Olisikohan täällä jossain muovimuki, kyseli tuttava, kun bongasi minut kirkon oven lähettyviltä. – Vanha nainen tarvitsisi vettä.

– Eiköhän keittiöstä muki mahda löytyä, odotas vähän.

Vähän on vähän suhteellinen käsite, jos Mikaelinkirkossa lähtee tilaisuuden aikana hakemaan mukia kirkon yhdestä päästä toiseen päähän ja takaisin. Kiipesin lehterille ja hiippailin koko kirkon pituudelta alttaripäähän. Sitten kaksi kerrosta alaspäin, ja siellähän se keittiö jo häämöttääkin parin tiukan mutkan takana. Täytyy hiippailla niin, että lattialankut eivät natise tai askelet muuten tömähtele.

Ja sitten muki kädessä sama matka takaisin. Ihmetteleeköhän kirkkokansa, mitä tuo tuolla viuhtoo edestakaisin, vai ymmärtääköhän väki keskittyä päivän lukukappaleisiin. Ainakaan en kompuroinut. Ja hyvä tarkoitushan pyyhältämiselläni oli.

Tuttuni sai mukin ja nainen veden. Ennen pitkää olin taas kirkkosalissa, alttarin lähimaastossa kameroineni. Taskussa tuntui pörähdys. Jaaha, tekstari, antaapa olla lukematta kesken kirkonmenojen. Mieleeni muistui kuitenkin edellinen Tuomasmessu ja sen aikana vastaanottamani viesti. Viesti kosketti sieluani. Saattaahan olla, että tälläkin pörähdysellä on tarkoituksensa justiinsa tähän hetkeen. Ja toden totta, taskuun on tullut pyyntö sytyttää kynttilä vaikeasti sairaalle ihmiselle.

Sytytän kynttilän. Rukoilen vähän. Saanpa sujautetuksi esirukouslapun jo aiemmin messin aikana kerättyjen rukousaiheiden joukkoonkin. Eipä tee pahaa, vaikka sairaan puolesta rukoillaan vielä parin päivän päästä isommalla porukalla.

Kylläpä sitä ennättääkin tehdä paljon hyvää yhden messun aikana.

Mutta entäs kotona? Toimiiko palvelualttius myös kotona? Entäpä töissä, kun justiin on muka kauhea kiire ja sitten joku tulee kysymyksen tai vielä yhden homman kanssa. No, entäpäs jos joku ihan uppo-outo pyytää apua vaikka kadulla?

Ei ehkä ole samaa auttamisen henkeä, ei.

Pääsiäisenä pari tuhatta vuotta sitten Jeesus jeesasi meitä kaikkia. Kantoi valtavan kasan taakkoja, jotka eivät hänelle kuuluneet. Siihen verrattuna vesimukin hakeminen on pieni urakka. Jo ennen kuolemaansa ristillä ja ylösnousemustaan Jeesus on oli kerkeä auttamaan. ”Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.”

Hän auttoi kaikkia.

Katsoin Ylen dokkarin ”Uskonnottomat” odottaen  keskustelua uskonnottomien ja eriuskontokuntien edustajien kanssa. Älykkään ja järkevän keskustelun sijaan katsojien eteen marssitettiin kaksi itseään merkittävänä pitävää populistista tiedeihmistä ja kirjailijaa. Nämä kaksi keskenään veljellisesti torailevat ystävykset vierailivat ateistien mielennostatus tilaisuuksissa, joissa tieteelisten esitelmien ohella esitettiin vitsejä ja latteuksia uskonnoista.

Noita uskontojen kritiikiksi tarkoitettuja heittoja on kautta aikojen kuultu harrastaja filosofien illanistujaisissa. Ohjelmassa faktoja heitettiin kuin koiralle luita ilman sen kummempia perusteluita. Uskontojen edustajat oli poimittu lähinnä huutavista eriuskontokuntien fundamentalisteista, jotka kitapurjeet auki huusivat kadotusta ja kuolemaan uskottomille. Päällimäiseksi jäi mieleen rankat oletukset siitä miten useat Yhdysvaltain presidentit ovat mahdollisesti ateisteja mutta eivät voi sitä virkansa puolesta tunnustaa. 

