Blogitaivas

Inspiroiduin edellisen tekstin muutamista kommenteista. Etten vastaisi niihin liian pitkästi ajattelin voivani kirjoittaa hiukan lisää tärkeäksi kokemastani aiheesta. Virpi otti esille Apostolien teot omalla kommentillaan ja siihen vastasinkin, mutta omassa blogissani mainitsin myös Johanneksen evankeliumin, jota suosittelen ahkerasti lukemaan. Otsikon aiheeseen liittyen laitan tähän muutaman raamatunlauseen ja sitten vähän muuta tekstiä.

Joh. 16 ja 17. molemmat mutta lainaan tähän luvusta 17 jakeet 20-23 ikään kuin vastauksena Virpin kommenttiin. Jeesus rukoilee tässä  ylimmäispapillista rukoustaan, näin sanoen: ”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi Sinun lähettäneen minut. Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja Sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut, ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Erittäin tärkeä jatko samalle asialle on Matteus 11:25-30 hyvin tunnettu, mutta tänä päivänä jotenkin toisarvoiseksi annettu ymmärtää. Otsikkona on uudemman käännöksen mukaan Jumalan salaisuuden tunteminen!!! ”Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: Minä ylistän Sinua Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin Sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä, eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne  ja Katsokaa minua: Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani kevyt.”

Kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta taivasten valtakuntaan vain itseään varten. Vaikka olemme saaneet nähdä ja kuulla aikojen saatossa ns. valemessiaiden sitä omineen. Kirkonkin aika, jota olemme eläneet, ei ole ihmisvoimin rakennettu. Sen on alun alkaen rakentanut Jumalan Pyhä Henki.(Apt) Ja kuten tuossa yllä Jeesus itse sanoo, Taivasten Valtakunta on tietynlaisia ihmisiä varten, ei hengellisesti itseään korottavien. Lapsenmieliset, eivät omasta mielestään viisaat, ovat otollisimmat, kuten työn ja kuormien uuvuttamat. Olemme nyt juuri siinä tilanteessa jossa ihmisviisaus repii Jumalan Sanan ilmoitusta kappaleiksi. Se on se synti joka oli alussa ja joka nostaa ihmisessä päätään yli Jumalan viisauden ja Pyhyyden. Siihen ansaan älä rakas Jumalan lapsi kompastu.

Jumalan Valtakunta On vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä ja vapaata pääsyä Vapahtajan luo taakoitetulle syntiselle Jeesuksen lempeässä hoivassa. Se on ennen kaikkea sitä, mutta myös työtä sen hyväksi että sanoma tästä levosta ja vapaudesta leviää niiden kautta jotka Jumalaa rakastavat. Valtakunta tarvitsee jokaista Herran omaa. Palvelu työssä, Jumalan Valtakunnan hyväksi, tuo juuri sen ilon jota mekin saamme omassa tehtävässämme kokea. Eikä ole eritelty tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä vaan riittää että palvelemme Jumalan antamilla armolahjoilla joissa ei tarvitse ponnistella yli voimiensa, koska oma yrittäminen ei mitään lisää armon lahjaan. Kristus itse valmistaa Valtakunnan, ”Hän kutsuu nöyryyteen ja antaa seuraajilleen levon ja juuri hänelle sopivan ikeen” lainaten Eskelisen sanomaa.

Lopuksi pari tärkeää asiaa vielä itse itsensä suosittelusta. Snl. 27:2 sanoo ”Kehukoon sinua toisen, ei oma suusi” Ja sama ajatus löytyy Jeremiasta 9:23. 2Kor. 10:17-18 sanotaan sama kuin Jeremiassa ”Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.” Luotettava ei ole se, joka itse suosittelee itseään, vaan se, jota Herra suosittelee”! Tämän kirjoitin siksi että se on hyvä ohje kaikenlaista sellaista yritystä kohtaan jossa Herran Henki ei ole mukana, vaikka siltä näyttäisi. Joka uskoo Jumalaan, jaksaa odottaa oikeaa aikaa Jumalan kutsuun siinä että löytää oman paikkansa palvella työtä tehden. Kokemuksesta sanon ettei itse itseään tarvitse suositella, mutta pitää tarttua uskollisesti mihin tahansa työhön seurakunnassaan ja suuri ilo on kun sinut huomataan ja sinua suositellaan ”toisen suun kautta”. Se ei sulje pois sitäkään etteikö Jumalan henkilökohtainen kutsu voi olla yhtä pätevä, mutta usein sen toteutuminen vaatii aikaa jotta kutsu tulisi koetelluksi.
Niille ystäville tiedoksi jotka eivät vielä tiedä: tämän kirjoittaja on maallikko, joka rakastaa Jeesusta ja Jumalan sanaa. Jumaluusoppineet antakoot anteeksi.

