Istuin Hämeenlinnan linja-autoaseman edessä penkillä. Koko aukiolla ei ollut kuin yksi bussi ja iso merikontti trailerissaan. Ihmisiä istuskeli ja seisoskeli bussia odottelemassa. Pari selvästi väkijuomien nauttimisesta pitävää miestä istui viereisellä penkillä. Parrakas sanoi toiselle jotain toiselle, jolla oli parkkiintuneet kasvot.

– Häh?! sanoi toinen parrakkaan jokaiseen repliikkiin.

Minulle tuli sellainen olo, että hähhättelen itse usein vähän samalla tavalla. Häh! tulee jo ennen kuin puhujan viesti on ehtinyt kääntyä ymmärrykseksi aivokopassa. Häh! on refleksi.

Rekka kaarsi linja-autoaseman takaa aukoille. Nuppi veti perässään pätkää rakennustyömaan oranssia nosturia. Rekka pysähtyi merikontin taakse. Nupin ovi heilahti auki. Kesti hetken, ennen kuin sieltä hyppäsi ulos mies.

Isosta autosta lähteminen on minusta aina ollut hankalaa. Ovea saa puskea auki, ja jotenkin on epävarma tunne siitä, kuinka päin tästä nyt oikein lähdetään. Ovikin paiskautuu varmasti kiinni juuri silloin, kun olen hankalimmassa paikassa korkeuksien ja maan pinnan puolivälissä.

Mutta kuski loikkasi nupista sulavasti. Hän kiersi auton nokan ympäri vaunun etuosan tietämille. Hän potkaisi jonnekin perävaunun alle.

– Häh? kysyi pääni.

Potkun voimasta esiin tuli kampi. Kuski alkoi kiertää sitä, ja seisontatuet laskeutuivat hitaasti kohti asema-aukion asvalttia. Kun tassut minusta olivat vielä vaaksan verran ilmassa, kuljettaja kiipesi takaisin nuppiin ja ajoi sen irti nosturia kuljettavasta perävaunusta. Hän kurvasi konttitrailerin eteen ja peruutti nupin perän trailerin alle. Kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä. Traileri kolahti ja kontin etureuna ylettyi melkein nupin takaseinään. Kuski loikkasi taas ulos ja nosti traileri seisontatuet ylös. Niitä ei tarvinnutkaan kammeta, vaan ne sai työntämällä sukeltamaan syvälle trailerin rakenteisiin.

– No oho, mies tuo yhden peräkärryn linja-autoasemalle ja ottaa tosien mukaansa, ihmettelin mielessäni.

Taas oli kuljettaja kopissaan. Mihin hän mahtaa kontteineen lähteä?

– Häh!

Hähhähdykseni yllätti itsenikin. Kuljettaja kun peruutti rekkaansa kohti alkuperäistä perävaunua. Trailerin perä hujahti nostokurkiperävaunun alle. Taas kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä.

– Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan, alkoi sisäinen Juiceni laulaa.

Loikka alas nupista ja seisontatukien kampeaminen ylös. Takaisin koppiin, ja valta rekka vierähti liikkeelle. Varmaan nostokurki pian kohoaa seuraavalla rakennustyömaalla.

Äijät naapuripenkillä jatkoivat juttuaan.

– Häh!, sanoi toinen.

Istun linja-autoaseman edessä penkillä. Varmaan bussini kohta saapuu.

Eräs tapaus tässä lähimenneisyydessä sai minut miettimään, jälleen kerran ihmistä, sielunvihollista ja Pyhää Jumalaa. Jonkinlainen kolmiyhteys tässäkin, joskaan ei Pyhä.
On ihmisiä, toisilleen tuntemattomiakin, jotka tutustuessaan toistensa ajatusmaailmaan ovat välittömästi kuin vanhoja tuttuja. Sitten on niitä joiden kanssa ei tunnu syntyvän mitään muuta kuin pahaa mieltä ja väärinkäsityksiä. Kaikkein vaikeinta on kun ei näe toista kasvoista kasvoihin, kun ei voi aistia toisen mielenlaatua, eikä lukea kehonkieltä. Näinhän on esim. näillä blogisivustoilla. Helposti ymmärtää vajaasti, tai ollenkaan täysin vieraan ihmisen tekstiä. Vahinkoja sattuu, kun kukin on vain omien ajatustensa ja tunnetilojensa vallassa. Tarvitaan paljon harjoitusta että paras voisi toteutua. Onneksi sillä joka uskoo on maailman kaikkeuden paras oppikirja ja opettaja.