Kun koulussa seuraan ja selvittelen pienten poikien riitoja, huomaan usein miten se, joka on ylimielisempi ja hyökkäävämpi kun toiset, pääsee niskan päälle, vaikka olisi väärässä väitteidensä kanssa. Röyhkeillä perusteettomilla väitteillä ja yleistyksillä toinen, oikeassa olevan osapuoli, saadaan näyttämään muiden silmissä naurettavalta ja tyhmältä. Ohjelmaa katsoessani tämä asetelma tuli väistämättä mieleeni.

Uusateismi näyttää ottaneen hyvin agressiivisen asenteen uskontoja kohtaan. He haluavat omien sanojensa mukaan ottaa moraalin takaisin ihmisen haltuun pois Jumalalta. Mieleeni tuli ajatus, että onko moraali ollut jotenkin lainassa uskonnoilla niin, että on saatu luotua länsimainen sivistys ja nyt voimme hyvällä omalla tunnolla jatkaa ilman Jumalaa. En väitä etteikö yksittäinen ihminen voisi olla hyvä ihminen ja yhteiskunnan jäsen ilman uskontoa. Mutta epäilen, että maailmassa ei olisi yhtään ateistia, jos Kristinuskoa ei olisi ollut. Lutherin avaama tie on mahdollisti pimeällä keskiajalla mustan surman takia syntyneen tieteen taantumuksen ja katolisen kirkon kiristys otteen löystymisen, niin että valistuksen ja tieteen aikakausi tuli mahdolliseksi. Itse asiassa kirkko oli ainoa kansansivistystä antava taho keskiajalla ja logiikan tutkimuksen kehitys oli vahvaa keskiajan yliopistoissa. On jotenkin nurinkurista, että uskontojen harhapolkuja laitetaan Jumalan syyksi ja julistetaan kirkot tieteen viholliseksi. Historialliset tosiasiat pitää tunnustaa, mutta silti nykyhetki ratkaisee sen miten elämä soljuu eteenpäin. 

Parinsadan vuoden kuluttua nykyaikaa tullaan ehkä kutsumaan uusahdasmielisyyden aikakaudeksi, jolloin suvaitsevaisuutta käytettiin uskontojen tukahdutamiseen. Sen sijaan, että ihmisillä olisi vapaus valita oma uskonto ja harjoittaa sitä, uskonnonvapaus tulkittiinkin vapaudeksi uskonnosta ja vapaus oli vaihtunut piilotteluksi.Uskontojen välinen dialogi ja ymmärrys oli muuttunut rasismiksi ja syrjinnäksi ja kukaan ei uskaltanut tunnustaa mitään uskoa pelätessään tulevansa syrjityksi.

Uusateismi muistuttaakin mielestäni äärinationalismia keinoiltaan. Oman tieteellisen oikeassaolon varmuus antaa oikeutuksen vaatia samaa perusajattelua ympäröivältä yhteiskunnalta ja mahdollistaa lainsäädännöllisesti uskontojen piilottaminen yhteiskunnalta.

Valitettavasti on kuitenkin niin, että ihminen täyttää aina aukon, joka syntyy kun uskonto häviää. Suomessa new age ja vanhat kansanuskomukset nostavat päätään. Näiden ilmiöiden kritiikkiä en ole ateistien suunnalta kuullut vaikka new agen piirissä villinä elävät erilaiset uskomushoidot jotka pahimmillaan vaarantavat ihmisten terveyden niiden syrjäyttäessä lääketieteeseen perustuvan terveydenhoidon. Uskontojen ja yhteiskunnan välisellä dialogilla näitä ilmiöitä voidaan ymmärtää ja pitää sairaat ilmiöt kurissa. Ei sillä että poistamme Jumalauskon maailmasta.

