Kirjoittaessani tätä, on takana raskas työviikko ja viikonloppu jonka aikana olen miettinyt omaa jaksamistani. Olen onnekas sälli, koska minulla on tämä työ, vaikka oikeastaan onnella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. En ole myöskään fatalisti eli open virka ei ole minulle kohtalo. Minulle tässä kaikessa on kysymys sekä lahjasta että kutsusta. Olen sisältä ollut monella tapaa kuin Joona. Olen paennut ja pelännyt sitä mihin Jumala on minua kutsunut.  Olen aloittanut monenlaisia asioita, joista olen sitten vetäytynyt hiljaa pois.

Kuitenkin Jumala on kasvattanut minua oman suunnitelmansa mukaan ja tehnyt minusta sen mitä nyt olen. Moni kärsimys ja kuritus on nyt arvokas kokemus, jota opettajan työssä voin käyttää.  Perjantaina kun lompsin töistä kotiin olin kuitenkin valmis heittämään hanskat tiskiin niin koulun kuin myös seurakunnan osalta. Kaikki mitä olin tehnyt tuntui turhalta. Keksin siinä raahustaessani ainakin sata hauskaa ja helpompaa työtä ja harrastusta koulun ja seurakunnan tilalle.  Kuitenkin eräs kohtaaminen pyyhki tappiomielialan kertaheitolla pois.

Vastaani tuli tuttu pikkupoika, joka jo kaukaa huusi nimeäni kun tunnisti minut. Poika suorastaan kupli iloa, joka väkisinkin tarttui minuun. Pienelle miehelle oli suurta, kun joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä hänellä oli sanottavaa. Kun sitten lähdimme eri suuntiin hän kääntyi huutamaan aina kymmenen metrin välein ”Heippa!”. Viimeinen huuto kaikui vielä 200m päästä, josta hän vielä vilkutti ennekuin katosi kulman taakse. Pojan ilo jäi kytemään ja lämmittämään väsynyttä olemustani.

Usein meidän oma halumme on ristiriidassa sen kanssa mitä Jumala tahtoo. Uskon, että monelle tämä on kipuilun ja ahdistuksenkin paikka. Tiedämme mitä Jumala haluaa, mutta emme uskalla toimia hänen tahtonsa mukaisesti. Pakoilemme ja välttelemme, koska mielessämme on epäilys ja epäuskon siemen, emmekä halua ”uhrata” itseämme. Jumalan tahto turhentuu mielessämme. Itse vetoan usein siihen, että en jaksa. Usein väsymys painaakin päälle ja tuntuu että voimat loppuvat. Jumala kuitenkin tuntee meidät ja on valmis antamaan meille kaiken mitä tarvitsemme kun vain noudatamme hänen tahtoaan. Minut tuntien hän lähetti tielleni pojan jossa näin itseni, iloisen pienen pojan, jolle elämä ei ollut antanut kovinkaan paljon valmiuksia, mutta jolla sydän oli puhdasta kultaa ja joka pursusi iloa ja toivoa.

Hiljaisella viikkolla meillä on mahdollisuus miettiä mitä tarkoitusta varten Jumala on luonut meidät. Mitä meistä on tarkoitus tulla tässä ajassa. Jumala ei halua että elämme olisi turhaa. Voimme kulkea Jeesuksen askelissa ja etsiä itseämme samalla kun etsimme Jumalan tahtoa. Pääsiäisen sanoma on meille aarre jota ei ole tarkoitettu kätkettäväksi vaan huudettavaksi kaikkialle. Pääsiäisaamu kuplii iloa ja riemua. Se valaisee turhalta tuntuvan elämän ja antaa sille merkityksen.

