Blogitaivas

Olen tänään katsellut lapsuuskuviasi ja ajatellut ikuisuutta. Rakas, täytät pian 40 vuottasi. Jumala, joka on sinutkin omakseen kutsunut, siunatkoon ja varjelkoon elämäsi taipaletta jatkossakin.

Elämämme on ihme. Mikään ei ole ollut itsestään selvää. Olemme eläneet poikkeuksellisen elämän. Kuten niin syvästi tiedät minun lapsuusperheeseeni iski syvän haavan maailmanlaajuinen polio virus. Olin vain muutaman vuoden ikäinen kun se teki minusta toisenlaisen ja perheestäni myös. Siitä on kauan aikaa.

Ei sinunkaan olemassaolosi itsestään selvää ole ollut. Sain sinut vaivoin. Synnyit rikkinäisille vanhemmille joiden elämä oli – niin tiedät mitä. Sairastit myös lapsena paljon ja usein pelkäsin menettäväni sinut. –  Mutta me emme katso menneisiin, nyt on, ON. Haluan vain sanoa aivan julkisesti, vaikka et sitä tiedäkään (et ehkä edes pitäisi tästä) että olet parasta ja rakkainta elämässäni (tämän sinä tiedät) jos jaksat sen uskoa.

Rakastan sinua yli kaiken, tyttäreni, enemmän kuin mitään tässä maailmassa.  Uskon Taivaallisen Isämmekin ymmärtävän merkityksesi minulle, onhan Hän itsekin Isä. Sitä paitsi sinähän olet Hänen luotunsa ja lahjansa, Taivaan lahja minulle. Ajattelepa jos emme olisi syntyneet tähän Jumalan luomaan ihmeelliseen maailmaan, ei meillä olisi suurinta kaikesta, Iankaikkista Elämää! Mikä ihmeellinen totuus.

Me elämme iankaikkisuutta jo täällä, jokaikisenä armon päivänämme. Monen ilon, mutta myös monen surun ja kivun maassa. Emme kuitenkaan ole oman itsemme varassa kun Jeesus, josta paljon lauloimme ollessasi lapsi, kulkee kaikissa elämämme hetkissä kanssamme. Eikö olekin huimaavaa ajatella että kerran tänne synnyttyämme olemme ikuisia! Ja ajattele että meitä ikävöidään taivaassa! Niin kuin mekin ikävöimme rakkautemme täydellisintä kohdetta, kaiken rakkauden lähdettä, itse Jeesusta Kristusta.

Olit pakotettu olemaan kiltti ja hiljainen lapsi. Ei sinulla juuri ollut eväitä kohdata maailmaa kun muutit kotoa pois. Olet myöhemmin kertonut mitä siinä välissä tapahtui ennen kuin uudistuit uskossasi 7 vuotta sitten. Olin saanut kylvää pieneen sydämeesi hyvää siementä ja Jumala alkoi kutsua sinua takaisin luokseen niin voimakkaasti, ettet voinut muuta kuin palata. Annoit elämäsi hallinnan täysin Jumalalle, kääntäen radikaalisti selkäsi kaikelle maailmalliselle. Kuinka suurenmoista on ollut kulkea kanssasi nämä 7 vuotta. Ei meillä ole koskaan helppoa ollut, mutta päämäärä on sama ja rukousyhteys mahtava. Usein kiitämme, kiittämästä päästyämme, tätä ihmettä. Se ei olisi mahdollista ellei Herramme eläisi. Ellei Hän olisi noussut kuolleista ja lähettänyt meille Pyhää Henkeään oppaaksemme ja opettajaksemme, voimaksemme ja lohduttajaksemme.

Kiitos Sinusta rakkainpani. Kiitos Jumalalle yhteisestä ja ikuisesta elämästä Hänen yhteydessään ja Hänen valtakunnassaan.