Elin aviomieheni kanssa lähes kolmisen kymmentä vuotta uskossa ja toivossa että Raamatun Suuret Lupaukset avioliitossammekin toteutuisivat, myös meidän kohdallamme. Vaikka rukous oli jatkuvaa ja yritin sekä itselleni ja muillekin vakuuttaa että rakkaus synnyttää vastarakkautta ja kuuliaisuus vaimona, ennen kaikkea Jumalan Sanaa kohtaan ja sen mukaisesti vaeltamalla, sikäli kuin ihmisenä mahdollista on, niin ei käynyt. Sen aikaiset ystäväni olivat kaikki (helluntai)uskovaisia ja vuosia sain heiltä rukoustukea, kunnes tuki muuttui vaatimuksiksi ja epäilyksi, mistä oikeastaan olikaan kysymys, kun toivottua ei saavutettu perheessäni. Mieheni perhetausta oli ateistinen, mutta se ei selittänyt kaikkea. Koska hän elää ja on ainoan lapseni isä, ei tästä enempää. Olen toki vaihtanut sukunimeni, häntä ei voi sen perusteella tunnistaa.

Itse olin kristillisiä tapoja ja arvoja noudattavasta suvusta ja perheestä. Kuten olen aikaisemminkin kertonut, olin lapsesta asti uskonut Jumalaan, mutta kun avioliittoni myötä tulivat suuret ahdistukset elämääni niin Jeesus ilmestyi minulle ja Uusi Elämä syntyi sisimpääni. Olin nuori äiti silloin. Väkivalta avioliitossani lisääntyi. Tämän voinen nyt Jeesuksen kärsimyksen muistopäivää viettäessämme kertoa. Epäillään ettei meillä täällä Suomi nimisessä maassa vainota ketään uskon tähden, mutta kuinka moni mahtaakaan kärsiä kodin seinien sisäpuolella myös tällaisesta. Eikä siihen tarvita mitään muuta ärsykettä kuin sisäisesti vaikuttava usko Herraan Jeesukseen. Palava vastarakkauteni Herraan ei estänyt avioerosta, vaikka Jumala sanassaan sanookin vihaavansa hylkäämistä. Syvästi uskon silti että rakkaus synnyttää vastarakkautta!

Raamatunkäännös vuodelta -38 sanoo Jeremia profeetan suulla Herran sanovan seuraavasti (31.3:”Kaukaa ilmestyi minulle Herra: Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta”!
Minulle tämä on tullut todeksi monella uskomattomalla tavalla. Ennen kaikkea siinä että Jumalan rakkaus on muuttanut itseäni! Olen oppinut tämän, nyt jo yli 40 vuoden aikana jonka olen saanut Herrani kanssa vaeltaa, rakastamaan, antamaan anteeksi ja armahtamaan. Jopa rukoilemaan niidenkin puolesta joiden puolesta en omassa ”lihassani” mitenkään voisi. Se on ensimmäinen ja suurin Ihme. Olen oppinut tunnistamaan Pyhän Hengen äänen sisimmässäni ja se ei lakkaa liikuttamasta minua ja tuntemasta suurta nöyryyttä ja kunnioitusta Jumalaa kohtaan. Olen myös saanut Kaikkivaltiaan Hyvän ja Pyhän Isän joka yhdessä Poikansa kanssa rakastaa minua enemmän kuin kukaan koskaan voi maanpäällä rakastaa. En ole mitään menettänyt, vain saamistani saanut.

Toinen ihme on seurakuntaelämä. Kuinka niistäkin, joitten kanssa ei ensin osannut ollenkaan olla koska ei ollut yhteistä kieltä, nyt on tullut sisaria ja veljiä todellisesti. Rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus tuntuvat sisäpuolella ja ulkopuolella yhtä voimakkaina. Rakkaus on lähentänyt toisilleen vieraat ja ilmapiiri on ”taivaallinen”. Halaukset ovat vilpittömiä ja ilo kohtaamisissa vilpitön. Jumalan Henki tekee ihmeitä.Raamattu on rakas ja täysin välttämätön joka päiväisessä elämässä ja Pyhä Henki antaa rukousaiheita ehtymättömästi, niin että itsekin saa ihmetellä. Elämä on rikasta.

Välillä on ihan vaikeaa kun Jumalan rakkauden Henki, Pyhä Henki kuplii sisimmässä eikä ole juuri siinä paikassa/tilanteessa jossa voisi antaa sen tulla ulos sellaisena kuin Hengessään haluaisi. Sillä vielä on paljon työmaata. Uskon kuitenkin että mikään ei ole Jumalalle mahdotonta! Uskon Pyhän Hengen vuodatuksiin siellä missä Jumala päättää Henkensä vuodattaa. On vain oltava kärsivällinen, oltava uskollinen kaikessa siinä mihin Jumala on kutsunut ja valtuuttanut.

