Vuosaaren seurakuntaneuvostossa on syntynyt ongelma. Kaikki kyllä sanovat, että tulkaa kaikki, mutta hieman epäselväksi jää, että minne ja miksi. Asiasta on jouduttu äänestämään ja kirkkoherran äänen tukemana on ratkaistu, että on mentävä Jeesuksen luo, koska olemme syntisiä.

Kuinka puhua synnistä ilman, että ihminen syyllistyisi? Jo sanoina nuo ovat samankaltaisia, synti, syyllisyys. Syyllisyys on ikävä tunne. Kuitenkin ihmiselle on annettu tällainen lahja, jotta voisimme elää yhdessä toisten ihmisten kanssa. Ellemme tuntisi syyllisyyttä, voisimme helposti elää itsekeskeistä, toisia ihmisiä vahingoittavaa elämää. Omatuntomme reagoi syyllisyyteen.

Synti on raamatussa keskeinen ilmaisu. Ilman syntiä ja syyllisyyttä ei voi raamattua ymmärtää. Synti ei raamatussa ole ensisijaisesti syyllisyyttä ihmisten edessä vaan Jumalan edessä. Raamatun esittämän syyllisyyden valokeilassa olemme kaikki samalla viivalla. Siksi tällainen syyllisyys ahdistaa ihmistä enemmän. Jumala on monelle etäinen ja tuntematon. Ahdistus omasta syyllisyydestä jota ei voi hallita ja hoitaa onkin elämää tuhoavaa. Se johtaa häpeään ja itseinhoon. Kristillisestä näkökulmasta katsoen pahinta mitä voi tapahtua on se, että ihminen kääntyy pois Jumalan luota. Kun rikomme lähimmäistämme vastaa, meillä on mahdollisuus pyytää anteeksi ja korjata tekomme konkreettisesti. Jumalan edessä kyse on siitä  mihin uskomme.

Mutta miten hoitaa tuo asia Jumalan kanssa? Riittääkö se, että sanomme: Tulkaa kaikki! Riittääkö se, että kuulumme kirkkoon ja maksamme kiltisti veromme ja hoidamme aneemme kuntoon. Riittääkö se, että me astumme korkean Jumalan eteen ja elämme kuin emme olisi mitään tehneet, ilman syyllisyyden tunnetta?  Entäs jos tämän Jumalan läsnäolo herättääkin meissä syyllisyyden ? Se ainakin olisi raamatullista ja tietäisimme olevamme oikean Jumalan edessä eikä sen kuuluisan ”mulla on oma jumala”-Jumalan edessä. Mutta miten tuon syyllisyyden voisi karistaa vaatteistaan pois? Riittääkö todella jäsenyys jossain seurakunnassa, jossa voimme elää hyvää säädyllistä elämää ja sanoa ”olen hyvä ihminen” Tai ”olen väsynyt ja voimaton” ilman, että osaamme sanoa tarvitsevamme Jumalan todellista läsnäoloa elämässämme.

Raamatun alkukielessä on seitsemän syntiä merkitsevää sanaa. Kuusi niistä liittyvät tiettyihin selkeisiin tekoihin ja elämän asenteisiin. Jeesus käyttää suurimaksi osaksi sitä seitsemättä sanaa ( Het´), joka on merkitsee tarkasti ottaen muuria ja väliseinää. Jeesus siis opettaa, että synti erottaa meidät Jumalasta ja hänen läsnäolostaan ja hän on ainoa tie Isän luo. Jos haluamme suhteemme kuntoon Jumalaan, on meidän luotava suhde Jeesukseen. Synti on siis jotain mikä meissä on läsnä tämän maailman takia, huolimatta siitä kuinka hyviä tai huonoja eläjiä me olemme.

Kyse on uskosta tähän kaikkeen. Ainoa tapa kohdata tämä, on hyväksyä armahdus, joka tulee Jeesuksen kautta. Syyllisyys on siis kohdattava, jotta voi hyväksyä sovituksen. Itse emme voi itseämme sovittaa millään.