Kun olit 15. vuotta kirjoitin pienen runon:

Taivaan enkelinkö lähetit Herrani/ tämän lapsen muodossa/ yksinäisyyttäni lieventämään./ Taivaan enkelinkö näin/ kun hän syntyi/ ja katsoin noihin/puhtaisiin silmiin./ Taivaan enkelinkö annoit sylissäni kasvaa/ kun lapselleni/ elämän annoit.

Hän on jo mittaiseni Herra/ ystävistäni parhain/ väliin en tiedä kumpi/ on äiti kumpi lapsi/ kun vuoroin anamme ja saamme/ toistemme ilot/ ja surut jaamme./ Siksi/ Oi Herrani kiitos/ tämän taivaan enkelin/ sun huomaasi uskon/ häntä yli kaiken siunaa/ ja suojaa.

Heikki rupesi runolle ja niin tekee nyt mieleni minunkin. Omiani en tuo, mutta hyvää ja –  parasta.

Kysyt/ mikä on rakkauden mitta/sopiva annos lähimmäisyyttä

Askel liian lähelle/ tungettelevaa/ askel liian vähän/ välinpitämättömyyttä

Ihmisen askeleet/eripituisia/ihmisten tunteet/erilaisia

Kysy mittaa sydämeltäsi/ Katso lähimmäisesi/ kivun syvyyteen/ Opit asioita/ jotka eivät ole mitattavissa.

Sain maanantaina uuden kuorman Maaria Leinosen runokirjoja. Osa on vanhoja tuttuja osa uudenpia. Yllä yksi hyvä runo niistä.

Psalmit puolestaan ovat sitä parasta, niistä löytyy koko elämän kuva ja sanat kaikkiin tilanteisiin ja tunteisiin. Blogitaivaassa on ollut taas hyviä tekstejä joita on ollut rakentava lukea. Siitä syystä tähän Ps. 126. Ehkä sen lukee jossain joku joka ei normaalisti psalmeja lue, tai joku jonka kohdalle sanat sopivat. Iloa ja valoa kaikille vuoden – 38 säkein!

Matkalaulu

Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, niin me olimme kuin unta näkeväiset. Silloin oli meidän suumme naurua täynnä, ja kielemme riemua täynnä; silloin sanottiin pakanain keskuudessa: ”Herra on tehnyt suuria heitä kohtaan”. Niin, Herra on tehnyt suuria meitä kohtaan; siitä me iloitsemme. Herra, käännä  meidän kohtalomme, niinkuin sadepurot Etelämaassa.

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat!

Tässä on Tie, Totuus ja Elämä tätä tietä yhdessä eteenpäin.

Kampin kappelin nurkkiin on pesiytynyt hiiriä. Reippaat hiirinuorukaiset ovat itsenäistymisriittinään laajentaneet reviiriään ja päättäneet koettaa onneaan kaupungin uusimmassa pytingissä, josta on tullut jonkinlainen Luterilaisuuden ja kirkon näyteikkuna. Hesalaiset ovat ottaneet kappelin omakseen vastoin vapaa-ajattelijoiden ja muiden uskontoa vastustavien odotuksia samoin kuin urheat hiirinuorukaiset.

Hiirien ristiretki on puhutteleva monella tasolla. Kristinusko on radikaali ja rajoja rikkova silloin kun annamme Jeesus Nasaretilaisen, runsaat 30 vuotiaan nuoren miehen ja 12 opetuslapsen näyttää mallia. He vauhtiin päästyään murtautuivat ulos perinteisestä farisealaisesta tapauskonnollisuudesta tuoden ihmiset perässään suoraan Jumalan kasvojen eteen. Kampin kappeliin kadun ihminen voi astua sisään, rauhoittua ja saada mahdollisuuden ja hetken rukoukseen ja Jumalan kasvojen eteen viivähtämiseen.

Mutta perinteisesti täällä maalla hiiret ovat syöpäläisiä joilta otetaan nirri pois jos vain mahdollista. Entisaikojen ruokakomerossa ne olivat ruokarosvoja jotka varastivat ja tuhosivat leivän ja ruuan. Nämä kampin hiiriveijarit saivat  käsittämättömän hyvän kohtelun ja ansiottoman Armon osakseen.