Kun luin Jeremiaa ja kaikkea hänen kärsimystään kansansa vuoksi, se vaikutti minuun syvästi. Ihmiset tänä päivänä eroavat kirkoistaan ja seurakunnistaan, mikä mistäkin ja välillä itsestänikin on tuntunut että voisi elämä jossain muualla olla ”siunatumpaa” kuin kaikessa tässä missä nyt olen. Kuitenkin saan kokea kuinka Herra siunaa juuri siinä missä minun kuuluukin olla. Eikö meitä kehoteta olemaan valona ja suolana kotikaupungissamme, seurakunnassamme, lähipiirissämme (joka onkin ehkä kaikkein vaikeinta) ja kaikkialla missä ne ”toisetkin” ovat, ne joista haluaisi olla mieluiten kaukana.

Olen juuri lukenut filippiläiskirjettä siitä juuri on auki 2 luku vaikkapa 1-18. Suosittelen. Ja lopuksi:

Ei kullalla maksettu lunnaita sielun/ ei maailman aartehet riittää ne voi, vaan Jeesuksen risti on kalliopohja/ ja kuolonsa terveyden mullekin toi.
Ei kullalla maksettu lunnaita sielun, syyt/ tuntoni liiaksi raskahat lie./ Nyt Jeesuksen risti on kalliopohja/ ja kuolonsa mullekin autuuden tie.
Ei kullalla maksettu launnaita sielun/ Sai sieluni säikkyä käskyjä lain./ Nyt Jeesuksen risti on kalliopohja./ ja kuolonsa pelkoni poistavi ain.
Ei kullalla maksettu lunnaita sielun./ ei aartehet viedä voi taivaasehen, / vaan Jeesuksen risti on kalliopohja,/Toi kuolonsa mullekin armahduksen.
OSTETTU OON – EN HINTAAN KULLAN. ENKÄ MAAILMAN AARTEIDEN. MUN OSTI VERELLÄNSÄ JEESUS, HINTAAN SUUREN RAKKAUDEN!

Kävelimme saaressa kohti rantaa. Tuuli tuuli tosissaan ja aallot pauhasivat. Puussa aivan edessämme roikkui kaksi lyhtyä. Kummassakin paloi kynttilä. Maassa oli kuin hauta. Rantakivi oli nostettu pystyyn, havuista kranssi. Hautakynttilöitä.

Mitä oli joku ajatellut juuri tällä paikalla?

Mitä tuntevat omaiset tuodessaan kynttilöitä tälle paikalle?

Tuuli heilutti lyhtyjä hiljaa. Meri jatkoi pauhaamistaan. Aurinko yritti saada säteensä näkyviin pilvien takaa.

Yksi Raamatun koskettavimmista mutta lyhimmistä jakeista kertoo Jeesuksen tuntemuksista Lasaruksen haudalla. Paljon tiivistyy kolmeen sanaan:

”Ja Jeesus itki.”

Viime viikolla aloin miettiä, että olisipa hienoa, jos Raamatussa olisi toinenkin jae. Raamatussa todellakin on suuri puute! Kaipaamani jae olisi vaikka semmoisessa yhteydessä, missä Jeesus ja opetuslapset paistavat kalaa nuotiolla järven rannalla ja rupattelevat mukavia. Toinen mahdollinen paikka jakeelle olisi siinä, kun Jeesus juuri on parantaut ramman syntisen. Hän katselee miten rampa pomppii innoissaan pitkin kapeata kujaa ja huutaa ihmetyksestä.

”Ja Jeesus nauroi.”

Onneksi Raamatussa on sentään toinenkin ultralyhyt jae, joka kehottaa meitä oleelliseen:

”Iloitkaa aina.”

Kirjoittaessani tätä, on takana raskas työviikko ja viikonloppu jonka aikana olen miettinyt omaa jaksamistani. Olen onnekas sälli, koska minulla on tämä työ, vaikka oikeastaan onnella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. En ole myöskään fatalisti eli open virka ei ole minulle kohtalo. Minulle tässä kaikessa on kysymys sekä lahjasta että kutsusta. Olen sisältä ollut monella tapaa kuin Joona. Olen paennut ja pelännyt sitä mihin Jumala on minua kutsunut.  Olen aloittanut monenlaisia asioita, joista olen sitten vetäytynyt hiljaa pois.

