Kehäkolmosen sisäpuolella on havaittavissa suurta eroahdistusta.Ahdistus syntyy siitä kun ihmiset eroavat kirkosta mutta eivät koulun uskonnon opetuksesta.  Onko tosiaan mahdollista että uskoa on myös kirkon seinien ulkopuolella ja eroavat eivät eroakkaan Jumalasta. Mistä tässä on oikein kysymys?

Eroahdistus heijastuu median tapaan käsitellä uskontoa  ja evankelisluterilaisen kirkon yhteyttä  valtioon ja erityisesti koululaitokseen.  Ei ole sattumaa, että suurimmat mediatalot tekevät koulujuttunsa  kehäkolmosen sisäpuolelta. Ja miksi eivät tekisi, sillä asuuhan  iso osa väestöstämme ruuhka-Suomessa .  Vapaa-ajattelijoiden aktiivisin toiminta keskittyy myös  pääkaupunkiseudulle ja vaikka heidän jäsenmääränsä on kirkon jäsenmäärään nähden melko mitätön, saavat he kohtuullisen hyvin äänensä kuuluville  mediassa. Vapaa-ajattelijoiden tapa lähestyä asiaa on ns. järjen ääni, joka vetoaa, totta kai itseään järkevinä pitäviin ihmisiin, toimittajiin. Kun sitten vastapuolella on raamatunlausein ja rukouksin varustautuneet uskovaiset sekä hengellisistä ylilyönneistä ryvettynyt kirkko herätysliikeineen, on selvää kenen ääntä media kuuntelee.

Itse katselen tätä kaikkea opettajan tuolilta kaukana ruuhkasuomesta. Olen ihmeissäni seurannut keskustelua koulun uskonnonopetuksesta ja ihmetellyt melko ohutta tulkintaa luvuista joita eri tahot ovat tutkimuksissaan saaneet.  Kaikesta näkee, että luterilaisen uskon sisältö tässä yhteiskunnassa on huonosti tunnettu asia puhumattakaan uskonnonopetuksen oppisisällöistä.

Tilastot kertovat omaa kieltään kirkon jäsenyydestä. Väki vähenee siitä ei päästä yli eikä ympäri.  Mutta  edelleen merkittävä osa suomalaisista on päättänyt pysyä kirkon jäsenenä,  siitä on kuitenkin aika vaikea repiä otsikoita. Olisi mielenkiintoista tietää mitä ihmiset vastaisivat kyselyyn  jossa tiedusteltaisiin minne ihmiset tahtosivat tulla haudatuksi ja millaisin menoin. Kysymys pakottaisi vastaajan miettimään asioita hieman syvemmin. Perimmäiset asiat kun tuppaavat unohtumaan arjen hulinassa.

Vaikka väkeä eroaa kirkosta, se ei juuri näy koulun arjessa. Yli 91% perusopetuksen oppilaista osallistuu uskonnonopetukseen ja jos mukaan otetaan myös erityisopetuksen piirissä olevat koulukkaat, luku nousee yli 95%.  Jostain syystä vanhemmat  yhä  arvostavat koulun antamaa opetusta. Kuvaavaa on se että myös iso osa kirkkoon kulumattomista oppilaistamme haluaa osallistua uskonnonopetukseen.

Opetuksen perustavoite on antaa tietoa Luterilaisesta kirkosta ja sen uskosta. Tämä tuntuu olevan tärkeä asia ihmisille, vaikka he eivät henkilökohtaisesti uskoisikaan kaikkeen mitä kirkko opettaa. Vanhemmat eivät ole tyhmiä vaikka sellaisen kuvan vapaa-ajattelijat tuntuvat heistä antavan Heille on mysteeri miksi vanhemmat eivät älyä ottaa lapsiaan pois satutunneilta. Julkisuuteen annetaan kuva, että ihmiset itse eivät ymmärrä  mitä heidän lapsilleen koulussa opetetaan. Moni vapaa-ajattelija toimii omasta mielestää totuuden torvena ja esitaistelijana vapauden puolesta.

Oma kokemukseni on, että lasten vanhemmat, nekin jotka eivät usko, ymmärtävät uskonnonopetuksen kulttuurillisen arvon. Näillä raukoilla rajoilla osataan arvostaa maalaisjärkeä.

Vanhemmille merkitsevät myös  perinteet jotain.  Suomessa lomat ja kirkolliset juhlat rytmittävät ihmisten elämää.  Ne tuovat turvallisuutta ja jatkuvuuden tunnetta elämään. Kansakunnan juuret ovat syvällä isien raivaamassa maassa, joka on kynnetty pelloiksi sisun ja uskon voimalla. On uskottu itseensä ja lopussa Jumalaan, kun omat voimat ovat käyneet vähiin. Kirkko on ollut mukana luomassa tämän maan hyvinvointia. Ja loppupeleissä kirkko on opettanut tavallaan ja kansa uskonut laillaan.

Omassa koulutyössäni näen hyvin miten kansa elää ja uskoo. Seurakunta on mukana koulun arjessa kinkereineen ja aamunavauksineen. Toiminta on, kuten kaikki koulussa tapahtuva toiminta, julkista ja läpinäkyvää.  Aamunavaukset ovat vapaaehtoisia, kuten myös lukukausien lopussa olevat jumalanpalvelukset ja muut hengelliset tai uskonnolliset tilanteet.

Joulujuhla on suosituin tilaisuutemme ja sen toivotuimpia ohjelmanumeroita ovat kolmasluokkalaisten evankeliumikuvelma ja pienten kuoro, joka laulaa perinteisiä joululauluja.   Vanha tiernapoika perinne on herännyt jälleen henkiin ja kahtena edellisvuotena on siihen järjestetty esikarsintaa koska halukkaita laulajia on ollut niin paljon.

Koulullamme vierailee myös muiden hengellisten yhteisöjen työntekijöitä. Heidän käynneistään tiedotetaan aina ajoissa koteihin ja oppilailla on aina mahdollisuus osallistua vaihtoehtoiseen toimintaan. Näitä vierailuja ei ole usein mikä on harmi, sillä useimmiten heidän keskeisin sanoma lapsille on: -Sinä olet arvokas!  Julistamista nämä vierailijat eivät harrasta, koska he kunnioittavat koulumaailman arvoja ja sääntöjä.

