Tänä aamuna löysin koneeltani lyhyen kirjeen. Eräs Herramme Jeesuksen veli kysyi sydämellisesti vointiani?! Hän oli myös laittanut pienen raamatunlauseen mukaan, hiukan mukaillen sitä niin että se kosketti sydäntäni ja sai silmäni kostumaan. Olin sen lauseen vieressä pitkään hiljaa niin syvälle se uppoutui elämäni tähän hetkeen. Luin sen tauottaen kolmeen kertaan, niin että se uskossa sulautuisi sydämeeni ja saisin siitä vahvistusta heikkouteeni.

On nimittäin niin, että tunnen syyllisyyttä. Te ystävät olette rukoilleet puolestani ja seurakunnassanikin, itseni tietämättä, on rukoiltu paranemiseni puolesta. En ole parantunut. Se ei ole sinänsä minulle mitään uutta, mutta teidän rukoustenne tähden ja minut leikanneen lääkärin tähden olisin niin toivonut että olisin voinut ilmoittaa teille ilouutisen. En voi, mutta kiitän kaikkia jotka olette rukoilleet. Tulevaisuus näyttää vieläkö jotain voitaisiin tehdä vai jäänkö tällaiseksi kuin nyt olen.

En ehkä olisi asiani kanssa kuitenkaan niin tyyni, ellen olisi saanut jo paljon ennen leikkaustani pari ihmeellistä kysymystä sisimpääni. Olen niistä täälläkin kertonut. Hän, joka Taivaassa asuu, kysyi luotanko Häneen? Myöhemmin vielä uudemman kerran, tarkennettuna, luotanko vaikka Hän veisi minut tilanteisiin joita en ymmärrä. Ennen leikkausta sain myös sen ihmeellisen kokemuksen tuossa pihallani josta myöskin täällä kirjoitin. Uskoin aivan varmasti herääväni parantuneena ja kivuista vapaana, ei tullut muuta mieleenikään, mutta nyt olen tässä, kipuineni ja kömpelöine sormineni.

Mitä tämä kultasydäminen veljeni sitten kirjoitti? ”Hän, joka sinussa on, on suurempi kuin se, joka on maailmassa”!!!
Nyt olen lukenut ensimmäistä Johanneksen kirjettä ja itkenyt. Tämä lausehan löytyy 1Joh 4:4 kokonaisena näin:” Te lapseni olette Jumalasta, ja te olette voittaneet nuo väärät profeetat, sillä se, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.” Johanneksen kirje on aivan järkyttävä kaikessa sanomassaan ja rakkaudessaan. Ystävät, rakkaat sisaret ja veljet, lukekaa Johanneksen kirje omaksikin rakennukseksenne, siinä on maailman kaikkeuden suurin menestysteologia!

Ja minun menestysteologiani tulee tässä:

”Golgatalle saavuin synteineni, sinne painoi tyhjyys maailman. Rauhatonna kuljin taakkoineni, kunnes kuulin tiestä Golgatan.
Golgatalla kuului ääni hellä, siellä lempeen katseen kohtasin. Siellä ainoo turva syntisellä, sinne itkien mä uskalsin.
Siellä nähdä sain Sun rakkautesi, kipujen ja kärsimysten mies. Armovirta puhtaaksi mun pesi, kirpos kantamani synnin ies.
Totisesti kannoit sairauteni, voimatonna väistyi eestäs kyy. Totisesti olet autuuteni, olet ikikiitokseni syy.”

Herrani Jeesus, kiitos että olet antanut minulle veljiä ja sisaria yhteisestä perheestämme. Siunaa ja varjele heitä kaikkia ja anna heidän kokea Sinun läheisyyttäsi ja rakkauttasi oikein kaikin tuntein. Anna, Oi Herra, heille Pyhän Henkesi autuaaksitekevä voima heidän jokaiseen päiväänsä ihan siihen saakka kun heistä kukin täällä maailmassa on tarkoitettu vaeltamaan. Jeesus Sinä Olet Tie, Totuus ja Elämä. Kiitän Sinua että olet se, joka olet, suurempi kuin se, joka maailmassa on! Ole ylistetty ja kiitetty.

Sinun omasi.

