Korkealta kuului koputusta. Tunnistin, että käpytikkahan se on. Samoissa maisemissa saattaa bongata myös palokärjen tai moottorisahan, mutta niiden äänet ovat eri kaliiberia. Tikka paukutti sähkötolppaa. Välillä alas tipahti pieni puunsäle. Ilmeisesti pylväästä löytyi jotain popsittavaa.
Katselin tikan puuhia ja tietenkin mieleeni pyrähti normaali kysymys: ottaako valokuva vai ei? No, ei tietenkään kannata. Mukana lenkillä oli vain semmoinen linssi, että tikka niukin-naukin näkyisi. Mutta tietenkin kannattaa kuvata, kun lintu nyt sattuu olemaan tuossa kaikessa rauhassa aterioimassa. Pelasin tuttua pingistä kahden ajatuksen kanssa.
Tikka nokitteli korkeuksistaan minun juupas-eipäs-jossitteluani. Päätin, että kuva on otettava. Ei sen lopulta tarvitse olla täydellinen. Filimi on nykyjään halapaa! Tikka ei minun puuhistani piitannut. Hakkailipa vain tolppaa ja oli kuin kotonaan. Räpsin muutaman kuvan. Yritin saada edes sellaisen, että linnun pää olisi kokolailla paikallaan ja näkyvissä. Ei tikka nyt sentään mikään päätön kana ole.
”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon…” Miten minulle tuli sellainen olo, jollakulla ei ollut käsitystä siitä, kuinka tikka etsii lounaansa. Täytyy vain luottaa siihen, että tikan kallovärkki on suunniteltu niin, että ruuanetsinnästä ei tule päänsärkyä. Kuka tietää, vaikka koputteleminen olisi kivaakin.
Taisin saada kuvan. Usein juttelen kävelyillä näkemilleni eläimille. Tälle en nyt kuitenkaan sanonut mitään. Kunhan kattelin. Pikkiriikkistä tietä lähestyi auto. Se oli linnulle liikaa. Se pyrähti kauemmas. Siivet suhahtelivat kivasti.
Kun auto oli mennyt tikka palasi nokintapaikalleen ja jatkui ruuan tonkimista. Ilmeisesti minä olin sille vaaraton tai näkymätön. Päätin jatkaa matkaa. Myöhemmin keväällä tikka kipuaa vähän ylemmäs, pylvään huipulle asti. Siellä on metallilevy, josta saa aikaiseksi komean metelin. ”Älkää tulko tänne, täällä määrään minä. Paitsi joku sievä tikkaneito saa tulla jammailemaan koputukseni tahtiin. Paitsi palokärjet älkööt vaivautuko. – Ja moottorisahat!”
Hortoilin kameran ja kolmijalan kanssa talvi-illassa. Katulamput värjäsivät maiseman oranssiksi; toisaalta kiva väri, toisaalta luontoa hämäävää valosaastetta. Äkkiä kuulin jostain nyyhkytystä. Ketään ei näkynyt, ei edes niitä ihmisiä, joita koirat ulkoiluttavat usein tähän aikaan vuorokaudesta. Sitten oivalsin, että nyyhkytys tuleekin yläpuoleltani.
Puu siinä itkeskeli jokainen oksa aivan kyynelissä. Enpä ollut ennen mokomaa tavannut. Hänen lajiaan tai rotuaan en pimeässä tunnistanut. Mutta olipa mitä sorttia tahansa, surullinen hän oli.
– Mikä sinua surettaa! kysyin yllättävän varmana siitä, että itkevä puu osaisi myös vastata.
– Ihmiset ja heidän epäluonnollinen matematiikkansa.
Pitkän matematiikan arvosanalla cum laude approbatur suorittaneena en päässyt kärryille.
– Täh?
– Ihmiset laskeskelevat kuinka paljon puita pitää olla kompensoimaan se hiilidioksidi, jonka he tuottavat.
Aloin päästä kärryille.
– Kyllä meidät puut on luotu yhteyttämään, mutta ei meitä sillä tavalla ole luotu…
Puun puhe peittyi nyyhkytykseen.
– No? kysyin.
– Minä en ole hiilinielu. Eivätkä nämä ystäväni tässä ympärillä eivätkä kaukaiset sukulaiseni Amatsoniassa.
– Niin.
En usko, että yksitavuisuuteni oli kovin vakuuttavaa.