Tämän tekstin otsikko olisi voinut olla niinkin negatiiviis sävyinen kuin ristivetoa? Joten kovin selkeää tekstiä tästä ei varmaankaan tule. Kuitenkin lähden raamatunlauseesta jossa sanotaan että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”!
Meillä kaikilla lienee sellaisia asioita omassa uskonelämässämme jotka ovat henkilökohtaisesti kullekin erittäin rakkaita ja syvästi koettuja. Meihin/minuun sattuu jos joku niihin suhtautuu kovin armottomasti arvostellen. Siitäkin huolimatta että pitkän kokemuksen ja vaelluksen kautta ymmärtää sen toisenkin ihmisen kannan. Koska, itsekin on elänyt samat vaiheet aikoinaan, ja ollut asioista yhtä varmasti samaa mieltä. Kunnes Jumalan koulussa vuosikymmenten mittaan on saanut oppia että koko tämän elämänaika menee opettelussa. Sen huomaaminen ja ymmärtäminen tekee ihmisestä aika hiljaisen ja sävyisän. Jotkut ovat sitä nopeammin, jotkut hitaammin. Samanlaista ei ole yhtäkään.

Olen lukemassa nyt Pekka Eskelisen kirjaa ”Minä olen teidän kanssanne” alaotsikkona ”Ahaa- elämyksiä Matteuksen evankeliumin äärellä”. Kirjassa on niin paljon hyvää asiaa että en ota siitä kuin yhden kohdan tähän tuekseni, kaikki muu on omaa pohdintaani. Eskelinen kirjoittaa lyhyen kappaleen siitä kuinka erilaisia apostolit olivat taustoiltaan, hän sanoo:” olivat varsin monen kirjava joukko”,  ja luettelee:” Siihen mahtui jopa publikaani ja kiivailija (selootti). Edellinen oli Rooman vallan kätyri, jälkimmäinen kiihkokansallisen liikkeen edustaja, liikkeen, joka saattoi syyllistyä terrori-iskuihin roomalaisia miehittäjiä ja näiden hännystelijöitä vastaan, ja joka myöhemmin toimi juutalaiskapinan nostattajana.” Tärkeää tästä erilaisuudesta kirjoittamisessa oli että eri taustoista lähteneet rajutkin vastakohtaisuudet sulautuivat yhteen Jeesuksen seurassa. Ja kuten tiedämme olihan siellä kavaltaja Juudaskin.

Mekin kaikki olemme, emme ainoastaan eri ikäisiä vaan myös taustoiltamme aivan erilaisia. Ja niin on joskus hyväkin, silloin Jumala voi käyttää meitä paremmin lähestymään monenlaisia ihmisryhmiä. Kun olemme keskenämme, saman perheen jäseninä uskoessamme samaan Isään Jumalaan, Poikaan Jeesukseen ja Pyhään Henkeen, meidän tulisi pyrkiä esiintymään yhdessä sopuisasti. Varsinkin maailman edessä, eikä sen tarvitse olla teeskentelyä. Minä sanoisin sitä kasvuksi. Tilannetta ei edelleenkään helpota se että meillä on erilaiset taustat myös hengellisten kotiemme suhteen. Menneinä aikoina on ollut kovin jyrkät rajat esim. kirkollisten ja vapaitten suuntien kesken, ei tarvitse mennä kuin -70 luvulle. Onneksi nyt on tämä yhteiskristillisyys, ainakin teoriassa, työn alla. Tosiasia joka tapauksessa on että me kristityt tulemme entistä enemmän tarvitsemaan toinen toistamme. Meillä on ollut helppoa täällä kotimaassa, mutta välttämättä niin ei tule aina olemaan. Alkusoittoa siitäkin jo on. En lakkaa korostamasta Raamatun luvun tärkeyttä, siellä on kaikki mitä me tarvitsemme elämään ja jumalisuuteen.