Onnettomuustilanteita varten on olemassa semmoinen nyrkkisääntö, että ihminen, joka huutaa kovimmalla äänellä ei todennäköisesti tarvitse kiireellisimmin apua. Vakavasti loukkaantuneet eivät pysty edes huutamaan.

Toteutuuko sama, jos yhteiskunta tai vaikka kokonainen länsimaalainen kulttuuri karauttaa karille? Ne, jotka jaksavat pitää eniten meteliä itsestään eivät ehkä tarvitsisi niin paljon huomiota osakseen.

Pelkään että elämäni muuttuu. Pelkään, että kaikki se mitä olen tähän asti savuttanut katoaa tai muuttuu turhaksi. Pelkään, että elämästäni katoaa ilo. Pelkään, että paranen. Pelkään, että Jumala vastaakin rukoukseeni. Pelkään, että en olekaan tarpeeksi hyvä Jumalalle. Pelkään, että Jumala on sittenkin olemassa.

Jumala ei oo oikein mun juttu. Tämä on tuttu kommentti, jonka takaa saattaa löytyä pelkoja, joita kirjasin alkuun. Osa peloista ovat omiani ajalta, kun yritin elää ns. tavallista elämää. Elää niinkuin muutkin. Nyt tajuan että tavallinen elämä on jotain aivan muuta kuin se mitä yritin.

Jumala oli jo merkannut elämääni niin monta ihmettä ja johdatusta, että en voinut ohittaa niiden todistusvoimaa. Siksi jossain vaiheessa olin absurdissa tilanteessa. En voinut olla uskomatta Jumalaan vaikka olisin halunnutkin. Minulle on tavallista se että Jumala on läsnä elämässäni jatkuvasti.

Minä siis uskon Jumalaan ja Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Mitä se siis merkitsee käytännössä? Itse asiassa haluan haastaa jokaisen miettimään tätä asiaa. Mitä se on kun maailmankaikkeuden Herra onkin totta ja elävä. Mitä se tarkoittaa kun Raamatun ilmoittama Messias onkin totta. Vaikuttaako se mitenkään siihen kun huomenna nouset ylös ja lähdet ihmisten joukkoon. Miten käy elämälle, joka pelkää, että Jumalan on?

Jeesus sanoo, että lastenkaltaisten on Jumalan valtakunta. Tuohon lauseeseen kätkeytyy kaksi valtavaa asiaa. Ensimmäinen on se, että luotamme lapsekkaasti Jumalaan ja toimimme sen mukaan. Lapsi heittäytyy elämään täysillä. Toteuttaa sitä mihin uskoo, suunnaten elämänsä sen mukaan. Toinen on se, että Jumalan valtakunnan todellisuus muuttuu silloin todeksi. Ikuisuus kurottautuu tähän hetkeen ja Jumala on läsnä.

Kun näin tapahtuu myös pelot katoavat, koska Jumala täyttää tarpeemme. Jumala korjaa elämässämme ne asiat jotka Hänestä tarvitsevat korjausta. Jumalan korjaus lista on ikuisuus hakuinen eikä se noudata meidän mittojamme vaan paljon suurempia mittoja ja tarpeita.

Siksi onkin hassua katsella (meitä, minuakin) uskovia, jotka ponnistelevat ja pyristelevät ollakseen oikeassa kaikessa mihin tarttuvat. He eivät tunnu luottavan siihen, että Jumala on oikeasti suuri ja olemassa.

Uskalla olla Jeesuksen opetuslapsi, siksi raamattu toistaa kerta toisensa jälkeen: -Älä pelkää!

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:18)

Syksy alkaa omenoineen, pihlajapuineen, niin kuin Juhan mukavissa kuvissa tällä sivulla 🙂 . Kuinka pian varsinainen ruska sitten alkaa silmiä hivellä, jää nähtäväksi. Kevät ja syksy, parhaat ja mielenkiintoisimmat vuodenajat. Olen usein sanonut harrastuksistani että tärkein niistä taitaa olla katselu. Sitä voi aina harrastaa ja aina se tuntuu yhtä ihmeelliseltä, en kyllästy katselamaan samaakaan maisemaa, luonto on ihmeellinen. Minulle Jumalan puhetta.