– Ihmiset laskevat kaiken sillä tavalla, että paljonko pahaa voi tehdä ilman, että maailma kaatuu.
Koin valaistuksen siinä oranssin katuvalo kajossa.
– Niin, eipä nykyistä menoa viljelemiseksi ja varjelemiseksi voi kutsua!
Puu nyökkäsi. En minä osannut sitä alkaa halata, suomalainen mies kun olen. Mutta taputin kylkeen. Ei se kyllä tainnut puuta lohduttaa.
Tänään se tapahtui. Olen ihmetellyt kun olen voinut aivan arkisen tyynesti kertoa minusta 2 vuotta nuoremmen veljeni koronaan kuolemisesta ilman itkua ja kyyneleitä! Mutta tänään se tapahtui. Kuuntelin radio dein soittolistaa ja sieltä tuli ihanaa hengellistä musiikkia ja sitten sellainen kappale kuin ”Puusepän Poika”. Silloin jokin minussa murtui.
Veljeni ei ollut puusepän poika, hän oli automies, mutta niin oli isänsäkin aikoinaan. Itse asiassa koneasentaja ammatiltaan, joka liikkui firmansa autolla ympäri Suomea korjailemassa ja asentamassa, sotien jälkeen, kaikenlaisia koneita. Pääasiassa silloiselta asuinpakaltamme Keski-Suomesta Petäjävedeltä, jossa kolme nuorinta veljeänikin syntyivät. Niin kuin tämäkin, nyt hautajaisiaan odottava. Hautajaiset koronan vuoksi toisenlaiset kuin normaalisti. Rajoitettu määrä saattajia eikä muistotilaisuutta.
Nytkin itkettää enkä saa nieltyä möhkälettä kurkustani. Minä itkin ääneen ja valitin pitkään!!! Mainitsin häntä nimeltä ja ajattelin etten enää koskaan näe hänen pysäköivän tuohon alas kadun varteen, tullakseen hetkeksi istumaan pihalleni. Me kaksi olimme jääneet asumaan tänne josta aikoinaan vanhempani ostivat keskeneräisen rintamamiestalon jota alkoivat rakentamaan. Ja joka vei heiltä molemmilta voimat. Koskaan emme olleet asuneet niin huonosti ja niin pitkään! Isä lienee ajatellut että oma on aina oma jos jotain sattuisi hänelle? Niinkuin sitten kävikin, hän kuoli yllättäen ja aika nuorena.
Nyt olen siis taas tässä, kirjoittamassa blogiani. Kysymyksiä on, mutta tiedän myös etten saa niihin, ainakaan tässä ajassa vastauksia. Miksi hän, miksen esim. minä? Keskimmäistä veljeäni vanhempi, vammainen ja toisten avusta riippuvainen ihminen, monisairas.? Vain Jumala tietää ja sitten kun pääsen Hänen luokseen ei tällä asialla ole enää merkitystä. Kuinka lohduttaisin itseäni, kuinka muita? Sitten joskus, kun saamme muistotilaisuuden pitää, minulta on pyydetty puhetta. Mitä sanoa. Ehkä se siihen mennessä selviää?
Hänen viimeiseksi jäänyt käyntinsä oli niin erilainen että jäi mietityttämään jo heti kun hän lähti. Hänellä ei ollut tapana katsoa jälkeensä vaan kiiruusti mennä autolleen painaa kaasua ja mennä. Mutta nyt hän pysähtyi, kääntyi minuun päin ja katsoi suoraan silmiin (jota hän ei ylleensä tehnyt) ja seisoi aivan hiljaa paikoillaan, jopa niin että mietin pitäisikö minun kysyä ”jäikö häneltä jotain”? Mutta en kysynyt. Se oli aika pitkä tauko….
Sitten hän kääntyi menosuuntaansa ja laskeutui rappusia alas kadulle ja hyppäsi isoon autoonsa. Rakas, kallis, ja ainoa lapseni kävi sitten vielä kuvaamasssa häntä kuolleena, eikä hän näyttänyt yhtään pahalta vaikka oli ollut jo jonkin aikaa kuollut ja myös hengityskoneessa. Minulle tulee se kuuluisa kolmas rokotus 13 pv. tätäkuuta ja hautajaiset ovat 14 päivä. Koruttomat. Voi Veljeni!!! – Jotenkin nousi mieleeni virren 373 sanat:” Jeesus kuule rukoukset köyhän kurjan syntisen, heikoimmatkin huokaukset ahdistetun sydämen. Jalkojesi juureen vaivun, pääni painan ristihin, siinä armoalttarilla rukoilen Sua armahin.” Virsien sanat ovat mielessäni mielessäni vanhoin sanoin.
