Muutama päivä sitten istuin tapani mukaan, kotialttarini, keittiön pöydän ääressä katsellen taivasta, syysväreihin pukeutuvaa pientä puutarhaani ja sen takaista metsikköä. Jostain mieleni sopukoista nousivat sanat:” Minulla on elämä suojeltavana”. Ajatukseni alkoivat punoa hengellistä sisältöä noille sanoille, mutta sitten muistin.

Olin saanut lahjaksi pienehkön runokirjan jonka nimenä on ”Minulla on elämä suojeltavana”. Muistin kannen kuvan jossa on perhonen siipi teipattuna, siipirikkoinen perhonen. Runot kirjaan on kirjoittanut 18 vuoden ikäisenä polioon sairastunut Irja Haapiainen. Olen runot lukenut joskus ehkä -80 luvun lopulla ensimmäisen kerran. Nyt etsin kirjan uudelleen esiin kätköistäni.

Irja on sairastunut samana vuonna (1950) kuin minäkin ja vammautunut vaikeasti. Hän sairastui 18 vuoden iässä. Yleensähän lapsihalvaukseen sairastuivat lapset pieninä, kuten minäkin, mutta joskus aikuisetkin. Siitäkö johtui että lapsihalvauksesta alettiin puhua poliona, vai siitä että lopulta löytyi poliovirus maailmanlaajuisen epidemian aiheuttajaksi. Irjaa en  tunne henkilökohtaisesti, mutta olemme saman Polioinvalidit yhdistyksen jäseniä. Sain sitä kautta tietoa hänestä ja luvan julkaista muutaman runon. Runot koskettivat minua syvästi, nyt,  kun olen jo vanhempi ja istun itsekin pyörätuolissa.

Ennen runokirjaa tai yhtään runoa, minulle tulivat ajatuksiini muutama itselleni tärkeä raamatunlause tuosta suojeltavasta elämästä. Sanalaskut 4:23 ” Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” Psalmista 27:14 ”Odota herraa, ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi”..

Jumalan kunniaksi ja tähän maailman aikaan rohkaisuksi voisi vielä lukea psalmin 19. Jokainen Hengestä syntynyt ymmärtää kuinka vaikeaa aikaa elämme, ja kuinka meidän tulee hengen elämää itsessämme suojella! Elämä kaikkineen ei ole koskaan ollutkaan ilman vaikeuksia, sen jälkeen kun syntiinlankeemuksessa menetimme läheisen yhteytemme Häneen, joka kaiken loi, joka ihmisen kanssa käyskenteli ja puhui Paratiisissa. Mutta Ihanasti lauletaan psalmissa 19 vastapainona ihmisen onnettomuudelle.

” Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo Hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän on tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa. Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon…” Psalmi jatkuu, mutta runojen vuoksi jätän tähän. Sanon vaan että kun minä katselen Jumalan taivasta ja kaikkea minkä Hän on tehnyt, niin ihmettelen, mikä on ihminen että sinä häntä muistat!?

Ja kuitenkin kerran Hän luo kaiken uudeksi, kaiken! Hän pyyhkii kaikkien, jotka Häneen turvaavat, kaikki kyyneleet kerran tulevassa valtakunnassaan. Nekin jotka aiheutuvat ihmisten ymmärtämättömyydestä tässä maailmassa. Jeesus Kristus on maailman Valo ja Vapahtajamme, oikeudenmukainen ja armosta rikas. Hän on Tie, Totuus ja Elämä, sitä joka hänen tykönsä tulee, Hän ei heitä ulos.

Irja Haapiaisella on, niin kuin monella muullakin vammaisella, kipeitä kokemuksia kohtelusta jota monetkin ”hurskaat” ovat häneen kohdistaneet. Näissä asioissa jopa jumalattomatkin saattavat olla armeliaampia kuin jumaliset. Näistäkin, hän runoissaan kirjoittaa ja oli huolissaan kuinka minä hänestä kirjoitan. Tuomitsenko?

Kuinka voisin, olen syntinen ja parantumaton vammastani. Emme ole itse voineet valita terveyttä tai sairautta. Kaikki, mikä tässä maailmassa on tuottanut murhetta ja kipua tosin on, syntiinlankeemuksen seurausta, mutta jos meitä Jumala rankaisisi syntisyytemme mukaan, kukaan meistä ei edes eläisi. Mutta Hän tuli itse Pojassaan meidät synneistä vapauttamaan!