Olen nyt vertaillut kahta pihlajaa ja mietiskellyt kuinka erilaisia ne ovat. Toinen, meillä mökkipuuna, on rehevä, vihreä ja täynnä mehevän näköisiä marjoja, niitä on niin paljon että oksat eivät meinaa jaksaa kantaa. Toinen on tässä asuntoni pihalla. Sitä näyttää vaivaavan jokin tauti. Se on huonokuntoinen ja siinä on hyvin vähän surkean pieniä marjoja, se myöskin on jo kellastumassa ja tiputtelee lehtiään. Mökkipuu on saanut kasvaa siihen ja siinä mihin se on halunnut, mutta tämä toinen on tähän istutettu. Maapohja niillä on samankaltainen, mutta toinen näyttää hyvinvoinnin perikuvalta ja toinen hyvin surulliselta. Oikeastaan minäkin suren tämän kituvan puun puolesta, auttaisin sitä mielelläni mutta en osaa. Näiden kahden välillä on suuri ero. Jokin tässä kituvassa minua säälittää. Voiko puuta kohtaan tuntea myötäelämistä?

Kirjoitan tätä lauantai-iltana. Huomenna, jos Herra suo ja tytär on terveempi ja jaksaa, menemme käväisemään sen paremmin voivan puun maisemassa. Tunteellinen höpsö kun olen ja inhimillistän lähes kaiken mikä Luojani kädestä/ajatuksesta/sanasta on lähtöisin mietin voinko tuntea vilpitöntä iloa tuon rehevän puun katselemisesta, vai muistanko koko ajan tämän kituvan, huonosti voivan. Olen muutakin ajatellut. Kuinkahan monin ajattelee nyt enemmän kuin aikaisemmin, maailman tilanteesta johtuen, kuinka suurenmoista on että meillä on vapaa isänmaa? Kiitetäänkö Herra Jumalaa nyt hartaammin kaikesta siitä hyvästä jota meillä tässä kauniissa maassa on? Rukoilemmeko enemmän Jeesusta tuntemattomien puolesta kun lähes naapurissa ollaan sodan kynnyksellä?

Herra, kiitos isänmaasta, kiitos luomakunnastasi, kiitos rauhasta ja kaikesta minkä olet luonut iloitaksemme sinun hyvistä teoistasi! Kiitos elämästä Herra!

Tuhansin kielin , oi jos voisin ma Jumalaani ylistää. Ja Hälle kiitokseen kuin soisin, mun mielen maasta ylentää. Niin riemuiten ma puhkeisin Herralle kiitos lauluihin.
Mut heikko on mun kiitokseni, ylistysuhrin köyhä on. Oi, jospa yhtyis virteheni myös Luomakunta loputon. Ihmeitä Luojan lausumaan, Herralle tuomaan kiitostaan.
Oi, kuule köyhä kiitokseni, mun Jumalani armoinen. Paremmin soipi säveleni kun luokses pääsen taivaaseen. Tuhansin kielin silloin oi, autuitten kiitos Sulle soi!

Savusaunassa oli pimeää, suorastaan mustaa. Istuin lauteilla yksin. Löylyt olivat lempeät. Päivän palaveeraamisten jälkeen hiljaisuus helli korvia. Ymmärsin, miksi saunominen on lähes pyhä toimitus.

Hiljaisuus ei ollut mitenkään syvä. Ulkoa grillikatokselta kuului työtuttujen naurunremahduksia. Mäen takaa vyöryi meteliä, kun palomiehiksi opiskelevat kaverit harjoittelivat pelastustehtäviä härveleillään.

Silti minusta oli hiljaista.

En miettinyt oikeastaan mitään. Mieleeni tuli vain ajatus saunomisesti pyhänä toimituksena. Huiskaisin vettä kohti kiuasta, jota en nähnyt. Kihahduksesta päätellen osuin. Äsken, kun lauteilla istui miehiä, puhuttiin maailman tilanteesta ja metsäpaloista.

Nyt ei kuulunut kenenkään sanoja. Työtututkin menivät mökkiin. Istuin lauteilla vielä hetken. Vanha laulu vääntyi mielessäni muotoon ”Savusaunan hiljaisuudessa Jumala puhuu.” Olisiko alkuperäisempi versio myös Raamatussa.

Ulkona aurinko oli laskenut lammen taakse. Hain kameran ja otin pari kuvaa.