Sen sijaan että koulumme olisi sulkeutunut  ympäröivän yhteisön arvoilta, on se avannut ovensa ja ikkunansa ulos maailmaan. Tämän ovat myös vanhemmat ymmärtäneet olemalla mukana koulun toiminnassa kaikilla elämän alueilla. Näin lapset oppivat tuntemaan omat juurensa ja kulttuuriperintönsä, jota myös kirkko ja muut suomalaiset hengelliset yhteisöt edustavat. Koulun uskonnonopetus on lasten ja nuorten oma foorumi keskustella uskosta ja siitä mihin Suomi uskoo. Omassa luokassani kiivaimmat keskustelut käydään uskonnon tunneilla. Vääriä kysymyksiä tai vastauksia ei ole ja kaikkea on lupa ihmetellä. Myös jokaisella on oikeus omaan uskoonsa tai siihen että ei usko. Tärkeintä on kunnioittaa jokaisen kodin omaa perinnettä. Siksi opettajan oppilaantuntemus on tärkeämpää kuin hänen oma uskomuksensa  tai käsityksensä.

Oman uskonnonopetus on hyvä mahdollisuus oppia aitoa suvaitsevaisuutta.  Se antaa mahdollisuuden todelliselle uskonnonvapaudelle.  Parhaimillaan uskonnonopetus herättää oppilaat näkemään itsensä ja toiset ihmiset arvokkaina ja tärkeinä. Lapset löytävät hyvin nopeasti  itsestään kyvyn auttaa ja lohduttaa heikompiaan.

Jos lapset saisivat päättää asioista, olisivat maailman kriisipesäkkeet rauhoittuneet aikoja sitten ja uskonnolliset sodat olisivat historiaa sillä lapset luonostaan pyrkivät löytämään ristiriidoille ja konflikteille turvallisia ja rauhanomaisia ratkaisuja. Ei ole sattumaa, että Jeesus puhui lapsista ja lastenkaltaisista, jotka tulevat perimään Taivastenvaltakunnan, onhan se myös rauhan valtakunta!

On vaikea kuvitella, että  uskonnolliset sodat loppuisivat ilman uskontojen välistä vuoropuhelua. Ja vuoropuhelua on mahdotonta käydä jos ei ymmärrä omaa uskontoaan. Mielenkiintoista on se että esimerkiksi islamilainen yhteisö ei ole Suomessa vaatimassa kristillisiä perinteitä pois Suomen kouluista. Vahva oma identiteetti suojaa konflikteilta kun taas heikko identiteetti nostaa tarvetta korostaa omia arvoja ja nostaa yhteentörmäysten riskiä.

Parhaiten kuvaa sitä missä mennään on erään neljäsluokkalaisen oppilaani oivallus kun vastasin hänelle miksi koulussa opetetaan uskontoa. Veijari kiteytti ajatuksensa näin: ”Voi vitsit ja mä kun luulin että musta yritetään tehdä uskovaista. Kyllä mä Jumalaan uskon mut emmä mikään uskovainen ole”. Tämän jälkeen poika uskalsi kysyä monta vaikeata kysymystä joihin sitten porukalla pohdittiin vastauksia. Ehkä meidän eroahdistuksemme ei johdukaan Jumalasta tai kirkosta vaan siitä että emme ole  vielä ymmärtäneet kunnioittaa toistemme tapaa uskoa Jumalaan emmekä velä oikein luota itseemme Kristittyinä.

– Minkä väriset ovat lumihanget?
– Valkoiset tietenkin.
– Miten niin tietenkin?
– Koska lumi on valkoista.

Kun aurinko paistaa helottaa, taivas on sininen. Hanget heijastavat taivaan väriä, joten nekin ovat siniset. Niinpä auringonvalossa valokuvatessa lumihangetkin ovat siniset.

Äsken yritin taas valokuvata kotiovelta avautuvaa maisemaa. Lämpökeskus tuprutti savua ja katuvalot hehkuivat oransseina. Minkä väriset ovat hanget? No, melkoisen oranssit tietysti. Valot värjäävät hangen. Taajamien valoa kutsutaankin valosaasteeksi silloin, kun ne heijastuvat sinne, minne niiden ei tarvitsisi heijastua.

Valokuva toistaa sen minkä kamera näkee. Ihminen taas suhteuttaa jännästi näkemänsä. Lumi mielletään valkoiseksi, joten ihminen näkee lumen valkoisena, vaikka lumi heijastelisikin sinistä. Kattolampun valossa valokuvattavan kasvot ovat keltaiset, ja kuitenkaan emme näe niitä sairaalloisen keltaisina.

Kamera kyllä tehostaa ”vääränvärisyyden” vaikutelmaa, se myönnettäköön.

Kuvatessa valkotasapainoa voidaan säätää. Valkotasapainoilemalla yritämme saada asiat näyttämään sellaisilta kuin haluamme ne nähdä. Teemme hangista valkoiset, vaikka ne vallitsevassa valossa ovat siniset. Kasvoista ihonväriset, vaikka ne kammarin kattolampun alla ovat keltaiset.

Istuskelin saunassa mietin, mitä kaikkea me ihmiset haluamme muuttaa eri väriseksi. Mitä haluamme muuttaa sellaisen sävyiseksi kuin itse haluamme – todellisuudesta ja vallitsevasta valosta piittaamatta?

Eikö juuri se ole valosaastetta, jos haluamme nähdä asiat väärässä valossa.

Tämän hetkinen avustajani on noin pari vuotta sitten muuttanut perheineen Suomeen. Olemme käyneet hänen kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Huomaan kuinka vaikeaa on todella ymmärtää toistemme kulttuuritaustoista nousevia käsityksiä. Kun yhteistä kieltäkään ei ole kuin auttavasti, saamme nähdä vaivaa yrittäessämme selittää asioiden ”perusluonteen”. Suurin ongelma on uskoa koskevissa asioissa. Hän on kuitenkin näistä kiinnostunut.
Suurin osa meistä suomalaisista lienee syntyneet ev.-luterilaisina, vieläkin. Kuinka selittää ettei kirkkoon kuuluminen, kansana, todista siitä että kaikki uskovat oikeasti siihen mitä Raamatussa on kirjoitettu. Tai miksi on niin monenlaista uskoa,- mitä on helluntailaisuus, vapaakirkollisuus, katolilaisuus jne. Babtismista hän tietää jotain, koska Virossa on ollut sen suuntaisia opettajia. Ei auta muu kuin yrittää kertoa omia kokemuksiaan ja sitä tietoa mikä itsellä on.

