Eilen ja tänään on kirkostamme eronnut arkkipiispan sanojen takia tuhansia ihmisiä. Se on heidän oikeutensa ja ratkaisunsa. Kuitenkin arkkipiispan mielipiteet eivät ole radikaalisti muuttuneet aikaisemmasta. On muistettava että emme ole kirkossa piispojen tai pappien takia vaan seurakunnan takia.

Jos nostamme Seurakunnan keskiöön näyttää kirkko aivan toisenlaiselta. Seurakunta on se paikallinen Kristuksen ruumis joka toimii yhteisön hyväksi. Sen pää on Kristus joka on Isän Jumalan tykönä. Seurakunnan voimana ja oppaana on Pyhä henki. Siihen ei Mikään tämän maailman voima, laki tai ihminen pysty vaikuttamaan.

Ei ole seurakunnan heikkoutta että olemme tässä tilassa vaan heikkous on ihminen joka ei kykene kuulemaan Jumalan ääntä ja rakentamaan seurakuntaa seuraamalla Jeesusta. On parannuksen teon paikka. On mentävä polvilleen ja kaduttava Jumalan kasvojen edessä omaa kyvyttömyyttämme ja pelkuruuttamme siinä että olemme hylänneet oman paikallisen seurakuntamme omien intohimojemme ja mieltymystemme takia. Olemme valikoineet seuran johon menemme ja lähteneet muualle. Olemme menneet ihmisten perässä kuka tuohtuneena, kuka kauniisiin sanoihin ja hyvään voiteluun lumoutuneena! Olemme jättäneet oman paikkakuntamme ihmiset ilman paimenen ääntä joka puhuu meidän kauttamme.

Nyt jos koskaan on mentävä seurakuntaan ja annettava oma panoksemme sen toimintaan. On etsittävä oma kutsumuksemme ja sukellettava rohkeasti elämän virtaan. Pyhä henki on valmiina tekemään oman osansa ja odottaa rukouksiamme. Vapauttakaa siis Hänet uudistamaan sydämemme. Vain näin voi valkeus syttyä pimeään. Pienikin valo voittaa sen. Jos nyt puheemme rakkaudesta muuttuu vihaksi ja otamme Jumalalta hänen kiivautensa itsellemme poltamme kaiken lopullisesti.

Kohtasin aamulla kaupassa ihmisen, jonka puolesta olin rukoillut sunnuntaina postilaatikolla. Kysyin vointia ja sain hämmästyksekseni kuulla, että hän oli nukkunut nyt kaksi yötä hyvin ilman, että kivut olisivat vaivanneet. Samalla sain kuulla hieman taustoja niin vaivasta kuin myös tilanteesta, joka oli johtanut rukouspyyntöön. Ystäväni oli  nimittäin nähnyt ennakkokuvan siitä, että tulen häntä vastaan juuri tuossa paikassa kotiportillani ja hän voisi pyytää siinä rukousapua. Kun hän sitten käveli kotimme ohi ja olin tullut kotiin juuri kuten hän oli nähnyt, olinkin juossut suoraan sisälle. Hän oli pettynyt kun tilanne olikin mennyt ohi ilman mahdollisuutta keskusteluun ja pyyntöön. Kun sitten olin myöhemmin päivällä samassa paikassa, lähdössä lenkille ja moikkasin häntä jolloin hän rohkaistui pyytämään rukousta.

Aamulla saatoin kertoa hänelle syyn miksi minulla oli ollut kiire sisälle. Olin nimittäin saanut samana aamuna tekstiviestin, jossa pyydettiin rukousta erään toisen asian puolesta ja kun minulla oli kiire sisälle telkun ääreen, koska asia liittyi sieltä tulevaan suoraan lähetykseen.  Myöhemmin iltapäivällä  kauppareissulla, joka taas oli viivästynyt telkkariohjelman takia, tapasin tutun, jota nähdessäni sain kehoituksen kysyä  hänen vointiaan ja samalla rukoilla sitten hänen terveytensä puolesta. Siksi taas lenkille lähtö oli viivästynyt niin, että kun sitten lopulta pääsin ulos ja lenkille, osui ystäväni tähän saumaan paikalle uudestaan ja esittämään pyyntönsä.

Tapahtuma sarja osoitti kuinka Jumalan Pyhä henki järjesteli ihmisten kulkuja ja aikatauluja niin että jokainen rukouksen tarvitsija tuli huomioitua. Mietinkin tässä, millainen mahtaa olla se Jumalan toimisto, josta hän katselee meitä, laatii aikataulujaan ja etsii ihmisiä, jotka malttavat kuunnella ja totella Pyhän Hengen kehoituksia.

Itselleni päivä oli erikoinen, koska vaikka opetan rukouksesta Majatalo-illoissa omassa seurakunnassamme, ei luterilaiselle ole tavallista se, että sunnuntaipäivä menee rukoillessa toisten puolesta.