Meitä rakastaa Kaikkivaltias Jumala, Isä ja Poika, joka lahjoittaa meille ikuisen elämän vuodattamalla Pyhän Henkensä meidän sydämiimme, uudistaen meidät omaksi kuvakseen niin kuin alussa oli ja tulee lopussakin olemaan kun käännymme Hänen puoleensa kaikissa vaivoissamme, vaikka emme tässä ajassa parantuisikaan.

”Riisun ryysyt yltäni,/ poljen ne jalkoihini, seison edessäsi ja sanon:/ ”Tässä minä olen.”
Minä astun askeleen /Sinua kohti,/ kumarran pääni ja sanon:/ ”Palvelijasi.”
Sinä annat minulle/kunnon arkivaatteet,/panet kätesi päälleni/ ja sanot: ”Mene!”
Ja minä menen/kaikkeen maailmaan/ja sanon kaikille ihmisille/hyviä sanoja
Sinusta, Korkein,/minun Herrani,/ jonka eteen voi mennä/sellaisena kuin on.

Porttien lukot avataan./Minä käyn sisään/ja minä käyn ulos./Aurinko paistaa porttien saranoihin/eikä muuria enää ole.
Pilvet kulkevat pois.

Kiitos Irja Haapiaiselle!
Herramme Jeesus Kristus siunatkoon ja varjelkoon sinua!

Eilen illalla auringonlaskun kummallakin puolella kiertelin kameran kanssa Raision hautausmaalla. Bongailin enkeleitä, mutta kameran etsimeen osui myös muutama muu mönkiäinen. Ilta pimeni ja lisäilin valotusaikaa, lopulta piti käyttää taskuun unohtunutta otsalamppua.

Äkkiä huomasin olevani kalmiston sellaisessa osassa, jossa oli vain lasten hautoja. Haudat näyttivät olevan muutaman vuosikymmenen takaa. Nyt he olisivat aikuisia. Näilläkin haudoilla enkelit vahtivat tai nojailivat käsiinsä.

Hetken kävelin hyvin hiljaa.

Tänään vaelsin reppu selässä mutkan kautta kauppaan. Hiekkatielle kääntyi traktori, jonka perässä oli kylvökone. On syysviljan kylvämisen aika. Ensi kesän viljan. Pellon laidassa seisoskeli pörröpää. Valokuvasin sen.

Kotona tein jotain väärin tietokoneella. Enkelikuvat katosivat. Ja muut mönkiäiset myös. Pörröpää jäi.

Lähteellä kohtasi kolme kulkijaa. He olivat saapuneet kukin eri polkua. Lähteen äärellä oli myös nuotiopaikka ja laavu. Oivallinen paikka levähtää.
Laavun reunalla istuikin jo hetken huilinut eränkävijä. Hänen kasvoillaan näytti viipyvän uteliaisuus. Ei silmiinpistävästi, mutta vakaasti odottava uteliaisuus.

Kolme kulkijaa lähteellä ottivat kukin juomapullonsa esiin.
Ensimmäinen työnsi rivakasti pullon pinnan alle ja nosti sen samantien huulilleen. Nääntynyt kulkija kuitenkin sylki veden samantien sammaleeseen ja kääntyi irvistäen poispäin.
Toinen kohautti olkiaan ja otti repun kyljessä roikkuneen kuksansa ja ammensi janoisena lähteestä. Ihan tyytyväiseltä ei näyttänyt hänkään. Hiekka rahisi hampaissa kuin hiekkamyrskyn jäljiltä.
Kolmas katseli hieman epäillen lähteen pintaa. Se oli niin kauniin ja raikkaan näköinen, kirkas lähde. Miksi nuo muut kulkijat saivat huonoa vettä? Hän kääntyi reppuaan kohti, muttei löytänyt vesipulloa. Narru jossa kuksa oli roikkunut näytti orvolta katkenneine säikeineen. Eipä auttanut muu kuin käydä lähteen äärelle polvilleen ja ryystää suoraan siitä. Ja voi ihanuutta! Kirkas vesi maistui vielä paremmalta kuin näytti. Helpottava virvoitus tuntui koko ruumiissa.
Kolmas kulkija kääntyi kahden edellisen puoleen ilo silmissään. Mutta näistä näkyi enää kiirehtivät selät.
Laavun äärellä istunut mies kaivoi oman kuksansa esiin, oikaisi selkänsä ja asteli lähteelle. ”En ollut kovin janoinen saapuessani ja ajattelin odottaa tovin”, hän virkkoi. ”Ensimmäisen kulkijan jäljiltä en olisi viitsinyt lähteelle käydä. Kovin oli happaman näköinen ilme. Toisen kulkijan kohdalla mietin liekö kuksan pohjassa ollut hiekkaa, jota tämä ei hätäpäissään huomannut. Ja sinun kirkas ilmeesi varmisti, että onpa juomisen arvoista sittenkin tämän lähteen vesi. Puhdistettu astia vain pinnan alle…”
Kolmas kulkija huikkasi vielä hymyn olkansa yli kiirehtiessään kahden muun kulkijan perään: ”Huhuu, tulkaapa takaisin, hyvää on vesi, astioissa vain taisi kitkeryyttä ja hiekkaa… Huhuu”