Itse olen sekä pataluterilainen syntymäni perustalta, se lienee käynyt ainakin niille selväksi jotka ovat tällä ”taivaalla” pidempään jo olleet. Sain sitten elämäni ahdingossa kokea uudestisyntymisen/heräämisen armon. Se teki minusta sen mikä nyt olen, Jeesuksen seuraajan. Tuo ”uudestisyntyminen” sanana ja käsitteenä on jakanut ja jakaa kristikuntaa oppiensa puolesta, niin kuin armolahjatkin. Ja kuitenkin nämä molemmat ovat täysin luettavissa Raamatusta. Uudestisyntymisen selittää itse Jeesus Joh. 3:1-15. Armolahjat 1.Kor.14 mutta hyvä on aloittaa jo 13 luvusta. Liisi Jokiranta on selittänyt Hengellisten kokemusten syntyvän vain Jumalan sanan vaikutuksesta, koska vain Pyhä Henki tekee sanan eläväksi! Tämän todistan oman kokemukseni perusteella. Kokemukset kuitenkaan ilman Raamatun sanaa ovat ns. sielullisia. Ihminen on kokonaisuus, ruumis, sielu ja Henki. Kaikki meissä vaikuttaa, mutta jos meillä ei ole Pyhää Henkeä ja sanan tuntemusta, mitä tahansa voidaan pitää jumalasta lähtöisin, mutta siis ei Jumalasta ilman noita mainittuja.

Jos kuka tahansa meistä haluaa tutkia totuutta itsestään, voi mennä lukemaan Hengen hedelmistä ja koetella itseään (Gal.5) Niitähän ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen, ainakin. Tosin ne hedelmät eivät löydy eikä kasva katselemalla itseämme ja toinen toistamme, vaan ne toteutuvat katselemalla ristin uhria, joka on annettu puolestamme. Siinä kärsivää ja puolestani kuolevaa Vapahtajaa katsoen tulen pieneksi ja haluttomaksi katsella sisarta tai veljeä arvostellen. Arvostelun henki häviää. Niin kallis kuin armo on ja syvä ymmärrettäväksi, sitä ei ole ilman Golgatan ristiä jossa saamme syntimme anteeksi ja joka vapauttaa meidät synnin tuomiosta ja omantunnon syytöksistä, kuten myös vapauttaa sisareni tai veljeni, erilaisuudessaankin, kaikesta arvostelusta. Jos arvostelun sijaa oikeasti on ja hänen pelastuksensa on vaarassa mennä synnin tai harhaoppisuuden tähden turhaksi niin Raamattu kyllä kehottaa varoittamaan, mutta siinä tarvitaan suurta viisautta, lempeyttä ja armoa. Ja lopulta vain Jumala näkee ihmisen sydämeen ja totuuden meistä.

Lopuksi, mitä armolahjoihin ym. kiistan alaiseen käyttäytymiseen tai ilmenemisiin tulee niin olemme yksilöitä, se pitää muistaa. Ja näissäkin, kuten kaikessa muussakin ilman Jumalan armoa ei ole mitään todellista Hengen elämää. Hengen elämä lähtee siitä että Jumala näyttää meille todeksi synnin ja sen voittajan! Kun Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan. Ja kun Hän on puolellamme me saamme voiman ja oikeuden Jumalan lapseuteen johon on kätketty kaikki hyvä ja oikea, kaikki totuus ja käsittämätön rakkaus ja laupeus, kaikki anteeksianto.