Nuori uskossaan ja elämässään voi olla erittäin kypsä ja sisäisesti valmis, mutta voi olla päinvastoinkin. Nämä eivät ole ikäkysymyksiä.
Mistä sitten voisi johtua toisten nopeammalta näyttävä kasvu? Tai yleensäkin kasvu ihmisenä ja etenkin uskovana ihmisenä. Kuinka joissakin ihmisissä näkyy voimakkaammin Hengen Hedelmä? Vai näkyykö?- Minusta näkyy ja kuuluu. Toisaalta tekisi mieli sanoa että vanhemmalla uskovalla jolla on ollut enemmän aikaa elää Herransa Jeesuksen Kristuksen seurassa olisi ilman muuta enemmän mestarinsa muotoa kuin jollain nuoremmalla. Kun tämä ei kuitenkaan a i n a pidä paikkansa syyn täytyy olla joku muu. Tietäisitkö sinä joka tätä luet mikä se voisi olla?

Kaikkien tietämässä ja tuntemassa galatalaiskirjeessä (mm.) puhutaan Hengen hedelmästä sen viidennessä luvussa. Jae 13: Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan r a k a s t a k a a ja p a l v e l k a a toisianne. 16. Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. (sillä) 17. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.
Paavalihan puhuu siitäkin että meissä uskovissa vaikuttaa vanha minämme herkästi ellemme valvo tilaamme. Pietari oli sellainen tulisieluinen ja nopeasti reagoiva opetuslapsi joka ehti usein tehdä ennen kuin ajatella, ja kuitenkin Jeesus valitsi hänet siksi kallioksi jolle perustaa seurakuntansa. En siis tarkoita että voisimme tulla täydellisiksi tässä ajassa ja kun emme voi, olisimme toivottomia tapauksia. Emme ole mutta hyvä on olla tietoinen omassa itsessä vaikuttavista tekijöistä että pääsisi mahdollisimman vähillä vaurioilla niin itsensä kuin toistenkin suhteen, sillä emme turhaan rukoile ”päästä meidät pahasta”.

Galatalaiskirje jatkuu kertomalla millaisia ovat lihan aikaansaannokset ihmisen elämässä. Se on pitkä ja surkea luettelo. Joten sivuutetaan se ja mennään jakeessa 22-23 Hengen hedelmään joita ovat: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Rakkaus, ilo ja rauha ovat Jumalan ominaisuuksia jotka tulevat ilmi Jumalan suhteessa ihmiseen ja päinvastoin. Ihmissuhteissa Pyhän Hengen vaikuttamaa konkreettista elämää kuvaa kärsivällisyys, hyvyys ja ystävällisyys. Sisäisessä tilassamme pitäisi kasvun tapahtua uskollisuudessa, lempeydessä ja itsehillinnässä. Tämän kaiken kaikissa vaikuttaa Pyhä Henki opettajamme.
Jakeet 24-26:
Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen haluineen. (- Oletko kokenut kuinka vapauttavaa tällainen on?!) – Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. – Aika vaikeaa luonnolliselle ihmiselle, mutta kun tarpeeksi tuota opettelemme ja muistamme rukoilla itsellemme ja toinen toisillemme taivaallista mielenlaatua ja nöyrästi otamme Pyhän Hengen opetusta ja rohkaisua vastaan rakkauden ja anteeksiannon myötä, Jumala uudistaa meitä ja saamme kokea iloa Jumalan tahdon toteutumisesta elämässämme.

Meillä on tyttäreni kanssa tapana tavata sunnuntaisin rukouksen merkeissä ja olemme saaneet kokea kuinka hyvää se on meille tehnyt ja kuinka rikkaaksi rukouselämämme on käynyt. Pyhä Henki tuo iloa antamalla meille aina uutta rukoiltavaa, joskus itkienkin, mutta lopulta aina iloiten, kiittäen ja ylistäen. Olemme kuin kerta kerralta uudestisyntyneet ja se on muuttanut meitä monessa. Pidimme aina ennen itseämme maailman huonoimpina rukoilijoina, emmekä siis juurikaan, emmekä ainakaan yhdessä rukoilleet. Arvaat varmaan kuka siitä iloitsi ja me olimme aika kuivia. Usein me nykyään päätämme Isä Meidän rukoukseen ja se tuntuu uskomattomalta hyvältä ja Pyhältä. Siksi:

Isä Meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.
Sillä Sinun on Valtakunta ja Voima ja Kunnia Iankaikkisesti. Aamen.