Näillä eväillä sukelsin takaisin sosiaaliseen elämään.

Kuuntelin Alfa-kurssilla Pekka Lindqvistin mainiota alustusta Raamatusta. Raamatusta silleen yleisesti. Nykyisen käsityksen mukaan Raamatun kirjat ovat sellaisten ihmisten kirjoittamia, joilla on ollut Jumalallinen inspiraatio. Tai kääntäen Jumalasta lähtöisin oleva inspiraatio on saanut sopivat ihmiset kirjoittamaan.

Jumalan Sanassa siis yhdistyy Jumalan ja ihmisen toiminta.

Jokin alkoi raksuttaa päässäni. Eikö jossain muuallakin Raamatussa puhuta Jumalan Sanasta? Tietenkin Johanneksen evankeliumin alussa. ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona…” Johanneksen mainitsema Jumalan Sana on Jeesus. Jeesus on Jumalan poika, sekä ihminen että Jumala.

Jeesus Jumalan Sana eli ja toimi maan päällä. Raamattu Jumalan sana elää ja toimii maan päällä. Tämä ei voi olla sattumaa. Siinä, kuinka Jeesus ja Raamattu toimivat, on pakko olla jotain yhteistä.

Mitäs tuumitte?

Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.”

Edellä oleva Raamatun kohta kuvaa yhteisöä, joka elää ja toimii Jumalan johdatuksessa. Pyhän Hengen vaikutus näkyy heissä niin, että muu ympäröivä yhteisö näkee sen ja hyvyys, joka heijastuu ihmisistä vetää uusia ihmisiä mukaan. On tärkeää tietää mihin he liittyivät. Eivät kirkkoon vaan seuraamaan Jeesusta. Seurakunta ei ollut mikä tahansa yhteisö vaan se oli heille Jumalan valtakunta, jossa oli läsnä Jumalan Henki. Jumalan voima oli läsnä yhteisössä ja yhteisöllisyys merkitsi heille mahdollisuutta elää Jeesuksen läsnäolossa.

Vaikka maailman aika on muuttunut on ihminen edelleen sama ja aivan samat ilmiöt vaikuttavat tämän päivän maailmassa. Se ympäristö, jossa itse elän ja toimin maallikkona on tavallinen suomalainen maalaisseurakunta, jonka perinteet ja toiminta on kohtuullisen monipuolista, mutta itse ydin, Jumalanpalvelus elämä, on aivan samassa jamassa kuin muualla  Suomessa. Myös aktiivisten seurakuntalaisten joukko on sangen pieni suhteessa koko jäsenistöön. Seurakunnan jäsenyydellä on kuitenkin merkitystä ihmisille ja sen palveluita pidetään edelleen tarpeellisina.
Kaupunki ympäristössä tilanne on hieman erilainen yhteiskunnan moniarvostuminen näkyy selvemmin. Mutta kaikille seurakunnille yhteistä on se, että ne ovat menettäneet kyvyn kohdata ihmiset henkilökohtaisesti. Syy ei ole työntekijöissä tai edes Kirkossa vaan meissä ihmisissä itsessämme. Jos katsomme tuota yllä olevaa raamatun kohtaa se osoittaa että ihmiset olivat yhteydessä toisiinsa koko ajan ja se tapahtui seuraamalla Jeesusta ja kuuntemalla Jumalan tahtoa.
Eli se mikä maastamme on kadonnut, on tunne siitä, että meidän ihmisten tulisi kulkea yhtämatkaa yhdessä Jeesuksen kanssa. Koko yhteiskuntaa vaivaa sairaus nimeltä yksinäisyys, joka johtu elämän tavastamme ja yhteiskunnan uusista arvoista. Aikaisemmin me suomalaiset elimme uskoamme todeksi muuallakin kuin sunnuntain messussa. Kinkerit, lähetyspiirit ja muut kylien ja kortteleiden hengelliset kokoontumiset rytmittivät elämää ja lasten pyhäkoulut loivat pohjaa kaikelle. Naapuriapu ja talkoot kuuluivat asiaan ja kaikki tämä oli luonnollista jatkumoa omalle hengelliselle elämälle. Rukous oli läsnä ja Jumalanpalvelus oli monelle kiitoksen paikka. Herätysliikkeemme ovat olleet aina tukemassa seurakuntien elämää ja tuomassa oman värinsä ihmisten elämään.
Nyt kun katson ympärilleni näen paljon harrastavia ja touhuavia ihmisiä mutta seurakunta ei ole niissä läsnä eikä myöskään Jumalan Henki. Työelämä ja perheet imevät aikuisväestön voimavarat ja innon osallistua seurakuntien toimintaan ja  he kokevat että mikään nykyinen toimintamuoto ei vastaa heidän tarpeitaan.
Eli olemme tulleet tilanteeseen jossa Seurakunnan perusviesti, armo ja se, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle, ei enää välity ihmisten arkeen asti. Olemme palanneet hengellisessä mielessä takaisin alkuun, samaan tilanteeseen missä alkuseurakunta aikoinaan oli. Jumala ehkä tunnetaan mutta siinä kaikki.