Johanneksen evankeliumi on ihana, siinä on niin paljon Jeesuksen puhetta ja ihana jäähyväisrukous. Eikö se murra meitä hyväksymään toinen toisemme, antamaan anteeksi sekä itsellemme että toinen toisillemme kaiken sen mitä emme itsessämme ole kasvaneet ja toisissamme sen, mikä heilläkin vielä kasvussa puuttuu, rakkaan Jeesuksemme tähden. Kärsitään toinen toistamme ja rakennetaan Jumalan seurakuntaa kukin uskollisesti omalla paikallamme.

”Lähemmä Jeesus, lähemmä vaan, kaipaan mä ääntäsi kuuntelemaan. Sulje oi Jeesus armohosi, siellä on turvaisa satamani, siellä on turvaisa satamani”

Mitä ihmettä tarkoittaa ”hengellisesti köyhät”? Hengellisesti köyhät aloittavat Vuorisaarnan autuaaksi julistamisen. Minulla on ollut vain tuumailuja, mitä tämmöinen köyhyys tarkoittaa.

Hengen uudistuksen kesäjuhlilla Ilkka Puhakka opetti Jesajasta ja selitti sanoja. Köyhät kummittelevat Jesajankin teksteistä. Köyhä ei ollut pelkästään rahaton tai jotenkin varaton. Puhakan selityksen mukaan köyhä oli täysin kelpaamaton.

Sovelsin siis oppimaani:
”Autuaita ovat hengellisesti kelpaamattomat, sillä heidän on Taivasten valtakunta.”

Jeesuksen julistus oli radikaali. Köyhä oli kelpaamaton, koska hän ei pitänyt sapattia eikä maksanut kymmenyksiä. Nämä olivat köyhyyden määritelmiä: kymmenykset ja sapatti. Puhakka toi esiin vielä jonkin kolmannenkin seikan, jota en saanut muistiin.

Koska Jeesus julisti, että Taivasten valtakunta on hengellisesti kelpaamattomien, minullakin on toivoa.

Aurinkoinen lauantain aamupäivä Kalajoella on ehtinyt hellelukemiin. Mitä tekevät ihmiset? Noudattavat hiekkasärkkien takaa kuohuvaa meren kutsua? Ei vaan kirkkoon, kirkkoon!

Kalajoen kirkko pullisteli ihmisistä perjantaista sunnuntaihin. Kaikki eivät mahtuneet edes sisälle. Ulos jääneetkin osallistuivat tapahtumaan kirkon edustalla kuuntelemalla puheita kaiuttimista ja yhtymällä sisällä laulettuihin lauluihin.

Ja lauluun oli komeata yhtyä. Kun tuhat ihmistä veisaa täyttä kurkkua, sekaan mahtuu kaikenlaisia ääniä. Jotkut laulavat nuotilleen, toiset ovat huomanneet, että nuotin vieressäkin on tilaa. Itse huomasin jälleen, että vieressä paremmin laulavan ääneen oli hyvä tukeutua.

Viime aikojen suuria hittejä hengellisen musiikin piirissä lienee Kadosh. Pyhä. Laulu on suomennettukin vähän eri tavoin. Pyhää laulettiin Kalajoellakin. Ja laulettiin perinteiseen suomalaiseen tapaan: Kanttori soittaa ja laulaa. Kirkkoväki tulee perässä väkevästi. Eikä tulekaan kun puolisen tahtia perässä. Kanttorin ja seurakunnan välistä klappia olen kuunnellut sekä huvittuneena että ärtyneenä vuosikausia. Mutta niin se vain menee, suomalainen kirkkolaulu.

Kun Pyhää laulettiin Kalajoella, törmäsin aivan uuteen ilmiöön. Ihmiset lauloivat myös kaksilla eri sanoilla. Osa seurakunnasta lauloi kiltisti sen suomennoksen mukaan, joka oli heijastettu seinälle. Toinen puoli taas lauloi niillä sanoilla, jotka ehkä ovat yleisemmät ja tutummat. Ainakin minun mielestäni.

Tätäkö on moniääninen kirkko?

Jäin miettimään Suomen hengellisen elämän tilaa. Urut soivat, kanttori paimentaa laumaansa kohti laulun loppua. Ihmiset veisaavat eri sanoilla. Seurakunta laulaa sävelmän eri kohtaa kuin johtaja?