Minäkin synnyin ”luterilaiseksi” ja sellainen olin 27 vuotiaaksi – ja olen taas. Lapsesta asti vietiin kirkkoon ja minä olin pitkään lapsen uskossani, varmaan rippikouluikään asti ja sen jälkeenkin. Pidin itseäni hyvänä ihmisenä ja uskon oppiani oikeana, ainoana oikeana, jos sitä sen pitemmälle edes ajattelinkaan kun en oikeastaan muusta tiennytkään koska olin siinä suhteessa niin tynnyrissä kasvanut. Kyllä minä uskoin Jumalaan aina. Piti kuitenkin tulla sellaiset vuodet joista oli pakko sanoa etteivät ne minua tyydyttäneet. Itse asiassa kauhun vuodet. Siinä vaiheessa, oikeasti henkeni hädässä, pelossa ja häpeässä en osannut hakea mitään ulkopuolista apua, vaan tartuin Raamattuun viimeisenä oljenkortenani. En yhtään ymmärtänyt mitä minulle tapahtui kun luin vain sen mikä sattui eteeni avautumaan ja se oli Johanneksen evankeliumi. Kun tulin kolmanteen lukuun minä heräsin. ”Jeesus vastasi hänelle: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.” Ja siitä eteenpäin ahmin kuin nääntyvä Eläviä Sanoja jotka muuttivat elämäni suunnan.

Naapurissa asui helluntailaisia, joista en ollut koskaan kuullutkaan, ja jotka olivat kovia todistamaan, ajattelin että kysyn heiltä osaavatko selittää mitä minulle on oikein tapahtunut? Kerroin että oli lukenut Raamattua ja sitten tapahtui jotain, ”mistäs kohtaa luit”? ”Johanneksesta”. Ja niin minun annettiin ymmärtää että olin kokenut suuren ihmeen elämässäni. Sen tulin totisesti myös kokemuksen kautta tietämään ja uskomaan ja sitä tietoa vaalin ilona sydämessäni suuren hämmästyksen vallassa.
”Sinä olet uudestisyntynyt”. Se oli siinä. ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo ja sinä kuulet sen huminan mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee: Näin on jokaisen Hengestä syntyneen”. Siitä alkoi minun sisäisen ihmiseni uusi elämä. Sanon näin koska ymmärsin heti etten voinut alkaa ulkoisesti kodissani ”todistamaan”. Ja muualle en päässytkään. Noin 20 vuotta olin sitten enemmän ja vähemmän pakotettu elämään salaa uskovaisena ja salaa käymään uskovaisten kokouksissakin. Pääsin todistamaankin ja pihalla lastani ulkoiluttaessa kertomaan halukkaille sieluille Jeesuksesta. Jumala teki ihmeitä kauttani ja vahvisti uskoani, mutta Ennen kaikkea Hänestä, Jeesuksesta, tuli opettajani, tukeni, lohduttajani ja koko elämäni. Hän on ollut ihmeellinen neuvonantaja vaikka olenkin elänyt ”ulkopuolella” kaikkien leirien. Häntä ei pitele ihmisten asettamat muurit.

Sitten tulivat Amerikan muodin tuulet helluntaiseurakuntiin ja minä en sopinut niihin raameihin. En ollut saanut rukousvastauksina mieheni pelastumista enkä ruumiin terveyttä, elin köyhänä jne. Tyttäreni kasvoi teini-ikään eikä löytänyt myöskään paikkaansa menestyneitten uskovienkotien nuorten ja lasten parista. Kontrasti meidän ja heidän perheidensä välillä oli liian suuri. Palasin takaisin isieni kirkkoon. Kun nyt jälkeenpäin olen saanut kaikkeen tapahtuneeseen etäisyyttä olen vakaasti sitä mieltä että olen tarvinnut kaiken kokemani, olen ollut Jumalan johdatuksessa kaikesta huolimatta. En olisi se mikä nyt olen ilman kaikkia vaiheitani. Siunaukseksi koitui monella tavalla tuo helluntai aikanikin, kiitos Jumalalle, vaikka rankkaa olikin, mutta eikö elämä aina ole?

Niin kuin ensimmäisten ihmisten oma pukeutuminen ei riittänyt Jumalalle, niin ei riittänyt minunkaan omat tekeleeni vaan Jumalan piti pukea minut ylhäältä ja valaista minulle Kristus Pyhän Henkensä kautta, että näkisin ja ymmärtäisin oman riittämättömyyteni ja Jumalan Lahjan, iankaikkisen elämän Jeesuksessa Kristuksessa. Olen kiitollinen Jumalalle, sanomattoman kiitollinen, että Hän on ollut lohtuni, tukeni ja valoni. Pyhän Hengen osallisuus on ollut niin valtava elämässäni että se on ihme. Elämän suurin ihme onkin se että ihminen saa syntyä uudesti ja tulla tuntemaan elävän Jumalan joka antaa kaiken mitä ihminen tarvitsee, ja ennen kaikkea pitää omistaan niin huolen ettei näiden tarvitse koskaan pelätä hylkäämistä.

Nyt me elämme, kaikesta kuohunnasta huolimatta, ihanaa aikaa. Pinnan alla Jumala luo koko ajan uutta. Uskovien väliset rajat murtuvat, rakkaus ja anteeksianto, armo ja Hengen voima yhdistävät yli kaikkien rajojen ja me saamme tunnistaa toisemme siinä Hengessä joka on Isän ja Pojan ja joka on meihin vuodatettu ja joka meissä asuu. Voimme jäädä omiin seurakuntiimmekin, mutta voimme lähteä poiskin, kunhan vain olemme kuuliaisia Jumalalle ja vilpittömästi etsimme ja kyselemme Hänen tahtoaan elämässämme. Uskon johdatukseen, uskon että Jumala näyttää meille tiemme. Pääasia on seurata Jeesusta, se tie vie Isän kotiin. Ihanaan kotiin. ”Minun isäni kodissa on monta huonetta…” Sitä kohti, yhdessä, katse Kristuksessa. ” – Kristus teissä, kirkkauden toivo. Häntä me julistamme neuvoen ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa” Kol.1:27-28
Joka haluaa lukea enemmän tätä samaista lukua suosittelen Paavalin kirjettä kolossalaisille etenkin 1:13-29
Herra siunatkoon sinua sanansa kautta!

”Talvi ilman Tahkoa on kuin kesä ilman Hietsua”, toitottaa mainos bussipysäkillä.
Turussa.
– Mikä see simmonen Hiatsu on, ihmettelee turkulainen. – Mitä mää ollenkaan olen jääny ilman? Voiks sitä syärä?

Ilmeisen statilainen mainostoimisto on unohtanut ottaa huomioon markkinoinnin suunnittelussa yhden keskeisen elementin: Kehä Kolmosen ulkopuolelle levittäytyvän kampanjan kohderyhmän. Mitä Hietsu-vertaus sanoo turkulaiselle tai tamperelaiselle tai kyyjärveläiselle? Mainoksen mukaan viiden miljoonan suomalaisen kesä ihan vajaaksi, koska he eivät pääse Hietsun rantsuun köllöttämään. Voi suuri surku!