Rukoileminen julkisella paikalla ei tuntunut kovin luontevalle ja sanatkin ovat hukassa. Sydän hakkaa ja pelottaa. Päällimmäiseksi oloksi eri tilanteista jäi riittämättömyyden tunne ja epävarmuus. Päässäni jauhoi pelko siitä, että olen outo ja naurettava rukoillessani julkisella paikalla. Voisi kuvitella, että sisälläni olisivat Pyhän Hengen lieskat loimunneet toimiessani Jumalan välikappaleena. Olo oli jotakuinkin päinvastainen. Kuitenkin se että en enää paennut kehoitusta sisälläni lohdutti.

Riitämättömyyden tunne on inhimillistä ja onkin ymmärrettävä, että vaikka itse onkin epävarma, niin Jumala kuitenkin on se joka vaikuttaa. Mitä heikompi ja tyhjempi itse on sitä todennäköisemmin Pyhä Henki saa tilaa toimia. Rukoilija on vain välikappale Jumalan voimalle.

Tämän aamun kohtaaminen ja tieto siitä, että parantumista alkoi tapahtua ystävässäni, avasi silmäni ja rohkaisi. Tajusin että olen oikealla tiellä touhujeni kanssa. Aikaisemmin olin kuullut, että myös tekstiviestipyyntö oli saanut toivotun vastauksen.

Se että itse kuljen erämaassa ja hiljaisuudessa ei tarkoitakaan, sitä etteikö Jumala käyttäisi minua. Kyse on siitä annako Jumalalle mahdollisuuden. Raamatun kohta, heikkoudessa olemme vahvoja, avautui aivan uudella tavalla. Se, että minä en kokenut mitään muutakuin oman pääkoppani tyhjyyttä antoikin Jumalalle tilaa toimia.

Rukous on keskustelua Jumalan kanssa. Se ei ole pelkästään sitä, että rukoilemme ja odotamme vastauksia, vaan se on myös jotain mikä tapahtuu ennen rukousta. Se on  Jumalan äänen kuuntelemista omassa sisimmässään ja toimimista sen mukaan. Rohkeutta pyytää rukousta ja tarjota sitä. Se on rohkeutta tunnustaa että se Jumala johon uskomme on oikeasti Jumala joka puhuu meille ja tarvitsee meitä. Hän tarvitsee meitä siihen että hänen valtakuntansa todellisuus ja hyvyys voisi tavoittaa toiset ihmiset.

Ihmisarvosta keskusteleminen on vaikea aihe. Ensinnäkin miten arvottaa ihminen.

Minä uskon, että Raamattu on Jumalan ilmoitus itsestään ja ilmoitus sisältää lain, joka pyrkii suojaamaan kaikkein pyhintä eli sitä että ihminen ei loukkaisi Jumalan Pyhää Henkeä ja samalla tuhoaisi itseään. Pelastushistorian myötä myös ihmisen arvo paljastuu. Jumala lunastaa ihmisen suurimalla mahdollisella hinnalla. Uhraamalla oman poikansa. Kyse ei ole mistään symbolisesta eleestä vaan historiallisesta tapahtumasta. Kirkko perustuu tälle uskolle. Kaikki mikä poikkeaa tästä on ihmisen omaa kehitelmää.

Jumala arvottaa elämää  iäisyysnäkökulmasta. Me ihmiset taas arvotamme elämäämme omien kokemustemme ja tarpeidemme mukaan. Haluamme toteuttaa omia unelmiamme ja elää mahdollisimman hyvin. Arvokkaimmat asiat elämässämme  jaamme toisten ihmisten kanssa. Meille elämän arvot määräytyvät omien tunteitemme kautta. Tunteista rakkaus on suurin.  Rakkaus on luonteeltaan epäitsekästä ja sen tehtävä on suojella elämää. Ihmisen rakkauden muodoista suurinta on äidin rakkaus. Se on heijastusta siitä mitä Jumala tuntee ihmistä kohtaan.

Mitä on ihmisyys? Kuka sen määrittelee. Jos sen määrittelee ihminen itse, määritteleekö ihminen myös kaiken muunkin itse? Voiko  ihminen  määritellä aina sen mikä on oikein ja väärin? Yhteiskunnan koossa pysyminen ja oma turvallisuus ovat silloin ne rajat joiden sisällä etiikka ja moraali käsitykset muotoutuvat ja pysyvät. Natsi-Saksan esimerkki on äärimmäinen esimerkki siitä miten pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään silloin kun riittävän suuri määrä ihmisiä määrittää moraalin uudella tavalla.Samanlaisia esimerkkejä löydämme myös uskonyhteisöistä, joissa ihminen ottaa vallan ja alistaa yhteisön valtansa alle.

Jumala arvottaa ihmisen ikuisuusolentona ja luomuksena. Ihminen on Jumalan ja samalla koko elämän kuva. Tätä kuvaa ei voi ymmärtää ilman että tarkastelemme sitä miehen ja naisen suhteena ja kasvutarinana. Vanhat herätysliikkeet puhuvat morsiusmystiikasta, ehkä meidän tulisi yhä puhua Seurakunnasta morsiamena jotta emme unohtaisi mistä on kyse.