Hengen uudistuksen kesäjuhlien tilaa tämä yksi laulu ei tosiaankaan kuvannut. Juhlilla laulettiin kovaa ja korkealle. Laulu kuului varmasti Taivaan ylimmälle huipulle asti. Uskon, että Taivaan ylin huippu ei puistellut päätään myöskään kesäjuhlien puheille. Suoraa ja viisasta puhetta. Minun mielestäni rauhan puhetta.

Ai millaiseen kaaokseen Pyhän laulaminen päättyi? Ei se kaaokseen päättynyt. Suuri seurakunta totesi yhdessä, samaan aikaan ja täysin palkein:
”Hän tuleva on.”

…sillä että Jeesuksen sanoilla on merkitystä? Ikiaikojen Jumalan Sana, ihan tavallisen ihmisen kamppailuja kamppailleen nasaretilaisen elävä sana, meidän keskellämme eläneen Jeesuksen sana. ”Rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”

Meidän yhteytemme tulisi olla kuva Jumalasta, yksi todistus siitä että Hän on totta. Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. ”Evidence of things not seen”, sanoi joku englanniksi. Evidence – todistusaineisto.

Miten me Jumalan lapset ollaan pärjätty? Tässä todistuaineistona olemisessa? Onko ykkösarvoissa sanankäyttö, joka ei loukkaisi, provosoisi, esittäisi väärää tai vääristelevää totuutta? Kun tuo viimeksimainittukin voi olla niin helppoa, salakavalasti toimivaa. Mitä pätevämpi sanankäyttäjä, sitä helpompaa saada muita puolelleen. Epäluuloja nousee valloilleen ja sittenpähän taas on poteroituneita joukkoja, joiden ykkösmotiivi on olla oikeassa. Inhimillinen peruskiusaus. Kuka nyt ei haluaisi olla uskottava. Mutta kun ei ole kyse pelkästään meistä, minusta, tulinko minä loukatuksi, sanoiko joku pahasti. Annas olla kun heitän takaisin, mitä ovelammin, sitä osuvammin…

En tässä kuitenkaan edes yritä olla sitä mieltä, että kaikki pitäisi niellä ajattelematta. Sehän olisi kuin pyöräilisi hyttysparvessa suu auki. Kuka sellaista oikeasti haluaa? Täytyy saada pohtia, tutkia ja miettiä. Jeesus asuu henkensä kautta sisäisesti meissä – ja meidän keskellämme. Hänen viisautensa on ulottuvilla. Voimme pyytää, etsiä ja kysyä. Jeesus haluaa auttaa, hän haluaa ohjata meitä turvallista ja siunaavaa tietä. Tietä joka kunnioittaa moninaisuutta ja yhteyden voimaa. Näin minä uskon – vaikken aina itsekään osaa elää sen mukaan, koska olen ihminen ja kovapäisyyteen taipuvainen. Mutta Jeesus haluaa silti auttaa. Ei ihminen uskollisuudellaan, uskonnollisuudellaan ja omilla hyvillä suorituksillaan ole ennenkään ilman häntä pärjännyt.

Ahtauduin pihlajan alle sinisen kirjan kanssa. Pihlaja ei ole enää taimi mutta ei vielä oikein puukaan. Auringonsuojaksi se on harva. Katselin pihlajan lehtiä alhaalta päin. Tuuli heilutteli niitä, ja auringon kilo valui alas kuin hiekka sormien välistä. Suljin silmäni. Kukkakärpäset kuulostavat hammaslääkärin poralta. Justiinsa sopiva ääni lomapäivään.

Kun olin tarpeeksi kauan ihaillut maisemia silmäluomien kummallakin puolella, avasin sinisestä kirjasta Johanneksen alun. Kaima on jostain syystä kiinnostanut minua viime päivinä.

– Kuka sinä olet?
– En minä ole Messias.
– Mikä sitten? Oletko Elia?
– En ole.
– Oletko se luvattu profeetta?
– En.
– Kuka sitten olet?
– Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.

Ihme haastattelu! Johannes joutuu määrittelemään itseään sen kautta, mitä hän ei ole. Lopulta hän saa sanotuksi olevansa ääni autiomaasta.