Kuitenkin Jumala on kasvattanut minua oman suunnitelmansa mukaan ja tehnyt minusta sen mitä nyt olen. Moni kärsimys ja kuritus on nyt arvokas kokemus, jota opettajan työssä voin käyttää.  Perjantaina kun lompsin töistä kotiin olin kuitenkin valmis heittämään hanskat tiskiin niin koulun kuin myös seurakunnan osalta. Kaikki mitä olin tehnyt tuntui turhalta. Keksin siinä raahustaessani ainakin sata hauskaa ja helpompaa työtä ja harrastusta koulun ja seurakunnan tilalle.  Kuitenkin eräs kohtaaminen pyyhki tappiomielialan kertaheitolla pois.

Vastaani tuli tuttu pikkupoika, joka jo kaukaa huusi nimeäni kun tunnisti minut. Poika suorastaan kupli iloa, joka väkisinkin tarttui minuun. Pienelle miehelle oli suurta, kun joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä hänellä oli sanottavaa. Kun sitten lähdimme eri suuntiin hän kääntyi huutamaan aina kymmenen metrin välein ”Heippa!”. Viimeinen huuto kaikui vielä 200m päästä, josta hän vielä vilkutti ennekuin katosi kulman taakse. Pojan ilo jäi kytemään ja lämmittämään väsynyttä olemustani.

Usein meidän oma halumme on ristiriidassa sen kanssa mitä Jumala tahtoo. Uskon, että monelle tämä on kipuilun ja ahdistuksenkin paikka. Tiedämme mitä Jumala haluaa, mutta emme uskalla toimia hänen tahtonsa mukaisesti. Pakoilemme ja välttelemme, koska mielessämme on epäilys ja epäuskon siemen, emmekä halua ”uhrata” itseämme. Jumalan tahto turhentuu mielessämme. Itse vetoan usein siihen, että en jaksa. Usein väsymys painaakin päälle ja tuntuu että voimat loppuvat. Jumala kuitenkin tuntee meidät ja on valmis antamaan meille kaiken mitä tarvitsemme kun vain noudatamme hänen tahtoaan. Minut tuntien hän lähetti tielleni pojan jossa näin itseni, iloisen pienen pojan, jolle elämä ei ollut antanut kovinkaan paljon valmiuksia, mutta jolla sydän oli puhdasta kultaa ja joka pursusi iloa ja toivoa.

Hiljaisella viikkolla meillä on mahdollisuus miettiä mitä tarkoitusta varten Jumala on luonut meidät. Mitä meistä on tarkoitus tulla tässä ajassa. Jumala ei halua että elämme olisi turhaa. Voimme kulkea Jeesuksen askelissa ja etsiä itseämme samalla kun etsimme Jumalan tahtoa. Pääsiäisen sanoma on meille aarre jota ei ole tarkoitettu kätkettäväksi vaan huudettavaksi kaikkialle. Pääsiäisaamu kuplii iloa ja riemua. Se valaisee turhalta tuntuvan elämän ja antaa sille merkityksen.

Joillakin ihmisillä on ihmeellinen armolahja selittää Raamatun tekstejä ja kokonaisia kirjoja. Olen juuri saanut luettua Mailis Janatuisen teoksen profeetta Jeremiasta ”Itkevä pronssimuuri”. Kuinka se avaakaan taas suuria näkymiä. Onhan se tiedossa kaikilla jotka Raamattua lukevat että Vanha ja Uusi nivoutuvat saumattomasti yhteen. Vanhassa testamentissa puhutaan koko ajan ikään kuin valmistaen tietä Uudelle. Jeremiaa verrataan UT:n Jeesukseksi ja päinvastoin. Ja toden totta ei voisi olla kahta niin samanlaista elämän kaarta kuin näillä kahdella, vain sillä erotuksella että toinen oli Jumalan Poika ja Jumala.