Ja tulivathan nuo, hämmästellen. Ensimmäinen nosti lähteestä vettä ja ravisti rivakasti pulloaan, ylösalaisin ja sivuttain. Johan alkoi astia puhdistua. Toinen pyyhki kuksansa sisäpuolen huolella. Ja kiittelivät molemmat. ”Miten sitä niin hätäinen tuli oltua, ettei ottanut selvää. Pitkä taipaleen väsymys oli turruttanut harkinnan. Vesihän on mitä parhainta, niin hyvää että elämä taas voittaa.”
Ja niin istuivat eränkävijä ja kolme kulkijaa nuotion loisteessa, kunnes liekit taipuivat hiilloksen sisään. Elämää oli jaettu, kukin polkunsa vaiheita, kuka hitaammin hymähdellen, kuka vuolaammin kertoillen. Hyvin erilaisia olivat nuo kaikki neljä. Mutta tiesivät kaikki mistä aamulla kannattaa janonsa sammuttaa.

On pakko tunnustaa että mietin ”tuhannesti” voinko tuollaista otsikkoa laittaa ja siitä vielä jotain yrittää sanoakin, minä joka en ole kummoinenkaan? Kuitenkin kun olen ”Jumalan armosta sellainen, kuin olen” suuren esikuvani, itsestään käyttämien sanojensa, mukaan niin kirjoitan, kaiken uhallakin, sisimpäni tarpeen ulos.

Olen vuosikymmenten ajan joutunut huomaamaan kuinka, varsinkin uskon sisarten käsitys Paavalista, on kovasti toisenlainen kuin itselläni, Nyt kun minusta on tulossa vähän iäkkäämpi niin en enää kaikkea niin herkästi suodata.

Mietin kuinka todella paljon meiltä puuttuisi aivan olennaista tietoa, ilman Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä Raamatussa. Usein tuntuu siltä että häntä luetaan pinnallisesti ja valmiiden asenteiden mukaan.

Kun itse hänestä, ja häntä luen, näen kuinka valtavasti häntä vastustettiin jo elinaikanaan. Kuinka paljon hän fyysisestikin kärsi sanomansa tähden,  ja ennen kaikkea, kuinka suuri ase hänestä Jumalan käytössä tuli. Jokaisen, joka Paavalin kirjeitä lukee, tulisi nähdä kuinka Kristus keskeinen hänkin on! Johannesta ja evankeliumiaan pidetään, kai, Kristuskeskeisyydessään ehkä suurimpana, mutta Paavali on niin verta ja lihaa kaikessa olemisessaan että se on minua ainakin kovin lähellä. Tunnen rakastavani häntä.

Itkuiikkana en kunnolla saa palaa kurkustani alas kun lue Apostolien teoista esim. sen lukua 24 jossa Paavali puolustautuu Felixin edessä syytöksistä joita  hänestä on esitetty. Jakeesta 11 eteenpäin, muutama jae tässä:

”Siitä kun tulin Jerusalemiin rukoilemaan, ei ole enempää kuin kaksitoista päivää – tämän voit itse tarkistaa. Minun ei ole havaittu väittelevän kenenkään kanssa eikä  kiihottavan kansaa, ei temppelissä, ei synagogissa eikä kaupungilla. Liioin  eivät nämä miehet voi edessäsi näyttää toteen sitä, mistä he nyt minua syyttävät. Mutta sen minä sinulle tunnustan, että kuljen sitä tietä jota he sanovat lahkoksi (että minä sitä tietä vaeltaen vk.) näin palvelen isieni Jumalaa: kaiken sen, mitä laissa ja profeettojen kirjoissa sanotaan, minä uskon.” 

Minä uskon, että ken alkaa Paavalin elämää Apostolien teoista lukea, ei malta lukemaansa jättää.