Laitoin kirjan syrjään ja jäin miettimään. Vaikka nappaisin maailman parhaan valokuvan, vaikka kirjoittaisin vielä paremman blogin kuin muut blogitaivastelijat, vaikka osaisin soittaa bassoa kuinka letkeästi, minä olisin minä.

Suljin taas silmäni. Kuuntelin, kuinka tuuli selaili Raamattua pääni vieressä. Ottikohan peukalonpaikan?

Tällä lomalla en ole kauheasti ehtinyt pohdiskelemaan rooliani eri ympyröissä. Olen tehnyt kaikenlaista. Kokenut kaikenlaista. Oppinutkin kaikenlaista. Mutta paketti on auki. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että se on lahjapaketti.

Myönnän, että autiomaassa huutajan rooli kuulostaa jännittävältä. Autiomaasta tosin tulee mieleen, että siellä ei ole muuta kuin hiekkaa ja kuivuutta. Näissä maisemissa, joissa minä olen elänyt, on paljonkin keitaita ja keitaissa tosi mukavia ja mielenkiintoisia asukkeja.

Hain kameran sisältä ja siirryin punaherukkapuskan alle. Aurinko paistoi kivasti läpi marjoista. Kunnollista kuvaa en niistä saanut. Väri oli kaunis.

Niin pienestä on ihmisen elämän kuviot kiinni. Olen oleskellut koko päivän sisätiloissa kun vähän tuntuisi olo flunssaiselta, eikä se nyt passaa.
Tunteet kulkevat edestakaista rataa mutta päällimmäisenä on ilo. On ihmeellistä kuinka jonkin kauan hiertäneen asian tai tilanteen ratkeaminen helpottaa oloa. Ilkka laittoi minut ”lööppiin” 🙂 ja siellä olen nyt roikkunut hissukseen ihmetellen miksei kukaan kirjoita mitään? Ei elämä nyt niin surkeata ole. Vaikeuksia ja monia leikkauksia on minulla ollut ennenkin, mutta nyt on vielä nyt. Kiitos silti meidän Ilkalle vielä kerran, ja kaikille jotka muistatte. Pahin on kuitenkin edessä, mutta ei haittaa.

En jaksa hellettä, voin huonosti kun sitä on liikaa, olkoon sen laatu sitten vaikka henkistä tai ihan vaan aurinkoa. Päätin kuitenkin käväistä tuossa ulkona terassillani, nyt kun ilma on jo vähän viilentynyt.  En juuri muuta ehtinyt kuin istahtaa tuolista tuoliin, kun ilo ja kiitollisuus täytti sydämeni, mieleni ja sieluni. Tulivat sanat ”Iloitkaa !”

”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vieläkin kerran: iloitkaa”.

Mitä iloon tarvitaan? Onko vastaus Herra? On ja On, koska Hän vaikuttaa niin että muutumme Herran läheisyyden ilosta lempeiksi ja oikealla tavalla huolettomiksi. Eli: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.
Mitä siitä seuraa: ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” Tässä, meillä on aarre verraton, kalliimpi kultaa!!! –  Käväisin siis ulkona ja katselin kesän kauneutta ja yltäkylläisyyttä. Sydämeni täyttyi kiitollisuudesta, sanoi itsekseni: Herra kiitos elämästä! Ajattelin että jos tämä jäisi viimeiseksi ajatuksekseni ja sanoikseni, niin toivoisin sen kaikkien tietävän. –  Ja ei kun sisään ja koneen ääreen. Sitä ennen huomasin sähköpostissa että Virpi oli laittanut jonkin kommentin, luin sen ja se oli tämä sama ajatus! Niin sain vahvistusta kokemalleni ja tässä istun, enkä muuta voi. Eikä tarvitsekaan.