Bussipysäkillä en osannut päättää, olenko mainoksesta huvittunut vai ärtynyt.

Mainos palautti mieleen postikortin, jonka näin joskus 80-luvulla. ”Nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää.” Teksti jäi mieleeni kertalukemalla. En ollut viestin kanssa ihan samaa mieltä ja luotin lujasti siihen, että myös jotkut naiset kyseenalaistavat kortin syvällisen sanoman.

Entäs miten minä hoitelen uskon markkinointia? Oivaltaako markkinoinnin kohde sanoistani välittömästi, että joo-joo, Jeesus on minulle täsmälleen yhtä tärkeä kuin fillari ahvenelle? Vai puhunko vieläpä niin, että usko ei ole pelkästään toisarvoinen vaan suorastaan vastenmielinen?
– Mähän en teidän hiekkarannoille edes halua.

Vai onko niin, että yksi teko kertoo enemmän kuin tuhat mainosta?

Toimin Tuomasmessuhiipparina.

Tuomasmessuhiippari hiippailee ympäri Turun Mikaelinkirkkoa kamera kaulassaan ja ottaa messusta valokuvia. Keksin tittelini aivan itse, kun etsin kirkossa huomaamatonta reittiä oikealta ylhäältä vasemmalle alas.

Tuomasmessuhiipparin tehtävänkuvan toteuttaminen on hankalaa. En tiedä, perustuuko määräys EU-direktiiviin, Suomen lakiin, Raamattuun vai nykymaailman etiikkaan, mutta nythän on niin, että uskonnonharjoitusta ei saa kuvata.

Ymmärrän, että jos joku menee alttarille tunnustamaan syntejään tai esirukoiltavaksi, niin sitä ei ole asiallista ikuistaa valokuvaan. Mutta jos joku ottaa riskin ja menee muutaman sadan ihmisen tilaisuuteen harjoittamaan uskontoa, niin uhkaako hänen yksityisyytensä suojaa se, että saattaa päätyä valokuvaan?

Yhtä lailla ihminen saattaa mennä torille ja päätyä valokuvaan ja vaikka Turun Sanomien sivuille asti.
– Mitä ihmettä sinä siellä vihanneskojulla teit? kysyy vaimo kiukkuisena. – Sinähän sanoit meneväsi poikien kanssa baariin.

Otin valokuvan ihmisistä, jotka jonottavat ehtoollista. Ja vieläpä kahdessa Tuomasmessussa peräkkäin. Olenko syyllistynyt johonkin?

Tuomasmessuhiipparihan taitaakin olla mitä epäilyttävin hiippari. Hän uhkaa kirkkokansan yksityisyyden suojaa toimillaan. No, minä olen fleksiibeli hiippari. Voin olla kuvaamatta kirkon penkissä istuvia, laulavia, rukoilevia ja kuuntelevia ihmisiä. Mutta entäs papit? Turun Tuomasmessun toteuttamiseen osallistuu joka kerta liki kymmenen pappia. Jos otan heistä kuvan, niin jollekin saattaa paljastua, että pappi harjoittaa uskontoa.

Huh-huh! Onneksi Turun Tuomasmessut pidetään Mikaelinkirkossa, joka on yksi lempparikirkoistani. Kuvaan siis mielelläni Tuomasmessua, vaikka kuvaan ei saisi osua yhtään uskonnonharjoittajaa.

Sitä minä tässä vaan aloin miettiä, että oikeastaan uskontunnustusta voisi modernisoida. Ei perinteisissä uskontunnustuksissa mitään vikaa ole. Mutta niiden rinnalle voisi ottaa semmoisen uskontunnustuksen, että ihminen varta vasten kuvauttaa itsensä kirkossa.
– Kattokaas pojat, mä harjoitan uskontoa. Ihan oma-aloitteisesti menin kirkkoon. Tunnustin synnit ja kävin ehtoollisellakin. Sitten pyysin Tuomasmessuhiipparia ottamaan itsestäni kuvan ja laittamaan sen Faceen. Seuraavassa messussa otan ehkä itsestäni selfien krusifiksin edessä.

* * *

Mainos: Kehotan ihmisiä harjoittamaan uskontoa. Turun seuraavien Tuomasmessujen päivämäärät löytyvät TÄÄLTÄ: . Älkää piitatko Tuomasmessuhiipparista. Hän on yleensä aika harmiton.

Aamulla kuuntelemassani radio ohjelmassa kerrottiin kuinka Japanissa on jouduttu tekemään lähetystyötä. Siellä ei ole voinut aloittaa puhumalla Jeesuksesta pelastajana, koska he eivät tiedä mistä tulee pelastuakaan. On alettava alusta, ensimmäisestä Mooseksen kirjasta lähtien. Minut herätti tätä asiaa ajattelemaan lähetystyöntekijän toteamus siitä, kuinka täällä suomessakin näyttää jo siltä, että täälläkin olisi jo aloitettava alusta. Jostain muistojeni hämärästä mieleeni tuli pieni runon pätkä Aale Tynniltä. Runon nimi on ”Kalastajan tytär”. Se ei ole hengellinen runo, mutta voisi ollakin, jos sen niin lukisi. Se on ikään kuin maallinen versio ”Lulujen laulusta”. Tästä lienee tulossa vähän pitempi blogi, laitan runon tähän kuitenkin ”johdannoksi”.

”Ei vaatteissa eikä alaston/ Sinun tyttäres olla saa,/ Kun huomenna luokse kuninkaan/ hänen täytyy vaeltaa.
Ei vaatteissa, eikä alaston/ – ja jos arvoituksen sen/ hän selvittää, niin silloin saa/ hän kruununi kultaisen.
Ja isänsä verkot kasteiset/ hän otti huoleton./ Veden silkkiä tummaa ne kiilsivät/ ja kultaa auringon.
Ja isänsä verkot kasteiset/ kuin vaippa harteillaan/ hän lähti, ja katso, verkkoihin/jäi sydän kuninkaan.
Ei vaatteissa eikä alaston/ ole kukaan neito maan/ kun herää katseelle hellyyden/hän vailla verhojaan.
Joka neidolla verhot on kasteiset/ yli poven ja hartiain:/ ilon lanka on niissä kultainen/ ja silkki unelmain.