Raamattu on kertomus, joka kuvaa elämää ja rakkautta. Ihminen ja Jumala, mies ja nainen. Nämä kaksi teemaa kulkevat rintarinnan läpi Raamatun. Raamatusta kuvastuvat Ihmisen kasvukivut kun hän joutuu erilleen Jumalasta. Jumalan, Isän suhde lapsiin näkyy läpi kaikista Raamatun kertomuksista. Raamatun kertomukset ovat ihmisen kynän suodattamia mutta se ei poista siitä sitä tosiasiaa että Jumala pitää Sanastaan huolta. Jumalaa kuvastaakin yksi hänen nimistään eli Sana!

Meillä on kaksi mahdollisuutta lähestyä tätä kaikkea. Joko uskomme Jumalaan jonka Raamattu ilmoittaa tai uskomme itseemme ja määritämme itse tulevaisuutemme ja onnemme. Raamattua ei voi pilkkoa tai ohittaa ja on ymmärettävä että meidän on vietävä Jumalan eteen koko ihmisyytemme ja luotettava Jumalaan.

Jos käännymme Jumalan puoleen, kohtaamme Kaikkivaltiaan Jumalan, joka ei jätä mitään kesken. Voimme luottaa siihen että se mitä Raamatusta luemme on meille se mitä tarvitsemme. Näin Jumalan tahto toteutuu ja hänen pelastussuunnitelmansa muuttuu todeksi.

Jos taas itse määritelemme sen mikä totta ja mikä ei, niin silloin Jumalan todellisuus jää pelkäksi filosofiseksi aatteeksi, josta poimimme vain sen mikä palvelee omia tarpeitamme. Nuo tarpeet eivät aina ole itsekkäitä ja ne palvelevat yhteistä hyvää niin kauan kun ne ne ovat linjassa sen kanssa mitä pidetään oikeana. Mutta  käsitys siitä mikä on hyvää muuttuu ja muutospaine on riittävän voimakas, se voi kääntyä ihmisyyttä vastaan. Ukrainan tapahtumat ovat siitä hyvä esimerkki. Venäjän kansa näkee tällä hetkellä itselleen hyväksi laajentaa omia rajojaan Ukrainalaisten verta vuodattamalla. He antavat omille johtajilleen siihen hyväksynnän. Itsekkyys alkaa määrittää sitä mikä on hyvää ja oikein.

Näin on ollut kautta ihmisen historian. Kansan yleinen mielipide on vienyt ihmistä poispäin Jumalasta. Epäilys ja Jumalan palvomisen siirtäminen papeille ja myöhemmion kirkolle on ollut meille ominaista. Huudamme Jumalalle:- anna meidän elää omaa elämäämme ja siunaa meitä, mutta emme anna Jumalalle sitä kunniaa mikä hänelle kuuluu.

Kuitenkin näin adventin alla palaamme näkyyn, jossa Jeesus ratsastaa aasilla luoksemme. Hän tulee heikkona ja haavoittuvana, alttiina kaikelle pahalle, jonka hän tuli ottamaan päälleen. Jeesuksessa Jumala arvottaa meidät perillisiksi jotta saisimme elää Hänen valtakuntansa todellisuudessa.

Jeesuksen elämä on meille malli, jonka ympärille rakentuu seurakunta. Seurakunnan ydin on kuva Jumalasta, ihminen, mies ja nainen, elämä ja sen jatkuvuus. Pyhä Henki antaa tälle kaikelle elämän sykkeen. Jumala tahtoo, että Ihminen palaa yhteyteen hänen kanssaan. Elämämme on alku tuolle matkalle.

Jokainen, joka avoimin mielin ja rehellisesti astuu Jumalan eteen ihmisenä, on tervetullut tähän yhteyteen juuri sellaisena kuin on, vikoineen, synteineen ja ominaisuuksineen. Mutta sellainen, joka kätkee Jumalalta jotain ja pyrkii omin voimin voittamaan hänen mielisuosionsa joutuu huomaamaan että Jumala ei vastaakkaan.

Daavidin ja Saulin esimerkki osoittaa meille hyvin mitä tapahtuu Jumala suhteellemme jos käännämme selkämme tai pysymme Jumalan kasvojen edessä.

Ihmisarvo ei ole siis ole jotain minkä voimme itse määritellä sillä jos teemme sen itse, määrittelemme vain sen mikä meistä itsestämme on tärkeää. Jumalan määritelmä ihmisen arvolle on aina enemmän.

–Kun katson käsiäsi, näen kuinka laitat kädelläsi kiviä pussiin. Niin eihän tässä mielikuvassa ole mitään järkeä, mutta sanonpa silti, kertoo nainen toiselle, joka on istunut hiljaa rukoiltavana. Toisen naisen ilme kirkastuu ja nauraa sanoen, -Huomenna teemme lasten kanssa pienet pussit lahjaksi isälle ja pussiin laitetaan kymmenen pientä kiveä. Kivet ja materiaalit on jo valmiina. Naisten ilmeet kertovat kaiken.