Filippiläiskirjeessä Paavali puhuu, jälleen kerran, niin hyvää asiaa ettei meinaa sielu kestää lukea. On pakko pitää taukoa ja sulatella. Me kaikki tiedämme millaiseksi hänen elämänsä muuttui kun Herra otti hänet kiinni. Ei tullut maallista menestystä eikä loistavia oloja, kärsimystä tuli, vankilaa, kivitystä jne. Ja silti hän riemuitsee! Herra on suonut minulle suuren ilon, että te vihdoin olette voineet antaa minulle uuden osoituksen huolenpidostanne. Sitä te tosin olette koko ajan halunneet, mutta ette ole saaneet siihen tilaisuutta. Tällä en tarkoita sitä, että kärsin puutetta, koska olen oppinut tulemaan toimeen sillä, mitä minulla on. Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa.
Kestän kaiken Hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa!” Tähän on pakko sanoa Kiitos ja hallelujaa. Kiitos Jeesus, kiitos elämästä! Kiitos Kristusruumiista johon saa jäsenenä kuulua, kiitos kaikesta taivaan ja maan välillä. Herra Sinun kanssasi on ihmisen onni olla. Minun onneni on olla Herraa lähellä. – Ystävä niin sinunkin.

”Lopuksi, veljet (ja sisaret) ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen!”

Herrasta veisaa kieleni, ylistää armoansa, ei unohtaa voi sieluni hyviä tekojansa. Kun etsin niin Hän vastasi, ja nöyrät kiitosvirttäni iloiten kuuntelevat.
Ne jotka Herraa etsivät, löytävät lohdutuksen, ja jotka häntä pelkäävät, ne saavat varjeluksen. Ja ahdingonkin aikana on heillä rauhaa iloa, kun Herra heitä hoitaa.
Kasvoihin Herran katsokaa, ne loistaa suloisesti, ja hyvyyttänsä maistakaa, se vuotaa iäisesti. On autuas se ihminen, ken elää Herraan turvaten. Ei mitään silloin puutu! (virsi 340)

Aamuopetus oli lopuillaan ja ihmisiä kutsuttiin rukouspalveluun. Minä koin suurempaa perunoiden keittämisen kuin esirukouksen tarvetta. Myötämäki vei mökille, ja kohta lohenpalaset ja uudet perunat kypsyivät liedellä.

Puhelin soi. Vaimo näytti soittavan. Kyselee varmaan, miten ruuanlaitto edistyy.

– Ne pyysi kaikki sanasepot ja muut taiteilijat esirukoiltaviksi. Musta tuntuu, että sun täytyy tulla. Nyt ei ole enää jonoakaan.

Jostain syystä minulle tuli mieleen lähteä, vaikka ruuanlaitto oli kesken. Katkaisin virran lohenpalojen alta ja perunat saivat jäädä porisemaan kuopuksen valvovan silmän alle.

Teltalla jono oli tosiaan haihtunut. Vaimon edellä pääpuhujan rukoiltavaksi jonotti vain yksi ihminen.

– Yhdessä vai erikseen? kysäisin vaimolta.

– Erikseen, vastasi vaimo, ja minulla oli samanlainen fiilis.

Tallustelin vähän eteenpäin ja katselin, näkyykö vapaana olevaa rukouspalvelijaa. Katsos vaan, tuolla yksi juuri vapautuu.

Mutta en päässyt pitkälle, kun huomasin, että ystäväni, meikäläisen ikäinen mies, kävelee vastaan. Hän oli vähän liikuttuneen näköinen. Ei kestänyt kuin sekunnin murto-osan, kun hän jo nojasi minua vasten ja itki.

Vau! Saan olla tässä ja pitää ystävästäni kiinni, kun hänellä on meneillään jotain suurta.

Siinä me sitten oltiin.

– Saat kohta raportin, ystäväni sai sanotuksi ja jatkoi sitten teepaitani kostuttamista.

Rukoustilanne oli ollut ystävälleni valtava. Mutta täytyy myöntää, että vaikka sain New Winesta paljon, hetki siinä käytävällä oli myös minulle aikamoinen. Tällaista voi kristityn elämä olla. Jumala koskettaa. Miestäkin kyyneleihin asti. Ja minä saan olla osana sitä.

Äijähalit ovat suositeltavia. Niissä on voimaa.

Ystäväni lähti hiljalleen menemään. Ajattelin, että syy, miksi vaimo oli minut telttaan kutsunut, oli jo täytetty. Mutta pitihän minun vielä mennä rukoiltavaksikin.