Kannamme siis ihmisyydessämme mukana syyllisyyden taakkaa, jonka Jumala on päättänyt sovittaa itsensä kanssa, koska ihmisestä ei ollut luotettavaksi sopimuskumppaniksi.  Jos siis haluamme tehdä parannuksen ja myöntää syyllisyytemme on meidän tehtävä mielenmuutos ja otettava vastaan sovitus, jonka Jeesus on tehnyt oman verensä kautta. Mitään muuta tietä ei iankaikkiseen elämään ole.

Iankaikkisuus elämämme alkaa siitä, kun hyväksymme tämän sovituksen ja pääsemme Jeesuksen opetuslapseksi. Sen jälkeen voimme palvella seurakuntaa vaikkapa seurakuntaneuvostossa. Toki sielä voi olla muutenkin, mutta voin luvata, että Jeesuksen opetuslapsena se on kaksinverroin jännempää ja hauskempaa.

Nuorena tuskailin sitä, että en osannut enkä oikeastaan ymmärtänyt rukouksesta ja rukoilemisesta juurikaan mitään. Ainoa järkevä rukous oli iltarukous. Rukous oli papin hommia, ja silloin se olikin riittävää. Tämä lienee melko luterilainen näkemys asiasta. Opiskelijaseurakunnassa harrastettiin yhdessä rukoilemista. Kukin vuorollaan rukoili, mutta minä vaikenin. En tiedä mitä olisin sanonut. Tällainen tapa rukoilla oli kultuurishokki josta en ole oikein vieläkään toipunut. Ja en tiedä olivatko ne maratonrukoiluhetken kovinkaan rakentavia kenellekkään.

Oma hengellinen uudistuminen toi mukanaan myös uuden ymmärryksen rukoukseen ja siihen mitä rukous on. Tajusin rukoilleeni koko elämäni. Sisäinen dialogini oli aina suunnattu Jumalalle, en vain ollut tajunut, että Jumalalle jutteleminen on enemmän rukousta kuin ne kaavamaiset lorut, joita olin tavaillut eri tilanteissa. Muutenkin uskon elämäni muuttui vähitellen kaiken kattavaksi enkä enää erottellut arkea ja hengellisiä tilanteita omiin lokeroihinsa. Aikaa tämä kasvuprosessi on vienyt ja se on yhä  kesken.

Hengellisessä kasvussa omituisinta on se, että mitä enemmän kasvan kohti Jeesusta, sen vähemmän suhteessa on mitään sellaista mitä itse toisin mukanani. Tämä vaikuttaa myös rukoukseen. Ainaisen kinuamisen ja pyytämisen edelle on ajanut kiitos ja Jumalan ylistäminen. Jumala antaa aina kaiken mitä tarvitsen, myös kärsimyksen ja vaikeuksien keskellä. Rukouksessa korostuu se ketä me rukoilemme, ei se mitä me rukoilemme. Jumala on huolehtiva isä, joka ei tuo käärmettä lapselleen vaan leipää. Isä huolehtii vaikka en pyytäiskään mitään. Ja siitä huolimatta Raamattu kehoittaa meitä anomaan.

Kun luotan siihen että Jumala tuntee tarpeeni jää minulle aikaa myös kuunnella mitä hän puhuu minulle paimenen ominaisuudessa. Jeesuksen omat tuntevat paimenensa äänen. Raamattu on avain kaikkeen. Sen mukaan voimme palvella toisiamme ja evankeliumia armolahjoilla, joista profetoiminen ja tiedon sanat ovat yksi osa rukousta ja seurakunta elämää. Jukka Jämsen on luonut käsitteen kuunteleva rukous joka hyvin ilmentää sitä kuinka Pyhä Henki voi toimia seurakunnassa ja sielä missä on ihmisiä jotka elävät Jumalan valtakunnan läsnäolossa, tahtoen palvella Jumalaa täydellä sydämellä.

Näin hiihtolomalla on hyvä lukea raamattua, rukoilla ja kuunnella mitä Pyhä Henki tahtoo meille sanoa. Katsella Kuusamon kauniita vaaramaisemia ja olla hiljaa.

Oppikirjan valinnalla ja opettajan asenteilla on väliä kun puhutaan katsomusaineista. Ei ole samantekevää kuka lapsellesi opettaa uskontoa.

