Kehäkolmosen sisäpuolella on havaittavissa suurta eroahdistusta.Ahdistus syntyy siitä kun ihmiset eroavat kirkosta mutta eivät koulun uskonnon opetuksesta.  Onko tosiaan mahdollista että uskoa on myös kirkon seinien ulkopuolella ja eroavat eivät eroakkaan Jumalasta. Mistä tässä on oikein kysymys?

Eroahdistus heijastuu median tapaan käsitellä uskontoa  ja evankelisluterilaisen kirkon yhteyttä  valtioon ja erityisesti koululaitokseen.  Ei ole sattumaa, että suurimmat mediatalot tekevät koulujuttunsa  kehäkolmosen sisäpuolelta. Ja miksi eivät tekisi, sillä asuuhan  iso osa väestöstämme ruuhka-Suomessa .  Vapaa-ajattelijoiden aktiivisin toiminta keskittyy myös  pääkaupunkiseudulle ja vaikka heidän jäsenmääränsä on kirkon jäsenmäärään nähden melko mitätön, saavat he kohtuullisen hyvin äänensä kuuluville  mediassa. Vapaa-ajattelijoiden tapa lähestyä asiaa on ns. järjen ääni, joka vetoaa, totta kai itseään järkevinä pitäviin ihmisiin, toimittajiin. Kun sitten vastapuolella on raamatunlausein ja rukouksin varustautuneet uskovaiset sekä hengellisistä ylilyönneistä ryvettynyt kirkko herätysliikeineen, on selvää kenen ääntä media kuuntelee.

Itse katselen tätä kaikkea opettajan tuolilta kaukana ruuhkasuomesta. Olen ihmeissäni seurannut keskustelua koulun uskonnonopetuksesta ja ihmetellyt melko ohutta tulkintaa luvuista joita eri tahot ovat tutkimuksissaan saaneet.  Kaikesta näkee, että luterilaisen uskon sisältö tässä yhteiskunnassa on huonosti tunnettu asia puhumattakaan uskonnonopetuksen oppisisällöistä.

Tilastot kertovat omaa kieltään kirkon jäsenyydestä. Väki vähenee siitä ei päästä yli eikä ympäri.  Mutta  edelleen merkittävä osa suomalaisista on päättänyt pysyä kirkon jäsenenä,  siitä on kuitenkin aika vaikea repiä otsikoita. Olisi mielenkiintoista tietää mitä ihmiset vastaisivat kyselyyn  jossa tiedusteltaisiin minne ihmiset tahtosivat tulla haudatuksi ja millaisin menoin. Kysymys pakottaisi vastaajan miettimään asioita hieman syvemmin. Perimmäiset asiat kun tuppaavat unohtumaan arjen hulinassa.

Vaikka väkeä eroaa kirkosta, se ei juuri näy koulun arjessa. Yli 91% perusopetuksen oppilaista osallistuu uskonnonopetukseen ja jos mukaan otetaan myös erityisopetuksen piirissä olevat koulukkaat, luku nousee yli 95%.  Jostain syystä vanhemmat  yhä  arvostavat koulun antamaa opetusta. Kuvaavaa on se että myös iso osa kirkkoon kulumattomista oppilaistamme haluaa osallistua uskonnonopetukseen.

Opetuksen perustavoite on antaa tietoa Luterilaisesta kirkosta ja sen uskosta. Tämä tuntuu olevan tärkeä asia ihmisille, vaikka he eivät henkilökohtaisesti uskoisikaan kaikkeen mitä kirkko opettaa. Vanhemmat eivät ole tyhmiä vaikka sellaisen kuvan vapaa-ajattelijat tuntuvat heistä antavan Heille on mysteeri miksi vanhemmat eivät älyä ottaa lapsiaan pois satutunneilta. Julkisuuteen annetaan kuva, että ihmiset itse eivät ymmärrä  mitä heidän lapsilleen koulussa opetetaan. Moni vapaa-ajattelija toimii omasta mielestää totuuden torvena ja esitaistelijana vapauden puolesta.

Oma kokemukseni on, että lasten vanhemmat, nekin jotka eivät usko, ymmärtävät uskonnonopetuksen kulttuurillisen arvon. Näillä raukoilla rajoilla osataan arvostaa maalaisjärkeä.

Vanhemmille merkitsevät myös  perinteet jotain.  Suomessa lomat ja kirkolliset juhlat rytmittävät ihmisten elämää.  Ne tuovat turvallisuutta ja jatkuvuuden tunnetta elämään. Kansakunnan juuret ovat syvällä isien raivaamassa maassa, joka on kynnetty pelloiksi sisun ja uskon voimalla. On uskottu itseensä ja lopussa Jumalaan, kun omat voimat ovat käyneet vähiin. Kirkko on ollut mukana luomassa tämän maan hyvinvointia. Ja loppupeleissä kirkko on opettanut tavallaan ja kansa uskonut laillaan.

Omassa koulutyössäni näen hyvin miten kansa elää ja uskoo. Seurakunta on mukana koulun arjessa kinkereineen ja aamunavauksineen. Toiminta on, kuten kaikki koulussa tapahtuva toiminta, julkista ja läpinäkyvää.  Aamunavaukset ovat vapaaehtoisia, kuten myös lukukausien lopussa olevat jumalanpalvelukset ja muut hengelliset tai uskonnolliset tilanteet.

Joulujuhla on suosituin tilaisuutemme ja sen toivotuimpia ohjelmanumeroita ovat kolmasluokkalaisten evankeliumikuvelma ja pienten kuoro, joka laulaa perinteisiä joululauluja.   Vanha tiernapoika perinne on herännyt jälleen henkiin ja kahtena edellisvuotena on siihen järjestetty esikarsintaa koska halukkaita laulajia on ollut niin paljon.