Toisessa kirjeessään korinttilaisille Paavali luvussa 4 kirjoittaa kirkkauden toivosta. ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetken kestävä ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren ikuisen kirkkauden.”

 Viidennessä luvussa hän kirjoittaa elämästä Kristittynä tässä maailmassa ja kuudennessa mm. vaikeuksien kestämisestä.

En tiedä ketään muuta ihmistä jolla olisi niin paljon aihetta/perustetta näistä kirjoittaa, kuin oli Paavalilla. Hänellä oli, ennen kuin tuli käännytetyksi Kristuksen palvelemiseen, kaikkea mahdollista maallista kunniaa ja asema ihmisten silmissä ja arvomaailmassa, mutta kun Herran kirkkaus hänet pysäytti hän menetti kaiken mitä hänellä oli. Ja kuitenkin hän todisti väkevästi kuinka sen, minkä kääntymisessään menetti, luki roskaksi, tuon ylen kalliin, Jeesuksen Kristuksen tuntemisen rinnalla!

Tästä on riipaisevan sydämellistä tekstiä myös 1 Tess. 2 luvussa.

Ja lopuksi. Tässä maailman ajassa ei ole käynyt yksikään Raamatun teksti turhaksi tai vanhaksi, ei yksikään! Jos olet alkanut lukea esim. tätä ensimmäistä kirjettä tessalonikalaisille, älä jätä kesken lue loppuun asti, korostan 4 luvun jakeita 3-8 ja edelleen rohkaisuksi luku 5 josta muutama jae:

”Mutta te, ystävät, ette elä pimeydessä, eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas. Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle. Emme siis saa nukkua niin kuin muut, vaan meidän on valvottava ja pysyttävä raittiina. Ne jotka nukkuvat, nukkuvat yöllä, ne jotka juovat, ovat juovuksissa yöllä. Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo. Jumala ei tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan , vaan että pelastuisimme Jeesuksen Kristuksen tullessa.”

”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on hyvää, pysykää erossa kaikesta pahasta. Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.

”Kun tummuvat illan varjot ja aurinko vaipuu pois, niin tuntuu kuin Hengen siivet, mun kauaksi viedä vois. On kaikki niin tyyntä silloin, kuin kaukana maailma ois.
Käy henkeni taivaan tietä, käy portille kirkkauden. Ja on niin kuin kolkuttaisi se pyytäen rukoillen ”Oi, täytä, nyt taivaan Herra, jo kaipaus sydämen”.
On vierellä korpi kolkko, niin musta on polku maan. Siis luokseni kallis Herra käy henkeni kaipaamaan. Vain sieltä mä valkeutta ja sieluuni voimaa saan.
Kun tummuvat illan varjot, on aamua sielussain. Kun Henkeni Herran kohtaa, se ompi jo autuuttain. Näin siunaus sielun täyttää, on tyyntä ja rauhaa vain.”

Tänä aamuna, uutisia seuratessani, luin ja näin jotain mitä en olisi tahtonut. Kaksi pappia, naisen ja miehen, puhumassa siitä kuinka he alkavat heti maallisen lain tultua voimaan, vastoin piispojen lausuntoa homojen vihkimisestä kirkossa, heitä vihkimään. Tuli sydämestäni huokaus, Herra armahda, taas jälleen kerran ihminen ei tiedä mitä tekee.

Ennen kuin jatkan, sanon etten tahtoisi tähän asiaan edes puuttua mutta…

Eräänä päivänä tytär sanoi:” voi, jospa ensimmäiset ihmiset olisivat ymmärtäneet mitä tekivät!” –  Niin, jospa ihmiset tietäisivät, ymmärtäisivät ja – uskoisivat! En kirjoita tuomitakseni vaan toivomalla että rukoiltaisiin entistä vakavammin, myös noiden kahden papin puolesta, että Pyhä Sana, Pyhä Herran Henki, saisi valaista heitäkin heidän omaksi parhaakseen. Ihminenhän ei voi itseään muuttaa, mutta Jumala tahtoo ja voi!

Vanhaa testamenttia useat karttavat ja pitävät sitä raakana kirjana. On kuitenkin välttämätöntä tietää mitä siellä kirjoitetaan Jumalasta, kaiken luomakunnan alusta ja  ihmisestä, ennen ja jälkeen syntiinlankeemuksen. Tuohon aamuiseen uutiseen voisi lukea vaikka 1Kun 12:26-32/ 1Kun. 16:30-33. Ihmiskunnan alku kun on jatkuvaa lankeamista ja epäjumalien palvontaa. –  Mutta myös Jumalan puhetta profeettojensa kautta, kuten jatkossa Elian.

