriä, sitä Hengen hedelmää jota Pyhä Henki meissä vaikuttaa.
Voi, kiitos Jumalalle hänen sanoin kuvaamattomasta armostaan ja rakkaudestaan ihmisiä kohtaan!

Muistolauseita kerättiin ennen vanhaan pyhäkouluvihkoihin, olisikohan tästä nyt muistolauseeksi meille kaikille tähän viikonloppuun ja seuraavaan kertaan 🙂 rakkaudella:
1Kor. 3: 16 ”Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä”? –  Tiedätkö Sinä?

Krookukset putkahtavat maan pinnalle jo ennen kuin aurinko on hotkaissut kaiken lumen. Meidän pihassa kasvaa puolen neliön alueella keltaisia ja violettteja krookuksia. Vähän muista erillään kukkii perheen valkoinen lammas.

Aurinkoisena päivänä krookukset aiheuttavat minussa hirveän valokuvaamisen pakon. Koen kuvaamisen pakon yleensä positiivisena. Se ei vie paljon aikaa muulta elämältä. Nykyään filmikin on halpaa. Lisäksi krookuksen keräävät paljon tykkäämisiä Facebookissa. Jaettu ilo on tykätty ilo.

Krookusten ihailu ei saa juurikaan valokuvausta suurempaa osaa elämästäni. Voisin toki raahata retkipatjan märälle nurmikolle, pötkötellä siinä ja tuijotella kukkia. Mutta en tee niin.

Äkkiä ajatukseni kompastuivat ideanhaituvaan. Millä muilla elämänalueilla minulla on vastaavia positiivisia pakkoja? Positiivinen pakko siivota koti? Positiivinen pakko säätää ulko-oven karmit, niin että lukko toimii paremmin? Positiivinen pakko kirjoittaa blogeja? Rukoilla? Lukea Raamattua?

Tunnen aika monta kristittyä. Monille heistä rukous on jotenkin semmoinen suuri positiivinen pakko. Se on osa heidän elämäänsä. On ihan pakko hiukan rukoilla Suomen herätyksen puolesta. Tai Syyrian pakolaisten puolesta. Mistä ihmeestä rukouksen positiivisen pakon löytäisi!

* * *

Tämä teksti on kirjoitettu jo viime keväänä, kun olin blogikoditon. Törmäsin tekstiin ”sattumalta” eilen, ja Heikin tämän päiväinen teksti palautti luonnoksen uudelleen mieleeni.

Yksi niitä siunattuja hetkiä. Päässä alkaa soida hengellistä musiikkia. Nyt Pekka Simojoen jostain laulusta ”kuuntelin sinun tarinaasi”. Vain nämä kolme sanaa muistan. Ja mieleen nousee kysymyksiä ja odotusta. Kuinka monta kuuntelematonta tarinaa tämä kansa kätkeekään sydämelleen. Tarinoita, jotka ovat odottaneet ihmistä, joka istuisi alas kysyen: mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ihmistä joka jaksaisi tulla vielä toisen, kolmannen ja useammankin kerran, jos tarina on kääriytynyt yksinäisyyteensä niin tiukkaan, että avaaminen on vaikeaa.

Kuulin muutama päivä sitten miehestä, joka oli muuttanut uuteen kaupunkiin. Tämä tapahtui USAssa, muttei ole silti  taas-yksi-virheetön – menestystarina. Mies nimeltä Dezi Baker asettui kaupunkiin nimeltä Globe (Arizona). Kaksi vuotta hän kulki rukoillen ympäri kaupunkia, kunnes ’kuuli kaupungin sydämen äänen’ rukouksessa. Ehkä hän kuuli jotain myös niiden kaivosmiesten äänestä, jotka olivat olleet pimeässä maan alla niin kauan, että olivat lakanneet kaipaamasta vihreyttä. Mr Bakerille avautui mahdollisuus perustaa kahvila kaupungin keskustaan, kaupungintaloa vastapäätä. Jonkin ajan kuluessa kaupungintalolta tuli lady kädessään nivaska papereita ja pyysi Mr Bakeria asettumaan ehdokkaaksi kaupungin valtuustoon. Kahvila oli saavuttanut suosioita. Ihmiset sanoivat rakastavansa sen ilmapiiriä. Niinpä myös Mr Baker tuli valituksi.