-Tuntematon nuori tyttö, joka oli ensimmäistä kertaa mukana rukoilemassa ja kuuntelemassa mitä Pyhä Henki puhuu, katsoo minua hieman nolona samalla kun hän sanoo, -ett mulle tulee vaan mieleen kaksi sanaa, juoksee kevyesti, ja näin silmissäni jalat, jotka juoksevat asfaltilla. Nuoren tytön silmät laajenevat kun kerron harrastavani juoksua ja edellisenä päivänä olin juossut kevään ensimmäisen asfalttilenkin ja nauttinut suunnattomasti siitä, miten kevyt oli askel ja ja miten kevyeltä juoksu tuntui pitkästä aikaa. 

-Ympärillä suhiseva ihmismassa häiritsi kun yritin hiljentyä. Puolisoni rukoili puolestani tuntemattoman naisen kanssa. Monta päivää olin pyöritellyt mielessäni omaa tarvettani puhua  ja pelkäsin että haluan vain itselleni huomiota. Minua vaivasi  se, mitä perheeni ja vaimo tuumaa siitä että olen tilaisuuksissa yhä useammin puhujan paikalla. En ollut kuitenkaan maininnut huolestani kenellekkään. En osannut ottaa asiaa esille. Kuuntelevan rukouksen harjoituksessa ollaan yleensä vieraiden ihmisten kanssa ja nyt kun vaimoni oli mukana, odotin että saisin korkeintaan Isällisiä ohjeita olla parempi isä tai jotain muuta epämääräistä ja siksi vaimoni sanat tai se ainoa asia joka hänelle oli noussut mieleen sai minut pois tolaltani.

PUHU! oli ainoa sana, joka oli noussut vaimolleni mieleen. Miten odottamaton sana annettavaksi miehelle, joka puhuu kuin ruuneperi aina kun vaan voi. Itselläni purkautui monen päivän tuska ja pohdinta itkuna. Jumala oli juuri ilmoittanut että puhu sinä poika, minä täytän kyllä suusi asialla. Älä murehdi sitä oletko liikaa äänessä. Puhu!

Kuunteleva rukous, tiedonsanat tai profetia, rakkaalla lapsella on monta nimeä. En ala tässä latelemaan raamatusta perusteita kuuntelevan rukouksen käytöstä seurakunnassa, vaan tuoda julki sen miten tarpeellisesta ja tärkeästä asiasta on kysymys.

Raamatun käsitys seurakunnasta rakentuu Pyhä hengen työlle. Pyhän hengen toiminta on ensisijaisesti Jeesuksen nimen kirkastamista. Kun taas katsomme, mikä on Jeesuksen julistuksen keskiössä, löydämme sieltä armon, joka johtaa meidät Jumalan valtakuntaan. Jeesuksen opetus tihkuu  Jumalan rakkautta ja se rakkaus on konkretisoituu toimintana ihmisten hyväksi.

Meidän elämässämme se merkitsee muutosta ja parannuksen tekoa. Uudestisyntymää kohti Jeesuksen kaltaisuutta.On hurjaa tajuta että tällainen epätäydellinen ja heikko ihminen voi olla Jumalan toiminnan välikappale, sillä opetuslapseus johon meidät kutsutaan on nimen omaan toimimista Jeesuksen käsinä ja jalkoina seurakunnassa ja maailmassa.

Jumalan äänen kuuleminen murtaa näkyvän ja näkymättömän maailman rajoja. Pyhän Hengen välityksellä Jumala haluaa lohduttaa, rakentaa ja kehoittaa omiaan liikkeelle. Kertomaan ilosanomaa eteenpäin niille jotka eivät vielä ole kohdanneet Jeesusta.

Tuo kehoitus ”Puhu!” merkitsi minulle paljon enemmän kuin mitä vaimoni saattoi kuvitella. Puheliaan miehen elämään sana tuntui istuvan itsestään selvänä asiana. Mutta itselleni tuo puheliasuus alkoi olla jo taakka.

Jaoin tämän kokemuksen opettaessani Majatalo-illassamme kuuntelevasta rukouksesta. Kun  ”harjoittelimme” tätä ja kysyin jälkeenpäin, kuinka moni koki saaneensa Jumalalta rohkaisua ja lohdutusta, lähes kaikki yli 70 ihmistä nostivat kätensä. Jälkeenpäin sain kuulla, että ensimmäisen kerranvuosikymmeniin  kirkossa ollut iäkäs  pariskunta, joka oli turvallisesti sivusta seurannut illan kulkua, ilmoittivat tulevansa uudestaan Majataloon sen hyvän ja turvallisen ilmapiirin takia.  Sanoma Jeesuksesta, joka yhä toimii oli saavuttanut maalinsa.

Jeesus palautti suhteemme Jumalaan sellaiseksi kuin se oli alussa. Kun hän kutsui Jumalaa isäksi ja julisti että Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten, muuttui kaikki lopullisesti. Jumala kulkee ja etsii ihmistä. Nyt emme tarvitse ilmestysmajaa kohdataksemme Luojamme. Emme tarvitse uhreja saavuttaaksemme hyväksynnän, sillä Isä kutsuu meitä kotiin. Hän varustaa meidät Pyhällä Hengellä, joka liittää meidät maailmanlaajuiseen Kristuksen seurakuntaan.