Koulullamme vierailee myös muiden hengellisten yhteisöjen työntekijöitä. Heidän käynneistään tiedotetaan aina ajoissa koteihin ja oppilailla on aina mahdollisuus osallistua vaihtoehtoiseen toimintaan. Näitä vierailuja ei ole usein mikä on harmi, sillä useimmiten heidän keskeisin sanoma lapsille on: -Sinä olet arvokas!  Julistamista nämä vierailijat eivät harrasta, koska he kunnioittavat koulumaailman arvoja ja sääntöjä.

Sen sijaan että koulumme olisi sulkeutunut  ympäröivän yhteisön arvoilta, on se avannut ovensa ja ikkunansa ulos maailmaan. Tämän ovat myös vanhemmat ymmärtäneet olemalla mukana koulun toiminnassa kaikilla elämän alueilla. Näin lapset oppivat tuntemaan omat juurensa ja kulttuuriperintönsä, jota myös kirkko ja muut suomalaiset hengelliset yhteisöt edustavat. Koulun uskonnonopetus on lasten ja nuorten oma foorumi keskustella uskosta ja siitä mihin Suomi uskoo. Omassa luokassani kiivaimmat keskustelut käydään uskonnon tunneilla. Vääriä kysymyksiä tai vastauksia ei ole ja kaikkea on lupa ihmetellä. Myös jokaisella on oikeus omaan uskoonsa tai siihen että ei usko. Tärkeintä on kunnioittaa jokaisen kodin omaa perinnettä. Siksi opettajan oppilaantuntemus on tärkeämpää kuin hänen oma uskomuksensa  tai käsityksensä.

Oman uskonnonopetus on hyvä mahdollisuus oppia aitoa suvaitsevaisuutta.  Se antaa mahdollisuuden todelliselle uskonnonvapaudelle.  Parhaimillaan uskonnonopetus herättää oppilaat näkemään itsensä ja toiset ihmiset arvokkaina ja tärkeinä. Lapset löytävät hyvin nopeasti  itsestään kyvyn auttaa ja lohduttaa heikompiaan.

Jos lapset saisivat päättää asioista, olisivat maailman kriisipesäkkeet rauhoittuneet aikoja sitten ja uskonnolliset sodat olisivat historiaa sillä lapset luonostaan pyrkivät löytämään ristiriidoille ja konflikteille turvallisia ja rauhanomaisia ratkaisuja. Ei ole sattumaa, että Jeesus puhui lapsista ja lastenkaltaisista, jotka tulevat perimään Taivastenvaltakunnan, onhan se myös rauhan valtakunta!

On vaikea kuvitella, että  uskonnolliset sodat loppuisivat ilman uskontojen välistä vuoropuhelua. Ja vuoropuhelua on mahdotonta käydä jos ei ymmärrä omaa uskontoaan. Mielenkiintoista on se että esimerkiksi islamilainen yhteisö ei ole Suomessa vaatimassa kristillisiä perinteitä pois Suomen kouluista. Vahva oma identiteetti suojaa konflikteilta kun taas heikko identiteetti nostaa tarvetta korostaa omia arvoja ja nostaa yhteentörmäysten riskiä.

Parhaiten kuvaa sitä missä mennään on erään neljäsluokkalaisen oppilaani oivallus kun vastasin hänelle miksi koulussa opetetaan uskontoa. Veijari kiteytti ajatuksensa näin: ”Voi vitsit ja mä kun luulin että musta yritetään tehdä uskovaista. Kyllä mä Jumalaan uskon mut emmä mikään uskovainen ole”. Tämän jälkeen poika uskalsi kysyä monta vaikeata kysymystä joihin sitten porukalla pohdittiin vastauksia. Ehkä meidän eroahdistuksemme ei johdukaan Jumalasta tai kirkosta vaan siitä että emme ole  vielä ymmärtäneet kunnioittaa toistemme tapaa uskoa Jumalaan emmekä velä oikein luota itseemme Kristittyinä.

Viime yönä olin isoissa körttiseuroissa. Sielä oli hyvä tunnelma ja hyvä olla. Seurojen lopussa jaettiin jostain syystä mannalappuja koska tuossa seuratalossa oli sellainen tapa. Lappujen Raamatun kohdat luettiin ääneen vanhasta mökistä, jonka katossa roikkui jonkinlainen mikrofoni ja puhe välittyi ihmisille kaiuttimista. Minä menin lappujonossa ensimmäiseksi ja jotenkin ajauduin juontajaksi. Onnistuin tietysti ensikertalaisena tunaroimaan kaiken. Uneni oli muuttumassa perinteiseen tapaan kaaokseksi, kun jostain käteeni osui pieni puunukke, joka oli rikkinäinen ja resuinen. Varsinainen elämän murjoma nukenkuvatus. Ryhdyinkin puhumaan seuraväelle tuosta nukesta. Uni loppui ennen kuin sain puhettani edes alkuun mutta herättyäni puhe nukesta oli yhä mielenpäällä.

Unessa sinällään ei ollut mitään hengellistä syvyyttä tai näkyä, mutta se palautti mieleeni omat kokemukseni herännäisyydestä.  Muistin juurevat  ystävälliset ihmiset, jotka pukeutuivat seuroihin tummiin vaatteisiin ja naisilla oli hieno tumma villahuivi. Puheet olivat lyhyitä nasevia opetuksia elämästä ja Raamatusta. Siionin virret kaikuivat mahtaina vanhojen pohjalaistalojen hirsiseinissä. Nuorten malttamaton veisuu omassa kammarissa ja vanhempien rauhallinen tahti pirtissä teki veisaamisesta kaanon laulua. Olen ollut aika onnekas siinä että olen saanut elää ja olla tekemisissä lähes kaikkien herätysliikeiden kanssa Suomessa, vain rukoilevaisuus on jäänyt vieraaksi. On todettava, että ruohonjuuritasolla jokaisen liikeen ihmiset ovat tosissaan asiansa kanssa ja elävät sovussa omissa seurakunnissaan.

