Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


7 kommenttia

Häh! -refleksi

DSC_1574Istuin Hämeenlinnan linja-autoaseman edessä penkillä. Koko aukiolla ei ollut kuin yksi bussi ja iso merikontti trailerissaan. Ihmisiä istuskeli ja seisoskeli bussia odottelemassa. Pari selvästi väkijuomien nauttimisesta pitävää miestä istui viereisellä penkillä. Parrakas sanoi toiselle jotain toiselle, jolla oli parkkiintuneet kasvot.

– Häh?! sanoi toinen parrakkaan jokaiseen repliikkiin.

Minulle tuli sellainen olo, että hähhättelen itse usein vähän samalla tavalla. Häh! tulee jo ennen kuin puhujan viesti on ehtinyt kääntyä ymmärrykseksi aivokopassa. Häh! on refleksi.

Rekka kaarsi linja-autoaseman takaa aukoille. Nuppi veti perässään pätkää rakennustyömaan oranssia nosturia. Rekka pysähtyi merikontin taakse. Nupin ovi heilahti auki. Kesti hetken, ennen kuin sieltä hyppäsi ulos mies.

Isosta autosta lähteminen on minusta aina ollut hankalaa. Ovea saa puskea auki, ja jotenkin on epävarma tunne siitä, kuinka päin tästä nyt oikein lähdetään. Ovikin paiskautuu varmasti kiinni juuri silloin, kun olen hankalimmassa paikassa korkeuksien ja maan pinnan puolivälissä.

Mutta kuski loikkasi nupista sulavasti. Hän kiersi auton nokan ympäri vaunun etuosan tietämille. Hän potkaisi jonnekin perävaunun alle.

– Häh? kysyi pääni.

Potkun voimasta esiin tuli kampi. Kuski alkoi kiertää sitä, ja seisontatuet laskeutuivat hitaasti kohti asema-aukion asvalttia. Kun tassut minusta olivat vielä vaaksan verran ilmassa, kuljettaja kiipesi takaisin nuppiin ja ajoi sen irti nosturia kuljettavasta perävaunusta. Hän kurvasi konttitrailerin eteen ja peruutti nupin perän trailerin alle. Kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä. Traileri kolahti ja kontin etureuna ylettyi melkein nupin takaseinään. Kuski loikkasi taas ulos ja nosti traileri seisontatuet ylös. Niitä ei tarvinnutkaan kammeta, vaan ne sai työntämällä sukeltamaan syvälle trailerin rakenteisiin.

– No oho, mies tuo yhden peräkärryn linja-autoasemalle ja ottaa tosien mukaansa, ihmettelin mielessäni.

Taas oli kuljettaja kopissaan. Mihin hän mahtaa kontteineen lähteä?

– Häh!

Hähhähdykseni yllätti itsenikin. Kuljettaja kun peruutti rekkaansa kohti alkuperäistä perävaunua. Trailerin perä hujahti nostokurkiperävaunun alle. Taas kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä.

– Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan, alkoi sisäinen Juiceni laulaa.

Loikka alas nupista ja seisontatukien kampeaminen ylös. Takaisin koppiin, ja valta rekka vierähti liikkeelle. Varmaan nostokurki pian kohoaa seuraavalla rakennustyömaalla.

Äijät naapuripenkillä jatkoivat juttuaan.

– Häh!, sanoi toinen.

Istun linja-autoaseman edessä penkillä. Varmaan bussini kohta saapuu.


9 kommenttia

Elämän intervalleja

Kuva

Viiden kilometrin kohdalla, sykkeen noustessa mäessä 180 paremmalle puolelle,happi ei enää riitä lihasten tarpeisiin ja maitohapot alkavat jyllätä ja kangistaa menoa. Mäen päällä, tasaisella lihakset eivät saa helpotusta, kun pehmeä alusta ei armahda, vaan vaatii voimaa, että liike jatkuisi. Vasta alamäki armahtaa hieman,vaikka rentoutta onkin jo vaikea saavuttaa. Lenkin puolivälin vastamäet uuvuttavat niin, että loppumatka ja mäet tekevät tehtävänsä. Autolle saapuu uupunut mutta tyytyväinen mies. Kymmenen nousua ja kymmenen kilometriä raskaassa ja märässä maastossa on voitettu kanta. Muutaman päivän jalat ovat kipeät ja arat mutta, lepo ja kevyt liikunta palauttavat voimat. Itse asiassa, oikein toimittaessa, voimat palaavat hitusen paremmalle tasolle, kuin mitä ne olivat ennen kovaa rypistystä. Ilmiötä kutsutaan superkompensaatioksi, se on elimistön tapa voimistaa ja puolustaa kehoa, kun se joutuu ponnistelemaan normaalia enemmän. Lepo on tässä se avain tekijä.

Lenkin aikana eilen, kelasin samalla elämisen ja uskon haasteita. Vastamäki johti ajatukset arjen kilvoitteluun.