Eli meillä on edelleen ihmisiä jotka seuraavat Jeesusta ja meillä on edelleen Pyhä Henki ja kaikki Pyhän Hengen lahjat hedelmineen sekä Sana jonka johdatuksessa voimme toimia. Ympärillämme on ihmisiä jotka kaipaavat hyvyyttä, kohtaamista ja iloa arkeensa. He eivät enää tiedä mitä on synti joka erottaa meidät Jumalasta. Heille synti on heille syytelista jota he kaikkein vähiten haluavat tutkia keskellä arkea. He eivät tunne Sanaa eikä heillä ole kosketuspintaa sellaiseen yhteisöön joka täyttäisi heidän sielussaan olevan Jumalan kokoisen aukon.
Kirkko näyttäytyykin heille keskiaikaisia lauluja veisaavana, myyttien kanssa kamppailevana ristiriitoja täynnä olevana instituutiona johon hyvä pitää etäisyyttä. Luulen että kuva vaihtelee riippuen siitä missä päin maata eletään mutta väkikato on yhteistä.

Kun kysyin kahdeksantoista vuotiaalta kaverilta miksi hän ei mene seurakunnan tilaisuuksiin oli vastaus oli selkeä. Siellä on tylsää koska sielä tehdään vain vanhojen ihmisten juttuja ja saman vastauksen saan 40-vuotiaalta ystävältäni ja itse viisikymmpisenä vastaan samalla tavalla. Seurakuntien toimintamallit ja kulttuuri ei enää vastaa sitä mitä ihmiset pitävät mielekkäänä. Jo pelkkä Jumalanpalveluksen liturgia vieraudellaan jäykistää uuden tulijan.
Kun kysyin 17 vuotiaalta pojaltani miksi hän jaksaa käydä kristittyjen nuorten leireillä ja tapahtumissa oli vastaus selkeä, sielä ei tarvitse jännittää vaan kaikki ovat mukavia rukous ja hengellisyys ovat luontevasti läsnä meno on rentoa ja iloista. Musiikki on tuttua ja kieli ymmärrettävää.
Edessä on siis urakka jossa etsitään takaisin yhteisöllisyyttä ja osallisuutta seurakuntaan. Voisi kuvitella että ihmisten tavoittaminen nykytekniikalla olisi helppoa mutta vaikuttaa siltä että Kirkon viesti hukkuu informaatio tulvaan ja vain tietoa etsivä ihminen löytää sen.
Mitä sitten pitäisi tehdä.