Ihmiselämässä sielunvihollinen on tullut varastamaan tuhoamaan ja tappamaan kaikkea sitä elämää ja elämän leipää jota Jeesus on tullut meille antamaan.  Saatana haluaa peittää silmämme vapaudelta ja ilolta jonka Jumala haluaa meille antaa. Sokeina hellimme niitä valheita joita se meille syöttää. Itsekkyys, katkeruus ja viha elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan alistaa meidät valtaansa. Armottomuus on suloista musiikkia sen korville mutta rakkaus on sille kuolemaksi.

Kampin veijarit yhtä lukuun ottamatta kirmaavat nyt Seurasaaren rannoilla odottaen kevättä ja parempia aikoja. Haikeina ne muistelevat jälkeensä jäänyttä toveriaan ja taivaallista lämpöä ja rauhaa jonka kappeli tarjosi. Öylätit jäivät syömättä ja pesä rakentamatta.

Jotkut ihmiset tuntuvat, tavallista useammin, olevan varmoja siitä mitä Jumala heiltä tai joiltain muilta tahtoo. Jotkut tuntuvat kulkevan jatkuvassa johdatuksessa. Joidenkin elämä vaikuttaa olevan jatkuvaa ja voimakasta vuorovaikutusta Jumalan kanssa ja he kertovat etteivät tee mitään ilman selkeää tietoa siitä missä Jumala tahtoo heitä käyttää.

Tunnen itseni hyvin heikoksi ja olemattomaksi näissä. En tiedä kuinka paljon minun pitäisi lukea Raamattua ja olla rukouksessa tai jotenkin pyrkiä pyhittämään elämääni että voisin tuntea tai uskoa olevani, aamusta iltaan ja illasta aamuun, juuri siinä missä minun kuuluisikin olla Jumalan tahdosta. Vai olenko kuitenkin, joka tapauksessa, sen perusteella että olen Hänen lapsensa. Sillä Hänen lapsensa olen.

Tänään on ollut hiljainen päivä, väsynyt. Olen lueskellut ja kuunnellut musiikkia, ollut hiljaa ja mietiskellyt, muistellut menneitä. Olen aina saanut suurinta nautintoa taiteista, kuvataiteista, kirjallisuudesta, etenkin runoista, ja musiikista. Kaikki mieluiten klassisena. Moderniin en ole saanut makua. Rajoittunut, joo olen.

Ennen, paljon aikaisemmin kuin nyt on nyt, harrastimme tyttäreni kanssa mm. runojen lukemista ääneen yhdessä ja toinen toisillemme, se oli antoisaa. Nyt noin 7 vuoden ajan olemme lukeneet yhdessä Raamattua, silloin kun tilaisuus on tullut, ja se on ravitsevaa ja innoittavaa. Kumpikin sitten kuuntelee oman makunsa musiikkia. Tyttäreni käy edelleen paljon taidenäyttelyissä, minä en enää niin paljoa jaksa.

Mihin tällä kaikella nyt oikein pyrin? En sen kummempaan kuin kiitollisuuteen Jumalaa kohtaan siinä, että hän on noillakin em. lahjoilla rikastuttanut ja ilahduttanut ihmismieltä. Olen aina kokenut luovuuden kipinänä jumaluutta. Onhan Jumala kaiken luovuuden lähde ja alku. Kaiken Hän on kauniisti luonut aikanansa. Kuinka olen sitä kauneutta osannut varjella ja arvostaa? Vai olenko? Nauttinut olen kaikesta kauniista, puhtaasta ja hyvästä, kiitoksella ja ihmetyksellä. Voisiko siitä käyttää ilmausta, olen palvonut Jumalaa kaiken luomansa ihmeellisen kautta. En kuitenkaan luotua enemmän kuin Luojaa itseänsä.