Näin aamutuimaan jäi mieleeni pyörimään muutamia ajatuksia ja kysymyksiä. Tuo unen nukenrähjä pisti miettimään miten usko ilmenee tuntemissani ihmisissä. Moni kokee olevansa Jumalan edessä tuon nuken kaltainen. Elämän ja synninmurjoma. Jumalalle kelpaamaton ilman sitä armonvilausta, jonka heille antaa Jeesus uskon kautta. Nöyryys ja kiitollisuus oli kuitenkin joka pitää kiinni uskossa ja Raamatun sanassa. Uskossa on läsnä samalla Jumalan pyhyys ja arjen kovuus. Omaa uskoa ja pätevyyttä ei korostetta, koska heikkosta astiasta ei ole ollut toisen ojentajaksi, sen sijaan Siioninvirret ja Jumalan sana hoitavat ihmistä. Tällaisena olen oppinut tuntemaan herännäisyyden.

Nyt tähän körttipukuun on pukeutunut opetusta josta en tunnista tuota nuoruuteni totista herännäisyyttä. Luin jokin aika sitten Sana-lehdestä Mika Nuorvan, Herättäjäyhdistyksen nuorisosihteerin ajatuksia ja ihmettelin hänen käsityksiään siitä mitä on ns. uskovaisten elämää. Yhdessä blogissa jo sivusin asiaa mutta palaan siihen vielä. Hän kiteytti ettei keski-ikäisillä työssä käyvillä ihmisillä ole aikaa kynttilöiden sytyttelemiseen joka sunnuntai kirkossa. Voisi ajatella että hän näkee uskovaisuuden jotenkin kahlitsevana ja ahdistavana asiana ja että se olisi jotenkin vastakohta työnteolle ja perhe-elämälle. Jutusta syntyy helposti kuva, että uskovaisuus on elämälle vieras asia.  Kuitenkin ihmiselle, joka ei usko Jumalaan ja eroaa kirkosta sen takia, hänen oma tapansa ajatella on aivan yhtä vieras. Maailma ei kaipaa anteeksiantoa koska synti on maailmalle tuntematon asia ja armoa ei tarvita.  Kuitenkin kun luen Nuorvan ajatuksia rivien välistä ja tarkemmin, löytyy häneltä aivan sama usko kuin itselläni, usko ristiinaulittuun Jeesukseen. Nuorva tuomitsee jutussaan uskonnollisuuden eikä ihmistä, vaikka sitä ei jutusta suoraan voikaan lukea ja samalla hän korostaa sitä, miten kohtaamme Kristuksen toisessa ihmisessä. Aamen sanon minä! Juuri näin se on! Jään kuin kuitenkin ihmettelemään miksi asia piti sanoittaa juuri näin. Mikä antaa uskossa olosta sellaisen kuvan että se on elämälle vierasta. Sitä sietää miettiä.

Toinen ihmetystä herättävä asia on Raamattu käsitys, jota tuodaan opetuksessa voimakkaasti esille. Mitä pitäisi ajatella tulkinnasta, jossa Raamatun ilmoitus onkin ihmisen kokemuksia Jumalasta eikä Pyhän Hengen inspiroimaa ilmoitusta Jumalasta ihmisen kirjoittamana. On kestämätöntä, että Vanhan Testamentin Sana typistyy paimentolaisheimon historiankirjoitukseksi ja samalla kuitenkin julistetaan oppia Jeesuksesta, joka itse perusteli itseään Vanhan Testamentin kirjoituksilla. Tämän tapaisia tulkintoja luen ns. körttihenkisiksi tunnustautuvien teologien teksteistä. Millainen on Jumala joka ei kykene huolehtimaan omasta Sanastaan? Ihminen pyrkii näin riisumaan Jumalan paljaaksi, koska omat ajatukset ja käsitykset ovat ristiriidassa Raamatun sanan kanssa. Ihmisillä on kuva rakkaudettomasta Jumalasta, joka sanoo silti olevansa rakkaus. Ei ymmärretä Jumalan oikeudenmukaisuutta ja ehdottomuutta. Olen kuullut jopa väitteen että Jumala on niin suuri että hän ei voi sopia Raamatun kansien väliin. Kuitenkin Raamattuun on kirjoitettu ilmoitus Jumalasta niin että pieni ihminen voisi saada edes jonkinlaisen käsityksen Herrastaan. Jumala on vähässäkin uskollinen ja oikeudenmukainen.

Siksi olen tullut tulokseen, että ns. körttihenkinen ei ole sama kuin aito herännäisyys.  Se ei voi olla sitä tai sitten olen ymmärtänyt Paavo Ruotsalaisen opetukset aivan väärin! Jollain tapaa kirkon pahimmat viholliset löytyvät kirkon sisältä. Vihollisia eivät ole ihmiset  vaan paremminkin ihmisten tietämättömyys ja pelko. Meillä tulis Sanan tuntemuksen lisäksi olla taju siitä että ero Jumalasta on sumentanut ajan kuluessa käsityksemme Jumalasta ja sanasta. Jumalalle tämä  on ollut selviö aivan alusta saakka. Tietämättömyys johtaa siihen että ihmiset on helppo tyynnyttää tilaan jossa uskolle tärkeät asiat painetaan piiloon. Siksi Raamatun yksi aivan keskeisin asia on sitoa ihmisen usko Jeesukseen. Ei ole muuta tietä!