Ihminen joutuu ponnistelemaan läpi elämänsä erilaisten haasteiden keskellä ja jostain syystä haasteet kiehtovat meitä. Joskus haasteet käyvät ylivoimaisiksi ja uuvumme. Ihminen on kuitenkin siitä kummallinen otus,että jatkamme usein eteenpäin, vaikka olisi levon aika. Aika usein pelkäämme kasvojemme menetystä, jos myönnämme olevamme väsyneitä. Levon sijaan saatamme jopa ottaa lisää urakoita harteillemme, ettei väsymyksemme näkyisi. Olet varmaan nähnyt touhottavia lähimmäisiä, jotka ryntäävät asiasta toiseen ja ovat hieman hukassa koko ajan.

Juostessa käytössäni on rannetietokone, joka kertoo matkan etenemisen lisäksi sykkeen. Maastojuoksu on luonnostaan intervalliharjoitus, jossa mäet nostavat sykettä. Silloin tasaiset matkaosuudet pitää juosta tasaisella, alhaisemmalla sykkeellä, jotta kone ei hyydy kesken.  Sykemittari on tällaisessa leikissä tarpeellinen kapine.

Olen parin viimeisen vuoden aikana huomannut, että ihmisen tarve hakea haasteita yltää myös uskonelämään. Itse olin kovaa vauhtia kulkemassa kohti hengellistä loppuun palamista. Olin tajunnut että Jumala toimii aktiivisesti ihmisten kautta, jos he vain antavat siihen mahdollisuuden. Aloin etsiä tilaisuuksia, joissa pääsisin kokemaan yhä uudestaan ja uudestaan sen miten Pyhä Henki koskettaa ja antaa kiksejä. Uskosta tuli haaste ja pian taakka. Yksi havaintoni oli se, että sitten kun väsyin, aloin vältellä kaikkea hengellistä ja toimia täysin päinvastoin, jolloin minusta tuntui että menetin yhteyden Jumalaan. Olen ollut huomaavani tällaista myös muilla. Tajusin, että etsin itse elämääni Jumalan kirkkautta jota en kuitenkaan voinut itselleni antaa. Käytännössä juoksin koko ajan ylämäkeen ilman vapauttavaa alamäkeä tai lepoa. Tajusin että minulla ei ollut mitään millä olisin mitannut omaa sydämeni tilaa.

Uskonelämä poikkeaa ratkaisevalla tavalla kaikesta mitä me ihmiset teemme. Usko ei ole haaste tai harjoitus, jolla elämästämme tulee parempaa ja uskovina meistä tulisi tehokkaampia. Usko on elämämme sykemittari, jonka sykevyönä on Raamattu, Raamattu on samalla myös harjoitusohjelma elämää varten. Sen keskeinen elementti on lepo Jeesuksen luona. Voima kaikkeen tulee Pyhästä Hengestä. Se on happi, jota ilman mikään ei toimi.

Usko on myös joukkuelaji. Seurakunta mittaa myös sydämemme tilaa ja sitä miten harjoitusohjelmamme toimii. Se miten toimimme toisten kanssa kertoo miten jaksamme. Kireys ja pinnistely kertoo sen miten emme uskalla jättää asioita Jumalalle vaan pyrimme itse ratkomaan kaiken. Usein kireälle rasitettu hengellisyys määrittelee miten toisten tulisi uskoa ja ihminen ryhtyy helposti kiivailemaan kaikesta. Rakastaminen unohtuu kokonaan.

Kaikessa meidän tulisi ymmärtää se, että Jumala lahjoittaa meille elämän ja uskon. Se miten meissä näkyy Jeesuksen anteeksianto, armo ja totuus. yhteys toisiin kertoo millaisella sykkeellä olemme liikkeellä. Kun tämä syketaso on oikea, koko elämämmekin asettuu oikeaan uomaansa. Silloin osaamme levätä ja jakaa haasteemme niin, että niiden aiheuttama taakka on jaettu seurakunnan ja Jeesuksen kanssa. Taspainoinen ihminen kykenee palvelemaan ja viemään myös evankeliumia eteenpäin uupumatta.

Olen myös huomannut, että oma yrittämiseni ei lisää yhteyttä Jumalaan vaan se, että uskallan luovuttaa ja elää, levätä niin että Jeesus ottaa paikkansa sydämessäni ja alkaa toimia. Meidän tulee vihata syntiä ja rakastaa ihmistä. Tässä suhteessa elämä on kuin vastamäki ja alamäki, tasamaa taipaleet pitää vaeltaa maltilla, että tasapaino säilyy ja matka jatkuu kohti taivasta!

 


15 kommenttia

Isä meidän

Eräs tapaus tässä lähimenneisyydessä sai minut miettimään, jälleen kerran ihmistä, sielunvihollista ja Pyhää Jumalaa. Jonkinlainen kolmiyhteys tässäkin, joskaan ei Pyhä.
On ihmisiä, toisilleen tuntemattomiakin, jotka tutustuessaan toistensa ajatusmaailmaan ovat välittömästi kuin vanhoja tuttuja. Sitten on niitä joiden kanssa ei tunnu syntyvän mitään muuta kuin pahaa mieltä ja väärinkäsityksiä. Kaikkein vaikeinta on kun ei näe toista kasvoista kasvoihin, kun ei voi aistia toisen mielenlaatua, eikä lukea kehonkieltä. Näinhän on esim. näillä blogisivustoilla. Helposti ymmärtää vajaasti, tai ollenkaan täysin vieraan ihmisen tekstiä. Vahinkoja sattuu, kun kukin on vain omien ajatustensa ja tunnetilojensa vallassa. Tarvitaan paljon harjoitusta että paras voisi toteutua. Onneksi sillä joka uskoo on maailman kaikkeuden paras oppikirja ja opettaja.