Alakulon päivinä, joita ainakin itselläni on, parasta lääkettä olisi hyvän ystävän tapaaminen rukouksen tai laulamisen merkeissä. Jos siihen ei ole mahdollisuutta parasta on lukea Jeesuksen sanoja ja sopivia psalmeja. Kuitenkin joskus, kuten tänään on ollut runojen vuoro. –

Aloitin tekstini kaukaa eli, mistä ihminen voi tietää mitä Jumala juuri nyt haluaisi että sanon tai teen? En tiedä, mutta itselleni tänään on puhunut jälleen Maaria Leinosen runot. Voi olla että joku lukee tätäkin vuodatusta ja saa myös, jotain itselleen  kahden pienen runon kautta. En voi tietää, mutta ellei mitään tee niin se lienee vieläkin turhempaa? Joten:

Valo askeltaa/ vanhaa polkua/ runkojen lomitse,/varjojen välitse./ Houkuttaa./ Taluttaa

Kuljen askelissa

Ei talvi valoa tapa/ ei syksy surmaa./ Ei pimeys.

Kuolematonta.

Valo on tulossa./ Lähellä. Näet jo varjon.

Älä pelkää pimeää/ pimeyttäsi,/ sinä on toivon siemen:

se voi muuttua valkeudeksi./ Ja vain hän/ joka on pimeyden kokenut

osaa iloita valosta.

Valo muuttuu kirkkaudeksi/ pimeyttä vasten.

Vain pimeässä näkyvät tähdet./ Vain hiljaisuudessa/ kuuluu laulu.

Salatun surun hiljainen huone.

Kauan sitten löysin ihanan puutarhan ja minut täytti riemu. Paljon myöhemmin, vuosien saatossa, puutarhan ihanuus vain syveni. Puutarhan, tai oikeastaan puiston sydämestä löytyi talo, ulkoapäin jo ränsistynyt ja hyljätyn oloinen. Tunnen talon. Sisälle mentyäni minun ei enää tarvitse pysähtyä ensimmäisiin huoneisiin, vaan lähden kulkemaan eteeni aukeavaa käytävää. On määrä mennä kaikkein perimmäisimpään huoneseen, sen syvimpään kammioon.

Ovi sinne on pieni ja piilossa. Sitä ei voi kukaan muu avata kuin Hän joka siellä asuu – ja minä. Huonessa ei ole mitään silmin nähtävää, mutta siellä asuu lemepä rauha. Kyyneleet ovat siellä kuivuneet, nyyhkytyksiä ei enää kuulla. On tyyntä.

Siellä minä kohtaan Hänet, joka samanaikaisesti on siellä ja kulkee sinne kanssani. Vaikka Hänen läsnäolonsa suu siellä, ja vaikka Hän on aina ja kaikkialla kanssani, tunnen joskus kulkevani huoneeseen yksin ja hädissäni, turvattomana ja pelkoa tuntien. Siellä Hän kuitenkin aina on, huoneessa jossa Hän puhuu kanssani sanomattomin sanoin. Niin ihana on Hänen läsnäolonsa, että tahtoisin jäädä siihen asumaan, mutta tähän asti on ollut palattava tähän rikkinäiseen, kaiken murheen ja tuskan täyttämään maailmaan.

Tuo käynti hiljaisessa salatun surun huoneessa auttaa minua kuitenkin jaksamaan. Olen saanut kohdata Ikuisen, olla yhtä Kaikkivaltiaan Pyhän kanssa ja kokea kuinka näkymättömät ovat todempia ja kestävämpiä kuin näkyvät.

Tiedän, kun talo kerran vanhuuttaan lempeästi puretaan, alkaa lopppumaton ilo.

Erotessa

Suru on hiljainen viitta joka kietoo hämärällä mäellä

usva joka ympäröi etäisen katseen,

silmät jotka katsovat kohti ja ohi – ja hiljaiset huulet.