Olisipa lysti kuulla mitä Havukka-aholla tuumaillaan nyt maailmankaikkeudesta, kun Einsteinin ennustamat gravitaatioaallot löytyivät ja vieläpä melko selkeinä jälkinä. Tosin kun katselin tutkijoiden hahmottelemaa kuvaa aiheesta tuli mieleen että liekö siinä Pylkerön klupiaskin kansi, johon hän mittaili avaruutta. Konstalle maailmankaikkeus oli juuri sen kokoinen, että sinne kaikki mahtui juuri sopivasti. Tosin Konsta voisi huolestua siitä inflaatiosta, tiedä vaikka olisi pian kutistumaan päin koko roska.

Itse jäin  miettimään ajatusta kun ”ei mikään” räjähti ”ei mihinkään” niin siitä syntyi kaikki. Mukuloitten kanssa tuota metkaa ajatusta pohdittiin ja eiköhän yksi jo tokaisut, että asiahan on selevä kun pläkki, Jumalahan se sitten tyhjästä nyhtäisi kaiken. Ja kieltämättä itsekin tuumailin osimmoilleen samoin.

Jollain tapaa tuo Konstan avaruuden mittailu on niin sopivaa tähän maailman aikaan, kun tiede ja uskonto tuntuvat vääntävän kättä välillä ihan tosissaan. Välillä tuntuu, että pelastus ja armo jäävät kaikenlaisten teorioiden jalkoihin, jos niihin ei usko tai uskoo. Toisaalta on reilua jos yhteisöt kertovat suoraan jos heidän tapansa uskoa on riippuvainen jostain teoriasta tai opista, joka kuitenkaan suoranaisesti liity siihen mitä Jeesus opetti. Tietääpähän väki sitten miten toimia.

En ota kantaa evoluutioon tai mihinkään muuhunkaan Raamatun ulkopuoliseen asiaan koska niissä on kysymys teoriasta. Yleensä teoriat todistetaan tieteellisesti ennen kuin ne otetaan käyttöön mutta evoluutio teorian kannalta se ei taida olla mahdollista ainakaan vedenpitävästi todistaa. Raamatun maailmankuva on ennen kaikkea kuva Jumalanvaltakunnasta ja ilmoitus kaikkivaltiaasta Jumalasta.

Lueskelin kreationistien todistelua nuoren maapallon teoriasta ja evoluution puolustajien vastaavia sivuja. Oli valitettavaa että edelleen todistelujen joukossa oli mm. 30-luvulla tehtyjä väärennöksiä ja huijauksia, joilla silloin pyrittiin saamaan Raamatun sanaa parempaan valoon. Huijaukset ovat siten heikentäneet myös mahdollisten oikeiden ristiriitaisuuksien tarkastastelua.  Itse asiassa tällaiset vinkaukset ovat omiaan heikentämään käsitystä myös kristinuskosta. Jostain syystä meillä uskovilla on aivan turhaan palava halu hieman parannella ja vahvistaa sitä mitä Raamattu sanoo.

Minä en jaksa enää pähkäillä asioita, joita en ymmärrä, ja tehdä niistä itselleni kynnyskysymystä. On mukavampi röhnöttää syysyönä sammalikossa  selällään  ja mittailla tähtitaivasta. Tuumia siinä samalla, miten taitavasti Jumala on tämän kaiken suunnitellut ja miten kaunista kaikki on. On mahtavaa että tiedemiehet voivat ratkoa luomakunnan ihmeitä, sillä jokainen tutkimustulos tuntuu paljastavan miten loogisesti ja nerokkaasti kaikki toimii.