Nuori uskossaan ja elämässään voi olla erittäin kypsä ja sisäisesti valmis, mutta voi olla päinvastoinkin. Nämä eivät ole ikäkysymyksiä.
Mistä sitten voisi johtua toisten nopeammalta näyttävä kasvu? Tai yleensäkin kasvu ihmisenä ja etenkin uskovana ihmisenä. Kuinka joissakin ihmisissä näkyy voimakkaammin Hengen Hedelmä? Vai näkyykö?- Minusta näkyy ja kuuluu. Toisaalta tekisi mieli sanoa että vanhemmalla uskovalla jolla on ollut enemmän aikaa elää Herransa Jeesuksen Kristuksen seurassa olisi ilman muuta enemmän mestarinsa muotoa kuin jollain nuoremmalla. Kun tämä ei kuitenkaan a i n a pidä paikkansa syyn täytyy olla joku muu. Tietäisitkö sinä joka tätä luet mikä se voisi olla?

Kaikkien tietämässä ja tuntemassa galatalaiskirjeessä (mm.) puhutaan Hengen hedelmästä sen viidennessä luvussa. Jae 13: Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan r a k a s t a k a a ja p a l v e l k a a toisianne. 16. Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. (sillä) 17. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.
Paavalihan puhuu siitäkin että meissä uskovissa vaikuttaa vanha minämme herkästi ellemme valvo tilaamme. Pietari oli sellainen tulisieluinen ja nopeasti reagoiva opetuslapsi joka ehti usein tehdä ennen kuin ajatella, ja kuitenkin Jeesus valitsi hänet siksi kallioksi jolle perustaa seurakuntansa. En siis tarkoita että voisimme tulla täydellisiksi tässä ajassa ja kun emme voi, olisimme toivottomia tapauksia. Emme ole mutta hyvä on olla tietoinen omassa itsessä vaikuttavista tekijöistä että pääsisi mahdollisimman vähillä vaurioilla niin itsensä kuin toistenkin suhteen, sillä emme turhaan rukoile ”päästä meidät pahasta”.

Galatalaiskirje jatkuu kertomalla millaisia ovat lihan aikaansaannokset ihmisen elämässä. Se on pitkä ja surkea luettelo. Joten sivuutetaan se ja mennään jakeessa 22-23 Hengen hedelmään joita ovat: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Rakkaus, ilo ja rauha ovat Jumalan ominaisuuksia jotka tulevat ilmi Jumalan suhteessa ihmiseen ja päinvastoin. Ihmissuhteissa Pyhän Hengen vaikuttamaa konkreettista elämää kuvaa kärsivällisyys, hyvyys ja ystävällisyys. Sisäisessä tilassamme pitäisi kasvun tapahtua uskollisuudessa, lempeydessä ja itsehillinnässä. Tämän kaiken kaikissa vaikuttaa Pyhä Henki opettajamme.
Jakeet 24-26:
Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen haluineen. (- Oletko kokenut kuinka vapauttavaa tällainen on?!) – Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. – Aika vaikeaa luonnolliselle ihmiselle, mutta kun tarpeeksi tuota opettelemme ja muistamme rukoilla itsellemme ja toinen toisillemme taivaallista mielenlaatua ja nöyrästi otamme Pyhän Hengen opetusta ja rohkaisua vastaan rakkauden ja anteeksiannon myötä, Jumala uudistaa meitä ja saamme kokea iloa Jumalan tahdon toteutumisesta elämässämme.

Meillä on tyttäreni kanssa tapana tavata sunnuntaisin rukouksen merkeissä ja olemme saaneet kokea kuinka hyvää se on meille tehnyt ja kuinka rikkaaksi rukouselämämme on käynyt. Pyhä Henki tuo iloa antamalla meille aina uutta rukoiltavaa, joskus itkienkin, mutta lopulta aina iloiten, kiittäen ja ylistäen. Olemme kuin kerta kerralta uudestisyntyneet ja se on muuttanut meitä monessa. Pidimme aina ennen itseämme maailman huonoimpina rukoilijoina, emmekä siis juurikaan, emmekä ainakaan yhdessä rukoilleet. Arvaat varmaan kuka siitä iloitsi ja me olimme aika kuivia. Usein me nykyään päätämme Isä Meidän rukoukseen ja se tuntuu uskomattomalta hyvältä ja Pyhältä. Siksi:

Isä Meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.
Sillä Sinun on Valtakunta ja Voima ja Kunnia Iankaikkisesti. Aamen.


9 kommenttia

Taivaallinen ystävä

Deäthäte oun tuu kuriuu tuu therismuu hotos ekbalä ergatas eis ton therismon autuu… Ihan hepreaa? No, kreikkaa pikemminkin. Vaan olkoonpa mitä kieltä tai kielipuolta tahansa, tyhjäksi ja ontoksi jää, jos tekstissä mainittu ’elon Herra’ ei ole sanojen takana.