Deäthäte oun tuu kuriuu tuu therismuu hotos ekbalä ergatas eis ton therismon autuu… Ihan hepreaa? No, kreikkaa pikemminkin. Vaan olkoonpa mitä kieltä tai kielipuolta tahansa, tyhjäksi ja ontoksi jää, jos tekstissä mainittu ’elon Herra’ ei ole sanojen takana.

Jeesushan siinä puhuu: ”Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työmiehiä elonkorjuuseen.” Matteuksen 9:38. Jokunen jae taaksepäin kerrotaan, miten Jeesus vaelsi seudun kaupungit, kylät, opetti heidän synagogissaan, paransi kaikkinaisia tauteja ja raihnautta. Nähdessään kansajoukot hänet valtasi sääli. Alkukielen omituiselta näyttävä verbi kuvaa tilannetta kokonaisvaltaisena myötätunnon kokemisena, ’sisuksia myöten’. Sellainen on meidän Jeesuksemme, näkee pienen ja unohdetun, myötätuntoa tarvitsevan.

Jeesuksen neuvo oli: ”Lisää väkeä työhön! Rukoilkaa enemmän työmiehiä!” Olen aina ollut taipuvainen kuulemaan tuonkin kehotuksena hankkimaan lisää suorittajia, metodien laatijia ja noudattajia, samaan malliin ruttaajia, joskus jopa piiskureita. No tokihan on ajattelussa korjattavaa, jos näin elämää tulkitsee. Jeesuksen tausta-ajatus on myötätunnossa, kun hän paimenen sydämellään näkee kansanjoukot nääntyneinä lampaina vailla suojaa.

Useasti on ihminen taipuvainen ajattelemaan, että enhän minä nyt, ei ole erityisosaamista eikä luontaisia kykyjä. Vaan eipä ihminen Taivaan valtakunnan alueella kestävää hyvää saakaan aikaan ilman Pyhän Hengen apua. Tehtävänjakoon sisältyy lupaus varustaa.   Hän haluaa olla meidän auttajamme, puolustajamme, vahvistajamme. Minäkin tällaisia kirjoittelen, vaikka kaikki nytkin sanottu on ajatusten tasolla ymmärrettyä hengellisyyttä vailla sydäntä, jollei Pyhä Henki tee asioita eläväksi, kirkasta Jeesuksen ihmeellistä taivaallista ystävyyttä ja myötätuntoa.

Jeesus lupasi ennen taivaaseen astumistaan lähettää meille Pyhän Hengen. Koskapa hän olisi tyhjää sanaa sanonut. Ei yhtään tee heikkoa väittää, että Jeesus elää tänä päivänä, rukoilee Isän oikealla puolella. Nykyään on ilahduttavissa määrin myös tieteellistä todistetta Jeesuksen ylösnousemuksesta. Siksikin hänen 2000 vuotta sitten täällä maan päällä lausutut sanat ovat painoarvoltaan ikuisia. Ikuinen Jeesus meidän puolellamme. Ajatella, ihmeellinen ystävä.

Jokainen voi aloittaa pienestä ja vaikka pysyä omalla pienellä paikallaan, jos niikseen tulee. Veljeni totesi kerran: ”Kaiken loppu ei ole minkään alku, siksi uudestaan ja uudestaan – aloita.” Ei meiltä vaadita erityistä superuutta, vain alttiutta, nojaamista kaikessa Jumalaan, paljon armon etsimistä, virheestä toiseen armon näkemistä. Pyhän Hengen apua, sitä tarvitaan.

Ruuanlaiton lomassa oli pari luppominuuttia. Jäin tuijottelemaan keittiön akkunasta nurmikolle. Ei siitä mihinkään pääse; krookusaika on tältä vuodelta mennyt. On pakko pärjätä tulppaanien kanssa. Voi kurjuuksien kurjuus.

Juuri sillä sekunnilla silmäni aukenivat. Onpa muuten tosi nättiä, kun aurinko paistaa tulppaanien terälehtien läpi. Nopea vilkaisu pannuihin ja kattiloihin, kamera kaulaan ja pihalle.