Me olemme Isän sydämmellä ja hän nostaa meidät omien olosuhteittemme yläpuolelle. Siksi olemme kahden maailman kansalaisia.

Isänpäivä on kulunut harmaissa ja sumuisissa merkeissä. Hiihtolenkki jo hieman huonokuntoisella ja sulaneella latupohjalla virkisti mieltä, mutta silti olo on ollut jo pitkään alavireinen ja väsynyt. Läheisten sairastamiset ja murheet ovat takertuneet takinliepeeseen kuin Eppujen laulussa. Omatkin ajatukset ovat aika-ajoin solmussa ja tuntuu kuin jotain olisi jo loppunut, mutta mitään uutta ei ole vielä näkyvissä. Kumpa vain tietäisin mistä on kyse. Ihan kuin taivas olisi vaiennut. Edessäni onkin vain hiekkaa ja kuiva kivinen polku. Se ei kuitenkaan ole minkään loppu tai tappio. Polku merkitsee taivalluksen jatkumista eteenpäin.

Kristityn elämä on lahjaa Isältä. Se on elämää ja kasvamista isossa perheessä, jossa olemme riippuvaisia toisista perheenjäsenistä sekä Sanasta, joka ruokkii yhteyttämme toiseen maailmaan. Ilo, valo ja kirkkaus asuu seurakunnassa. Joskus tarvitsemme erämaata jotta erotamme sen mitä tarvitsemme. Harmaa sumuinen hiljaisuus, jossa vaellan, saa minut kaipaamaan Jeesuksen kirkkautta. Olemalla hiljaa ja lukemalla elämän leipää, Sanaa, alan kuulla taas Hyvän Paimenen äänen, joka vie minut lähemäs Isää.

Isä kutsuu ihmistä, Kysyy missä olet? Hän ei enää välitä siitä, millä verhoamme itsemme, eikä siitä, miten epäuskomme jäytää mieltämme, sillä hän valmis uudistamaan kaiken ja antamaan viittansa ja sormuksensa merkiksi siitä, että olemme Hänen omiaan.

Kirkon lotushetki alkaa olla kohta ohi. Vessapaperiturbaanit ja -vaatteet alkavat jo repeillä ja olo alkaa tuntua kiusalliselta. Onkin aika palata töihin ja tarttua sirpin varteen. Ihmisellä on vapaus omiin haaveisiin ja päiväunelmiinsa. Mutta pelkillä päiväunelmilla ei koskaan ole pärjätty loppuun asti, vaan on pitänyt tarttua työhön ja ahkeroida jotta päivätyö tulisi valmiiksi. Työ jonka Jeesus jätti meille.

Kirkon rappusilla unelmoidaan monenlaisia asioista. Siellä istuvat rinnan hipsterit, kukkahattutädit, karismaatikot ja legalistit somasti kulttuuriliberaalien konservatiivien ja konservatiivisten liberaalien kanssa haaveillen itsensänä näköisestä kirkosta. Takaovella DJ työntää urkuja pihalle ja etuovella pelimanni harmoonia tilalle, sillä aikaa kun ylistyksen johtaja kokoilee kitaransa kanssa tuuleen levinneitä nuottejaan, todeten itsekseen, että en mä noita olis tarvinnutkaan.

Kun vertaan vuoden takaista kirkkouutisointia tämän päiväiseen, on siinä melkoinen ero. Samalla kun parisuhdekeskustelu on painumassa , vaan ei katoamassa, taka-alalle, on uuskarismaattisuus ja uudenlainen hengellisyys noussut salonkikelpoiseksi. Mutta tämä ei ole tapahtunut kirkon toimesta vaan noston teki maallinen media. Ja kas kummaa nyt aihe kelpaa myös kirkollisillekin toimijoille ja kirjoittajille.

Tosi asia on, että ajat muuttuvat ja ihmiset sen mukana. Hitaasti, mutta varmasti muuttuu myös kirkko. Mutta on yksi asia joka ei muutu. Kirkon perusasiakirja, Raamattu on kestänyt kaikki ihmisen ryntäilyt, sotkemiset ja lotushetket. Sen sisältö on ajaton ja vain sen lukijoiden ymmärrys vaihtelee melkoisesti.

Olipa yhdistys millainen tahansa, sen peruskirja määrittelee puulaakin tarkoituksen. Raamatun perusidea ja tarkoitus on pelastaa ihminen iankaikkiseen elämään, tuomalla ihminen samalla Jumalan läsnäoloon seurakunnan keskelle. Ei esimerkiksi yksin jänismetälle miehen omaan mettäkirkkoon tai pridekulkueeseen Helsingin keskustaan.