Uskovat itse ovat myös asialleen haitaksi toimimalla oudosti, elämälle vieraalla tavalla. Jeesus itse toimi hyvin arkisesti. Parantaessaan hän kohtasi jokaisen ihmisen hänen persoonalleen sopivalla tavalla. Hän pyrki tekemään itsensä hyvin ymmärrettäväksi ilman outoja maneereita tai tapoja. Ihmeet vain tapahtuivat. Jeesus teki vain sen mitä näki Isän tekevän. Hän ei parantanut koko maailmaa vaikka olisi siihen kyennyt. Merkittävää oli että kaikki eivät silti uskoneet Jeesukseen vaikka näkivät hänen tunnustekonsa ja vaikka he tunsivat kirjoitukset. Nyt me uskovat vedämme rajalinjoja Jeesukseen uskovien välille aiheuttaen riitoja jotka näyttävät maailman silmissä naurettavilta.

Teemu Kakkuri kiteyttää jälkipuintina Teologisten opintopäivistä, että Herätysliikkeiden ja seurakuntatyön välille nousee turhaan vastakkainasettelua. Herätysliikkeet tavoittaakseen ihmisiä ovat riippuvaisia Seurakunnista. Seurakunta muodostaa sen toimintaympäristön jossa eletään ja tavoitetaan uusia ihmisiä. Muuten käy niin että kaikki muuttuu pelkästään sielujen kierrättämiseksi eli uskovat vaeltavat pippaloista toiseen ja uusien ihmisten tavoittaminen toimintaan jää puuttumaan.

Seurakunnan toiminta ei ole pelkästään kynttilöiden sytyttämistä tai edes harrastepiiri jonne on velvollisuuden takia tultava. Seutrakunta on Jumalan tarkoittama viitekehys ihmisen elämälle. Siihen synnytään kastetaan ja sen keskellä eletään kunnes se hyvästelelee rakkaansa jälleen näkemisen odotuksessa. Usko on siis joka päiväistä elämistä Jumalan kasvojen alla ja hänen tahtonsa etsimistä aivan arkipäiväisissä asioissa. Se on rukousta jossa kerrotaan Jumalalle kaikki ja huokausta omasta heikkoudesta johon on lääkkeenä yksin Jeesus. Usko on riippuvuutta Jumalan tahdosta tietoisena siitä hän hän rakastaa ja antaa kaiken tarpeellisen lapsilleen. Se on tietoisuutta Armosta!

Mielestäni aito herännäisyys tai usko ylipäänsä nousee siitä synnintunnosta, joka nöyrtyy Raamatun ilmoittaman Jumalan Pyhyyden edessä. Se ei ole oman uskon epäilyä silloin kun pappi julistaa synninpäästön. Se ei ole Jumalan ilmoituksen epäilyä vaan se nöyrtyy siitä tietoisuudesta että ihmisellä ei ole itsellään mitään viemistä viimeiselle tuomiolle. Se nöyrtyy ihmisen heikkouden tähden ja takertuu entistä tiukemmin Raamatun sanaan kun sillä ei muutakaan ole. Herännyt kansa löytää edelleen lohduttajansa sanasta, ainakin ne ihmiset jotka tunnen.

Suomalaiseen uskoon on aina liittynyt se kun jotain raamatun sanaa ei ymmärretä sille nostetaan hatttua ja mennään eteenpäin luottaen että se selkenee aikanaan, jos ei muuten niin taivaassa. Suomalaiseen uskoon ei ole koskaan kuulunut mielestäni tarvetta sanoittaa raamattua uudestaan ja samalla nousta Jumalan yläpuolelle! Paremminkin hiljaa nöyrtyä Suuremman edessä ja luottaa elämä Hänen haltuunsa.

.

Miltä näyttäisi seurakunta, joka löytäisi Raamatun vasta nyt ja alkaisi toimia sen opetuksen mukaan. Kuinka he lukisivat siitä Jumalan olemuksen ja perustaisvat seurakunnan Apostolien tapaan ja Paavalin ohjauksessa.

Kun he kokoontuisivat viikottaiseen juhlaan, olisiko heillä liturgi, joka messuaisi valkoiselle öylätille ja tilkalle viiniä. Tuijottaisivatko he toistensa niskoja hiljaa ja hartaasti. Hiljentyisivätkö he hiljaisuudessa rukoukseen yhdessä, mutta kukin silti yksin. Hankkisivatko he kalliit urut pauhaamaan juhlavuutta ja hienot asut erottamaan paimenen muista. Miten he ylevöittäisivät mielensä kunioittaakseen Herraa. Säveltäisivätkö he keskiaikaisia hymnejä, voidakseen laulaa Jumalalle?

Mieti ystäväni hetki ja ajattele, miten toimisi seurakunta, joka haluaisi kutsua messuun ihmiset, jotka ovat vieraantuneet Raamatusta ja Jumalasta! Tarkoittaako Raamatun kehoitus  ryhtyä yhteiseen kokoukseen ja leivän murtamiseen Luterilaista messua, jossa kaikki tuntuu tähtäävän siihen, että jokainen olisi yksin niin ettei edes ehtoollisella tarvitse kohdata toista jos ei halua.

Tätäkö  Jeesus tarkoitti?

Minä näen Jeesuksen kädessä ison leipäkimpaleen ja astian verenpunaista herkullista viiniä, ruokaa ja yhdessä oloa. Kunnon pippaloita ja juhlia. Toisten kohtaamista ja riippuvuutta muista ihmisistä niin, että syntyy Seurakunta joka ei saa kyllikseen yhdessä olosta, armolahjoista ja toisten palvelemisesta, koska Pyhä Henki täytää, ravitsee ja palkitsee heidät aina, kun he ovat yhdessä.