Synti ei näin joulun alla taida olla kovin suosittu saarnan aihe. Ainakin joulusaarnan aiheena se on aiheuttanut pahennusta sekulaarin kirkkokansan keskuudessa. Muistan työkaverini puhinan kun hän oli pitkästä aikaa raahautunut joulukirkkoon ja saarnavuorossa ollut pappi oli päättänyt kerrankin puhua painavaa tekstiä koska kerrankin oli kirkossa väkeä. Parannussaarna ei kuitenkaan aiheuttanut toivottua herätystä vaan liudan yleisönosastokirjoituksia siitä miten jouluilo oli puuttunut jouluaamun kirkonmenoista.
Ei siis kovin viisas veto pastorilta. Pastorin valinta ja kirkkokansan reaktio kertonee maamme hengellisestä tilasta kaiken. Papit elänevät omassa kuplassaan ja muu kansa omassaan. Tässäkin tapauksessa herätysliiketausta herätti tarpeen julistaa lakia ja tavallinen kirkkokansa koostui vain jouluna kirkkoon tulevista ja kyseisen herätysliikkeen jäsenistä jotka valitsevat kirkkopyhänsä saarnamiehen mukaan. Jouluna ei siis kannata puhua synnistä, laista ja parannuksesta koska suurin osa kansasta ei ymmärrä mistä puhutaan. Jo pelkästään synti sanana herättää ihmisisää negatiivisia tunteita. Ei ole kivaa kun moititaan syntiseksi.
Joulun merkitys onkin pelkistynyt vain pieneksi valon tuikahdukseksi talven pimeyteen. Sen ihmisvoimin punnerettu valo ei jaksa kantaa loppiaista pidemmälle. Tarkoitan sitä että jos evankeliumia ei ymmärrä ja sitä miksi Jeesus syntyi maailmaan on joulun tunnelmointi vain hetkellinen ilo ilman toivon näkökulmaa ja oman syntisyytensä tajuaminen vaatii lain saarnan. Mutta onko joulu tuon saarnan paikka? Tuskinpa.
Kirkon ongelma on ollut jo pitkään sen kyvyttömyydessä viestiä ja pukea raamatun keskeisiä asioita nykykielellä. Sitä on kovasti yritetty mutta opettamisen sijaan on tullut myötäkarvaan silittelyä ja kirkon imagon kiillottamista. Raamatun opetuksen puute alkaa näkyä kaikkialla. Vaikuttaa siltä että raamatun sisältö ei siirry pappien ja teologien saarnoihin, koska pinnalla on enemmän kehälliset, evankeliumin ulkopuoliset asiat. Synnistä puhuminen on liian vaikeaa.
Mitä on siis synti?
Raamatussa, Matteuksen evankeliumissa (Matt.6:11-12) on Jeesuksen opetus Isä Meidän-rukouksesta. Siinä Jeesus puhuu synnin sijasta velasta. ”anna meille meidän velkamme anteeksi”. Tämä eroavaisuus ei ole mitenkään merkittävä sillä Matteuksen käyttämä sanaa aramean ja heprean kielen sanaa joka tarkoittaa syntiä, velkaa ja syyllisyyttä. Kyse on synnin aiheuttamasta syyllisyydestä Jumalan edessä.
Mutta mitä Jeesuksen opetuslapset ymmärsivät synnillä? Heidän sielunmaisemansa nousee Vanhanhasta testamentista ja sen kielestä. Vanhassa testamentissa käytetään seitsemää syntikäsitettä joiden läpi he katselivat maailmaa.
Yleisimmin raamatussa esiintyvä sana on Het joka merkitsee väliseinää. Synti on siis jotain joka erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme. Jes. 59:2 sanoo: ”teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalasta, ja teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa” Tähän Paavali viittaa puhuessaan vihollisuuden muurista Efesolaiskirjeessä.