Noihin aamun pappeihin  ja muihinkin mennäkseni, mietin kuinka samanlaisina ihmiset ovat pysyneet. Kuinka tärkeää ihmisille on ihmiskunnia! Tulla hyväksytyksi ja pyrkiä miellyttämään ihmistä enemmän kuin Jumalaa, Hänen sanaansa ja tahtoaan vähätellen. Noissa luvuissa kun kerrotaan että Jerobeam otti ja vihki papeiksi ketä tahansa, Jumalan säädöksien vastaisesti. Ja mitä siitä seurasi.?

Miksi tämän päivän papit pyrkivät virkaan elleivät tahdo noudattaa Jumalan säädöksiä? Jotka kuitenkin koituisivat ihmiskunnan hyväksi. Jumala ei siunaa syntiä, mutta armahtaa syntistä ihmistä kun tämä nöyrtyy Hänen edessään ja tekee parannusta.

Ajattelen Jumalan rakkautta. Ajattelen kuinka kaikki muuttui toiseksi kuin oli tarkoitus, tuossa kauheassa alun syntiinlankeemuksessa. Ihminen langetessaan tuotti vahingon ennen kaikkea itselleen, mutta myös kaikelle kauniille ja hyvälle jonka Jumala oli luonut. Voin kuvitella kuinka Jumalaan sattui, vaikka, Hän olikin jo valmistanut luomakunnalleen pelastuksen mahdollisuuden Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Ajattelen kaikkia meitä joiden Jumala suhde katkesi samalla kuin Eevan ja Aadamin.  Joiden sydän ja elämä särkyi tuon lankeemuksen seurauksena. Ajattelen niitä, jotka joutuvat kaikkein kovimpiin koettelemuksiin ja ruumiillisiin kärsimyksiin kaikkina aikoina.
Ja niitä, jotka tänään elämänsä taakan alla uupuvat loppuun. Niitä, jotka joutuvat kidutetuiksi ja jättämään kotinsa, luopumaan lapsistaan, tai joilla ei meidän talvessamme ole kattoa päänsä päälle. Ajattelen vaimoja, joiden mies on väkivaltainen ja yksinäisiä, joita ei kukaan kosketa eikä katso hellästi rakastaen. Niitä joille ei kukaan sano helliä sanoja.

Niin paljon on rikkinäisiä sydämiä, itkeviä, vertavuotavia. Voi, kunpa ihmiset ymmärtäisivät!

Jaksaako ihmistä lohduttaa suurimmassa tuskassa että Jumala itse korjaa kerran pois kaikki kyyneleet, kivut, ja särkymiset. Parantaa sydänten haavat, hoitaa pois ikävän, väsymyksen ja yksinäisyyden? Tässä kohtaa minua liikuttaa sydäntäni ja koko ihmisyyttäni myöten Jeesus ristillä. Eikö siinä Jumalan sydän särkynyt meidän puolestamme?! Jeesus kuoli kun Hänen sydämensä pakahtui.

Meidän tähtemme, minun ja sinun. Eikö olisi aika ottaa Jumalan Sana vakavasti ja tehdä parannusta kuolleista teoista?

”Särjetyt sydämet korjaa Oi Herra, paranna haavat haavoitetun. Veresi kallis lääkkeeksi anna, haavoihin sielun ahdistetun…Oi, Jeesus Kristus lunastajamme, luoksesi kerran tulla mun suo! Autuain joukkoon, pyhien seuraan. Taivaiseen kotiin, istuimes luo!”

Herra! Älä ota pois Pyhää Henkeäsi sillä ”Kenen tykö me menisimme, Sinulla yksin on Elämän Sanat”! Herra, Sinulle kiitos, Ylistys ja Kunnia, iankaikkisesti, aamen!

Blogi on hetken lapsi. Jostain tulee kipinä ja sytyttää ajatuksen ja se on saatava kirjalliseen muotoon. Kristillinen blogi haluaa ehkä myös vaikuttaa tai ainakin selventää kirjoittajalle itselleen jotain ja siinä samalla myös lukijalleen. Usein vastuu blogin viestin ymmärtämisestä jää lopultakin lukijalle sikäli mikäli sillä edes on mitään viestiä. Usein nimittäin käy niin että tulkinta blogista tehdään rivien välistä. Oletetaan kirjoittajan kuuluvan johonkin tiettyyn viiteryhmään ja luetaan teksti sitä taustaa vasten. Näin tekstistä löydetään asioita joita sielä ei ole.