Aamulla

Yön tummuus liukenee hiljaa aamun vaalenevaan sineen

lumen valkaisemat puut piirtyvät toisiaan ja taivasta vasten.

Yöllinen taiteilija on tuntenut suurta riemua, aamussa soi Teleman fagotti ja nokkahuilu

– odotan lintujani

Kun nämä tekstini kaivoin esiin pöytälaatikosta vuosien takaa, tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut ja kuitenkin on.

Kovasti mietin minkä otsikon kirjoittaisin? Lopulta päädyin tunnustamaan uskoni ja selittämään mitä se minulle henkilökohtaisesti tarkoittaa. Täydestä sydämestäni yhdyn uskontunnustukseemme kaikissa sen virallisesti hyväksytyissä muodoissaan, samoin kuin yhdyn Isä meidän rukoukseen ja kaikkeen kirkolliseen liturgiaan. Ymmärrän kasteen arvon ja merkityksen niin syvästi kuin ihminen vaan voi. Pidän rippikoulua tärkeänä jne.

Mutta uskon myös Pyhään Henkeen ja Jumalan lapsilleen antamiin armolahjoihin, niin kuin niistä Raamatussa kerrotaan ja opetetaan. Tulin kovasti siunatuksi ja ilo täytti sisimpäni kun luin piispa Jolkkosen puhetta armolahjoista. Iloani ja riemuani lisäsi vielä oman Tapiomme kirjoitukset aiheesta täällä maan päällisessä ”taivaassamme”.

Näissä tunnelmissa lähdin illalla kappelillemme tyttäreni vetämään raamattuluentoiltaan. Aiheena oli Jeesuksen ylösnousemus. Illat alkavat, rukouksen jälkeen, aiheeseen liittyvällä videoesityksellä josta jatkamme Raamattua lukien ja aiheesta keskustellen. Nyt kävi niin että videot tekivät lakon emmekä kaikista yrityksistä huolimatta nähneet alustusta. Tulin siinä tokaisseeks,i Raamatun ollessa auki edessäni:” Ei hätää, onhan meillä Sana!” Kummasti tilanne rauhoittui.

Luimme vuorolukuna etukäteen annetut luvut Raamatusta. Keskustelu ei tavan mukaan alkanutkaan kovin innokkaana ja kysyin saisinko vielä ottaa esille 1Kor.15 luvun, kun se oli auennut minulle siinä alkuhässäkän aikana ja olin ehtinyt sen lukea. Se sopi ja sen luin. Olen yleensä aika taustalla näissä illoissa tyttäreni vuoksi, mutta nyt en saattanutkaan lopettaa. Lähdin etenemään aiheesta puhuen kuka ja mitä Jeesus on, ja mitä luvannut opetuslapsilleen poismenonsa jälkeen.

Mitään en ollut suunnitellut mutta Ramatun kohdatkin, joita en tavallisesti muista ulkoa, aukesivat kuin itsestään ja minä todistin. Puhuin pelkäämättä Pyhästä Hengestä, kuka hän on ja mikä hänen tehtävänsä omiensa elämässä. Puhuin siitä huolimatta että olen vain yksinkertainen ihminen ja uskonikin on yksinkertainen, joten mitään muuta minulla ei ollut, eikä ole kuin oma henkilökohtainen kokemukseni, ja melko monta vuosikymmentä elämää takanani. Yli 60. on kai pakko paljastaa.

Minulle itselleni riittää myös uskontunnustukseki Room.10:9-10 v.38. ”Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut, sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan” (11. Sanoohan Raamattu:” Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään”.)Kun puhutaan ns yleisestä pappeudesta, minulle sekin käy, mutta mieluiten olen todistaja.