Meillä on se suuri siunaus ja armo että olemme saaneet lukea Raamattua kylliksemme ja tiedämme kuinka kaikki alkoi, jatkui ja jopa kuinka kaikki tulee päättymään. Tiedämme, mutta uskommeko? Kun Jumala alkoi luomisentyönsä, Hän aloitti sen tyhjästä. Kun hän oli kaiken saanut valmiiksi hän oli tekoonsa sangen tyytyväinen, kaikki oli hyvää. Ajattelen kuinka hän riemuitsi luovuudestaan, siitäkin että loi ihmisen. En voi olla kuitenkaan ajattelematta ilon toista puolta. Tiesihän hän Kaikkivaltiaana kuinka ihmisen kanssa tulisi käymään. – Niin kuin ihminen luovuudessaan kokee sekä tuskaa että hurmiota, hurmio voittaa tuskan ja kaiken uhallakin hän aloittaa työnsä ja vasta kun työ on valmis, ihminen vasta näkee mitä sai aikaiseksi. Jumala sen sijaan näki jo alkuun ja siksi hän sanoi:”Tehkäämme ihminen”. Samalla kun hän oli päättänyt tehdä ihmisen , hänellä jo oli suunnitelma tämän pelastamiseksi. Ehkä hän sitten miehen luotuaan ja sanottuaan ettei ”ihmisen ole hyvä yksin” ajatteli itseäänkin koska oli halunnut , kaikesta itselleen aiheutuvasta kärsimyksestä huolimatta luoda kauniiseen maailmaansa tämän ”lähes Jumalolennon, kaltaisensa”. Niin hän loi naisen. Kaiken luomansa hän myös siunasi. Sitten ihminen suostui petetyksi ja he huomasivat olevansa alasti. Luomisen tilassaanhan he eivät alastomuuttaan hävenneet.
Heillä ei ollut mitään tunnollaan, ei mitään mitä olisi pitänyt peittää. Synti saa ihmisen häpeämään ja pelkäämään alastomuuttaan Jumalan edessä. Kaikin tavoin ihminen yrittää selitellä tilaansa parhain päin ja peitellä tilaansa sekä ihmisten että Jumalansa edessä. Synti on Ihana katsella, hyvä syödä, ja tuntuu alkuun suloiselta vaikka se jälkeenpäin kirvelee ja karvastelee, saa paatumuksen tilaan ja ihminen kietoutuu valheiden verkkoon.
Ja kuitenkin!
Koko Vanhan testamentin ydinsanoma on Armo! Koko ajan, kerta toisensa jälkeen Jumala armahtaa ja siunaa. Hän kyllä katui luoneensa ihmisen ja päätti tuhota nämä, mutta antoi Nooalle tehtävän. Kun Nooa totteli ja pääsi taas asuttamaan maata, Jumala vannoi itsensä kautta ettei enää koskaan tuhoaisi maata ja ihmisiä vedenpaisumuksella. Vanhasta testamentti kertoo ihmisistä sellaisina kuin olemme ja kerta toisensa jälkeen Jumala armahtaa, ensimmäisistä viimeisiin: Mooses, Aabraham, Joona, Job, Jeremia, Joosua, 3 miestä pätsissä, Hiskia, Daavid jne.
Miksi? Siksi että he kääntyvät Jumalan puoleen, laittavat toivonsa ja uskonsa Herraan ja tekevät parannusta. Uudessa testamentissa luettelo jatkuu. Tutuinta sieltä lienee Paavalia ja Pietaria koskevat kertomukset. Paavalin kääntymys ja kärsimykset ja Pietarin itku hänen kieltäessään Mestarinsa ja paluu sanomaan Herralleen: ”Kenen tykö me menisimme, sinulla on ikuisen elämän sanat” ja Pietarin joutuessa kolmeen kertaan todistamaan rakkauttaan Jeesukseen.
Olen lukenut juuri kirjan ”Jumalan rakastetut” Sen on kirjoittanut David Wilkerson. Olen saanut rohkaisua, uskoa, luottamusta ja toivoa kirjaa lukiessani sillä siinä käydään läpi ihmisenä oleminen tässä maailmassa, eikä vältetä kärsimyksen puoltakaan. Teksti on realistista, mutta hoitavaa ja aina palataan Jumalan suuruuteen. Siihen kuinka kaikki on aina ollut ja tulee olemaan Jumalan hallinnassa vaikka näyttäisi ihmissilmin miltä. Niin kuin Raamatussa kerrotut Pyhät joutuivat kärsimään monilla jopa käsittämättömän ankarilla tavoilla jotka näyttävät ihmissilmiin kaikelta muulta kuin että Jumala olisi heidän kanssaan joka hetki, he panivat luottamuksensa ja uskonsa Jumalaan ja voittivat. Jos se voitto ei tullutkaan tässä ajassa se odotti heitä siellä missä näkymättömät muuttuvat näkyviksi. Itselleni tulee aina vaan vahvemmaksi se että Jumalan Voima todellakin tulee esiin siinä ihmisen kokemassa heikkoudessa ja pienuudessa jossa Jumala toimii.

Vaatteissa vai alaston? Mitä enemmän ikäännyn, sen hartaammin odotan saada pukeutua siihen valkaistuun vaatteeseen jossa ei ole ryppyä eikä tahraa. Täällä olen ainaisessa sodassa, kahden tulen välissä, joista toinen näyttää ja tuntuu aina voittavan, ellen pidä katsettani Jeesuksessa, Jumalan iäti muuttumattomassa Sanassa ja valvo itseäni niin että muistan alastomuuteni. Jumala haluaa totuutta salatuimpaan saakka, Hän haluaa että vaellan valossa, rukoilen Hänen Hengessään, pyydän ja annan anteeksi ja ainakin yritän kohdella lähimmäistäni niin kuin toivoisin itseänikin kohdeltavan. Minun on myös opittava lepäämään yksinkertaisessa uskossa ja jättämään ongelmani ja ahdinkoni Isäni rakastaviin käsiin. En ehkä näe näkymättömiä, mutta uskon että Jumala toimii. Jokaisena päivänä ja yönä hän valmistaa minulle tietä ja hänen suunnitelmansa on aina aikataulussaan. Siksi että Hän on minut luonut ja lunastanut, ja että Hän rakastaa minua:”Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee. (Sef.3:17) Sillä armolla, josta saan nauttia on niin korkea hinta että voin olla turvallisella mielellä ettei sitä voi riistää kukaan eikä mikään.