Myös sanat ja niiden merkityksiä on kovin helppo tulkita väärin. Tulee mieleen vitsi Lapin miehestä, joka päätti hiihtoretkellä tehdä hieman  jäynää ”etelän varikselle” ja hiihdättää kaveri väsyksiin. Niin sitten hiidettiin kipakasti tunturin kuvetta ylös Lapin mies edellä. Melkoinen puuskutus alkoikin kuulua takaa ja siksi olikin yllätys, kun sieltä kuului pyyntö, että huilataan vähän, niinpä pohjoisen poika lisää sitten vauhtia. Pian kuuluu taas sama pyyntö ja vauhti kasvaa. Tunturin päällä pyyntö on muuttut jo käskyksi ja siinä vaiheessa Lapin mies uupuu hankeen. Kotonaan mies ihmettelee vaimolleen, että oli se kova hiihtäjä kun koko ajan piti huilata vauhtia lissää. Lapissa kun suksi huilaa silloin kun vauhti on kova.

Hengellinen viiteryhmä määrittelee usein sen mikä on mielestämme hyvää puhetta tai tekstiä. Hyväkin opetus tuntuu huonolta, jos sieltä puuttuu meille tärkeitä singnaaleja ja taas toisin päin jos oikeat termit ovat paikallaan saa puhe tai kirjoitus olla mitä sattuu ja silti koemme sen hyväksi. Kuuntelemme ja luemme sen miten asia sanotaan eikä mitä sanotaan

Blogi ei ole opinkappale eikä minusta edes teologiaa. Sen pohjalta ei pitäsi lähteä keskustelemaan mitään muuta kuin mistä on kirjoitettu, koska sellainen vaatii tulkintaa ja tulkinta taas vaatii sen, että tuntee kirjoittajan. Vieläpä kohtuulisen hyvin.

Ja taas, voin kirjoittaa tässäkin vain omasta puolestani. Joku toinen bloggaa eri lähtökohdista ja se on hänen oikeutensa.

Minun kontekstini on Luterilainen, en ole helluntailainen vaikka liikun sujuvasti siinäkin ympäristössä. En ole vapaakirkollinen, vaikka voisin itseni nähdä sellaisena. Hengellinen pesäni on evankeelisuus ja sen tuulet hulmuttavat hiuksiani yhä, vaikka olenkin ilmeisen pesäjättöinen. Etelä-Pohjanmaan körttiläisyys on jättänyt sieluuni kotiseutuni ystävieni kautta pysyvän jäljen ja Jonas Lagus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nykyisen asemapaikkani kautta. Mutta kaiken tämän keskellä on Jeesus ja vain se merkitsee. Siksi toivon että Hän olisi aina läsnä teksteissäni vaikka en sitä sanoisikaan joka kerta.

Pari päivää sitten kirjoitin ystävälle, uskon sisarelle että olen jo useampaan kertaan ajatellut lopettavani blogikirjoitteluni, mutta minkä teen kun kuitenkin tekee mieli kirjoittaa? Kerroin että nytkin aiheenani väikkyy teksti kiitollisuudesta, ikään kuin jatkona ja sisarena tuolle Ilolle.

Joku ystävällinen sielu 🙂 nostaa vanhoja kirjoituksiani tänne blogikenttään, niitä on ollut nyt pienellä ajalla jo neljä. Yhtä nopeasti kuin ne tulevat, ne myös menevät, ainoa joka pysyy on nimi Heikki Hilvo 😉 ?

Kaksi viimeisintä vanhoista teksteistäni ovat nimeltään ”Runot kertovat (24.08/13) ja ”Jumalan Sanan ihanuus” (5.2/13). Hän joka näitä tuo esiin, osaa valita jyvät akanoista koska tekstejä on jo melkoisesti. Tämä on sekä ilahduttanut mieltäni, että ollut hyväksi. Olen voinut vertailla kuinka paljon jo itseäni toistan, en ole näitä mitenkään itselleni tallentanut, kuin muutamia. Ja toistanhan minä, en osaa olla kukaan muu kuin olen.

Ehkä minulla on vain yksi tärkeä asia ylitse muiden, johon kuitenkin sisältyy kaikki muukin mikä minulle on elämää. Jumalan Sana, luomakunta ja seurakunta.