 

Jeesushan siinä puhuu: ”Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työmiehiä elonkorjuuseen.” Matteuksen 9:38. Jokunen jae taaksepäin kerrotaan, miten Jeesus vaelsi seudun kaupungit, kylät, opetti heidän synagogissaan, paransi kaikkinaisia tauteja ja raihnautta. Nähdessään kansajoukot hänet valtasi sääli. Alkukielen omituiselta näyttävä verbi kuvaa tilannetta kokonaisvaltaisena myötätunnon kokemisena, ’sisuksia myöten’. Sellainen on meidän Jeesuksemme, näkee pienen ja unohdetun, myötätuntoa tarvitsevan.

 

Jeesuksen neuvo oli: ”Lisää väkeä työhön! Rukoilkaa enemmän työmiehiä!” Olen aina ollut taipuvainen kuulemaan tuonkin kehotuksena hankkimaan lisää suorittajia, metodien laatijia ja noudattajia, samaan malliin ruttaajia, joskus jopa piiskureita. No tokihan on ajattelussa korjattavaa, jos näin elämää tulkitsee. Jeesuksen tausta-ajatus on myötätunnossa, kun hän paimenen sydämellään näkee kansanjoukot nääntyneinä lampaina vailla suojaa.

 

Useasti on ihminen taipuvainen ajattelemaan, että enhän minä nyt, ei ole erityisosaamista eikä luontaisia kykyjä. Vaan eipä ihminen Taivaan valtakunnan alueella kestävää hyvää saakaan aikaan ilman Pyhän Hengen apua. Tehtävänjakoon sisältyy lupaus varustaa.   Hän haluaa olla meidän auttajamme, puolustajamme, vahvistajamme. Minäkin tällaisia kirjoittelen, vaikka kaikki nytkin sanottu on ajatusten tasolla ymmärrettyä hengellisyyttä vailla sydäntä, jollei Pyhä Henki tee asioita eläväksi, kirkasta Jeesuksen ihmeellistä taivaallista ystävyyttä ja myötätuntoa.

 

Jeesus lupasi ennen taivaaseen astumistaan lähettää meille Pyhän Hengen. Koskapa hän olisi tyhjää sanaa sanonut. Ei yhtään tee heikkoa väittää, että Jeesus elää tänä päivänä, rukoilee Isän oikealla puolella. Nykyään on ilahduttavissa määrin myös tieteellistä todistetta Jeesuksen ylösnousemuksesta. Siksikin hänen 2000 vuotta sitten täällä maan päällä lausutut sanat ovat painoarvoltaan ikuisia. Ikuinen Jeesus meidän puolellamme. Ajatella, ihmeellinen ystävä.

 

Jokainen voi aloittaa pienestä ja vaikka pysyä omalla pienellä paikallaan, jos niikseen tulee. Veljeni totesi kerran: ”Kaiken loppu ei ole minkään alku, siksi uudestaan ja uudestaan – aloita.” Ei meiltä vaadita erityistä superuutta, vain alttiutta, nojaamista kaikessa Jumalaan, paljon armon etsimistä, virheestä toiseen armon näkemistä. Pyhän Hengen apua, sitä tarvitaan.


8 kommenttia

”Joka päivä meille jotain uutta”

DSC_1484Ruuanlaiton lomassa oli pari luppominuuttia. Jäin tuijottelemaan keittiön akkunasta nurmikolle. Ei siitä mihinkään pääse; krookusaika on tältä vuodelta mennyt. On pakko pärjätä tulppaanien kanssa. Voi kurjuuksien kurjuus.

Juuri sillä sekunnilla silmäni aukenivat. Onpa muuten tosi nättiä, kun aurinko paistaa tulppaanien terälehtien läpi. Nopea vilkaisu pannuihin ja kattiloihin, kamera kaulaan ja pihalle.

Niin minä pötköttelin kummallisissa asennoissa tuoreella nurmikolla. Se odottaa selvästi jo ruohonleikkuria. Tulppaanien muodot täyttivät kameran etsimen. Muka samanväristen tulppaanien sävyt näyttivät aivan erilaisilta eri näkövinkkeleistä. Eikös vain heti alkanut Näkövinkkelilaulu soida päässä, viisu melkein gospelia -sarjasta.

“Trust I seek and I find in you
Every day for us something new
Open mind for a different view
And nothing else matters

Krookukset olivat menneet, mutta tilalla oli jotain uutta. Onko sitä paitsi koskaan käynyt niin, että olisin pihapolkua kävellyt enkä olisi jotain kuvaa mielessäni sommitellut?

Katsokaa nurmikon kukkia, kuinka ne nousevat maasta, vaikka lannoituskin on unohtunut. Edes entiset kuninkaan kaikessa loistossaan eivät olleet niin vaatetetut kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu kompostiin, niin tottahan Hän teistä huolehtii!

Jos Jumala pitää huoltaa siitä, että minulla on joka päivä jotain valokuvattavaa, niin eikö hän pitäisi huolta minusta muutenkin? Jos Hän luo nurmikolle joka päivä uutta, niin eikö hänellä ole vielä enemmän mielenkiintoa vielä tärkeämpiin asioihin?