Toukokuun lopussa järjestetään Tampereella Spirit 2014 tapahtuma. Tapahtuman tunnuksena on ”Sytytä mut”. Keskeisenä järjestelijänä Uusi Verso ja Kotiryhmäverkoston lisäksi on Hengen uudistus kirkossamme ry. Kaikki toimijoiden motiivina on avata ihmisten sydämet Pyhän Hengen toiminnalle, jotta evankeliumi saavuttaisi sukupolven, joka on etääntynyt kirkosta ja Jeesuksesta. Olen itse lähdössä paikanpäälle katsomaan ja ihmettelemään mitä Tampereella on saatu aikaan ja toivon mukaan myös kuulen kuulumisia muualta Suomesta. Tapahtuma on selkeä osoitus siitä, että Jumala edelleen toimii ja tekee työtään myös Luterilaisessa kirkossa. Tässä matkan varrella olen kuullut monenlaisia arvioita siitä, millainen kirkkomme on. Itse katsoisin asiassa hieman laajemmalle ja tutkisin milainen on Suomen koko siionin tila. Yhden Kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset kalpenevat sen rinnalla kun kokonainen kansakunta seisoo Jumalan kasvojen edessä.

Ehkäpä olisi hyvä hieman katsoa mitä Paavali sanoo Korintilaisille, kun nämä riitelevät siitä kenen oppia tulisi seurata 1. Kor 3. ”Paavali kylvi, Apollos kasteli mutta Jumala antoi kasvun….”

Talven aikana on käyty jos jonkinlaista keskustelua siitä millaisia puhujia ja pastoreita Suomessa kulkee puhumassa. Itse kukin on ollut varpaillaan sen suhteen, mihin suuntaan porukkaa kulloinkin viedään. Kuitenkin nyt, kun pöly on laskeutunut, huomaan, että kylvetty sana Jeesuksesta on jäänyt itämään ja kastelijoitakin on riittänyt. Uudet yhteisöt ovat tuoneet oman suolansa Suomen hengelliseen kenttään, vanhojen rinnalle ja moni uskoon tullut on löytänyt itselleen kodin. Se mikä minua harmittaa, että luottamus Jumalan antamaan kasvuun on silti heikkoa. Heikkous näkyy etenkin vanhojen seurakuntien taholla, niin vapaiden kuin luterilaistenkin keskuudessa. Pyhän Hengen uudistavaa ja vanhoja kaavoja murtavaa voimaa ei osata ottaa vastaan.

Älkää käsittäkö tätä väärin. Ei ole kyse siitä että ”vanhojen” Pyhien usko olisi ollut väärää, ei toki vaan sitä että uusi sukupolvi ei ymmärrä meidän vanhojen hengellistä kieltä. Heidän voittamisekseen takaisin Jumalalle tarvitaan Pyhän Hengen tulta ja viisautta siihen miten meidän tulisi järjestää seurakuntamme toimintaa niin että ihmiset kohtaisivat toisensa. Jumala loi ihmisen niin että hän kaipaa yhteyttä. Yhteys Jumalaan syttyy ja syntyy toisen ihmisen kautta ja sen ylläpitoon tarvitaan seurakunta. Nykyihminen kysyy kaikesta, että toimiiko se, niin myös uskosta. Toimiiko usko, muuttaako Jumala arkea, muuttaako usko elämäni elämisen arvoiseksi. Yksinäisyys on monelle maanpäällinen helvetti mikä osaltaan todistaa millainen luomus ihminen on. Yksin eläminen lisääntyy Suomessa huolestuttavalla vauhdilla.

Jumalalla on vastaus tähän ongelmaan, mutta hän tarvitsee ihmisiä antaakseen tuon vastuksen. Uskalsin, tosin aivan ennalta suunnittelematta, ottamaan viimeisessä Majatalo-illassamme ryhmissä toisten puolesta rukoilelemista siten, että ihmiset saivat laskea kätensä yhden ryhmän jäsenen päälle kukin vuorollaan ja toimia välikappaleina, ikään kuin putkina, ihmisen ja Jumalan välillä. Itse toimin esirukoilijana ja rukouksena käytin Isä Meidän rukousta, jossa on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Kun katselin edestä tuota rukouksessa olevaa joukkoa näin paljon kyyneleitä ja lohduttavia ihmisiä. Selvästi näkyi kuinka tarpeellista tuo kohtaaminen oli. Iltakahveilla kokemusta pureskeltiin ihmisten  kanssa  jo totesimme että kokemus  oli ollut hoitava ja voimaannuttava.