Sanaa kuuntelen radiosta, omalla kappelillani, katselen Tv:stä ja netistä. Usein sunnuntaisin useammankin lähetyksen. Viime sunnuntaina, eli eilen 21.8-16 kuuntelin radio Jumalan palveluksen joka tuli Kouvolasta saarnaajana kappalainen Lasse Karppela. En tiedä saako noita mistään uusintoina, mutta voi kun saisi! Tämä oli yksi parhaista puheista joita olen koskaan kuullut, niin yksinkertainen, koskettava ja murtava! Hän vain luki erään tarinan eikä lisännyt siihen mitään, mutta tarina oli vertaansa vailla, en pysty sitä kopioimaan, se menisi pilalle.

Sen jälkeen lähdimme tyttären kanssa kappelillemme joka aloitti syyskautensa. Olin ollut koko kesän noiden eri kanavilta tulevien ohjelmien varassa ja tunsin itseni nääntyneeksi ystävien tapaamisten puutteesta, ehtoollisen vieton puuttumisesta ja kappelin kaikesta muustakin hengellisestä annista. Kuinka valtavan hyvä olikaan istua taas omalla paikallaan ja vain ottaa vastaan!

Kaikki oli niin hyvää!! Sydämeni täytti kiitollisuus Jumalaa ja hänen palvelijoitaan kohtaan. Olin täynnä kiitollisuutta ja onnea.

Aiheena oli lähimmäinen, ja lopuksi kirkkokahvit. Emme ollenkaan aina näille kahveille jää, mutta nyt ajattelimme ottaa osaa juhlaan. Kävi kuitenkin niin että istuin melko pitkään yksin pitkän pöydän ääressä, tytär oli jonottamassa tarjolla olevaa. Näin kuinka vakiokävijät hakeutuivat omiin tuttuihin porukoihinsa ja tunsin oloni vähän oudoksi, mutta ymmärsin heitä. Sitten tuli kaksi vanhempaa, tuntematonta, naista samaan pöytään ja muutama sana vaihdettiin. Tytärkin tuli vesilasien kanssa ja sitten!

Rovastimme, jonka saarnoja en ole paljoa kuullut ja jonka vain ulkonäöltä tunnen, lähestyi sitä viimeistä pöytää jossa istuimme. Vierastin vähän, mutta hän oli oikein ”mukava” ihminen. Olisin keskustellut kanssaan pidempäänkin, mutta en ollut ainoa jolla oli hänelle asiaa. Minua liikutti kun lähdin. Ajattelin että rovasti taisi/taitaa elää niin kuin saarnaa. Ei hän hakenut sellaista paikkaa jossa oli paljon ihmisiä ja seurakunnan aktiiveja, pappeja ym. merkittäviä henkilöitä 🙂 vaan tuli siihen missä oli kolme iäkästä naista joista yksi erilainen ja olihan siinä vielä tyttärenikin. Tunsin sekä haikeutta että iloa ja kiitollisuutta, myös hämmennystä.

Käväisimme sitten vielä toisen kunnan puolella ennen kotiin tuloa ja juhla jatkui. One Wayn ohjelmat tulevat nykyään sunnuntai iltaisin ja nyt ohjelmassa oli nauhoitus jostakin tilaisuudesta jossa puhui Leif Nummela. Väkevästi puhui! Totta puhui! Tuo tallenne ei ollut vielä löydettävissä, joten linkkiä en voi antaa tähänkään.

Tällä kirjeellä tahdon vain kiittää ja sanoa että ”etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan”. Eli kyllä vieläkin Jumalan Sanaa runsaasti, raittiisti ja väkevästi jaetaan, ei tarvitse nälkään nääntyä. Ja aina on käsillä kirja kotona – Raamattu. Kiitos Jumalalle.

Kirje ystävälle/ystäville on tämän blogin aihe. Kirjoitin niin kuin ystävälle kirjoitetaan, avoimesti kokemuksistani ja tunteistani. Olen asunut 20 vuotta yksin. 6 ja 1/2 vuotta pyörätuolissa yhteensä 66 vuodesta jona olen poliota potenut. Esteellisiin paikkoihin en pääse, en muuallekaan ilman apua. Voi olla että joidenkin mielestä olen liian altis tunteilulle ja kirjoitan omituisia. Voi olla niin ja onkin. Mutta sellainen olen ja olen opetellut elämään itseni hyväksyen. Tiedätkö miksi?!

Koska, Jumala rakastaa minua. Koska Jeesus on kuollut ja ylösnoussut myös minun puolestani! Ja koska tyttären lisäksi ei juurikaan kovin läheisiä ihmissuhteita enää ole.