Raamattu on peruskirja seurakunnalle, joka operoi yhteisön parhaaksi, jotta mahdollisimman moni pelastuisi. Se tekee kaikesta seurakunnan toiminnasta missionääristä. Siksi Raamatullisuus ja kirkollisuus tai mitkään muutkaan asia elämässä eivät ole vastakohtia tai ääripäitä suhteessa Raamattuun. Raamattu on pöytä, jolta kaikki toiminta tarjoillaan ja pöydän jalkoja ei voi poistaa tai lyhentää. Me voimme tietysti nähdä kukin pöydän eri tavalla mutta tietyt asiat ovat aina samoja, jotta sen tunnistaa pöydäksi.

On siis järkevämpää tarkastella niitä asioita kirkossa, joita ei perusasiakirjaamme ole kirjoitettu. Niitä ovat ulkoiset uskonnolliset tapamme ja perinteemme. Rakennukset ja rakenteet.

Uudet seurakunnat, jotka kasvavat ovat oivaltaneet, että on puhuttava tämän ajan kieltä ja soitettava ympäröivän yhteisön musiikkia, jotta kirkon kieli olisi ymmärrettävää. Tämä sama pätee myös Kiinan ja Afrikan uusissa suurissa kirkoissa. Nekään eivät keskity opettelemaan vanhoja kaavoja tai korkeakirkollista musiikkia, vaan ihmiset rohkeasti julistavat sanaa omalla tutulla kielellä ja musiikillaan.

Meidän kirkkomme ongelma on kahtalainen, Julkinen keskustelu on jumiutunut seksuaalietiikkaan, mikä ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan kirkon vahvimpia alueita, vaan vahvuutemme on siinä, että kirkko voi tarjota lohdun elämän aallokoissa rikkoutuneille kulkijoille. Paikallisella tasolla kamppaillaan tyhjien kirkkojen ja kalliiden rakenteiden kanssa. Jäsenet elävät omaa elämäänsä välittämättä pätkääkään siitä, mitä kirkossa tapahtuu ja muutamat harvat aktiivit pitävät kiinni kaikesta vanhasta kynsin hampain, koska se oikeasti on heille niin rakasta. Valitettavasti ne rakkaat asiat menevät heidän mukanaan hautaan ja jos mikään ei muutu, pelkään että kirkko menee sinne samaan kuoppaan!

Kirkon ja ihmisen ainoa toivo on edelleen Jeesus Kristus, niin kuin se on ollut aina. Kirkko pitää ”pelastaa” ihminen kerrallaan niin kuin sen missio on ollut alusta lähtien!

3.

Kotikylän raitti

Miten ilmaista se, että on tullut uskoon kun on uskonut Jumalaan ja Jeesukseen koko elämänsä. Lapsuuden Jumalakuvaa on vaikea analysoida, mutta luulen, että omalla kohdallani puhutaan suhteesta Isään, joka auttaa ja suojelee. En tiedä miten varhain aloin ymmärtämään sen, mitä tarkoittaa Jeesus ja armo, mutta elämässäni on kolme hetkeä, jotka ovat olleet selkeästi tarttumista Jumalan kutsuun tietoisesti ja niitä voi kutsua uskon ratkaisuksi ja tien valinnaksi.
Lapsuuden kerhot ja pyhäkoulut jäivät yläasteen jalkoihin kirjaimellisesti, kun verkkarihousuihin pukeutunut, maailmaa sinisin silmin katseleva pikkupoika, astelee yläasteen kovaan maailmaan. Asetelma oli kuin luotu kiusaamiselle. Ellei seurakunta olisi tullut kuvioihin mukaan en tiedä miten olisin selvinnyt kaikesta.
Kävin rippikoulun isän vaatimuksesta vasta 16 vuotiaana, mikä on ollut elämäni suurimpia johdatuksia. En olisi ikinä uskaltanut lähteä seurakuntanuoriin aikaisemmin. Se mikä sai minut päätymään moiseen ratkaisuun johtui ensimmäisestä henkilökohtaisesta kohtaamisestani Jumalan Pyhän Hengen kanssa. Tosin tämän olen oivaltanut vasta paljon myöhemmin.

Renkitupa Alahärmän pappilassa

Olin venyttänyt rippikoulupassin nuorteniltaan tutustumistani viimeiseen mahdolliseen kevään nuorteniltaan. Samassa tilanteessa oli melkoinen liuta muita pojankoltiaisia ja pappilan renkitupa pullisteli häliseviä riparilaisia joista osa oli kiusaajiani. Meno oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja koskettava. Olin yksin tuon hälinän keskellä ja jäin hiljaa istumaan hieman arkana ulkoeteiseen ja odottamaan kotiin pääsyä. Siinä istuessani kaiken metelin keskellä, pelkoni alkoi hävitä ja ihmeellinen rauha laskeutui ylleni. Koin jotain sellaista mitä en koskaan aikaisemmin ole tuntenut. Ilman että kukaan olisi puhunut minulle tai olisin kuullut pastorin puheita päätin siinä istuessani että tämä olisi minun paikkani rippikoulun jälkeen. Perustin päätökseni siihen syvään turvallisuuden ja rauhan tunteeseen jonka olin juuri kokenut.
Rippileiri oli hauska kokemus, mutta niin siellä kuin koulussakin, takaraivossa kolisi epäonnistumisen pelko, joka on kulkenut kiinni takinliepeissä koko elämäni. Ulkoläksyt kuitenkin opittiin ja Konfirmaatio harjoituksissa tein päätöksen, että vastaan tosissani rippipappini kysymykseen  ”Tahdon”.Konfirmaatiossa olin ensimmäistä kertaa elämässäni päättämässä itse jotain tärkeää aivan yksin ja niin vastasin Jumalan kutsuun myöntävästi. Tuo päätös oli toinen merkittävä kohtaaminen Jumalan kanssa.