– Sanasepot ja taiteilijat kuulemma pyydettiin esirukoiltaviksi, sanoin kaverille, jolla oli Rukouspalvelija-lappu paidanrintamuksessa.

– Sä näytätkin ihan taiteilijalta, sanoi mies.

– Sori! naurahdin.

Esirukoilijalla oli minulle Raamatun-kohta: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!”

No niinpä. Jokainen voi olla uusi ja luomus. Jopa suomalainen mies voi olla uusi ja uudella tavalla tunteva luomus, kuten ystäväni, tai minä, tai kuka tahansa.

* * *

Ystäväni raportti on laajennettuna luettavissa täällä.

Himos Areenan sisällä on pimeää. Dokumentti Nefarious alkaa piirtää kuvaa todellisuudesta, jonka pimeys on käsinkosketeltava. Lapsia, nuoria naisia, väkivaltaa, mielen ja ruumiin murtamista. Katson jonkin aikaa kyynelten virratessa. Kuvottaakin. Odotan että filmi etenee hieman rauhallisempaan vaiheeseen ja käyn ulos aurinkoon hetkeksi. Helpottaa.

Ja sitten on taas päästävä näkemään lisää. Ihmiset istuvat hiljaa. Ei rapise karkkipussit. Toisenlainen elokuva, vainnettujen ääni puhuu meidän keskellemme: ”Rukoilen Jumalaa joka päivä, että pääsisin pois täältä.” Joku on joskus karannut ja saatu kiinni. Järjestäytyneen mafian kosto on raaka.

Länsimaissa prostituoituna toiminut nainen kertoo, miten hän lapsena joutui toistuvasti oman perheen sisällä hyväksikäytön kohteeksi. Neljäntoista ikäisenä joku tarjosi hänelle rahaa. Tyttö oli ollut ihmeissään: ”Miten joku voi maksaa siitä, mikä aiemmin on otettu väkisin.” Murrettu mieli ei osaa kuin jatkaa oman elämänsä murtamista.

Aina joku ihmiskaupan ja seksiteollisuuden uhreista saadaa pelastettua ja heitä yritetään auttaa terapialla, uuden identiteetin rakentamisessa, Jumalan hyvyyden eheyttävän voiman kohtaamiseen. Joissakin syntyy voima auttaa toisia. On ihmeellistä katsoa näiden pelastuneiden kasvoissa toivoa, päättäväisyyttä ja iloa hyvyydestä. Se antaa voimaa. Ilman toivoa ei voi rukoilla. Siksikin olen pyytänyt viime aikoina, että Isä antaa toivon.

Astun vielä toisen kerran ulos kesken dokumentin Areenan edessä olevalle terassille. Yhtäkkiä silmänurkassa kiemurtelee. Punaisen seinän vierustalla kovaa betonia pitkin matelee kyy. Anteeksi kovasti kaikki kaikenlaisia eläimiä rakastavat, mutta inho ja adrenaliini nousevat – äkkiä joku saatava hätiin. Kolme miestä sen piirittävät ja hoitelevat. Olen helpottunut. Alueella on satoja lapsia, useita lemmikkejä, tuhansia ihmisiä kaikenkaikkiaan. Myrkkykäärme kyllä tuplasi järkytyksen. Mistä ihmeestä sekin keksi lähteä luonnollisen ympäristönsä ulkopuolelle.

Palaan katsomaan dokumentin loppuun. Ilman Jumalaa en olisi kestänyt katsoa näiden ihmisten todellisuutta, joille se on pimeys, josta he eivät pääse pois ilman ihmettä, ilman ulkopuolisten havahtumista, rohkeutta, oveluutta. En osaa rukoilla kuin Jumalan käsittämätöntä lohtua näille uhreille ja lisää niitä, jotka Jumala varustaa ja lähettää avun kanaviksi. Pahuus, valhe ja kuoleman uhka ovat sielunvihollisen muureja, jotka eräänä päivänä murtuvat. Rukoilevia sydämiä, liikkeelle lähtevää tiedostamista, toivoa, toimintaa, viestikapulan kuljettamista.