Niin minä pötköttelin kummallisissa asennoissa tuoreella nurmikolla. Se odottaa selvästi jo ruohonleikkuria. Tulppaanien muodot täyttivät kameran etsimen. Muka samanväristen tulppaanien sävyt näyttivät aivan erilaisilta eri näkövinkkeleistä. Eikös vain heti alkanut Näkövinkkelilaulu soida päässä, viisu melkein gospelia -sarjasta.

“Trust I seek and I find in you
Every day for us something new
Open mind for a different view
And nothing else matters”

Krookukset olivat menneet, mutta tilalla oli jotain uutta. Onko sitä paitsi koskaan käynyt niin, että olisin pihapolkua kävellyt enkä olisi jotain kuvaa mielessäni sommitellut?

Katsokaa nurmikon kukkia, kuinka ne nousevat maasta, vaikka lannoituskin on unohtunut. Edes entiset kuninkaan kaikessa loistossaan eivät olleet niin vaatetetut kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu kompostiin, niin tottahan Hän teistä huolehtii!

Jos Jumala pitää huoltaa siitä, että minulla on joka päivä jotain valokuvattavaa, niin eikö hän pitäisi huolta minusta muutenkin? Jos Hän luo nurmikolle joka päivä uutta, niin eikö hänellä ole vielä enemmän mielenkiintoa vielä tärkeämpiin asioihin?

*  *  *

Tässä melkeingospelortodokseille linkki vähän alkuperäisempään Nothing Else Matteriin.

”Herran käsi tarttui minuun, ja Herra sanoi: Nouse ja mene laaksoon, siellä minä puhun sinulle. Minä lähdin laaksoon, ja siellä näin Herran kirkkauden. Se oli sama kirkkaus jonka olin Kebarjoen rannalla nähnyt, ja minä heittäydyin maahan kasvoilleni. Silloin minuun tuli henki, ja se nosti minut pystyyn ja puhui minulle näin”…(Hes.3:22-24)

Ihmeellinen Jumala! Kuinka paljon tuohon voinkaan sijoittaa omia elämänvaiheitani, kokemuksiani ja Jumalan, Herrani ihmeitä. En koskaan pysty niistä täällä maanpäällä ollessani niin kiittämään ja ylistämään kuin sitten Taivaan Valtakunnassa nähdessäni Hänet kasvoista kasvoihin. Kun luen Raamattua, sen vanhaa ja uutta testamenttia, saan huomata kuinka muuttumaton ihminen on. Tässä maailmassa on totta ettei ole mitään uutta auringon alla. Alusta asti ihminen on tehnyt itselleen Jumalan kuvia ja alkanut palvoa milloin mitäkin. Totuus ei ole ihmisiä pitkäjaksoisesti jaksanut kiinnostaa, ihminen on kärsimätön luonnostaan. On toki myönnettävä että elämä kaikkina aikoina on vaikeaa ja vaikeuksissaan ihminen usein ja helpoimmin etsii mitä tahansa apua kipuunsa. Mikä tahansa kelpaa joka edes hetkeksi turruttaa senhetkisen ahdistuksen jossa juuri on. Vanhan maailman aikaan keinot olivat toiset, mutta mikä on tätä aikaa, niitä en viitsi ruveta edes luettelemaan, niitä luetellaan jo tarpeeksi ja ihmisen vihollinen nauttii kun saa huomion osakseen. Ilman tietoa ja uskoa Jumalasta ihminen on hukassa omalta itseltäänkin. Se on oikeastaan aika kauheaa. Jumalattoman ihmisen elämä on epätoivoista tyhjään hosumista ja korvikkeisiin tyytymistä.

Ei Herran omienkaan elämä voitosta voittoon ihmisten silmillä katsellen, eikä Pyhien elämänkertoja lukien näytä yhtään paremmalta, mutta se onkin näköharha. Me emme elä näkyväisissä vaan totuus on näkymättömissä, ja kuitenkin näkymättömät ovat todellisimpia kuin näkyväiset. Jos näkymättömät olisivat vieläkin todellisimpia kuin ne esim. itselleni ajoittain ovat, en taitaisi jaksaa millään odottaa sitä hetkeä jolloin usko vaihtuu näkemiseksi ja ikuiseksi elämäksi. Onneksi saan vain maistiaisia ylimaallisista.