Syksyllä pyöräilin pikkuserkkujen kanssa elämäni ensimmäiseen oikeaan nuorteniltaan ja minusta tuli seurakuntanuori, yksi kuudesta, jos oikein muistan. Se mitä sitten tapahtui on jo kokonaisen blogisivuston pituinen juttu, joten ei siitä sen enempää.

Kolmas kohtaamiseni Jumalan kanssa on muutaman vuoden takaa, sen jälkeen kun oli ajanut itseni hengellisesti ja fyysisesti umpikujaan. Kun ihminen tekee välitilinpäätöksiä elämästään, hän kyseenalaistaa kaiken mitä on oppinut ja saanut perintönä kasvuympäristöstään. Joskus kyyti voi olla kylmääkin mutta ainakin minun kohdallani tapahtui lopulta se, että jouduin kaivamaan elämästäni sen mikä oli ollut hyvää ja tarttumaan siihen. Ainoa mitä minulla oli lopulta jäljellä oli Jeesus, sillä kaikki muu oli romahtanut omaan mahdottomuuteensa. Kaikki hyvät asiat elämässäni olivat tulleet häneltä. Tämä kaikki johti minut keskusteluun Jumalan kanssa. Olin risteyksessä, jossa minun oli pakko kysyä itseltäni, että onko kaikki tässä vai onko jotain vielä enemmän. Kun katsoin elämääni taaksepäin näin niin paljon johdatusta ja ihmeitä. Niinpä ainoa vaihtoehto oli mennä Jumalan eteen ja pyytää:- Näytä voimasi ja ota elämäni kokonaan. Sen jälkeen olen oppinut selvemmin millainen persoona on  Pyhä Henki.

Mutta onko lopultakaan mitään merkitystä sillä, millä hetkellä minä olen tarttunut kutsuun ja lahjaan. Mikä merkitys on sillä, että minä ihmisenä teen jotain suhteessa Jumalaan. Tärkeämpää on tunnistaa oma identiteettinsä Kristuksessa Jumalan rakkauden kohteena ja elää sitä elämää, jota Jumala tahtoo meidän elävän.
Itselleni seurakunnan osallisuus on ollut tärkeä asia. Lapsuus- ja nuoruusvuosina olen saanut olla hyvien ja viisaiden ihmisten ohjauksessa ja kasvaa yhteisössä, jossa vastuu ja toiminta oli saman kaltaista kuin alkuseurakunnassa. Vaikka itse olen törttöillyt ja jopa pakoillut Jumalaa, Hän on ollut uskollinen sille lupaukselle, jonka hänelle olin antanut.
Nyt tiedän ketä seuraan ja kehen uskon. Isä, Poika ja Pyhä Henki on aina läsnä elämässäni, silloinkin kun en itse jaksa. Kaikki se heikkous, pelko ja osaamattomuus on lopultakin kääntynyt elämässäni vahvuudeksi. Osoitukseksi siitä että Jumala voi ja pystyy. Matkani on vielä kesken mutta suunta ja tarkoitus on selvillä. Se että matkaa tekee yhä keskeneräinen ja osin rikkinäinen ihminen eio vähennä sitä totuutta että olen Isälle arvokas jo tällaisena, sillä minusta on maksettu kallein mahdollinen hinta mitä kuvitella saattaa!

1.

En ole koskaan kirjoittanut itsestäni todistusta tai miten asia kuuluisi ilmaista? En ole siis julkisesti koonnut ajatuksiani kokoon siitä miten minusta on tullut Jeesuksen seuraaja, sillä enhän minä ole itse oikeastaan tehnyt aloitetta koko asiaan. Siksi ajattelin tehdä matkan ja purkaa muistojani pala kerrallaan.

Kaikki on alkanut kotoa, äidin sylistä ja äidin harteilta. Muistan miten äiti kantoi minua olkapäillään. Sieltä minä kahareisin istuen ihmettelin maailmaa ja tunsin itseni suureksi. Varhainen lapsuus on mielessäni kuin lämmin peitto, jonka äiti, joka ilta asetteli ylleni. Iltaan kuului aina iltarukous jonka me pojat luimme yhteen ääneen ja myöhemmin kuoroon liittyi pikkusisko.

Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi.
Aamen

Rukouksen päätteeksi siunasime ääneen kaikki ihmiset, jotka vain muistimme.

Isän osallistuminen iltatouhuihin oli aina juhlahetki, koska silloin luettiin iltarukouksena  Isä Meidän-rukous, siinä rukouksessa tuntui olevan jotain mahtavaa. Isä myös peitteli aivan omalla tavallaan, se antoi jostain syytä valtavan turvallisuuden tunteen.Niinä iltoina ei sängynalus möröt hiippaileet kamarissa jossa koko perhe nukkui.