Puhuin Pyhän Hengen henkilökohtaisesta tuntemisesta ja tarpeesta. Kuinka välttämätön ja ihana armo se omalla kohdallani on. Puhuin Jumalan Hengen vaikuttamista armolahjoista ja niiden uskon elämää ja seurakuntaa rakentavasta merkityksestä, kun Pyhän Hengen annetaan vapaasti toimia ja Hänen vaikutuksestaan Jumalan kalliiden armolahjojen. Ihmiset kuuntelivat hiljaa. Eräs mieshenkilö tosin heitteli kiviä rattaisiin, mutta niin hän tekee aina. Muuten ei tullut juuri kommentteja. Mutta Henki oli hyvä! Sisimässäni olin kiitoksen ja riemun vallassa, sillä tunsin Hänen läsnäolonsa! Jumalani ja Jeesukseni kolmannen persoonan Pyhän Hengen. En todellakaan puhunut oman ”viisauteni” varassa.

Lopuksi vielä. Kun kokemus on, etteivät ne, jotka eivät ole samoin kokeneet Pyhää Henkeä kuin minä, mieluusti vastustavat usein kiivaastikin, sanoin osallistujille että Jumalan Tie jokaisen ihmisen kohdalla on yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Vain Jumala voi määritellä millä kohtaa Tietä kukin on, jos yleensäkään tarvitsee määritellä. Meille toistemme kanssakulkijoille sellainen ei kuulu. Kaikki mitä meillä on, on Jumalan lahjaa ja ihmiset ovat erilaisia. Jumala tietää mikä kullekin sopii. Ja mitä kukin, jaksaakseen tämän maallisen matkansa, tarvitsee.

Jotkut eivät koskaan koe samalla tavalla Pyhä Hengen vaikutuksia, eikä ehkä tarvitsekaan ja hyvä niin. Minulla ei ole siihen sanomista. Mutta koen oikeaksi myös sen että saan itsenäni myös kokea juuri niin kuin koen ja siitä todistaa. Minulle Pyhä Henki on todellakin ”Henki ja Elämä”. Olen elänyt uskonnollisena ja hyvänä ihmisenä tarpeeksi pitkään ennen kuin ”vaate” joka peitti minulta totuuden itsestäni ja luonnostani Jumalan silmissä, silmiltäni väistyi n. 39 vuotta sitten. Sitä kokemusta en tule kieltämään. Siitä(kin) käytetään nimitystä ”uudestisyntyminen”.

Se on se kohtaaminen joka toi minulle oikeuden, voiman, uskon ja toivon tulla Jumalan lapseksi konkreettisella tavalla, ja olla sitä. Kokemus kohtaamisesta elävän ja toden Kristuksen Jeesuksen kanssa muutti koko elämäni suunnan. Kiitos ja iankaikkinen ylistykseni Pyhälle ja Kaikkivaltialle Jumalalle todellisesta Elämästä. Jeesus on elvän veden lähde ja todellinen Elämän Leipä jota ilman en tahdo elää! Hänen paluutaan odottaen, kahden maan kansalaisena eläen, teitä kaikkia, jotka tätä luette, siunaten!

Viimeiseksi, jos joku haluaa lukea niitä raamatun paikkoja joihin todistukseni (myös) perustan laitan tähän. Rakkaudella sisarille ja veljille Jumalan Sanaa: 2Kor. 3-4 (12-14 armolahjat) 2Kor. 13:3-5  1Kor.15.  1Joh. 4:3-6 ja 1Joh.2: 15-28

Emme kerskaile, emmekä vertaile, jätämme toinen toisemme Jumalan rakkauden ja armon varaan täälläkin blogitaivaassa, eikö niin !

Tämän päivän ulostulo tapahtui Jolkkosen Jarin, Kuopion Piispan suunnalta. Hän puolusti karismaattisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä hyvällä ja maltillisella otteella. Juuri sellaisella jota Piispalta odotetaan. Puheenvuoro on merkittävä kannanotto tilanteessa, jossa kasvavat kirkot maailmalla ovat löytäneet juuri Pyhän Hengen lahjat seurakuntien työvälineiksi. Juuri niistä Paavali puhui opettaessaan seurakuntiaan.