Kun ihminen löytää Raamatun tuoreena, siitä on pönöttäminen kaukana! Mutta missä kohtaa se pönöttäminen alkaa? Onko siitä jokin ohje Raamatussa? Usein kun me menemme kirkkoon, katsomme paheksuvasti  ilakoivia tai itkeviä lapsia, jotka häiritsevät hiljentymistämme kun emme voi keskittyä rukoukseen? Nyrpistämme nokkaamme kun haistamme takarivissä haisevan puliukon, joka on tullut lämmittelemään ja odottamaan kirkkokahvia. Meille vieraat elementit kiusaavat meitä ja emme kykene keskittymään. Mutta eikö hiljentymistä ja yksityistä rukousta voi harjoittaa aivan yksin  omassa kammiossa. Messussa voisimme liittyä lasten riemuitsevaan joukkoon, olemmehan pelastettuja varmalta kuolemalta. Yhdessä voisimme jakaa sen mitä Jumala on hiljaisuudessa puhunut.  Eikö siinä ole aihetta iloon. Miksi emme voi itkeä suureen ääneen suruamme kirkossa, jossa olisi lohduttajia. Surra niin että sali raikuu. Eikö kirkkon mahtuisi itkupotkuraivarimme, koska sielä olisi tyynnyttäjämme ja sielä saisimme rauhan. Emmekö voisi nauraa, iloita ja laulaa hyvää oloamme yhdessä, onhan jaettu ilo moninkertainen. Miksi olemme käsittäneet kaiken niin, että yhteisestä juhlasta on tullut jotain aivan muuta.  Toki ymmärrän messun rakenteen ja sen, että siellä on kaikki tähdelliset asiat huomioitu, mutta silti sen kaavamaisuus vaatii melkoista teologista ymmärtämystä, jotta ulkopuolinen voisi päästä sisään. Vakituinen messuvieras ei ehkä löydä itseään tästä tekstistä ja loukkaantuu. Se ei ole kuitenkaan tarkoitukseni. Tarkoitukseni ei ole myöskään muuttaa evenkeliumia. Tarkoitukseni on ravistella ja herättää meidät ymmärtämään, että messukin on vain aikansa lapsi, mutta ei välttämättä enää kaikkien tämän ajan ihmisten juttu.  Ehkä tarvitsemme messun rinnalle jotain uutta, jotta nouseva sukupolvi löytäisi jotain vanhaa ja ikuista.

Luterilaisen kirkon sisällä yhdeksi kipupisteeksi on noussut Pyhän Hengen toiminta ja harhaopit. Heikki kuvaa omassa blogissaan asiaa hyvin ja koska oma vastaukseni venyi hieman, niin kirjoitin kommenttini blogin muotoon.

Itse asiassa kun olen seurannut keskustelua laajemmin, niin huomaan että ongelma ei ole vain luterilainen, vaan koko hengellistä kenttää vaivaa jonkinlainen puhdasoppisuuden ähky.  Keskustelua käydään sen kustannuksella, että huomio kääntyy pois Seurakunnan kehittämisestä ja evankeliumin kovasta ytimestä eli Jeesuksen sovitustyöstä. Hyvin nopeasti vedetää esiin punainen kortti, jossa on antikristuksen kuva.  On erittäin tärkeä muistaa, että ennen kuin tuomitsemme toista, ovat meidän omat kehitelmämme opeista aina vajaita ja siksi Jumala sitoikin kaiken Raamattuun ja sen ilmoitukseen.  Aina kun opetus päätyy tuon tiukan ytimen ympärille ja vetoaa Raamatun sanaan ollaan turvallisilla vesillä.

Ongelma on se että suurelle osalle luterilaiseen kirkkoon kuuluvista jo pelkkä kielilläpuhuminen on hirveää hörhöilyä. Se oli sitä myös itselleni pitkään. Ensimmäinen kokemukseni kielillä puhumisesta oli hämmentävä. Rinteen Riku oli vierailemassa koulullamme ja oppitunnin jälkeen  hän halusi rukoilla puolestani. Tuolloin  pelkkä rukous ehdotus oli minulle odottamaton juttu. Tuo vuosia sitten tapahtunut kohtaaminen oli omituinen, sillä Riku alkoi rukoilla tai höpöttää, niinkuin sen silloin koin aivan omituisella tavalla. Se kuulosti korviini lähinnä järjettömältä pulinalta. Se oli minulle asiasta mitään tietämättömälle, itseäni kuitenkin jollain tavalla kristittynä pitävälle luterilaiselle hämmentävä kokemus.  Ensimmäinen kosketukseni kielillä puhumiseen oli  siis lähinnä kielteinen koska en tiennyt siitä mitään.

Nykyään kielillä puhuminen alkaa olla hyväksytympää niiden keskuudessa, jotka ovat aktiivisesti mukana seurakunnissa ja osallistuvat erilaisiin rukous tilaisuuksiin, mutta ne jotka käyvät vain häissä ja hautajaisissa, ovat riippuvaisia julkisesta mielipiteestä ja ovat täysin tietämättömiä siitä mitä Raamattu opettaa armolahjoista. Eikä ihme, sillä Raamatun arvovalta on murenemassa  teologienkin keskuudessa. Se on monille pelkkä arvolauseiden kokoelma ja filosofinen arvoperusta. Se ei ole enää ilmoitus elävästä Jumalasta. Kun herättäjäjuhlien puhujakorokkeelta julistetaan, että uskomme kohde ei ole Raamattu vaan Jumala, niin viestin sisältö muuttuu matkalla kuulijan suusta, kuuntelijan korvaan, muotoon Raamattu ei ole totta. Silloin Raamatusta on tullut vain kokoelma ihmisen kokemuksia Jumalasta, ei Jumalan ilmoitusta itsestään. Kun sitten saman firman nuorisosihteeri Sana-lehdessä toteaa, ettei arjen keskellä olevilla ihmisillä ole aikaa sytytellä kynttilöitä kirkoissa vaan arjen vaatimukset vie kaiken ajan, alkaa kokonaisuus hahmottua siitä missä mennään. Usko ja uskonnollisuus sekoittuvat, koska Jumalan valtakunnan olemusta ei tunneta ja ymmärretä.  Mika Nuorvan ansioksi on kuitenkin todettava että hän nostaa kristittyjen kohtaamisen arjessa oikeaan arvoon sillä me kohtaamme Kristuksen toisissamme arjen keskellä ja se osoittaa taas sen että ydin on kohdillaan ja mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen kaikkein tärkeimmästä eli armosta!