Hämmästyin sitä miten luontevaa kaikki oli, vaikka moni oli vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. Myös oma rauhallisuuteni yllätti itseni vaikka olin päätynyt tilanteeseen yllättäen. Koko tilanne oli puhtaasti heittäytymistä Pyhä Hengen varaan ja Kuten Jumala lupaa hän otti kiinni ja siunasi paikalla olevaa seurakuntaa. Tämä tällainen on sitä uutta Hengen uudistamaa seurakuntaa jolle Jumala antaa kasvun. Se ei ole vanhan vastakohta vaan kasvu voi saada alkunsa vanhastakin viinipuusta jos se vain juurrutetaan oikein.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyyttä ja kohtaamista voisi tarkastella myös siltä kantilta, että miksi sen tarve on suuri.  Maassamme kannetaan yhä traumaa, joka on lähtöisin sodan ruhjomista perheistämme ja suvuistamme. Sodasta palanneet miehet kohtasivat vaimonsa, jotka olivat jo kertaalleen hyvästelleet miehensä sodan uhreiksi. Kun mies sitten enemmän tai vähemmän terveenä palasi sodasta, aviopuolisoiden välille oli syntynyt usein juopa, joka näkyi läheisyyden ja koskettamisen puutteena. Perhe oli kotirintamalla taiteillut yksin arjen läpi ja äidin oli peitettävä huolensa lapsilta. Miehen mieli oli kiinnittynyt rintamakaveriporukkaan, jonka kanssa oli jaettu sodan kauhut.  Sodan jälkeen lapset saivat nähdä isän ja äidin, jotka eivät koskettaneet toisiaan ja vaikenivat. Menneisyys hukutettiin työhön ja  sodan aikana alkanutta pärjäämisen kulttuuria jatkettiin. Tätä saamaamme perintöä siirrämme yhä eteenpäin.  Tämän kaikki heijastuu yhä koko yhteiskuntaamme ja maksamme siitä hintaa. Me suomalaiset koemme yhä, että yksin jäädessämme on pakko pärjätä. Koemme usein häpeää asioista, joissa emme pärjää ja suljemme ne sisäämme. Samoin teemme loukkauksille ja vastoinkäymisille, joita olemme kohdanneet elämässämme.

Jumalan työkalupakkiin kuuluu tärkeimpänä asiana kyky antaa anteeksi.  Jumala tarjoaa sitä meille seurakunnan kautta. Jeesuksen antama malli ristillä näyttää miten konkreettista anteeksianto voi olla.  Samanlaista esimerkkiä näytti Stefanos kuolemansa hetkellä. Anteeksiannosta ja anteeksiantamisesta alkaa prosessi, jossa Jumala tahtoo Pyhän Hengen kautta olla mukana.

Jotta seurakunta voisi nousta uudelleen oman yhteisönsä keskipisteeksi ja valoksi, on meidän ”vanhojen” löydettävä Pyhän Hengen tuli sydämiimme ja annettava oma panoksemme sille että seurakunta voisi aidosti kasvaa. Meidän ajateltava laajemmin ja pidemmälle asioita kuin mitä olemme tottuneet. Parhaiten se onnistuu kun luovutamme ohjat Jumalalle. Se miten se tapahtuu, niin tarkemmat ohjeet löytyvät Raamatusta.

Meikäläinen kiljaisi ensimmäisen kerran 49 vuotta sitten Lapuan synnytyslaitoksen kätilöiden ja äitini riemuksi. Sitä ääntä on riittänyt siitä asti, eikä loppua näy. Isä on joskus aika osuvasti luonnehtinut minua sanoen, että tuo poika puhuu niin paljon, että väkisinkin tulee asiaa sekaan. Joten opettajan ammatti passaa meikäläiselle kuin nenä päähän. Lapsena en kuitenkaan haaveillut opettajan urasta, päinvastoin, kun oma openi toisella luokalla ehdotti open ammattia, ajatus lähinnä kauhistutti, olla nyt koulussa koko elämä.

No tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Takana on  enemmän kuin puoli elämää koulumaailmaa ja se näkyy. On luultavaa, että tuntematon ihminen tunnistaisi minut opettajaksi muutaman minuutin keskustelun jälkeen. Liekö Taivaan Isä tahalleen järjestänyt synttäripäiväni kunniaksi jokavuotisen esimies-alaiskeskustelun, jossa yhtenä pohdinnan aiheena on opettajuus. Minua ei hirveästi innostanut ajatus siitä, että pitäsi kaivella esille omia vahvuuksia ja heikkouksia opettajana. Itse asiassa olin etukäteen ajatellut vaieta koko asiasta, mutta mitenkäs tällainen höpönassu osaisi olla hiljaa. No, ei se loppujen ollut niin kamalaa, kiitos hyvän esimiehen. Mutta jäin miettimään miksi minusta ei tullut kokkia, pappia tai nuorisohjaajaa ja miksi olympiahiihtäjä haaveet kuihtuivat kun suksi ei kulkenutkaan tarpeeksi sukkelaan Korkiankallion maastoissa.

Syntymäpäivänä on hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin ja pohtia miksi olen juuri tässä. Opettajuus sinällään ei ole minulle se upein juttu tässä elämässä, vaikka koenkin sen tärkeäksi työksi. Opettajaksi tuleminen on ollut enemmänkin Jumalan minulle antama mahdollisuus ja lahja elää täyttä elämää ja löytää se kuka minä todellisuudessa olen kuin, että se olisi minulle täydellinen kutsumusammatti. Jokaisella on elämässä omat vaikeutensa, jotka pitää voittaa ja on aika osuvaa, että minun vaikeuteni ovat  liittyneet oppimiseen ja koulukiusaamiseen. Nyt vahvuuteni omassa työssäni on tukea ja kohdata lapsia joilla on samanlaisia ongelmia.

Taaksepäin katsellessa näen elämästäni ne solmukohdat, joissa Jumala on puuttunut asioiden kulkuun. On häkellyttävää miten täysin mahdottomalta tuntuneet vaikeudet  ovat muuttuneet mahdollisiksi, mutta täysin minusta riippumattomista syistä. Jumala on vähän kerrallaan opettanut minulle, että hänelle ei ole mikään mahdotonta. Se vetää ihmisen aika nöyräksi kun sen tajuaa.

Jumalan kasvatustyö saavuttaa jossain vaiheessa sen pisteen mistä Paavalikin puhuu eli täyden aikuisuuden Jeesuksessa Kristuksessa. Siihen liitty ymmärrys siitä kuka on Jeesus ja mitä merkitsee Jumalan valtakunnan todellisuudessa eläminen.  Jumala omilla teoillaan osoittaa, että Hän rakastaa minua ja hän haluaa antaa minulle täydet perillisen oikeudet ja hän tahtoo että käytämme näitä oikeuksi aivan kuten Paavali ja muut apostolitkin tekivät.

Kun nyt pohdin ihmisyyttäni, käsitän että minua ei ole kutsuttu elämään opettajana vaan minut on kutsuttu elämään Taivasta varten. Mikään tässä elämässä ei ole tuon asian kanssa ristiriidassa vaan päinvastoin elämäni on tarkoitettu tukemaan sitä kaikkea mitä Isä tahtoo. Jumalan tahto, rakkaus ja armo ovat asioita, jotka ovat läsnä elämässäni aina.

Mitä tämä kaikki sitten merkitsee? Minulle se merkitsee seikkailua, jonka käsikirjoituksen kirjoittaa Jumala. Se merkitsee heittäytymistä Jumalan tahdon ja lupausten varaan. Minulle hän jo osoittanut että tämä juttu toimii.