Nuo varhaislapsuuden iltahetket rukouksineen ja jutusteluineen kylvivät siemenen, joka kasvaa yhä. Nykyoloihin verrattuna elämä ulkovessoineen ja puuhelloineen olivat karut. Mutta joka ilta, olipa päivä ollut millainen tahansa, päättyi Taivaan isän luo ja se loi turvallisuutta ja jatkuvuuden tunnetta. En muista, että olisin koskaan pelännyt kuolemaa lapsena.

Me suomalaiset olemme hukanneet jotain lapsuudesta. Emme ole osanneet siirtää sitä kaikkein turvallisinta asiaa, lohduttavaa kuvaa Jumalasta rakastavana Isänä lapsillemme. Juuri sitä iltarukous merkitsee pienelle ihmiselle. Taivaan Isä ja omat vanhempani olivat oman elämäni sankareita, koska he yhdessä kykenivät murtamaan pelon muurit pienen pojan sydämestä silloin kun maailma ahdisti. Sydämeeni oli kylvetty luottamus Jumalaan ja myöhemmin tuohon hyvin kynnettyyn maahan kasvoi Viinipuu johon minut oksastettiin kiinni.

Katsoin eilen Nooa-elokuvan. Siinä oli yksi varteenotettava teema:  – Miksi Jumala ei puhu? Miksi hän on hiljaa? Nooalle Jumala puhui. Elokuvan ote oli inhimillinen kaikkien ihmeidenkin keskellä. Ehkäpä liiankin inhimilinen. Se miten aihetta oli käsitelty, kuvastaa hyvin meidän ihmisten suhdetta Jumalaan. Toisaalta Jumala ei puhu eikä häntä näy, mutta silti jollain tasolla pyrimme kurottamaan häntä kohti. Takerrumme kohtalonomaisesti siihen mahdollisuuteen, että Jumala on ehkä sittenkin olemassa.Tai sitten alamme itse mestaroimaan suhdettamme Jumalaan ja maailmaan.

Kuitenkaan Jeesuksessa ei ole mitään kohtalonomaista tai fatalistista. Hän ei ole kaukainen ja etäinen Vanhan testamentin Jumala, joka kuljettaa kansaansa erämaassa ja odottaa, että aika täyttyisi sen kohdalla. Aika tuli täyteen ja  Jumala riisuutui kaikesta ja astui ihmisen asemaan täyttämään lain. Sen jälkeen Jumala on kysynyt jokaiselta, oletko valmis? Oletko valmis seuraamaan Jeesusta?

Yksinkertainen kysymys, johon ihmisellä tuntuu olevan käsittämättömän monimutkaisia vastauksia. Osa on liikkeellä ison repun kanssa, jossa on suuri määrä sääntöjä ja vaatimuksia. Heillä on valmiuspakkauksia, jotka määritelevät valmiuden tason. Aivan uudenlaisia  omavanhurskauden tarvike settejä on tarjolla. On saavuttettava kirkkauden tasoja ja oikeanlainen tapa viipyä Herran läsnäolossa. Vasta sitten voi kuulla Jumalan äänen.

Kuitenkin Jeesus on yhä liikeellä etsien sairaita ja työn raskauttamia.  Hän etsii ihmisiä, jotka kysyvät: -Eikö Jumala enää puhu? Sakkeuksia, jotka kiipeilevät puihin kuullakseen paremmin. Taakseen Jeesus ei katso, koska hänen omansa tunnistavat paimenensa äänen ja he osaavat jo tien.

Kuka on Jumalan ääni tässä maailman ajassa. Kuka huutaa evankeliumia ulos. Vai pitääkö jo kivien huutaa, kun viimeiset uskovat vetäytyvät retriitteihinsä pyhittymään ja odottamaan herätystä?

Tämä maailmanaika asettaa kulkijan eteen esteitä, jotka hidastavat ja ohjaavat kulkuamme vääriin asioihin. Kysymyksiä, joita Jeesus ei kysy. Kysymykset kääntävät katseemme omiin varpaisiimme ja suoritamiseemme. Osa kysyjistä ovat maailman vaatteissa ja osa huutaa kysymyksensä pyhityksensä keskeltä. Pysähdymmekö kiivailemaan kun Jeesus jatkaa matkaansa?

Jeesus kysyy oletko valmis? Valmis seuraamaan ja julistamaan ylösnoussutta Kristusta. Hän lupaa huolehtia Pyhän Henkensä kautta muusta. Meillä on Marian osa. Voimme luottavaisesti jäädä hänen seuraansa ja elää todeksi Jumalan valtakunnan todellisuutta ilman, että kannamme mitään omaa mukanamme. Kun olemme kerran polvistuneet ja painaneet päämme, voimme Jeesukseen kiinnitettyinä olla Jumalan ääni maailmassa. Ilman häntä olemme vain tuuli joka huokaa ja häviää maailman turuille.