Länsimaissa Jeesuksen maailmankuvaa pidetään vanhanaikaisena eikä sovellu valistuksen lapsille. Jeesus ja Jumala kutistuvat taskuun sopivaksi kokonaisuudeksi, joka otetaan esille vain silloin kun on hankalaa. Jumalan tahdon etsiminen joka päivä ja hänen ylistämisensä ei kuulu tällaisen opetuksen mukaan tavallisen ihmisen arkeen. Suomeksi sanottuna epäuskosta on jostain syystä tullut se mitä julistetaan.

Lisäksi on tietysti hengeliset ryhmät, jotka vetävät rajan apostolisen ajan ja nykyajan välille vaikka sellaiselle ei löydy Raamatusta mitään perustetta. Heille on tärkeää säilyttää oma näkemyksensä esimerkiksi harhaoppisyytösten avulla, koska muuta tapaa ei ole. Postilloista peruskirjoista nouseva perinteinen oppi on kaikki kaikessa ja ihmisen luomat perinteet ja tavat ovat uskoa säilyttäviä rakenteita. Raamatussa ei kuitenkaan ole pistettä sille missä Pyhän Hengen toiminta ja armolahjat Hengen hedelmineen lakkasivat toimimasta ja siirryttiin pelkästään odottamaan Jeesusta. Jollain tasolla he ymmärtävät lähetyskentillä tapahtuvat ihmeet mutta ihmeet täällä Suomessa tuntuvat olevan ylivoimainen asia.

Rikkana rokassa ovat valitettavasti myös huijarit, jotka uskonnon varjolla paisuttavat kukkaroaan tai pyrkivät saamaan itselleen mainetta, kuitenkin moni on löytänyt Jeesuksen heidänkin kauttaan, sillä Pyhä Henki mahdollistaa uskon, ei toinen ihminen. Surkeaa on kuitenkin se, että osa näistä ns. evankelistoista sitovat ihmiset itseensä muodostaen suljettuja yhteisöjä, joiden ulkopuolella ei ole pelastusta ja joiden toimintaa ei saa arvostella. Toisaalta tämä auttaa kuitenkin arvioimaan toiminnan oikeallisuutta.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että ihmiset pelkäävät yhä luovuttaa elämänsä Jeesukselle Pyhässä Hengessä sillä Raamatun lupausten mukaan mikään ei ole entisensä sen jälkeen.
Tästä kaikesta on seurauksena se, että kontrasti tavallisen ihmisen ymmärtämyksen ja ja Jumalan valtakunnan sisältävän maailmankatsomuksen välillä on liian suuri. Valitettavasti moni uskova on enemmän kiinni länsimaisessa maailmankuvassa. Sama pätee moneen ns menestyspainotteiseen evankelistaan, joka painottaa rahan ja talouden merkitystä liikaa ja etsii itselleen mainetta.  Se sotkee kuvioita pahasti vaikka he olisivatkin rehellisiä. Tilanne voi johtua siitä, että seurakunnissa ei ole enää omia evankelistoja tai armolahjoja ei käytetä. Tilanteesta on tulossa globaalilla tasolla villi samalla tavalla kuin Korintissa aikoinaan. Nyt ei vain ole Paavalia laittamassa asioita järjestykseen. Paavali ei muuten kieltänyt  korintilaisia profetoimasta ja parantamasta, vaan laittoi asiat vain järjestykseen näiltä osin. Samalla tavalla hän nyt kehottaisi meitä edelleen puhumaan kielillä, profetoimaan ja parantamaan hyvässä järjestyksessä 😉

Itse pelkään sitä, että menetämme vapauden kun alamme painottaa jotain asiaa liikaa tai vastustamaan suoralta kädeltä asiota joita emme ymmärrä. Katseemme kääntyy ihmiseen Jeesuksen sijasta. Evankelikaalisuus muuttu lain alla elämiseksi ja karismaattisuus ihmeiden perässä juoksemiseksi. Kaiken pitäsi kuitenkin suuntautua toisen ihmisen hyväksi seurakunnasta käsin,  samalla evankeliumia julistaen, parantaen ja opettaen.

Olisikin hyvä, että jos luemme ja kuuntelemme toisiamme, yritäisimme löytää riveiltä ja rivien väleistä Jeesuksen ja ihmisen, eikä demoneita ja vääriä henkiä. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin kytätä toisiamme.  Jumala kutsuu meitä töihin ja olemaan maailman valo Jeesuksessa Kristuksessa.

Aihe on rassanut minua pitkää ja nyt kun kaikenkarvaiset saarnamiehet kulkevat pitkin Suomenmaata, kellä viiniopas ja kellä Taivaan  ainoat avaimet, tuntuu, että kirkon seinien natina ja nitinä vain pahenee. Kun luin reaktioita Metrolehden herättäjä-juhla uutiseen jäin miettimään mitä rippipappini, vakaa körttipappi opetti meille seurakuntanuorille uskosta ja uskossa elämisestä. Edelleen hän on se, jonka viitoittamalla tiellä olen tänäkin päivänä.