Lopuksi, koska Jeesuksen seuraajat ovat aina joutuneet myös kärsimyksiin uskonsa tähden, Jeesuksen nimen tähden, haluan lohduttaa kaikkia meitä jotka joskus joudumme mielestämme ja toistenkin mielestä liian kovaan ahdistukseen joka on sortaa uskomme, laitan sanan David Wilkersonilta: ”Haluan tarjota erityisen sanan kaikille, jotka ovat läpäisseet ahdistusten tulvat, tuliuunit, ja jotka kohtaavat kasvavia koetuksia. Uskon olevan mahdollista, että koetuksesi ajalla ei ole mitään tekemistä kurituksen kanssa. Sen sijaan kyse on tästä: Jotain iankaikkista – jotain tulevan maailman elämään liittyvää – on koetuksesi ytimessä. Taistelu, jota nyt koet, ei ole tästä maailmasta, ei lihasta, ei vihollisesta johtuvaa. Sen sijaan sota, jota käyt, valmistaa sinua ikuiseen palvelukseen kirkkaudessa. Sinua valmistetaan palvelukseen rajan tuolla puolen. Tuskat, joita me ehkä juuri nyt koemme, ovat synnytystuskia. Jumala on antanut meidän heikentyä inhimillisestä voimastamme, jotta me lakkaisimme ponnistelemasta ja antaisimme hänen kuljettaa meitä lopun matkaa.
”Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä” (Ilm.22:3) Eikä yötä ole enää oleva… ja he hallitsevat aina ja iankaikkisesti (22:5) Ja vielä Ef.2 josta poimin aiheeseen jakeet 6-8 Jumala on herättänyt meidät yhdessä hänen kanssaan ja asettanut yhdessä hänen kanssaan istumaan taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa, osoittaakseen tulevina maailmanaikoina ylenpalttisen runsasta armoaan hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa. Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette itsenne kautta – Se On Jumalan Lahja!

Viime yönä olin isoissa körttiseuroissa. Sielä oli hyvä tunnelma ja hyvä olla. Seurojen lopussa jaettiin jostain syystä mannalappuja koska tuossa seuratalossa oli sellainen tapa. Lappujen Raamatun kohdat luettiin ääneen vanhasta mökistä, jonka katossa roikkui jonkinlainen mikrofoni ja puhe välittyi ihmisille kaiuttimista. Minä menin lappujonossa ensimmäiseksi ja jotenkin ajauduin juontajaksi. Onnistuin tietysti ensikertalaisena tunaroimaan kaiken. Uneni oli muuttumassa perinteiseen tapaan kaaokseksi, kun jostain käteeni osui pieni puunukke, joka oli rikkinäinen ja resuinen. Varsinainen elämän murjoma nukenkuvatus. Ryhdyinkin puhumaan seuraväelle tuosta nukesta. Uni loppui ennen kuin sain puhettani edes alkuun mutta herättyäni puhe nukesta oli yhä mielenpäällä.

Unessa sinällään ei ollut mitään hengellistä syvyyttä tai näkyä, mutta se palautti mieleeni omat kokemukseni herännäisyydestä.  Muistin juurevat  ystävälliset ihmiset, jotka pukeutuivat seuroihin tummiin vaatteisiin ja naisilla oli hieno tumma villahuivi. Puheet olivat lyhyitä nasevia opetuksia elämästä ja Raamatusta. Siionin virret kaikuivat mahtaina vanhojen pohjalaistalojen hirsiseinissä. Nuorten malttamaton veisuu omassa kammarissa ja vanhempien rauhallinen tahti pirtissä teki veisaamisesta kaanon laulua. Olen ollut aika onnekas siinä että olen saanut elää ja olla tekemisissä lähes kaikkien herätysliikeiden kanssa Suomessa, vain rukoilevaisuus on jäänyt vieraaksi. On todettava, että ruohonjuuritasolla jokaisen liikeen ihmiset ovat tosissaan asiansa kanssa ja elävät sovussa omissa seurakunnissaan.

Näin aamutuimaan jäi mieleeni pyörimään muutamia ajatuksia ja kysymyksiä. Tuo unen nukenrähjä pisti miettimään miten usko ilmenee tuntemissani ihmisissä. Moni kokee olevansa Jumalan edessä tuon nuken kaltainen. Elämän ja synninmurjoma. Jumalalle kelpaamaton ilman sitä armonvilausta, jonka heille antaa Jeesus uskon kautta. Nöyryys ja kiitollisuus oli kuitenkin joka pitää kiinni uskossa ja Raamatun sanassa. Uskossa on läsnä samalla Jumalan pyhyys ja arjen kovuus. Omaa uskoa ja pätevyyttä ei korostetta, koska heikkosta astiasta ei ole ollut toisen ojentajaksi, sen sijaan Siioninvirret ja Jumalan sana hoitavat ihmistä. Tällaisena olen oppinut tuntemaan herännäisyyden.

Nyt tähän körttipukuun on pukeutunut opetusta josta en tunnista tuota nuoruuteni totista herännäisyyttä. Luin jokin aika sitten Sana-lehdestä Mika Nuorvan, Herättäjäyhdistyksen nuorisosihteerin ajatuksia ja ihmettelin hänen käsityksiään siitä mitä on ns. uskovaisten elämää. Yhdessä blogissa jo sivusin asiaa mutta palaan siihen vielä. Hän kiteytti ettei keski-ikäisillä työssä käyvillä ihmisillä ole aikaa kynttilöiden sytyttelemiseen joka sunnuntai kirkossa. Voisi ajatella että hän näkee uskovaisuuden jotenkin kahlitsevana ja ahdistavana asiana ja että se olisi jotenkin vastakohta työnteolle ja perhe-elämälle. Jutusta syntyy helposti kuva, että uskovaisuus on elämälle vieras asia.  Kuitenkin ihmiselle, joka ei usko Jumalaan ja eroaa kirkosta sen takia, hänen oma tapansa ajatella on aivan yhtä vieras. Maailma ei kaipaa anteeksiantoa koska synti on maailmalle tuntematon asia ja armoa ei tarvita.  Kuitenkin kun luen Nuorvan ajatuksia rivien välistä ja tarkemmin, löytyy häneltä aivan sama usko kuin itselläni, usko ristiinaulittuun Jeesukseen. Nuorva tuomitsee jutussaan uskonnollisuuden eikä ihmistä, vaikka sitä ei jutusta suoraan voikaan lukea ja samalla hän korostaa sitä, miten kohtaamme Kristuksen toisessa ihmisessä. Aamen sanon minä! Juuri näin se on! Jään kuin kuitenkin ihmettelemään miksi asia piti sanoittaa juuri näin. Mikä antaa uskossa olosta sellaisen kuvan että se on elämälle vierasta. Sitä sietää miettiä.