Itse ajattelen että minun on huomioitava omassa luokassani jokaisen oppilaan kotitausta ja uskonto. Pienessä kunnassa vanhemmat ovat hitaampia vaatimaan elämänkatsomustietoa tai oman uskonnon mukaista opetusta ja siksi lapset osallistuvat lähes järjestään Ev.lut. uskonnon opetukseen. Tämä ei ole ainakaan meillä aihettanut mitään ongelmia.

Mutta mitä tämä edellyttää opettajalta. Kävin läpi opetussuunnitelmia uskonnonopetuksesta. Kaikkiin suunnitelmiin oli sisällytetty ajatus siitä, että lapsi oppii tuntemaan oman uskontonsa, sen perinteiden, opin ja tradition merkityksen ja vaikutuksen omaan elämään.  Kyse ei ole opettajan arvomaailmasta vaan perheen ja kirkon arvoista ja niiden siirtämisestä eteenpäin. Opettajan tehtävä ei ole ajaa samaan putkeen yhteiskunnan arvoja, vaan edistää suvaitsevaisuutta ja uskontojen lukutaitoa. Yksisilmäinen, suvaitsevaisuuden nimissä tehty uskontojen sensurointi johtaa vääjäämättä törmäyskurssille, joka ruokkii ääri-ilmiöitä yhteiskunnassamme. Suvaitsevaisuus ei voi olla siis toisinajattelevien vaientamista vaan avointa keskustelua arvoista.

Opettajan on noudatettava opetussuunnitelmia myös uskonnonopetusen osalta. Se, että opetus ei saa olla tunnustuksellista, tarkoita sitä, että oppisisällöistä voisi tinkiä ja väheksyä opetettavaa asiaa. Asian on itse asiassa päinvastoin. Open on kyettävä välittämään lapsille tunteen, että hän arvostaa lasta ja hänen kotinsa arvomaailmaa vaikka ei itse jakaisikaan samoja arvoja.

Ev.lut. uskonnon opetus tulisi nousta kirkon tunnustuksesta niin kauan kuin oppitunnin edessä on kirjainyhdistelmä ev.lut. Vain silloin voidaan puhua oman uskonnon opetuksesta. Siksi paikalliset seurakunnat ovatkin luontevia yhteistyökumppaneita kouluille näiltä osin. Valitettavasti monet rehtorit ja koulut tahtovat unohtaa tämän tosiasian.

Koulujen ei tarvitse säikkyä erilaisten etujärjestöjen ja yhdistysten yhteydenottoja ja sen takia sulkea seurakuntien toimintaa pois kouluista. Itse asiassa monet seurakunnat ovat tarttuneetkin härkää sarvista ja tarjoavat esim. koulukinkereiden yhteydessä myös uskonnottoman vaihtoehdon ja opetuksen niille jotka eivät halua osallistua itse kinkereille.

Ei ole siis samantekevää kuka lastasi opettaa tai millaisella asenteella. Vanhemmilla on oikeus vaatia asiallisuutta uskonnonopetukseen positiivisen uskonnonvapauden nimissä. Meillä on oikeus harjoittaa omaa uskontoamme ja pitää kiinni oikeuksistamme olimmepa sitten uskovia tai uskonnottomia.

Miten kirkon pitäisi uudistua? Miksi kirkon pitäisi uudistua?

Viron kirkon johtaja arvosteli Suomen  Luterilaista kirkkoa ja totesi, ettei uudistukset kirkon opissa ja arvoissa tuo Kirkkoon toivottua väen ryntäystä. Jäsenmäärä putoaa tasaiseen tahtiin ja verotulojen putoaminen kuormittaa seurakuntia.

No, kirkon oppiin ei olla koskettu, mutta arvot lienevät hakusessa. Kirkolliskokouksessa ei turhaan ole 3/4 enemistövaatimus kirkkon oppia koskevissa päätöksissä.  Valitettavasti vain kaikkien kirkon työntekijöiden arvot eivät nouse kirkon tunnustuksesta vaan siitä mitä he käsittävät synnillä ja mikä on ihmiselle luontaista.  Toisaalta inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta mietin sitä, että mitä minulle tapahtuisi opettajana, jos päättäisin jättää pois sellaisia oppiaineita tai aihekokonaisuuksia jotka ovat minun mielestäni vanhanaikaisia tai aikansa eläneitä. Ei taitaisi hyvä heilua.