On valitettavaa että armolahjat on kutistettu kirkossamme vain inhimillisten taitojen ja lahjakkuuksien repertuaariksi. Ihmeet eivät sovi Länsimaiseen ajatteluumme. Onhan Tuomas Akvinolaisen antamana perintönä teologia, jonka pohjan hän imi Aristoteleeltä. Sen mukaan vain asiat, jotka voidaan aistein havaita ja tutkia ovat todellisia. Järkiperäisyys jäi protestanttisen teologian pohjavireeksi. Unet, profetiat, parantumiset ja muut yliluonnolliset lahjat jäivät apostoliselle kaudelle. Yksi erikoisuus mielestäni on se että karismaattisuutta vastustetaan sillä että pahat henget voivat toimia karismojen tilasta…Eli hyvä Pyhä Henki ei toimi mutta pahat henget toimivat. Omituista.

Kuitenkin Jeesus selkeästi kehoittaa ja mallintaa meille asioita jotka eivät ole mahdollisia ilman Pyhän Hengen toimintaa. Se miksi kirkko, ihmisten kirkko on epäonnistumassa ja menettämässä jäseniään on täydellisen väärinymmärrys Pyhän Hengen persoonallisuudesta ja siitä miten se valtuuttaa heikon mutta armahdetun ihmisen toimimaan Jumalan pojan valtuuksin kun hän toimii ihmisten hyväksi. Parantaa hoitaa ja eheyttää ympärillään olevia ihmisiä. Seurakunnasta on ulkoistettu papeille ja yhteiskunnalle uskolle tärkeitä asioita ja seurakunnan kokous ei ole enää paikka, josta ihminen kokisi saavansa apua arkeen. Ihmiset eivät kohtaa sielä enää toisiaan, Se on merkki siitä että he eivät usko löytävänsä Pyhyyttä ja hoivaa seurakunnasta. Miksi näin? Koska  keskeiset uskoon liittyvät, mutta arjen yliluonnolisuuteen viittaavat  asiat on karsittu pois. Yleisimmät fraasimme aiheesta alkavatkin yleensä näin: -Tarkoittiko Jeesus todellakin…-Merkitseekö tämä raamatun kohta oikeasti sitä vai…-Sanoiko Jumala todellakin niin?

Ajatelkaapa miksi Jumala loi ihmisen, eikö syy ole ilmeinen. Hän ei halunnut olla yksin. Maailmankaikkeus olisi tylsä ilman ihmistä, omaksi kuvaksi luotua, Siksi Jumala suunitteli kaiken ja jopa syntiinlankeemusen jälkeen varmisti, että meillä olisi mahdollisuus olla Hengen yhteydessä häneen henkilökohtaisesti. Miksi hän olisi ottanut pois meiltä ne lahjat,  joita hän omilleen Pyhän hengen välityksellä on antanut.

Eli ne kokemukset, tunteet ja liikutukset, joita olen kokenut ovat Pyhän Hengen tulosta koska ne ovat kirkastaneet minulle armon ja Kristuksen. Ja siitä on edelleen kysymys. Aivan samalla tavalla kuin Helluntain jälkeen Jerusalemin kaduilla ja Paavalin seurakunnissa.

Tänään olen kahdesti törmännyt Filippiläis kirjeen kohtaan 4:13 Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa, ei mitä tahansa voimaa vaan Pyhän Hengen voimaa, todellista kaiken mahdollistavaa voimaa Jumalalta.

Raamattu, tuo ihmeellinen kirja muistuttaa meitä Jumalan Luomakunnan kaikkein pienimmistäkin, kuten linnuista. Olen ruokkinut niitä jo useana talvena. Tosin välillä näytti siltä että on pakko lopettaa. Eräs naapuri ei taida pitää minusta ja teki ilmoituksen isännöitsijlle toimistani ja sain kirjallisen varoituksen. Ei auttanut mikään olosuhteisiini vetoaminenkaan. Kuitenkaan ei löytynyt kieltoa taloyhtiön eikä kaupungin järjestys säännöistä vaikka niitä pyysin. Niinpä pienen tauon jälkeen jatkan taas.