Toinen ihmetystä herättävä asia on Raamattu käsitys, jota tuodaan opetuksessa voimakkaasti esille. Mitä pitäisi ajatella tulkinnasta, jossa Raamatun ilmoitus onkin ihmisen kokemuksia Jumalasta eikä Pyhän Hengen inspiroimaa ilmoitusta Jumalasta ihmisen kirjoittamana. On kestämätöntä, että Vanhan Testamentin Sana typistyy paimentolaisheimon historiankirjoitukseksi ja samalla kuitenkin julistetaan oppia Jeesuksesta, joka itse perusteli itseään Vanhan Testamentin kirjoituksilla. Tämän tapaisia tulkintoja luen ns. körttihenkisiksi tunnustautuvien teologien teksteistä. Millainen on Jumala joka ei kykene huolehtimaan omasta Sanastaan? Ihminen pyrkii näin riisumaan Jumalan paljaaksi, koska omat ajatukset ja käsitykset ovat ristiriidassa Raamatun sanan kanssa. Ihmisillä on kuva rakkaudettomasta Jumalasta, joka sanoo silti olevansa rakkaus. Ei ymmärretä Jumalan oikeudenmukaisuutta ja ehdottomuutta. Olen kuullut jopa väitteen että Jumala on niin suuri että hän ei voi sopia Raamatun kansien väliin. Kuitenkin Raamattuun on kirjoitettu ilmoitus Jumalasta niin että pieni ihminen voisi saada edes jonkinlaisen käsityksen Herrastaan. Jumala on vähässäkin uskollinen ja oikeudenmukainen.

Siksi olen tullut tulokseen, että ns. körttihenkinen ei ole sama kuin aito herännäisyys.  Se ei voi olla sitä tai sitten olen ymmärtänyt Paavo Ruotsalaisen opetukset aivan väärin! Jollain tapaa kirkon pahimmat viholliset löytyvät kirkon sisältä. Vihollisia eivät ole ihmiset  vaan paremminkin ihmisten tietämättömyys ja pelko. Meillä tulis Sanan tuntemuksen lisäksi olla taju siitä että ero Jumalasta on sumentanut ajan kuluessa käsityksemme Jumalasta ja sanasta. Jumalalle tämä  on ollut selviö aivan alusta saakka. Tietämättömyys johtaa siihen että ihmiset on helppo tyynnyttää tilaan jossa uskolle tärkeät asiat painetaan piiloon. Siksi Raamatun yksi aivan keskeisin asia on sitoa ihmisen usko Jeesukseen. Ei ole muuta tietä!

Uskovat itse ovat myös asialleen haitaksi toimimalla oudosti, elämälle vieraalla tavalla. Jeesus itse toimi hyvin arkisesti. Parantaessaan hän kohtasi jokaisen ihmisen hänen persoonalleen sopivalla tavalla. Hän pyrki tekemään itsensä hyvin ymmärrettäväksi ilman outoja maneereita tai tapoja. Ihmeet vain tapahtuivat. Jeesus teki vain sen mitä näki Isän tekevän. Hän ei parantanut koko maailmaa vaikka olisi siihen kyennyt. Merkittävää oli että kaikki eivät silti uskoneet Jeesukseen vaikka näkivät hänen tunnustekonsa ja vaikka he tunsivat kirjoitukset. Nyt me uskovat vedämme rajalinjoja Jeesukseen uskovien välille aiheuttaen riitoja jotka näyttävät maailman silmissä naurettavilta.

Teemu Kakkuri kiteyttää jälkipuintina Teologisten opintopäivistä, että Herätysliikkeiden ja seurakuntatyön välille nousee turhaan vastakkainasettelua. Herätysliikkeet tavoittaakseen ihmisiä ovat riippuvaisia Seurakunnista. Seurakunta muodostaa sen toimintaympäristön jossa eletään ja tavoitetaan uusia ihmisiä. Muuten käy niin että kaikki muuttuu pelkästään sielujen kierrättämiseksi eli uskovat vaeltavat pippaloista toiseen ja uusien ihmisten tavoittaminen toimintaan jää puuttumaan.

Seurakunnan toiminta ei ole pelkästään kynttilöiden sytyttämistä tai edes harrastepiiri jonne on velvollisuuden takia tultava. Seutrakunta on Jumalan tarkoittama viitekehys ihmisen elämälle. Siihen synnytään kastetaan ja sen keskellä eletään kunnes se hyvästelelee rakkaansa jälleen näkemisen odotuksessa. Usko on siis joka päiväistä elämistä Jumalan kasvojen alla ja hänen tahtonsa etsimistä aivan arkipäiväisissä asioissa. Se on rukousta jossa kerrotaan Jumalalle kaikki ja huokausta omasta heikkoudesta johon on lääkkeenä yksin Jeesus. Usko on riippuvuutta Jumalan tahdosta tietoisena siitä hän hän rakastaa ja antaa kaiken tarpeellisen lapsilleen. Se on tietoisuutta Armosta!

Mielestäni aito herännäisyys tai usko ylipäänsä nousee siitä synnintunnosta, joka nöyrtyy Raamatun ilmoittaman Jumalan Pyhyyden edessä. Se ei ole oman uskon epäilyä silloin kun pappi julistaa synninpäästön. Se ei ole Jumalan ilmoituksen epäilyä vaan se nöyrtyy siitä tietoisuudesta että ihmisellä ei ole itsellään mitään viemistä viimeiselle tuomiolle. Se nöyrtyy ihmisen heikkouden tähden ja takertuu entistä tiukemmin Raamatun sanaan kun sillä ei muutakaan ole. Herännyt kansa löytää edelleen lohduttajansa sanasta, ainakin ne ihmiset jotka tunnen.

Suomalaiseen uskoon on aina liittynyt se kun jotain raamatun sanaa ei ymmärretä sille nostetaan hatttua ja mennään eteenpäin luottaen että se selkenee aikanaan, jos ei muuten niin taivaassa. Suomalaiseen uskoon ei ole koskaan kuulunut mielestäni tarvetta sanoittaa raamattua uudestaan ja samalla nousta Jumalan yläpuolelle! Paremminkin hiljaa nöyrtyä Suuremman edessä ja luottaa elämä Hänen haltuunsa.

.

Nykymainoskielessä kaikesta tehdään elämyksiä. Uskon, että joululoma Kaukoidässä on elämys (kysykää vaikka Ilkalta). Mutta täytyykö maitopurkin hakemisesta Siwasta tehdä elämys?