*  *  *

Tässä melkeingospelortodokseille linkki vähän alkuperäisempään Nothing Else Matteriin.


4 kommenttia

Nopean toiminnan kurssi.

 

Kuva

Sain eilen  puhelun suntiolta, jonka toimeen kuuluu myös seurakunnan kiinteistöistä huolehtiminen. Hän toivoi, että siirtäisimme avantouimareiden talvilaiturin pois vedestä kesälaiturin tieltä. Homma passasi aikatauluihini hyvin ja iltapäivällä löysin itseni vasaran ja työkalujen kanssa rannasta. Tykkään puuhastella yksin ja ratkoa ongelmia työmaalla. Laituri on simppeli, jään päältä pukkien päälle asennettu rakennelma, jossa on laituritikkaat ja sen yhteydessä pumppu, joka kierrättää vettä pitäen avannon sulana. Tavallisesti kevätjäät pitävät huolen, että laituri irtoaa pukeilta ja laituri on helppo vetää rannalle, mutta nyt koko hökötys seisoi tukevasti pystyssä, koska jäät sulivat paikoilleen.

Tunnin puurtamisen jälkeen laituri osineen oli rannalla ja varastoituna mutta kauimmaiset kannatin pukit töröttivät järvessä eikä niitä tavoittanut rannalta käsin. Seisoin turhautuneena rannalla ja mietin miten saisin puut irti pohjasta ja rannalle. Suuri lumikuuropilvi oli aikaisemmin  viistänyt rantaa ja ihmeekseni lumisade ei yltänyt saunarantaan asti ja kiitin siitä samalla kun etsiskelin köyttä ja uimahousuja autosta. Uikkarit olivat varasuunnitelma jos en saisi lassottua puita köydellä.

No varttitunnin kuluttua jouduin toteamaan, että en olisi elättänyt itseäni poromiehenä tai karjapaimenena, joten vein köyden takaisin autoon. Siinä kävellessäni harmittelin ettei seurakunnan vene ollut vielä rannassa. Tähyilin samalla viereiselle kirkonkylän venepaikalle, josko sielä näkyisi liikettä. Rukoilin, että Jumala lähettäsi jonkun paikalle veneineen. Veneestä olisi helppo kiskoa puut irti pohjasta ja tuoda ne maihin. Mielessäni kävi ystäväni, jonka olin nähnyt edellisenä tiistaina soutelemassa lahdella. Kun palasin rantaan näin liikettä venerannassa ja eipä aikaakaan kun vaalea soutuvene lähti tulemaan huopaamalla 200m päästä poikki lahden minua kohti. Etenemistyyli näytti hauskalta. Aivan kuin soutaja olis punnertanut istualtaan. Samalla hänella oli hyvä näkyväisyys minuun. Minä tuijotin näkyä suu auki ja en ollut uskoa silmiä kun vene jatkoi määrätietoisesti kohti. Hämmästyin kun ystäväni, jota olin ajatellut rukoillessani, moikkasi iloisesti veneestä. Mahdoin olla koominen näky tuijottaessani häntä suu auki.

Ja eipä keskustelummekaan ollut niitä tavanomaisimpia kun kysyin häneltä, että miltä tuntuu olla rukousvastaus ja vieläpä varsin nopea sellainen. Se kuulemma tuntui oikein hyvältä. Ja miksi ei tuntuisi. Pian kiskoimme yhdessä melko tiukasti pohjasaveen jumiutuneita paaluja, joiden irrottaminen olisi kylmässä vedessä seisten ollut hurja urakka.

Urakan jälkeen kaverini jatkoi souteluaan katiskoilleen ja minä jäin kiitos suussani rannalle viimeistelemään hommaani. Ei ollut vaikea kiittää Jumalaa nopeasta avun toimittamisesta. Näin jälkeenpäin tuli vain mieleeni, että miksi kaverini päätti huopailla vastarannalle luokseni eikä toisessa suunnassa olevalle katiskapaikalle. Ilmeisesti avuton olemukseni oli kiinnittänyt kaverin huomion. Pitänee kysyä kun seuraavan kerran nähdään.

Monesti rukousvastaukset tajuaa vasta jälkeen päin ja niihin saattaa kulua pitkiäkin aikoja. Mutta näköjään tarpeen tullen vastauksen saamisen menee viisi minuuttia ja vastaukset ovat silloin tarkkoja ja konkreettisia. Jään tämän jälkeen miettimään, että miksi en enemmän pyydä apua ja turvaa Jumalaan jokapäiväisissä vaivoissani ja askareissani, kun Jumala toimii jopa jarruna hölmöilyilleni. Ilman tuota kaverin venettä pötköttelisin nyt luultavasti vilustuneena ja kipeänä sängynpohjalla, enkä kirjoittamassa tätä juttua Blogitaivaalle.