Ihmisen osana tässä maailmassa on ettei rukouksiin ja toiveisiin tule aina vastauksia. Joihinkin asioihin voi joskus tulla aivan yllättäen, joihinkin viiveellä ja joihinkin ei ehkä koskaan tässä ajassa. Kaikki tämä ihmisen elämässä vaatii kärsivällisyyttä, uskoa, toivoa ja syvää luottamusta siihen että Jumala ON!
Uskoa Hänen Sanaansa. Minkä Hän on luvannut, sen hän pitää. Omien kaaoksieni ja koettelemusteni aikana olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään sen että vaikka en ymmärrä, enkä näe joissain asioissani mitään ratkaisua edessäpäin, niin voin luottaa siihen että kaikki on hallinnassa. Jumalan, Kaikkivaltiaan Isäni, hallinnassa. Minun on opittava odottamaan. Teen vain sen osan mikä minulle ihmisenä kuuluu ja on mahdollista ja sitten annan Herran hoitaa.

Helppoa se ei vieläkään ole, mutta onneksi en ole enää nuori, onneksi ja Jumalalle kiitokseksi Hänen kouluaan olen saanut käydä ja kokea suurta ihmettä. Tyytyä myös osaani. En tiedä pahempaa kuin olla pakotettu yleiseen kaavaan jos Luojani ei ole minua sellaiseen asettanut. Niin kuin ei olekaan. Syvästi uskon että kaikella on tarkoituksensa mitä Jumalalle rakkaana koen, ja missä osassa olen. Kaiken sen jälkeen kun kaikki inhimillinen on tehty ja yritetty, jopa kipeällä ja satuttavallakin tavalla. Onhan kaikki yhdessä vaikuttanut parhaakseni, olen oppinut antamaan anteeksi ja olemaan sinut itseni ja Herrani kanssa, ihmisistä ei tarvitse välittää, se on suurta armoa.
Mitä kaiken jälkeen merkitseekään Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi. Minä rakastan ja minua rakastetaan, kiitos Jumalalle!

Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle.
Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän On tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa.
Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon. Herra on antanut täydellisen lain, se virvoittaa mielen. Herran ohjeet ovat luotettavat, ne neuvovat taitamatonta. Herran käskyt ovat oikeat ne ilahduttavat sydämen. Herran määräykset ovat kirkkaat, ne avaavat silmäni näkemään. Herran sana on puhdas ja aito, se pysyy iäti. Herran säädökset ovat lujat, ne ovat oikeita kaikki. Ne ovat kalliimmat kuin puhdas kulta, kalliimmat kuin kullan paljous, makeammat kuin mesi, maistuvammat mehiläisen hunajaa. Ne opastavat minua, palvelijaasi, niiden noudattamisesta saa suuren palkan.

Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe. Varjele minut myös eksyttäjiltä, etten joutuisi heidän valtaansa. Silloin olen viaton ja puhdas, monesta synnistä vapaa.
Ota sanani suopeasti vastaan, sanani ja sydämeni ajatukset, Herra, turvani ja lunastajani.

Aamen.

Vapaapäivän aamun kunniaksi istuin sohvalla ja plarasin Raamattua. Jumalahan saattaisi sanoakin jotain, kun minä kerrankin ehdin kuuntelemaan. Silmäni vaeltelivat mutkien kautta Hesekielin alkuun.

”Minä lähetän sinut ihmisten luo, joilla on kovat kasvot ja taipumaton sydän. Sinun tulee sanoa heille: ’Näin sanoo Herra Jumala.’ Kuulkoot tai olkoot kuulematta.”

Kuulkoot tai olkoon kuulematta. Päässäni alkoi soida raskaasti bassovoittoinen saarna 1980-luvun taitteesta. “Just because there’s a reason, it doesn’t mean it’s understood.”

Mieleeni muistuivat myös ystäväni Heikin sanat FB-seinältä: ”Evankeliumi ei muutu siitä, jos käännämme sen nykykielelle tai nykymusiikille, mutta tämä sukupolvi muuttaa kauas kirkoista, jos emme tee niin. Jos kirkot eivät kykene tuomaan Taivaan todellisuutta maailmaan ja osoittamaan sille Isän sydämen rakkautta nyt, niin se menettää tämän sukupolven, perinteetkään eivät siinä konkurssissa auta.”