Jos markkinointiviestintä ei halua saatella asiakassekvenssiä ihan elämykseen asti, niin edes kokemus on saatava. Viranomaislomakkeen täyttäminen netissä onkin puuhakkeentäyttökokemus.

Sitä paitsi enää ei pykätä huteraa hökkeliä hietikolle vaan rakennutetaan kolmitasoratkaisu jykevälle graniitille.

Jotta ihmiset ymmärtäisivät, että kaikessa ollaan inhimillisiä, niin kaikki on asiakaslähtöistä.

On oikein ja kohtuullista alkaa soveltaa samanlaista markkinoinnin hengen inspiroimaa kieltä myös kristillisen elämän markkinoinnissa eli evankelioimisessa. Ajatus ei ole edes uusi: uskonratkaisujahan on tehty jo iät ja ajat. Siitä huolimatta on aika faceliftata hengellisiä markkinointiratkaisuja.

Useiden hengellistä elämää promoavien tahojen mukaan uskonratkaisu on keskeisessä osassa ihmisen pelastumisen kannalta. Sitä edeltää usein tila, jota kutsutaan katumukseksi. Katumus on markkinoinnin edistämisen kannalta nykyihmiselle aivan liian syyllistävä termi. Siksi on parasta puhua transgressiosta vieraannuttavasta kokemuksesta. Sitä ei ymmärrä tämän kirjoittajakaan.

Vaikka kristityt ovat Voittajan puolella, elämä ei aina ole helppoa. Joskus pitää kilvoitella. Kilvoittelusta tulee mieleen tuska ja hiki. Ei käy! Jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa ja haasteensa. Näin ollen kilvoittelusta ei käy mikä tahansa tylsä itsehillintä. On viisasta laatia jokaiselle oma hengellinen kunto-ohjelma, josta saa täyden asiakaslähtöisen parannuksentekokokemuksen.

Ennen pitkää ollaan siinä kohdassa, että ikuisen elämän henkilökunta avaa asiakasrekisterinsä. Siinä kohdassa on turvallista tietää, ettei ole uskonut mitä tahansa markkinointiviestintää vaan on seurannut selviytyjien strategiaa. Edessä on taivaaseenastumiselämys. Siitä kelpaa twiitata kavereille!

Miten muuten faceliftaisitte sanan armo?

Miltä näyttäisi seurakunta, joka löytäisi Raamatun vasta nyt ja alkaisi toimia sen opetuksen mukaan. Kuinka he lukisivat siitä Jumalan olemuksen ja perustaisvat seurakunnan Apostolien tapaan ja Paavalin ohjauksessa.

Kun he kokoontuisivat viikottaiseen juhlaan, olisiko heillä liturgi, joka messuaisi valkoiselle öylätille ja tilkalle viiniä. Tuijottaisivatko he toistensa niskoja hiljaa ja hartaasti. Hiljentyisivätkö he hiljaisuudessa rukoukseen yhdessä, mutta kukin silti yksin. Hankkisivatko he kalliit urut pauhaamaan juhlavuutta ja hienot asut erottamaan paimenen muista. Miten he ylevöittäisivät mielensä kunioittaakseen Herraa. Säveltäisivätkö he keskiaikaisia hymnejä, voidakseen laulaa Jumalalle?

Mieti ystäväni hetki ja ajattele, miten toimisi seurakunta, joka haluaisi kutsua messuun ihmiset, jotka ovat vieraantuneet Raamatusta ja Jumalasta! Tarkoittaako Raamatun kehoitus  ryhtyä yhteiseen kokoukseen ja leivän murtamiseen Luterilaista messua, jossa kaikki tuntuu tähtäävän siihen, että jokainen olisi yksin niin ettei edes ehtoollisella tarvitse kohdata toista jos ei halua.

Tätäkö  Jeesus tarkoitti?

Minä näen Jeesuksen kädessä ison leipäkimpaleen ja astian verenpunaista herkullista viiniä, ruokaa ja yhdessä oloa. Kunnon pippaloita ja juhlia. Toisten kohtaamista ja riippuvuutta muista ihmisistä niin, että syntyy Seurakunta joka ei saa kyllikseen yhdessä olosta, armolahjoista ja toisten palvelemisesta, koska Pyhä Henki täytää, ravitsee ja palkitsee heidät aina, kun he ovat yhdessä.

Kun ihminen löytää Raamatun tuoreena, siitä on pönöttäminen kaukana! Mutta missä kohtaa se pönöttäminen alkaa? Onko siitä jokin ohje Raamatussa? Usein kun me menemme kirkkoon, katsomme paheksuvasti  ilakoivia tai itkeviä lapsia, jotka häiritsevät hiljentymistämme kun emme voi keskittyä rukoukseen? Nyrpistämme nokkaamme kun haistamme takarivissä haisevan puliukon, joka on tullut lämmittelemään ja odottamaan kirkkokahvia. Meille vieraat elementit kiusaavat meitä ja emme kykene keskittymään. Mutta eikö hiljentymistä ja yksityistä rukousta voi harjoittaa aivan yksin  omassa kammiossa. Messussa voisimme liittyä lasten riemuitsevaan joukkoon, olemmehan pelastettuja varmalta kuolemalta. Yhdessä voisimme jakaa sen mitä Jumala on hiljaisuudessa puhunut.  Eikö siinä ole aihetta iloon. Miksi emme voi itkeä suureen ääneen suruamme kirkossa, jossa olisi lohduttajia. Surra niin että sali raikuu. Eikö kirkkon mahtuisi itkupotkuraivarimme, koska sielä olisi tyynnyttäjämme ja sielä saisimme rauhan. Emmekö voisi nauraa, iloita ja laulaa hyvää oloamme yhdessä, onhan jaettu ilo moninkertainen. Miksi olemme käsittäneet kaiken niin, että yhteisestä juhlasta on tullut jotain aivan muuta.  Toki ymmärrän messun rakenteen ja sen, että siellä on kaikki tähdelliset asiat huomioitu, mutta silti sen kaavamaisuus vaatii melkoista teologista ymmärtämystä, jotta ulkopuolinen voisi päästä sisään. Vakituinen messuvieras ei ehkä löydä itseään tästä tekstistä ja loukkaantuu. Se ei ole kuitenkaan tarkoitukseni. Tarkoitukseni ei ole myöskään muuttaa evenkeliumia. Tarkoitukseni on ravistella ja herättää meidät ymmärtämään, että messukin on vain aikansa lapsi, mutta ei välttämättä enää kaikkien tämän ajan ihmisten juttu.  Ehkä tarvitsemme messun rinnalle jotain uutta, jotta nouseva sukupolvi löytäisi jotain vanhaa ja ikuista.