Olisiko kuitenkin valittava aivan toinen lähestymiskulma koko asiaan. Viimeiset vuodet on keskitytty tasa-arvoon ja sen eri muotoihin. Pappeus on ollut tikun nokassa jo pitkään ja viime vuodet on näperrelty avioliiton parissa. On keskitytty ihmiseen.

Jotkin herätysliikkeet ovat kiristäneet otettaan jäsenistä painottamalla raamatun opetuksia pappeudesta ja avioliitosta. Tämä ei liene väärin, mutta sen seurauksena juopa muun yhteiskunnan väillä on kasvanut, koska kirkon sisällä ei ole pystytty näitä asioita sopimaan. Ulospäin näyttää siltä , että elämän tilalla on kuivakkaa, elämälle vierasta teologiaa, joka ei puhuttele vaippavuoren keskellä painivaa nuortaparia tai kavereiden kanssa hengaavaa teiniä ja hänen stressaantuneita vanhempiaan.Keskittymällä oppiin, on opista on tullut ihmisiä pois sulkevaa. Olemme valuneet tähän tilanteeseen hitaasti mutta varmasti.

Olennaista lienee se millaisia toimintamalleja ja asioita seurakunnat ja kirkko pitävät toiminnan keskiössä. Kirkon merkitys yksilöille on jatkuvasti ohentunut, koska kristinopin keskeisillä elementeillä, jotka nousevat Jumalan yliluonnollisuudesta ei ole ollut enää pitkään aikaan tartunta pintaa ihmisissä. Kirkon teologia on siirtynyt hitaasti mutta varmasti järkeisoppiin ja pohtimaan sitä, mikä on ihmiselle mahdollista, ei sitä mikä on Jumalalle mahdollista. Rukouselämä on kuivunut edestä johdetuksi messuamiseksi ja henkilökohtaisuus on kadonnut lähes kokonaan. Opetus Pyhän Hengen persoonasta ja Jumalan voimasta on heikkoa.

Raamatun sisältö on julkisuudessa ja kirkon nimissä puhuville ihmisille enemmän filosofiaa, kuin todellisuutta ja elävän Jumalan sanaa. Pelätään leimautumista hörhöksi tai konservatiiviksi. Synnistä ja sen seurauksista ei saa puhua. Kadotus on piilotettu ihmisiltä etteivät he ahdistuisi liikaa. Näiltä osin pappeus ja johtajuus on kirkon yksi isoista kipukohdista.

Jeesus kehoittaa meitä ensin etsimään Jumalan valtakuntaa. Siis yliluonnollista Jumalan todellisuutta. Sitä Jumalan voimaa, joka pitää kaiken yllä. Raamattu haastaa meitä luottamaan Jumalan johdatukseen niin seurakunnan kuin yksilökin elämässä.

Seurakunnan tasolla se tarkoittaa päivittäistä Jumalan läsnäoloa, rukousta ja ylistystä sekä seurakunnan yhteistä kokoontumsta, jossa armolahjoillakin tulisi olla raamatun opetuksen perusteella jokin sija. Se tarkoittaa myös sitä, että yksilö on osa toimivaa seurakuntaa. Seurakunnalla on siis oltava sija ihmisen arjessa. Jumalan läsnäolon tulisi vaikuttaa ihmiseen joka päivä. Jumalan sana on hengellisen elämän leipää. Ilman sitä usko kuolee nälkään.

Kaiken kaikkiaan on kyse siitä pidämmekö Jumalaa ja Jeesusta todellisina arkeen ja maailmaan vaikuttavina persoonina, joilla on valta kaiken olevaisen yli. Jos pidämme, niin silloin ihminen ei ole uskon keskiössä vaan keskiössä on Jeesuksen ja ihmisen suhde. Jeesus tulee yliluonnollisella tavalla läsnäolevaksi ihmisen elämään.

Usko on Jumalan lahja eikä asia jota ihminen itse vatvoo ja epäilee. Se on omalla salatulla tavalla sokeaa ja salattua. Jeesus asettaa uskosta meille esikuvaksi lapset. Tarkasti käännettynä Jeesus puhuu sylivauvoista. Pienen vauvan tavoin heittäydymme Jumalan huolenpidon varaan.