Jotkut vastustavat lähetystyötäkin.

Olen oppinut näiltä pieniltä siivekkäiltä omasta mielestäni paljon. Jumala puhuu tavalla jos toisellakin, itse kullekin sen mukaan kuin parhaaksi näkee.

Eräänä aamuna kun oli tullut suojakeli ja sade madalsi lumia, huomasin pientä kuhinaa ison männyn juuressa. Ainakin kaksi talitiaista nokkivat innolla puunrunkoa maasta käsin? Oli niillä tavanomaiset eineensä telineissäänkin, mutta lienevät kaivanneet vaihtelua ruokavalioonsa. Miten on meidän, minun? Kuihduttaako yksipuolinen ruokavalio?

Olen myös huomannut linnuilla lajityypilliset käyttäytymismallinsa, sanoisinpa että vieläpä luonteensakin. Hämmästyttävästi niistä löytyy inhimillisiäkin piirteitä, huvittavaa ja hämmästyttävää. Olisi kiva kertoa enemmänkin havainnoistani, mutta kiinnostaako ketään? Siksipä siirrynkin asiaan.

Luonnon ihmeitten ja kauneuden katselu on minulle sielun ja hengen ruokaa joka johdattaa alkujen alkuun, Luomiseen, jatkuen sivu sivulta edeten Suureen Todistukseen Jumalan iankaikkisuudesta ja valtasuuruudesta. Roomalaiskirjeessä (esim.) palataan myös tähän samaan asiaan. 1 luku jakeesta 18: Sen mitä Jumalasta voidaan tietää, he (ihniset) kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja Jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan…jne.

Kun ihminen korottaa itsensä Luojansa yläpuolelle väittäen tietävänsä asiat paremmin kuin Hän joka kaiken loi, katoaa totuus ja ihminen kompastuu oman ”viisautensa” ja suuruutensa ansaan. Kun ihminen omahyväisyydessään polkee jalkoihinsa Jumalan Pyhyyden ja pelon, hänestä tulee korskea ja hän alkaa elää ja väittää Jumalan ilmoitusta, käskyjä ja kaikkea Sanaa vastaan.

Tiedämme tämän ajan ilmiöt. Kirkon kivijalkaa potkitaan ulkoa ja sisältäkin päin ja Kulmakivi pyritään vihan vimmassa siirtämään väkivalloin pois paikoiltaan. Jumala Sana kyseenalaistetaan eikä Raamattu, Jumalan ilmoituksen kirjana, ole enää arvossaan.

Kuinka tähän nyt sopii tuo alun johdattelu linnuista? No, jos vaikka kömpelöstikin siten, että kun tahdomme sydämestämme ihmisille hyvää, parasta ja haluamme kertoa siitä ilosanomasta joka on kuoleman vastakohta, elävästä elämästä, meiltä vaaditaan viisautta ja ihmisten vastaanottokyvyn yksilöllisyyttä. Jumala on Hän joka meille sen viisauden antaa, auliisti ja soimaamatta, kuten Raamattu kertoo. Omassa voimassamme emme mitään voi, mutta Hänen voimassaan kyllä. Sen tähden on myös pidettävä huolta itsemme kohdalla ravinnon monipuolisuudesta.

Koska kirjoitan viisaille ja ymmärtäväisille tämä lienee tuttua ja liiankin yksinkertaista. Silti kirjoitan. Toivoa emme saa menettää, siksi lukekaamme toivon ja uskon sanoja. Lohduttakaamme niillä toisiamme (Room. 8-9). Rukoilkaamme toistemme puolesta ja ravitaan toinen toistamme niin ettei Pyhän Hengen tuli pääsisi meissä hiipumaan (Room.8: 37-39).

Uskalletaan rakastaa toisiamme, rakkaus lisää ymmärrystä ja lempeyttä. Kiitos ystävät!