Koko Globiin asettumisensa ajan Dezi Baker oli toiminut kykynsä mukaan ihmisten hyväksi. Hän kykeni mm. vaikuttamaan, että kaivoskaupungin harmauden keskelle alettiin istuttaa virheyttä, puistoja, kauneutta. Hän ei kuitenkaan ollut sanonut olevansa kristitty, ei vain ollut kokenut, että se siinä vaiheessa olisi tarpeellista. Kunnes erään kerran intiaaninainen pysäytti hänet kadulla: ”I know you, you are a great man of God!” Rukoillessaan naisen puolesta Mr Baker vallan unohti ympäristönsä, tempautui rukoukseen niin ettei edes muistanut mitä oli sanonut. Lopetettuaan hänen ympärillään olevat valtaapitävät miehet ja naiset seisoivat suu hämmästyksestä auki. Dezi Baker sanoi, että tuosta hetkestä kaupungin kristillisyyteen alkoi nousta aivan uutta eloa ja virtaa.

Aloin hiljan lukea Dezi Bakerin ystävän Neil Colen kirjoittamaa kirjaa ’Orgaaninen seurakunta’. Esipuheessa Tri Sweet kirjoittaa: ”Pidän Neil Colen ilmaisusta: ’Jos haluat voittaa tämän maailman Kristukselle, sinun on istuttava tupakoivien puolella.’  Jos seurakunta ei ole valmis likaamaan käsiään (tai keuhkojaan), sitä ei kuuntele kukaan.” Odotan innolla mitä muita havahdutuksia kirja tarjoaa. Itse entisenä tupakoitsijana tätänykyä mielellään hipsin kauemmaksi. Jospa ensi kerralla sietäisin paremmin. 

Neil Colea ja Dezi Bakeriä kuunnellessa siunaavaa oli myös, kun nämä perheelliset miehet kertoivat, miten jokaista kahta onnistunutta tarinaa kohden on heidän elämässään ollut kymmenen epäonnistunutta. Taas sai huoahtaa syvään. Kukaan meistä ei vaella virheettömässä sankaruudessa. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Joskus sattuu erityisen pahasti. En itse lukisi sitä siunauksen puutteeksi. Elämä vain on sellaista. Jumala on puolellamme. Jokainen särö, joka annetaan hänen läpivalaisuunsa, voi olla aukko, josta virtaa valoa ja elämää.

Jäin vielä miettimään pimeässä työskenteleviä kaivosmiehiä… Kuinka paljon meidän maassamme on hengellisesti pimeydessä eläviä ihmisiä, jotka eivät enää kaipaa vihreää, uuttaa kasvua, elämää isolla E.llä. Kuinka voi janota Jumalan läsnäoloa, jollei enää osaa juoda – tai ei ole aluperinkään päässyt  ’katsomaan ja maistamaan kuinka Herra on hyvä’ (PS 34:9) 

Kuinka moni kuunneltu kertomus, aito kohtaaminen ja lyhyempikin vierelläkulkeminen voisi olla uuden kasvun alku, joka tuottaa hedelmää. Jos kehtaisin väittää, niin sanoisin, että yksi meidän älyllisen kristillisen kaavamme kompastuskiviä on, ettemme oikein luota Pyhä Hengen meissä olevan riittävä neuvonantaja kohtaamaan kaikenlaisia asioita. Jokin ulkoinen käytös, tai kuunneltu juoru voi säikäyttää niin, että ajatellaan ihmisen pääsevän eteenpäin vain erityiskoulutetun ammattiavun kautta.

Älkää käsittäkö väärin. En yhtään aliarvioi koulutettua ammattiapua. Arvostan ja kunnioitan kyllä. Mutta haluan vain kysyä kuinka moni ihminen on sysätty etäämmälle uskovien yhteydestä, koska on puuttunut halu ja perustietous ihmisten yleisimmistä kipupisteistä. On ollut helpompaa osoittaa reittiä jonnekin, minne tahansa avun piiriin, jossa ihminen ei ehkä enää ole hengellisen ravinnon äärellä. Anteeksi, kova sana. Ei ole tarkoitus esittää moitteita. Toivoisin vain, että me havahtuisimme ajattelemaan. Itse en ole yhtään valmiimpi tai parempi tälläkään osa-alueella. Halusin vain muistuttaa. Ettemme kavahtaisi toisiamme. Että vierelläkulkemisemme voisi olla myös vapaa paineista ’saada toinen ehjäksi’ omilla mittareillamme. Pyytäisimme vain jatkuvasti Pyhä Hengen apua, jotta uusi elämä kasvaisi ajallaan.

Nyt luulen muistavani kolme sanaa lisää alun Simojoen laulusta ”Jeesus puolellamme on…” Osuinkohan samaan lauluun? Ehkä kuulen ajallaan. Jeesus on joka tapauksessa puolellamme. Paljon intensiivisemmin kuin uskommekaan.