Minulla ei ole Paavo Ruotsalaisesta pahaa sanaa sanottavana ei myöskään Herännäisyydestä. Löyhkä-Paavon elämän alkutaival oli melkoista taistelua. Ainoan pojan kuolema oman kylän miesten käsissä repi miestä ja omat muistot ankarasta isästä  löi jälkensä Paavon Jumala suhteseen. Pietismin ja hengellisen murroksen ajat olivat alkaneet ja isien usko alkoi muuttua henkilökohtaiseksi uskoksi kun valistus löi läpi kansan ja perinteiset yhteiskunnan rakenteet alkoivat järkkyä. Maailmanlopun odotusta oli ilmassa. Paavosta kasvoi jotain muuta mitä isä olisi tahtonut. Paavosta tuli etsijä, joka pienestä pitäen tarttui sedältä saatuun Raamattuun. Raamattu oli kuitenkin nuorelle miehen alulle tuomion kirja eikä se päästänyt miestä irti, vaikka hän yritti olla parempi ja tehdä parannusta lähes hulluden rajoille saakka. Tuskin Telpäsniityn Lustigin seurat parannussaarnoineen helpottivat Paavon sielun tuskaa.

Kun sitten seppä Högmannin  opetus avasi Paavon silmät näkemään armon, muuttui miehen matkanteko kertaheitolla. Paavo tajusi mitä usko on. Hän ymmärsi,  että Jeesuksen sisäinen tuntemus oli  tajua siitä mitä on armo. Samalla suhteesta Jeesukseen tuli henkilökohtainen, joka ei kaivannut hurmahenkisiä, uskoa vahvistavia kokemuksia, joista hän oli saanut vain hetkellisen rauhan synnintunnon murtamaan sydämeensä. Ristin teologiasta tuli lohdutus kärsiville ihmisille.

Kun katselen ja kuuntelen herännäisyyden piiriin ilmestyneiden ns.herännäishenkisten kritiikkiä ja piikittelyä uskovaisuudesta ja ns. ratkaisukeskeisestä uskosta, en voi kuin ihmetellä miten nämä samat ihmiset pitävät esikuvanaan Paavo Ruotsalaista, joka teki uskon suhteen kovia ratkaisuja ja juurtui Jumalan sanaan ja uskoon, eikä suostunut päästämään irti. Hiihtomatka kaukaa Savosta Keski-Suomeen on ollut taistelu jonka voitti lopulta Jeesus.

Minä tiedän että 2016 Vantaan Myyrmäen valtaa todellakin uskovaiset, Jumalaan uskovat körtit eikä herännäishenkiset hipsterit. He ikävöivät armoa eivätkä uskoa sillä ne Heränneet ihmiset jotka tunnen juurtuvat Jumalan sanaan, armoon ja uskoon koska heillä ei muutakaan ole esittää Jumalan edessä. Armon he tulevat saamaan.

Körttiläisyys ei avaudu minulle kevyenä virsiä ja viiniä iltana vaan tietoisuutena siitä että ihminen tarvitsee elävän Jumalan sanaa ja elävän vapahtavan Jeesuksen sisäistä tuntemista joka antaa minulle armahduksensa aina kun käännyn hänen puoleensa.

En ole körtti, enkä ehkä enää edes evankeelinen ja vielä vähemmän körttihenkinen, mitä luojaparatkoon se tarkoittaakin, vaan olen Jeesuksen opetuslapsi, joka lapsellisesti uskoo ja on tullut tuntemaan Jeesuksen sisäisesti samalla tavalla kuin Paavo. Se että nautin ylistää Jumalaa ja rukoilen sairaidenpuolesta on luultavasti kaukana Telpäsniityn jälkeisten maailmanlopuntunnelmien hurmahenkisyydestä. Olen ratkaissut elämäni samalla tavalla kuin Paavo ja en päästä irti raamaatustani vaan uskon sen sanaan silloinkin kun omat tunteeni heittävät häränpyllyä

Minä kaipaan niiden Etelä-Pohjalaisten vakaiden körttipappien lyhyitä,ytimekkäitä puheita ja vanhojen naisten viisita sanoja. Kirkkomme ei kaipaa hipstereitä ja riidankylväjiä vaan ymmärtämystä, pitkämielisyyttä ja rakkautta joka sulkee sisälleen kaikki Kirkon jäsenet herätysliiketaustaan katsomatta. On vähän korni toive, toivoa kirkon sisälle yhteiskristillisyyttä jäsenten kesken, mutta olemme jo tilanteessa, että juuri sitä toivon. Monet uskovat ovat löytäneet yhteyden Luterilaisen kirkon ulkopuolella oleviin uskoviin.

Täällä maalla seurakunnissa me maallikot teemme töitä yhdessä kaikkien kanssa ja keskitymme evankeliumiin ja Jeesukseen. Aikaa ja tarvetta ei ole pohtia kunkin syntisen synnin laatua tai suuntautuneisuutta vaan energia kuluu Jeesuksen tahdon toteuttamiseen. Olisi hyvä kun tutustuisimme toistemme tapaan uskoa ja olla Jumalan kasvojen edessä ennenkuin alamme arvioimaan. Suosittelen menemään niin körttiseuroihin kuin myös karismaattisiin ylistystilaisuuksiin ja tutkimaan millä sykkeellä sielä olevat ihmiset elävät. Se vaatii ripauksen luottamusta Jumalan toimintaan, ei muuta! Kannattaa katsoa sitä mitä ihmiset saavat itselleen eikä aina sitä miltä itsestä tuntuu. Ehkä minäkin joskus opin ymmärtämään mitä on körttihenkisyys, körttiläisyys on ollut tuttua jo nuoruudesta.

On tajuttava että mikään meidän ihmisten luoma oppirakenelma ei tule kestämään Jumalan tarkastelussa. jos näin olisi mihin me Jeesusta tarvittaisiin. Jeesuksen armon varaan joudun heittäytymään tämän sepustukseni kanssa.