Raamatussa on mielenkiintoista ja sykähdyttävää kuinka kaikki toistuu. Alusta asti loppuun. Jeremiankin sanomiset, ennustukset, varoitukset jne. toistuvat valitusvirsissä, psalmeissa, uuden testamentin kirjoissa jne. Eniten minua ihastuttaa ja järkyttää se kuinka suuresti Jumala luottaakaan ihmiseen. Jeremian elämä oli kauhea. Sellaisen joka helposti masentuu ei kannata ihan noin vaan lähteä siitä lukemaan. Kärsimystä ja pahoinpitelyä, pilkkaa ja hylkimistä riittää. Itkeväksi profeetaksihan häntä kutsutaankin. Miksi siis otan hänet juuri esille?

Juuri siksi. Tässä ajassa me tarvitsemme myös toisenlaista tietoa ja puhetta kuin mitä me haluamme kuulla. Jeremian tehtävänä oli varoittaa ihmistä synnistä, ei suosittua, mutta eikö Jeesuksenkin tehtävä ollut myös se. Samoin kuin Jeesus kertoi ihmisen syntisyydestä ja että ihmisten oli ”kaikkien kaikkialla tehtävä parannus” samaa julisti Jeremiakin. Kuitenkin molemmilla oli myös lupaus syntien anteeksi antamisesta jos, ja kun ihmiset nöyrtyvät kuuntelemaan ja toteuttamaan Jumalan tahtoa elämässään = kääntymään pahoilta teoiltaan ja valheessa elämisestään. Minä uskallan tästä nyt kirjoittaa koska on tämä aika. Tämä maailman aika jossa ihmiset ovat kuuroja ja sokeita, mutta on myös se vuoden aika jolloin on mahdollisuus pysähtyä ristin juurelle.

Profeetta Jeremia ei saanut kokea elämänsä aikana onnea. Hän katui syntymäänsäkin, kuten Job kovissa kärsimyksissään. Hän itki tehtävänsä raskautta ja tahtoi päästä tehtävästään jonka Jumala oli hänelle antanut, eikä kuitenkaan voinut. Niin kuin ei voinut Jeesuskaan vaikka hän kuoleman tuskassa rukoili että häneltä otettaisiin pois se malja jonka hänen tulisi juoda ihmisten vuoksi. Häneltä ei otettu, ja tämä minua liikuttaa sydänjuuriani myöten. ”Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon” sanoo Vapahtajamme. Jeremia 20:7-8 ”Herra, sinä olet taivutellut minua, ja minä olen suostunut! Sinä olet tarttunut minuun ja ottanut minut valtaasi. Päivästä päivään minä olen naurun aiheena, kaikki pilkkaavat minua. Aina kun avaan suuni, minun täytyy huutaa, minun täytyy kuuluttaa väkivaltaa ja sortoa! Herran sana tuo minulle pilkkaa ja herjaa joka päivä.”…….(20:11-12) Mutta Herra on kanssani kuin väkevä sankari, vihamieheni kaatuvat eivätkä voi minulle mitään. Heidän aikeensa epäonnistuvat, niin tyhmiä ne ovat, eikä sitä koskaan unohdeta, alinomaa he saavat kantaa häpeäänsä. Sinun haltuusi olen uskonut asiani….

Itselläni on ollut erittäin vaikea vuosi ja kun luin tämän ylläolevan kohdan itkin. Vieläkään ei elintärkeä asiani ole ratkaisua saanut, mutta en minäkään voi muuta kuin jättää elämäni, kaiken sen jälkeen mitä olen ihmisenä asiassani voinut tehdä tehnyt, Jumalani varaan.
Jeremiakin päätti muutamaankin kertaan olla tottelematta Herran valintaa omalla kohdallaan, hän jopa muistutti Herraa siitä ettei ollut koskaan omasta puolestaan pyrkinyt profeetan virkaan, mutta päätökset eivät pitäneet. Jumalan kutsu ja annettu tehtävä oli niin väkevä että se paloi kuin tuli hänen sisällään ja hänen oli huudettava julki mitä Jumala tahtoi, seurauksista huolimatta.