Rukouselämä ei ole erillistä toimintaa suhteessa muuhun elämään vaan se on lähtökohta kaikelle ja sen keskiössä on usko Jumalaan ja hänen tahtoonsa. Meidän ei tule sijoittaa munia moneen koriin vaan yhteen koriin eli meidän ei tule hajottaa elämäämme palasiin, joista usko on vain yksi osa vaan meidän tulee satsata kaikki Jumalan varaan ja luottaa että Hän toimii. Hän toimii vaikka uskomme olisi heikkoa ja vaelluksemme omasta mielestämme kelvotonta ja hataraa. Oikeastaan vasta silloin Jumala pääseekin osoittamaan voimansa, kun me sitä vähiten odotamme.

 


7 kommenttia

Toisin sanoen

”Herran käsi tarttui minuun, ja Herra sanoi: Nouse ja mene laaksoon, siellä minä puhun sinulle. Minä lähdin laaksoon, ja siellä näin Herran kirkkauden. Se oli sama kirkkaus jonka olin Kebarjoen rannalla nähnyt, ja minä heittäydyin maahan kasvoilleni. Silloin minuun tuli henki, ja se nosti minut pystyyn ja puhui minulle näin”…(Hes.3:22-24)

Ihmeellinen Jumala! Kuinka paljon tuohon voinkaan sijoittaa omia elämänvaiheitani, kokemuksiani ja Jumalan, Herrani ihmeitä. En koskaan pysty niistä täällä maanpäällä ollessani niin kiittämään ja ylistämään kuin sitten Taivaan Valtakunnassa nähdessäni Hänet kasvoista kasvoihin. Kun luen Raamattua, sen vanhaa ja uutta testamenttia, saan huomata kuinka muuttumaton ihminen on. Tässä maailmassa on totta ettei ole mitään uutta auringon alla. Alusta asti ihminen on tehnyt itselleen Jumalan kuvia ja alkanut palvoa milloin mitäkin. Totuus ei ole ihmisiä pitkäjaksoisesti jaksanut kiinnostaa, ihminen on kärsimätön luonnostaan. On toki myönnettävä että elämä kaikkina aikoina on vaikeaa ja vaikeuksissaan ihminen usein ja helpoimmin etsii mitä tahansa apua kipuunsa. Mikä tahansa kelpaa joka edes hetkeksi turruttaa senhetkisen ahdistuksen jossa juuri on. Vanhan maailman aikaan keinot olivat toiset, mutta mikä on tätä aikaa, niitä en viitsi ruveta edes luettelemaan, niitä luetellaan jo tarpeeksi ja ihmisen vihollinen nauttii kun saa huomion osakseen. Ilman tietoa ja uskoa Jumalasta ihminen on hukassa omalta itseltäänkin. Se on oikeastaan aika kauheaa. Jumalattoman ihmisen elämä on epätoivoista tyhjään hosumista ja korvikkeisiin tyytymistä.

Ei Herran omienkaan elämä voitosta voittoon ihmisten silmillä katsellen, eikä Pyhien elämänkertoja lukien näytä yhtään paremmalta, mutta se onkin näköharha. Me emme elä näkyväisissä vaan totuus on näkymättömissä, ja kuitenkin näkymättömät ovat todellisimpia kuin näkyväiset. Jos näkymättömät olisivat vieläkin todellisimpia kuin ne esim. itselleni ajoittain ovat, en taitaisi jaksaa millään odottaa sitä hetkeä jolloin usko vaihtuu näkemiseksi ja ikuiseksi elämäksi. Onneksi saan vain maistiaisia ylimaallisista.

Ihmisen osana tässä maailmassa on ettei rukouksiin ja toiveisiin tule aina vastauksia. Joihinkin asioihin voi joskus tulla aivan yllättäen, joihinkin viiveellä ja joihinkin ei ehkä koskaan tässä ajassa. Kaikki tämä ihmisen elämässä vaatii kärsivällisyyttä, uskoa, toivoa ja syvää luottamusta siihen että Jumala ON!
Uskoa Hänen Sanaansa. Minkä Hän on luvannut, sen hän pitää. Omien kaaoksieni ja koettelemusteni aikana olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään sen että vaikka en ymmärrä, enkä näe joissain asioissani mitään ratkaisua edessäpäin, niin voin luottaa siihen että kaikki on hallinnassa. Jumalan, Kaikkivaltiaan Isäni, hallinnassa. Minun on opittava odottamaan. Teen vain sen osan mikä minulle ihmisenä kuuluu ja on mahdollista ja sitten annan Herran hoitaa.

Helppoa se ei vieläkään ole, mutta onneksi en ole enää nuori, onneksi ja Jumalalle kiitokseksi Hänen kouluaan olen saanut käydä ja kokea suurta ihmettä. Tyytyä myös osaani. En tiedä pahempaa kuin olla pakotettu yleiseen kaavaan jos Luojani ei ole minua sellaiseen asettanut. Niin kuin ei olekaan. Syvästi uskon että kaikella on tarkoituksensa mitä Jumalalle rakkaana koen, ja missä osassa olen. Kaiken sen jälkeen kun kaikki inhimillinen on tehty ja yritetty, jopa kipeällä ja satuttavallakin tavalla. Onhan kaikki yhdessä vaikuttanut parhaakseni, olen oppinut antamaan anteeksi ja olemaan sinut itseni ja Herrani kanssa, ihmisistä ei tarvitse välittää, se on suurta armoa.
Mitä kaiken jälkeen merkitseekään Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi. Minä rakastan ja minua rakastetaan, kiitos Jumalalle!

Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle.
Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän On tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa.
Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon. Herra on antanut täydellisen lain, se virvoittaa mielen. Herran ohjeet ovat luotettavat, ne neuvovat taitamatonta. Herran käskyt ovat oikeat ne ilahduttavat sydämen. Herran määräykset ovat kirkkaat, ne avaavat silmäni näkemään. Herran sana on puhdas ja aito, se pysyy iäti. Herran säädökset ovat lujat, ne ovat oikeita kaikki. Ne ovat kalliimmat kuin puhdas kulta, kalliimmat kuin kullan paljous, makeammat kuin mesi, maistuvammat mehiläisen hunajaa. Ne opastavat minua, palvelijaasi, niiden noudattamisesta saa suuren palkan.

Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe. Varjele minut myös eksyttäjiltä, etten joutuisi heidän valtaansa. Silloin olen viaton ja puhdas, monesta synnistä vapaa.
Ota sanani suopeasti vastaan, sanani ja sydämeni ajatukset, Herra, turvani ja lunastajani.

Aamen.


12 kommenttia

”Kovaa kamaa, anna palaa!”

DSC_0192Vapaapäivän aamun kunniaksi istuin sohvalla ja plarasin Raamattua. Jumalahan saattaisi sanoakin jotain, kun minä kerrankin ehdin kuuntelemaan. Silmäni vaeltelivat mutkien kautta Hesekielin alkuun.

”Minä lähetän sinut ihmisten luo, joilla on kovat kasvot ja taipumaton sydän. Sinun tulee sanoa heille: ’Näin sanoo Herra Jumala.’ Kuulkoot tai olkoot kuulematta.”

Kuulkoot tai olkoon kuulematta. Päässäni alkoi soida raskaasti bassovoittoinen saarna 1980-luvun taitteesta. “Just because there’s a reason, it doesn’t mean it’s understood.”

Mieleeni muistuivat myös ystäväni Heikin sanat FB-seinältä: ”Evankeliumi ei muutu siitä, jos käännämme sen nykykielelle tai nykymusiikille, mutta tämä sukupolvi muuttaa kauas kirkoista, jos emme tee niin. Jos kirkot eivät kykene tuomaan Taivaan todellisuutta maailmaan ja osoittamaan sille Isän sydämen rakkautta nyt, niin se menettää tämän sukupolven, perinteetkään eivät siinä konkurssissa auta.”

Taannoin juteltiin kavereiden kanssa siitä, että vaikka ihmiset ovat allergisia kaikkinaiselle käännytykselle, niin esimerkiksi joihinkin musiikin lajeihin suorasanaisuus jopa kuuluu. Räp ja reggae puhuvat totuudet suoraan. Siksi Kaemo ja Katajainen kansa ovat hienoja juttuja. Ne paukuttavat Jeesukset ja parannuksenteot ihmisten kuultavaksi ilman turhia koukeroita. Kuulemma jotkut ristityt räppärit ovat päässeet ”maallisten” radioiden soittolistoille asti. Ehkäpä laimentamattomuuden vuoksi.

Minä en niin räppäyksestä piittaa. Reggae toimii minun korvissani ja sielussani paremmin. Kun minä olin nuorempi, punk puhutteli minua. Yhä joka kerta, kun kuuntelen Stiff Little Fingersejä, minulle tulee pakonomainen tarve alkaa tehdä Fingersien kaltaista punk-reggaeta. Painavia sanoja ilman kiertoilmauksia.

Jumala antoi Hesekielille hankalan homman. Oli saarnattava, vaikka ei edes kuunneltaisi: ”Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.”

Minä olen ymmärtänyt, että Hesekielin jobi on periytynyt meille.

Evankeliumi on käännettävä nykymusiikiksi ja nykytaiteeksi ja nykytanssiksi ja nyky… no vaikka nykyarkkitehtuuriksi. Tehdään kovaa kamaa, antaa palaa!


5 kommenttia

Tasa-arvoinen Jeesus

Mitä on lopultakin tasa-arvo. Onko se jotain mitä kaikki saavat tehdä, omistaa, toteuttaa ja elää samoin oikeuksin kuin toiset. Jos se on sitä, elämme suuressa valheessa.

Olen useaan otteeseen opettajan työssäni törmännyt lapsiin, jotka ilmaisevat alistuneensa kohtaloonsa. He kokevat, että ne olosuhteet ja taidot, jotka elämä on heille antanut estävät heitä tekemästä samoja asioita kuin toiset. He elävät todeksi eriarvoista maailmaa, epätasa-arvoista Suomea. Jo se, että me opettajat, vanhemmat ja muut aikuiset emme kykene karsimaan koulu- ja työpaikkakiusaamista maastamme on yksi osoitus siitä, että toiset yksilöt ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Kun fokusta laajennetaan, näemme, että kuilu ihmisten välillä vain kasvaa. Köyhyys, nälkä ja sairaudet ovat käsittämättömän suuren ihmisjoukon arkea kun taas länsimainen hyvinvointi on vain pienen osan saavutettavissa.