Taannoin juteltiin kavereiden kanssa siitä, että vaikka ihmiset ovat allergisia kaikkinaiselle käännytykselle, niin esimerkiksi joihinkin musiikin lajeihin suorasanaisuus jopa kuuluu. Räp ja reggae puhuvat totuudet suoraan. Siksi Kaemo ja Katajainen kansa ovat hienoja juttuja. Ne paukuttavat Jeesukset ja parannuksenteot ihmisten kuultavaksi ilman turhia koukeroita. Kuulemma jotkut ristityt räppärit ovat päässeet ”maallisten” radioiden soittolistoille asti. Ehkäpä laimentamattomuuden vuoksi.

Minä en niin räppäyksestä piittaa. Reggae toimii minun korvissani ja sielussani paremmin. Kun minä olin nuorempi, punk puhutteli minua. Yhä joka kerta, kun kuuntelen Stiff Little Fingersejä, minulle tulee pakonomainen tarve alkaa tehdä Fingersien kaltaista punk-reggaeta. Painavia sanoja ilman kiertoilmauksia.

Jumala antoi Hesekielille hankalan homman. Oli saarnattava, vaikka ei edes kuunneltaisi: ”Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.”

Minä olen ymmärtänyt, että Hesekielin jobi on periytynyt meille.

Evankeliumi on käännettävä nykymusiikiksi ja nykytaiteeksi ja nykytanssiksi ja nyky… no vaikka nykyarkkitehtuuriksi. Tehdään kovaa kamaa, antaa palaa!

Lauantai-iltapäivänä lietolaiset soittajat ja laulajat treenasivat Turun tuomiokirkossa Lasse Heikkilän Suomalaista messua. Minuun iski valtava haikeus. Olen ollut laulamassa Suomalaista messua varmaan kymmenen kertaa eri kirkoissa. Miksi en ole mukana taas!?

Suomalainen messu on piirtynyt osaksi sielunmaisemaani viime vuosina. Usein on käynyt niin, että kotimatkalla kun väsyneenä on tehnyt mieli kuunnella jotain musiikkia, Suomalainen messu on ollut yksi harvoista mahdollisista vaihtoehdoista. Sitä olen jaksanut kuunnella uupuneena ja siitä olen varmasti saanut voimiakin.

Muistan, miten minua harmitti, kun kuulin Suomalaisen messun ensimmäistä kertaa. Olin täynnä pyhää vihaa, koska Vaarivainaan kanteleen idea oli varastettu Isoisän olkihatusta. Jostain syystä en ikinä ollut ollut äkäinen Juicelle siitä, että hänkin on käyttänyt samaa muottia. Mutta jo toisella kerralla kuuntelin Vaarivainaata tippa linssissä. Se on syvä sanoitus. Myöhemmin kuuntelin Eri tuulta satoja kertoja erään tanssiprojektin takia, johon en itse edes osallistunut. Eri tuuli on kuuntelukerroista huolimatta hienoimpia kuulemiani kappaleita.

Niin että siinä minä istuskelin Turun tuomiokirkossa ja haikalin:” Suomalainen messu esitetään huomenna Liedon kirkossa ja syksyllä Tuomiokirkossa. Ja tässä minä vain istun ulkopuolisena.”

Koitti iltapäivä sunnuntain. Seisoin kirkon ovella kuopuksen kanssa. Hän jakoi tulijoille käsiohjelmia ja sanoi reippaasti kaikille tervetuloa. Minä availin raskasta puuovea. Laulajat ja tanssijatkin kulkivat ovesta. Avasin sen heillekin.

Messu alkoi. Istuin täydessä kirkossa etupenkissä. Tutut laulut. Tutut tanssit. Tutut kasvot. Istumapaikkani oli lähes keskellä tansseja. Haa, voi että, tässä osana seurakuntaa saan laulaa kaikki laulut alusta loppuun asti. Olin sittenkin osa messua. Mahtoikohan takanani istuva vielä minuakin vanhempien ihmisten porukka rohkaistua laulamaan kovempaa, kun näytin veisaamisen mallia. Messun loppupuolella viereeni tuli vielä istumaan ammattilaulaja, jonka vieressä pystyin laulamaan vielä lujempaa.

”Tämä tuuli on eri tuuli, se herättää kuolleet luut!”

Haikeus oli tiessään. Paras Suomalainen messu ikinä.