Raamattu on ohjenuoramme uskon tiellä. Ilman sitä ihminen eksyy.

Nostan hattua Vuosaaren kirkkoherralle. Hän haluaa neuvoa tien Taivaaseen. Hän kertoo seurakuntalaisilleen, että seuraamalla Jeesusta tuo tie löytyy. Muita teitä ei ole. Näin on aina Kirkko uskonut. Myös oma kirkkoherrani on ottanut tavakseen kertoa tuon asian meille seurakuntalaisille joka sunnuntai. Messussa tunnustamme uskoamme kolmiyhteiseen Jumalaan eikä kyse ole vain seurakunnan yhteisestä uskosta vaan myös henkilökohtaisesta sitoutumisesta siihen miten ja mihin uskomme.

Jeesus itse sanoo, että hänen ikeensä on kevyt kantaa. Hän tahtoo antaa levon työn raskauttamille ja uupuneille. Hän antaa uskon lahjan niille, jotka sitä haluavat. Onko tässä sisällä vaatimus vai lupaus?

Jeesus myös käski! Hän käski tekemään ihmisistä opetuslapsia. Ei käännynnäisiä. Ei seurakunnan hevijuusereita tai ammattiuskovia. Hän haluaa että olisimme hänen seuraajiaan. Hän haluaa että uskoisimme Häneen. Hän haluaa, että olisimme Jumalan lapsia ja perillisiä.

Mitä Vuosaaren kirkkoherra teki väärin? Senkö, että hän paljasti sen kuinka Taivaaseen pääsee, silläkin uhalla, että joku alkaa pohtia oman elämänsä arvopohjaa ja merkityksiä.  Senkö, että hän oman yhteisönsä johtajana on huolissaan ihmisten sieluista. Senkö, että hän on vanhanaikainen seurakunnan luottamushenkilöiden mielestä ja julistaa 2000 vuotta sitten ylösnoussutta Kristusta?

Vai tekikö hän vain sitä työtä johon hän on pappisvihkimyksessään sitoutunut. Hän on avannut seurakuntansa ovet ja sanonut omalla tavallaan ”tulkaa kaikki”. Tulkaa Jeesuksen luo, sillä hänellä on iankaikkisen elämän sanat!

Olen huomannut, että minulla vaiva, joka on pahenemaan päin. Olen alkanut puhuttelemaan ihmisiä rakkaina. Olen vasta nyt huomannut miten vaikeasta ja hankalasta asiasta on kysymys. Klikkailen sydän hymiöitä huomaamattani keskustellessani sosiaalisessa mediassa ja käytän rakas-sanaa osoittaakseni ihmisen arvon ja merkityksen tässä ajassa.

Olenko hölmö? Ehkä. Mutta kielessämme on vain yksi sana rakkaudelle. Me rakastamme puolisoamme ja jääkiekkoa samalla sanalla. Rakastamme kalastamista ja lapsiamme verbillä, joka ei tee eroa sille mitä koemme ja tunnemme. Perhokalastus on minulle intohimo ja lasteni puolesta olen valmis kuolemaan.

Voi olla, että olen jonkin asteinen ympäristöhaitta jäyhässä kultturissamme, mutta koen että minua on rakastettu niin paljon ja vasta nyt alan käsittämään tuon asian koko laajuuden. Minun puolestani on Jumala antanut uhrata oman poikansa, jotta minulla, pienellä ihmisellä olisi mahdollisuus pelastua. Voiko suurempaa rakkauden osoitusta olla? Siksi haluan jakaa tuota rakkauden sanaa silläkin uhalla, että vaikutan hipiltä ja omituiselta.

Olen tunne ihminen, joka ihastuu ja rakastuu ympärilläni oleviin ihmisiin helposti. Nuorena se oli taakka, koska en ymmärtänyt niitä oman elämäni varjoja, jotka vaikuttivat valintoihini. Syvä kaipaus vääristyi murrosikäisen pojan mielessä läheisyyden kaipaukseksi, kun pohjimmiltaan kyse oli yksinäisen pojan  hyväksynnän ja ystävyyden kaipuusta. Jumalan puhuttelussa ja läheisyydessä olen saanut mahdollisuuden kasvaa kohti todellista rakkautta, joka ei jätä ihmistä vajaaksi ja janoiseksi. Ihmisen oma kyky rakastaa on aina vajaata ja rikkinäistä, mutta Jumalan rakkaus korjaa ja eheyttää.