Länsimaisen hyvinvoinnin  perustana sanotaan olevan Kristinuskon. Ja varmasti näin onkin, mutta en ole aivan varma olenko tästä asiasta enää niin ylpeä. En tiedä mitä ajattelisin meistä rikkaista kristityistä, joita on siunattu hyvinvoinnilla. Hyvinvointi ähkyssämme on jotain hirvittävää ja pelottavaa kirjoitettuna sisään. Jos katsomme miten hoidamme vanhuksemme tai tarkastelemme Euroopan suurimpia itsemurhatilastojamme niin ei ole kovin vaikea puhkaista kuplaa jossa elämme. Onko tästä kaikesta hyvästä sittenkään mitään iloa. Jotain on murenemassa pois.

Ihmiset muodostavat kirkon ja seurakunnan. Raamatun opetuksen mukaan paikallinen seurakunta on Jumalan mahdollisuus muuttaa ihmisten elämää. 2000 vuotta sitten tämä oli maailmaa mullistava ajatus ja voima. Se miksi seurakunnat kasvoivat nopeasti johtui siitä, että Ihmiset ymmärsivät olevansa ensimmäistä kertaa tasa-arvoisia Jumalan edessä. He olivat tasa-arvoisia myös kuoleman edessä. Arjen raskauden ja kurjuudenkin keskellä ajatus siitä, että he olivat Jumalalle yhtä arvokkaita kuin kuninkaat teki heistä vapaita. Seurakunnasta tuli todellisen elämän keskus jossa armolahjat ja Jumalan hyvyys paransivat ja eheyttivät ihmisiä. Vaikka elämän raskaus tai orjuus ei kadonnut pois ja vaikka he eivät voineet tehdä tai toteuttaan unelmiaan olivat he ensimmäistä kertaa vapaita Jumalan edessä

Kuva.

He saattoivat antaa elämänsä Jeesuksen johdettavaksi. Tuo merkitsi ihmiselle vapautta.

Jeesuksen edessä on vain tasa-arvoisia ihmisiä riippumatta siitä voivatko he toteuttaa kaikkia elämänsä unelmia. Elämä kahden maan kansalaisena on odotusta ja ikävöintiä. Se on kilvoitusta ja kamppailua joka joskus päättyy maaliin jossa kaikki perille päässeet palkitaan.

 


2 kommenttia

Tämä messu on eri messu

WP_20140426_029Lauantai-iltapäivänä lietolaiset soittajat ja laulajat treenasivat Turun tuomiokirkossa Lasse Heikkilän Suomalaista messua. Minuun iski valtava haikeus. Olen ollut laulamassa Suomalaista messua varmaan kymmenen kertaa eri kirkoissa. Miksi en ole mukana taas!?

Suomalainen messu on piirtynyt osaksi sielunmaisemaani viime vuosina. Usein on käynyt niin, että kotimatkalla kun väsyneenä on tehnyt mieli kuunnella jotain musiikkia, Suomalainen messu on ollut yksi harvoista mahdollisista vaihtoehdoista. Sitä olen jaksanut kuunnella uupuneena ja siitä olen varmasti saanut voimiakin.

Muistan, miten minua harmitti, kun kuulin Suomalaisen messun ensimmäistä kertaa. Olin täynnä pyhää vihaa, koska Vaarivainaan kanteleen idea oli varastettu Isoisän olkihatusta. Jostain syystä en ikinä ollut ollut äkäinen Juicelle siitä, että hänkin on käyttänyt samaa muottia. Mutta jo toisella kerralla kuuntelin Vaarivainaata tippa linssissä. Se on syvä sanoitus. Myöhemmin kuuntelin Eri tuulta satoja kertoja erään tanssiprojektin takia, johon en itse edes osallistunut. Eri tuuli on kuuntelukerroista huolimatta hienoimpia kuulemiani kappaleita.

Niin että siinä minä istuskelin Turun tuomiokirkossa ja haikalin:” Suomalainen messu esitetään huomenna Liedon kirkossa ja syksyllä Tuomiokirkossa. Ja tässä minä vain istun ulkopuolisena.”

Koitti iltapäivä sunnuntain. Seisoin kirkon ovella kuopuksen kanssa. Hän jakoi tulijoille käsiohjelmia ja sanoi reippaasti kaikille tervetuloa. Minä availin raskasta puuovea. Laulajat ja tanssijatkin kulkivat ovesta. Avasin sen heillekin.

Messu alkoi. Istuin täydessä kirkossa etupenkissä. Tutut laulut. Tutut tanssit. Tutut kasvot. Istumapaikkani oli lähes keskellä tansseja. Haa, voi että, tässä osana seurakuntaa saan laulaa kaikki laulut alusta loppuun asti. Olin sittenkin osa messua. Mahtoikohan takanani istuva vielä minuakin vanhempien ihmisten porukka rohkaistua laulamaan kovempaa, kun näytin veisaamisen mallia. Messun loppupuolella viereeni tuli vielä istumaan ammattilaulaja, jonka vieressä pystyin laulamaan vielä lujempaa.

”Tämä tuuli on eri tuuli, se herättää kuolleet luut!”

Haikeus oli tiessään. Paras Suomalainen messu ikinä.