Minun asiani ei ole mitään tuollaista tietenkään, mutta polttava kuitenkin. Jeremian elämä oli todellakin etukäteistoisinto Jeesuksen elämästä. Profeetan elämäkin päättyi näyttäen tappiolliselta, tarkkaa tietoa ei ole kuinka hän kuoli, mutta arvellaan hänet sahatun kahtia. Hän oli usein vankina, ja upotettuna kaivoon kuolemaan jne. Hänen omansa häntä vainosivat ja hän joutui turvautumaan vihollisen apuun ja niin kävi että näissäkin hän on esikuvana Mestaristamme Jeesuksesta. Hänkin tuli omiensa luokse, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan, pakanoille hän kelpasi.

” Jeesus keskellämme kulkee, niin kuin usein ennenkin. Moni sydämensä sulkee, niinkö teet nyt sinäkin? Päivä etsikon on tänään, kenties päivä viimeinen. Siksi kuule hänen ääntään, sullekin on armoinen. Hetki koittaa, Herra saapuu, juhla portit aukeaa. Kaikkein polvet maahan taipuu, kaikki laulaa kunniaa. Kulkee Kuningas nyt tiellä, tervehditkö riemulla? Sydäntäsi älä kiellä. Kruunaa Hänet palmuilla!

Herra siunatkoon ja varjelkoon pääsiäisaikamme, sinut, minut, maamme, kansamme ja koko maailmaa.

Lähdin fillaroimaan kirkonkylän liepeiltä Littoisiin. Olin huomannut, että tuuli puhaltelee, mutta on sitä ennenkin vastatuuleen poljettu. Matkaa oli kuitenkin alle kymmenen kilometriä.

Peltoaukeilla tuuli ehti kerätä voimansa.
Kilometrin polkemisen jälkeen huomasin, että fillarointi tuntuu työltä.
Kahden kilometrin jälkeen huomasin, että fillaroinnista tulee vieläpä hiki.
2,1 kilometrin jälkeen aloin miettiä sitä, että elämässä on liian helppoa tehdä vääriä valintoja.

2,2 kilometrin jälkeen tuli onneksi vastaan Savijoen silta ja saatoin pysähtyä vastavalokuvaamaan jokimaisemaa. Tuuli tuuli niin kovaa, että maisema ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Myös kuvaaja huohotti sen verran, että hänkään ei ollut aivan stabiili.

Vaahtopäät eivät talletuneet kuvaan.

Vähän sillan jälkeen tie vei hetkeksi metsikköön. Siellä vaani vain sadan metrin mittainen mutta julma ylämäki. Alamäessä tuuli iski jälleen kimppuun. On omituista, että alamäessä täytyy polkea täysillä, jotta pyörä ei pysähdy.

Matkasta oli takana kolmannes. Pyöräreissuni Suuri Peltoaukea oli vasta alussa. En kirjoita siitä enempää kuin että kevättuulonen mursi itsetuntoni. Minun kuntoni ei voi olla näin huono! Miksi maailma on minua vastaan? Onko tämä Jumalan rangaistus; jos kyllä niin mistä synnistäni?

Peltoaukean keskellä oli pakko pitää toinen valokuvaamistauko. Kaislat tanssivat twistiä punamullatun ladonseinän edessä.

Littoisten kylän pitkän ja normaalioloissa hivuttavan ylämäen polkeminen oli pelkkää iloa. Siunatut männyt, nuo tuulensuojista vankimmat!

Vietimme Littoisissa hienon illan. Laulua, rukousta ja erinomaisia synttärikakkuja. Varsinkin lauluja. Onnistuin usein kitarallakin ottamaan oikean soinnun oikeaan aikaan. (En ihan joka kerta.)

Kun illalla lähdin takaisin kotia kohti, tuuli on kuin ihmeen kaupalla myötäinen. Ei edes niin navakka kuin iltapäivällä. Pellolla tien varressa käppäili pari suurehkoa lintua. Taisivat olla kurppia. Kauempana peltoaukealla näytti olevan valtava musta lintu. Lähemmäs päästyäni oivalsin siivekkään varikseksi.

Pyörä kulki. Mieli oli hyvä. Kuntoni tuntui olevan aivan kohdillaan vaikka pidempäänkin fillariretkeen. Kuun hymy taivaalla oli jotenkin vino.

Twistiä peltoaukeamalla.