Seurakunnan ydin koostuu aina ihmisistä jotka Jumala on kutsunut tehtäväänsä. Suomeksi sanottuna ne ihmiset jotka kokevat oman paikkakuntansa ihmiset tärkeänä ja haluavat kehittää omaa seurakuntaansa, kokoontuvat yhteen ja lähtevät liikkeelle. Osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja sen merkitys on hyvä tiedostaa tässä vaiheessa ja voi olla, että alkuvaiheessa samat ihmiset ovat niin jakoja käsiä kuin myös suitakin. Yhteinen rukous pitää olla alusta lähtien kiinteä osa kaikkea toimintaa.
Alusta asti on tärkeää että Seurakunnan työntekijät  ovat mukana, koska se luo tukevan selkänojan toiminnalle. Olennaista on kuitenkin vastuun jakaminen tavallisille seurakuntalaisille, koska se lisää ratkaisevasti osallisuuden tunnetta.
Pyhäjärven seurakunnassa olemme toteuttanneet ns. Majatalo-iltoja kerran n. kuukaudessa. Viiden toimintavuoden jälkeen olemme päätyneet malliin joissa opetus, rukous ja hyvin toteutettu musiikki muodostavat kokonaisuuden joka vetää ihmisiä paikalle.
Tähän mennessä olemme oppineet sen että mitään oikotietä ei ole olemassa vaan edelleen Jumalan sanan tulee olla eskeisesä asemassa. Kyse on siitä millaisella kielellä se esitetään ja siitä saavatko ihmiset virvoitusta ja virkistystä itselleen.
Myös kärsivällisyys on tärkeää sillä Jumalalla on omat aikataulunsa ja emme aina tiedä kaikkien asioiden tarkoitusta. On uskallettava kokeilla uusia toiminta tapoja ja hylätä vanhoja. On etsittävä ihmisiä ja henkilökohtaisesti kutsuttava heitä mukaan.
.

Viime aikoina olen toistuvasti ajatellut niitä Raamatun kohtia joissa sanotaan ”Jeesuksen kävi heitä sääliksi”.
Kuuluuko, mielestäsi rakkauden yhteyteen sääli?
Entinen mieheni sanoi usein halveksien että ”sääli on sairautta” kuten myös että ”vain heikot tarvitsevat uskoa”, siis uskoa Jumalaan. No, voihan sen näinkin käsittää.

Myönnän olevani ihmisenä heikko, mutta minä tunnen Hänet joka on Vahva. Vahvuudestaan ja Kaikkivaltiudestaan huolimatta Hän sanoo moneen kertaan sanassaan tunteneensa sääliä ihmisiä kohtaan. Sellaisessakin tilaisuudessa jossa ihmiset tuhansin olivat lähteneet Häntä seuraamaan ja huomasivat olevansa eväittä ja nälissään. Hän tunsi sääliä myös sairaita kohtaan niin ettei jättänyt heitä, ei edes riivattuja, oman onnensa nojaan vaan yksinkertaisesti paransi heidät. Hänessä asui ihmeellinen hyvyys! Hyvyys jonka kaltaista ei maailma tunne, eivätkä hänen omansakaan pysty sitä niin syvästi käsittämään kuin hänen kaltaisensa hyvyys on. Koskaan ei tule enää maanpäälle sellaista hyvyyttä jota Hän edusti, muutoin kuin Hänen paluussaan. Hän tekee edelleenkin hyvää ja uudistavaa sielläkin missä ei luulisi, eikä uskoisi.

En mielelläni ollenkaan palaisi menneisiin, koska ne ovat takanapäin ja joka auraan tarttuu sen ei pidä kääntyä katsomaan taakseen. Tosin tällä sanomalla on syvempi merkitys kuin mihin nyt hetkeksi palaan. Ehdin lukea Ilkan blogiin tulleen ikävän kommentin ja se pahoitti mieleni. Ajattelin sitä, mutta en ehtinyt vastakommentoida, eikä ehkä olisi ollut viisastakaan, ymmärsin Ilkan sen itsekin hoitavan parhaalla tavallaan, mutta. Jos erään amerikkalaisen kokouksessa joku todella parantui tai löysi sieltä ikuisesti Elävän Jumalan, Jeesuksessa Kristuksessa, niin. – Voisiko ajatella että samoin kuin Herramme, täällä vaeltaessaan, oli kaikenlaisten ihmisten keskellä jopa riivattujen, erilaisten henkien vallassa olevien, valheprofeettojen jne. Hän olisi voinut tuollakin areenalla sittenkin olla, vain sen tähden että Hän säälii ihmistä! Hänen on rakkaus, Hänen on hyvyys, Hänen on ihmeet ja Hän On!
Itsekin tunsin syvää sääliä niitä ihmisiä kohtaan jotka kaiken toivottomuutensa ja kaipuunsa vallassa ja ajamana lähtivät ihmettä etsimään.
Miksei sitten Jeesus?!