Raamatun lehdiltä Jeesus puhuu meille rakkaudesta ja voimme nähdä miten Pietari kohtaa ylösnousseen Jeesuksen. Pietari vapautuu häpeästä, jota hän kantaa kiellettyään oman mestarinsa kuoleman edessä. Sielä nuotion loimussa Pietari sai kokea ja ymmärtää Jumalan rakkauden koko merkityksessään. Sillä hetkellä Pietari oli sidottu Jeesukseen koko loppu elämäkseen.

Siksi minullakin on varaa rakastaa ja kertoa se myös ihmisille.

Tämä aamu alkoi puhelinkeskustelulla. Tavallisesti puhelimeni on aika hiljaa aamuisin. Se on samalla tavalla aamu-uninen kuin minä. Tai  sitten ihmiset jo tietävät, ettei Tapsasta saa mitään järkevää irti aamu seitsemältä.  Puhelu oli tärkeä, se oli täynnä ihmisen ahdistusta ja pelkoa. Täynnä anteeksisaamisen tarvetta.

Kun istahdin puhelun jälkeen yksin  kahvikupini ääreen. Tajusin mitä Jumala puhuu meille Vanhan testamentin suulla. Pieni valaistumisen hetki siitä, mistä uskossa on perimmiltään kysymys. Mitä on se totuus,  joka aina heitetään peliin, kun puhutaan ”liikaa” rakkaudesta. Miksi sanassa sanotaan, ettei hän muserra taipunutta ruokoa.

Jumala sanoo raamatussa monella suulla ”Älä pelkää” ja taustalla on aina hiljainen ääni, ”minä  olen sinun kanssasi”!

Sana parannus tarkoittaa kirjaimellisesti Jumalan puoleen kääntymistä. Synnistä luopuminen, niiltä osin kun ihminen kykenee sen tekemään, on pelastuksen vastaanottamista ja Jumalan kasvojen edessä elämistä. Jumala hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme. Ja hän sanoo meille ”älä pelkää, Minä Olen sinun kanssasi”.

Sama Jumala, joka ilmoitti  itsensä Moosekselle. Sama Jumala, joka uhrasi ja nosti kuolleista oman poikansa, että sinä ja minä voisimme saada oikeuden olla Jumalan lapsia

Siitä kaikki alkaa, mutta se myös riittää, koska tämän jälkeen kaikki tulee Jumalalta. Riittää kun jäämme hänen johdatukseensa.

Opettajan työhön kuuluu nykypäivänä kaiken tyyppiset kehitys- ja arviointikeskustelut lasten ja vanhempien kanssa. Istumme rauhassa alas ja käymme yhdessä kuluneen lukukauden tapahtumia, oppimista ja lapsen vahvuuksia. Vanhemmat voivat kertoa omia havaintojaan oppimisesta ja koulun  käynnistä omasta näkövinkkelistään. Samalla tulee arvioitua myös opettajan ja koulun toimintaa. Jos kommunikaatio pelaa ja luottamussuhde on syntynyt, niin nämä keskustelut ovat hyviä ja voimaannuttavia niin opelle kuin oppilaallekin. Jokainen osapuoli voi tarkastaa omaa kompassiaan noiden keskustelujen perusteella. Lasten kanssa työskentely ei ole siis pelkästään tiedon päähän kaatamista, kurin pitämistä ja kasvattamista luokassa, vaan kokonaisvaltaista perheen ja koulun työskentelyä yhteisen päämäärän, lapsen kasvun eteen.