Hyvin sekalaisin tuntemuksin olen lukenut keskusteluja viime päivinä eri tahoilla siitä, miten meidän pitäsi kertoa ja julistaa Jeesuksesta Kristuksesta. Jeesuksen seuraajat käyvät sanallista sotaa ja muodostaen jälleen puolueita ja kehuen omia esikuviaan ja vähätellen toisten sanomisia. Traagista ja surullista, sillä näin suuri valehtelija tahtoo, että toimimme, hän haluaa estää meitä näkemästä asioiden tärkeysjärjestyksen ja kylvää hajaannusta. Katseet  kääntyvät pois Kristuksesta ja eksytys käynnistyy. Eksytystä on ennenkaikkea seurakunnan hajoaminen, ei niinkään ihmisen opetus, joka yrittää vajavaisella tavalla ymmärtää, kuvata ja julistaa Jumalan voiman mahtavuutta omalla vajavaisella ymmärtämyksellään. Toki tietoista eksytystäkin on olemassa. Tässä tapauksessa  on eksytyksessä Suomen pieni siioni, joka hukkaa energiaansa riitelyyn. En todellakaan tarkoita sillä sitä, että ei saisi arvioida tai puolustaa jonkun opetusta, en todellakaan, vaan sitä että sielunvihollinen iloitsee jokaisesta agressiosta, joka syntyy Kristuksen ruumiin sisälle.

Otsikkoni viittaa tietenkin opetukseen jota David Herzog antaa kiertäessään Suomea. En ota kantaa sen syvemmin, mutta hän puhuu paljon ja pohjaa opetustaan omiin kokemuksiinsa Jumalan läsnäolosta, tulkiten samalla Raamattua niiden pohjalta. On äärimmäisen vaikea lähteä arviomaan toisen näkyjä tai kokemuksia. Raamatun valossa voimme tutkia hänen puheitansa ja todeta niistä asioita. Mutta lopultakin arvioitavaksi jää se, mitä tuo kierros Suomessa jättää jälkeensä. Pelkään pahoin, että yksi perintö tulee olemaan syvä haava uskovien keskuuteen. Haavat kyllä parantuvat, mutta jokainen tietää, että arpia tahtoo kutittaa tämän tästä.

Mitä sitten on kirkkaudesta kirkkauteen. Tuo ilmaisu tuntuu olevan yksi kompastuskivi. Oman ymmärrykseni mukaan Jeesus opetti että Jumalan valtakunta on tullut hänessä lähelle, hän lähti täältä Jumalan kirkkauteen ja lähetti Pyhän Hengen meille kirkastamaan Kristusta ja syntien sovitusta. Me olemme Kristuksen ruumis ja meidän päämme, Jeesus on Taivaallisen isän sylissä, Taivaan kirkkaudessa. Kirkkaus edustaa Raamatussa puhtautta ja Jumalan tulta.  Mooses ei suoraa katsekontaktia Jumalaan kestänyt vaan hän joutui olemaan Jumalan läsnäolossa kasvot pois käännettynä.

Me saamme pukeutua tuohon kirkkauden asuun Jeesuksen sovintoveren kautta, joka takaa jokaiselle häneen uskovaan opetuslapseuden ja täyden perintöoikeuden siihen Jeesus mitä meille voitti kuolemassaan. Jumalan valtakunta tulee jokaisessa uskovassa tämän takia maailmaa lähelle. Jumalan kirkkautta on siis jokaisessa Jeesukseen uskovassa. Siinä ei ole välimuotoja tai aste-eroja, tasoista puhumattakaan. Sen sijaan olemme uskon taipaleella jokainen eri kohdalla menossa. Ymmärryksemme ja kutsumme ovat erilaisia siksi myös armolahjat ovat erilaisia, joku puhuu myös voitelusta, mutta meille luterilaisille käsitteenä se on hieman vieras vielä.

Olemme myös kilvoittelijoina erilaisia, sillä joku kestävä maratoonari ja taas joku räjähtävä spritteri, joka hetken kamppailun jälkeen väsyy ja tarvitsee lepoa. Joku on sohvaperuna, joka tarvitsisi kipeästi lisää voimaa ja viisautta. Joku hapuilee jatkuvasti uskonsa kanssa ja etsii yhteyttä. Kaikki kuitenkin yhtä Kristuksessa, jos he hänet tunnustavat Herrakseen ja ovat hänelle antaneet elämänsä. Tämän asian tulee olla keskiössä armon kokemuksen kanssa.

Armo on kertakaikkinen asia ja on olemassa vain yksi ansio ihmisen hyväksi Jumalan kasvojen edessä ja sekin on Jeesuksen ansaitsema. Kaikki muu on kehällistä, joko Jeesusta lähelle tuovaa tai Armosta syntyvää ja Pyhän Hengen kirkastamaa. Mikään ei voi mennä Raamatun ohi tai yli, olipa Raamattu näkemys ihmisellä millainen tahansa.

Jeesus meni köyhien ja sairaiden luo parantaen ja antaen lohtua heidän elämäänsä. Kaikella tavalla hänen toimintansa oli radikaalia suhteessa sen aikaiseen yhteiskuntaan. Tämän perinnön hän jätti opetuslapsilleen, siis  myös meille ja se on aivan yhtä radikaalia nyt kuin silloin. Jeesus toimii meidän kauttamme tuoden kirkkauden muiden hyljeksimien arkeen, jossa pienikin valo ajaa pimeyden voimat pois. Pienikin hyvä on siellä monikertaista verrattuna siihen mitä se on yltäkylläisyyden keskellä eläville.

Näin toimien,   Jumala antaa siunauksen  ja sitä kautta alkaa herätys, joka syttyy ja syntyy Pyhän Hengen voimasta ja rakkaudesta. Matkasaarnaajia tulee ja menee mutta tärkeintä olisi että jokaiselta paikkakunnalta nousee omat Jeesuksen seuraajat, jotka alkavat kysellä omien armolahjojensa perään, asettaen ne seurakunnan käyttöön ja palvelukseen.