Onneksi on Jumalan Sana. Onneksi on seurakunta. Onneksi kuulen ja näen, jotain vielä ymmärränkin ja vähän muistankin. Onneksi ympärilläni on paljon kaunista ja ikkunastani näkyy Taivas!

Kiitos jos jaksoit tänne asti 🙂 Minä tarvitsen sinua, ehkä sinäkin, ainakin joskus minua 🙂 Jeesus on meidän yhteinen rakkautemme. Ja Hän rakastaa kaikkia tasapuolisesti! Yhtä paljon maailman loppuun asti, ja sen jälkeen ikuisesti.

”Meidät rakkauteen loit, rauhan jakajiksi. Meidät kaikki lunastit iloon, ihmisiksi”
Virsi 175 kokonaan

Mies otti jääkaapista kolmannen veroluokan mallasuutejuoman ja istuutui laiskanlinnaan. Vaimon vaaliman kukan varjosta osui käteen Raamattu. Sen kannella oli vähän pölyä. Mies pyyhkäisi pölyt kämmensyrjällään kannesta ja putsasi kämmensyrjän farkunreiteen. Samalla hetkellä Taivaassa peukalonpaikoista vastaava enkeli päivystävä riemastui: – No vihdoin!

Miehen sormet tapailivat Raamatun syrjästä sopivaa avaamispaikkaa. Tuostapa, loppupäästä.

”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus!”

Miehen mielessä käväisivät kesäpäivät lähiötä ympäröivässä metsässä. Sotaleikit olivat vauhdikkaita.
– Pam! Sä kuolit.
– Enpäs! Ohi meni.

Hengellisesti ajatellen taisteluvarustus ei oikein puhutellut. Ehkä toisessa kohdassa olisi jotain puhuttelevaa.

”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy.”

Mies muisti aamuisen spurgun, joka istui liikekeskuksen seinustalla muovikasseineen. Käsi oli ojossa ja äänikin sanoi jotain, mutta ääni narisi sen verran, että sanoista ei juuri saanut selvää. Olisihan sille euron voinut antaa, mutta kun ei ollut kuin pankkikortti.

Mies hörppäsi juomaansa, ja sormet alkoivat etsiä kolmatta avauspaikkaa Raamatun kyljestä. Peukalonpaikkaenkeli johdatti kirjan avautumaan vähän edellistä selkeämmästä kohdasta.

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.”

Ai ketkä? Uskovaisetko? Mies seurasi satunnaisesti hengellistä keskustelua netissä. Toisinaan hän mietti, minkälainen se henki mahtoi olla. Ei jaksa!

Peukalonpaikkaenkeli huomasi, että miehen sormet eivät enää olleet aivan innostuneet Raamatusta. Mutta vielä hapuili mies kirjaa. Nyt jotain oikein perinteistä, semmoista innostavaa.

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

Mitä ihmettä tuo nyt sitten oikeasti tarkoittaa? tuumi mies. Käskyä toisensa perään. Hiki tulee pelkästä lukemisesta. Ehkä tämä Raamatun-luku nyt saa tältä päivältä riittää. Jos ensi viikolla taas. Tai ensi kuussa.

Mies huiskaisi Raamatun takaisin kukan viereen. Kukkapurkki oikein heilahti.

Taivaassa peukalonpaikkaenkeli painoi päänsä käsiinsä. Ei tässä ihan näin pitänyt käydä.

– Mikä hätänä? kysyi pomoenkeli päivystyshuoneen ovelta.

– Minun piti juuri pistää ratkaisu kaikkiin niihin haasteisiin, joita tuolle laiskanlinnassaan istuvalle ihmisenlapselle heitin. Ja sitten se paiskasi koko kirjan käsistään.

– Laitoitko pahat haasteet?

– Äh, ihan niitä tavallisia. Rakastakaa, pukekaa taisteluvarustus, menkää ja tehkää.

– Mikäs se ratkaisu sitten olisi ollut?

– No, mihinkäs minä sen jo hukkasin. Tässä: ”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin.”

– Ihan oikea ratkaisu sinänsä, mutta tulitko ajatelleeksi yhtä asiaa noissa heittämissäsi haasteissa?

– Joo, tietty… tai… siis mitä?

– Onko lähettämäsi peukalonpaikat tarkoitettu nojatuolissaan yksinään kököttävälle miehelle? Ovatko käskyt sattumalta monikossa?

– Jaa. Saattaahan siinä monikon käytössä joku peräkin olla.

– Saattaapa hyvinnii!