Itselleni on nämä keskustelut ovat olleet kova koulu. Aina ei oma työskentelyni ole ollut sellaista, että se olisi palvellut tuota yhteistä päämäärää. Kasvaminen opettajana on ollut välillä rankkaa ja itsetunto on ollut kovilla palautteen edessä. Ensimmäinen askel opettajuuteen onkin ollut itsensä ja vajavaisuuksien hyväksyminen. Omat mokat on tunnistettava, muuten käy huonosti. Itsetunnon on rakennuttava rehellisyydelle. Myös omat vahvuudet on myös tunnistettava, jotta niitä voi käyttää ja kompensoida niillä omia heikkouksia muistaen, että oppilaan ja lapsen etu on oltava aina ensimmäisenä. Opettajan työn myötä olen oppinut nöyryyden ja nöyristelyn eron.

Oma aikamme korostaa  yksilön oikeuksia ja siksi myös  opettajuus näyttää muuttuneen.  Enkä puhu nyt opetussuunnitelmista vaan ihmiskäsityksestä ja sen kaventumisesta. Parhaiten tämän huomaa seuraamalla erilaisia opettajien keskustelupalstoja. Moni nuori opettaja katsoo maailmaa oman aatemaailmansa läpi ja haluaisi ajaa koulun arkea siihen samaan muottiin. Suvaitsevaisuus on päivän sana. Mutta vaikuttaa siltä että samalla unohtuu se, että edessämme on arvomaailmaltaan hyvin sekalainen joukko perheitä, joista lapset tulevat kouluun. Lapset eivät voi valita perhettään, johon syntyvät eikä opettaja määrittää perheiden elämää ja valintoja. Opettajan tehtävä ei ole kyseenalaistaa perheen arvomaailmaa vaan tukea lapsen kasvua. Arvot kuuluvat perheelle ja ovat perheen omaisuutta. Opettajan tehtävä on luodata lapsi läpi tämän arvojen sekamelskan läpi yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi ja tukea perhettä kasvatustyössä. Vain silloin kun lapsen kasvu ja kehitys on uhattuna opettajan virkavastuu vaatii toimimaan.

Yhteiskuntamme rikkaus on aina ollut sen moniarvoisuudessa. Erillaiset aatteet ovat saaneet kukkia ja yhteiskuntarauha on säilynyt hyvin aidon suvaitsevaisuuden kehittyessä samalla kun tieto ihmisyydestä on kasvanut.  Lainsäätäjä on pysynyt hyvin kehityksen aallonharjalla ja lakimme kuvaavat hyvin yhteiskuntaamme. Opettajuuteen ei kuulu määrittää miten ihmisten kuuluu ajatella, vaan lain säätäjä määrittää laillisuuden rajat. Tämä pätee erityisesti uskontoon liityviin asioihin.

Lainsäätäjä on hyvin tiedostanut uskonnon ja uskonnollisten yhteisöjen merkityksen suomalaisille. Siksi maamme uskonnonvapauslaki puhuu vapaudesta ja oikeudesta harjoittaa omaa uskoaan. Uskonnon opetuksesta on myös omat hyvät ohjeensa samoin siitä miten seurakunnat ja hengelliset yhteisöt voivat toimia koulussa.

Ohjeiden idea on kuitenkin se, että koulussa voi olla seurakuntien ja hengellisten yhteisöjen järjestämää tunnustuksellista toimintaa. Mahdollisuutta tunnustukselliseen toimintaan ei olla viemässä pois koulusta, vaikka sitä hyvin kova äänisesti vaaditaankin. Kaikilla paikkakunnilla luterilainen seurakunta on yhä elävä osa yhteisöä ja siksi on luontevaa, että seurakunta näkyy myös koulussa. Kirkosta eroaminen ja yleinen puhe uskonnoista ei pitäisi vaikuttaa virkamiehiin joita opettajatkin ovat. Emmehän me peukaloi muittenkaan oppiaineiden sisältöjä yleisen mielipiteen pohjalta. Sen perusteella Ruotsinkielen pitäisi olla jo muinaismuisto.  Seurakuntien tilaisuudet ovat kouluille rikkaus vaikka ne teettäisivätkin hieman työtä.

Nykykoulussa siis saa ja pitää puhua Jeesuksesta. Uskoaan saa ja pitää tunnustaa koulussa. Maamme on moniarvoinen ja sitä on takaamassa laillisesti valittu kansanedustuslaitos ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Opettajan tehtävä ei ole lytätä kenenkään elämän perusarvoja olivatpa ne ateistisia tai uskontoon perustuvia.