Virpin viimeisin blogin eräs kommentti rohkaisi.
Ajattelin kuinka suurta Jumalan hyvyyttä on sekin että me kaikki olemme saaneet jo syntymässämme erilaisia lahjoja. Eikä mitenkään sattumalta, koska sellaisia ei edes ole, sattumia. Vaan siksi että Hän itse voisi ottaa ne käyttöönsä ja tehdä niistä palvelun välineitä Jumalan Valtakunnan rakentamiseksi. Hän tekee koko ajan ruokkimisihmettään, meidän niin pienten ja vajaitten ihmistensä kautta. Voi kuinka se murtaakaan! Me saamme rohkeudella ”käydä armoistuimen eteen” ja ottaa vähäisetkin lahjamme luottavaisesti käyttöömme ja pyytää että Isä tekisi niistä kyllin ruokaa kaikille jotka nälissään ovat. Yksi yhdellä, toinen toisella tavalla. Ei ole erotusta lahjojen laadulla eikä tehdyllä työn määrällä tai päivän pituudella (Matt.20) Loppuunsa asti Jeesuskin teki hyvää, aivan viimeiseen hengenvetoonsa!
–  Oi Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä. Sääli ja armahda ettemme katsoisi ihmisten ulkonäköön, emme näkisi sitä minkä luonnollisilla silmillämme näemme, vaan saisimme nähdä syvemmälle, hyvyyden silmälasien läpi. Tekisimme sen minkä voimme, emme halveksisi omaa leiviskäämme, vaan niin kun Jeesus kehottaa Matt. 14:15-20. Hän sanoo: ”Ei heidän tarvitse mihinkään mennä. Antakaa te heille syötävää”! Oi!

Tiedän että toistan itseäni, mutta lohduttaudun sillä että niin tekee Sanakin. Alusta loppuun, eri varioin, sanoma Raamatussa on sama, muuttumaton Jumalan Pyhä Sana. Tietenkin se on kokonaan toinen asia, mutta ”sydämen kyllyydestä suu puhuu” – kömpelöt sormet kirjoittaa sanoja joita sydän tuottaa. 🙂 Minulla on soinut monta päivää mielessäni laulu:
1. Katso Kristus kadulla kulkee ja hän kurjinta tervehtää Hän ohi ei kiirehdikään vaan juttelemaan jää. Ja katso nyt mitenkä kätensä arpisen ja siihen suo tarttua käden, heikon syntisen ihmisen.2. ”Kansanjoukko ohi vain kulkee. Joku taaksensa vilkaisee, ja ivaten toiset nauraa ja joku aattelee: Ei ansaitse tuo kurja syntinen noin valtavaa rakkauttaan. On tuollainen huomaavaisuus ihan turhaa tuhlausta.
3. Vaan he eivät käsitä lainkaan mitä kadulla tapahtuu. Käsi heikko kun Herran puoleen jo hiljaa ojentuu. He eivät nyt käsitä syvyyttä, ei voimaa sen rakkauden, mi koskaan ei saata käydä ohi kärsivän syntisen.

Kun nyt yritin koota ydintä kaikesta mikä sielussani soi, tuli toinenkin laulu mieleeni ja lopuksi vielä sekin….

Suo mulle Jeesus mielesi laatu, pyyntöni hartain kuule nyt tää. Toiveeni maiset rauetkoot kaikki, Kuvasi kun vain jäljelle jää
Tahtoisin olla sääliä täynnä, niin kuin Sä Jeesus Herrani mun.  Anteeksi annoit, langenneet nostit avuksi riensit ahdistetun.
Tahtoisin olla hengessä nöyrä, niin kuin Sä Jeesus, Herrani mun. Että mä voisin alttiina aina lahjani antaa käyttöösi Sun.
Tahtoisin olla niin kuin Sä Jeesus, suo mulle Henki rakkauden, niin että muita auttaa mä voisin. Lievittää tuskaa kärsivien.
Ei menestysteologiaa vaan elämän joittenkin kokemusten ja aikojen tuomaa syvää kaipuuta Jumalan hyvyyden puoleen ja saadakseni Valoa sisimpääni ja nähdä sen Kirkkauden mikä Taivaallisissa on. Kiitos, ystävät jos jaksatte muistaa iltarukouksissanne, minäkin lupaan muistaa kaikkia rakkaita kaikkialla 🙂 Herran hyvään haltuun ja Isän sydämelle!