Toinen syntisana, Rish´aa tarkoittaa moraalisesti turmeltunutta se on lähellä sanaa pahuus, 1.Sam.24:14 sanoo ”Paha on pahoista peräisin”
Kolmas sana on avel merkitsee tietoiseen vääryyteen ja lain rikkomiseen. Paavali sanoo ”Olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa”(2.Kor. 4:2)
Neljäs sana on kaikkein yleisimmistä syntiä tarkoittavista sanoista, se tarkoittaa vääristyneitä kasvojenilmeitä ja ilveilyä. Siis sitä kaikkea mitä syvä halveksynta, viha, välinpitämättömyys ja toisen epäonnistumisesta aiheutuva ilo saa aikaan kasvoissamme ja olemuksessamme. Nuo sanattomat viestit uppoavat syvemmälle ihmisen sieluun kuin sanat. Jes 3:9 ”Heidän kasvojensa hahmo todistaa heitä vastaan; syntinsä he tuovat julki niin kuin sodomalaiset, he eivät niitä salaa. Voi heitä!”
Viides Vanhan testamentin käyttämä synti sana on avera, se merkitsee ylitse käymistä. Siinä Jumalan tahto poljetaan maahan ja samalla poistetaan käskyjen asettamat rajamerkit. Ihmiset käyvät ns rajankäyntiä muuttaakseen rajoja ja venyttääkseen lakia
Kuudes synti sana on pesh´a joka liitetään taloudellisiin rikoksiin ja”huulten” synteihin kuten valehtelemiseen. Näitä esimerkkejä raamatusta löytyy paljon. Valhe on pahan alku ja juuri. Jumala vihaa valheen teitä. Sielunvihollista pidetään valheen isänä. Taivaasta Ilmestyskirja puhuu kovia sanoja: ”Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa” (Ilm.21:27)
Seitsemäs on vähiten tunnettu syntisana zadon, Se tarkoittaa tarkoituksellista vahingontekoa se voidaan tulkita julkeudeksi tai ilkeydeksi Psalmissa 39:2 rukoilija huokaa”…etten syyllisty puhuessani syntiin”
Kun Jeesus puhuu itse synnistä hän viittaa noihin kaikkiin ilmiöihin mutta eniten hän käyttää puheissaan ilmaisua Het ´. meitä erottaa Jumalasta väliseinä, synnin muuri. Jumala syntyessään ihmiseksi, tuli korjaamaan tuon synnin. Purkamaan synnin muurin Jumalan ja ihmisen väliltä. Korjaamaan yhteydetjonka synti on rikkonut ihmisten väliltä. Mahdollistamaan iankaikkisen elämän ja yhteyden Taivaalliseen isään.
Jeesus lapsi valaisee meille tien sovitukseen ja armoon, joka vapauttaa meidät synnin aiheuttamasta kuolemasta ja johtaa Jumalan luo.
Välillä pohdin oliko alkuajan kristityillä jotain erityistä tietoa Jumalasta ja Jeesuksesta. Mitä tapahtui kun Jeesus lähetti opetuslapsia kaupunkeihin julistamaan Jumalan valtakuntaa ja parantamaan sairaita.
Nuorena ajattelin, että papeilla olisi jotenkin salainen yhteys Jumalaan. Vähän kuin vanhan testamentin papeilla ja profeetoilla. Kuinka Jumala ilmestyi heille? Mistä on lopulta kysymys?
Raamattu puhuu evankeliumin salaisuudesta ja salatusta Jumalasta. Ihmistä on aina viehättänyt salaisuudet, mutta jostain syystä uskon salaisuus on menettämässä maailman silmissä vetovoimansa. Miksi? Kenen haltuun on tuo salaisuus uskottu? Ja ymmärtävätkö kaikki kristityksi itseään kutsuvat koko asiaa? Onko osalle Jumala niin salattu, että evankeliumikin salaisuus on jäänyt ymmärtämättä.
Jos avaisi uskonsalaisuutta käsite kerrallaan kaanaan kielestä, olisi tuo evankeliumin salaisuus ehkä ensimmäinen ja tärkein asia. Se on samalla yksinkertaisin ja vaikein asia ymmärtää. Voisin aluksi kysyä, miksi Jumala rakastaa syntistä ihmistä niin paljon, että haluaa pelastaa hänet. Tähän voisi joku vastata, että miten niin syntistä? Kuka on syntinen? Ja pelastaa miltä?
Tämän ajan ihminen haluaa ajatella, että Jumala rakastaa ihmistä ihmisten asettamilla ehdoilla. Jumalan valtakunnan lainalaisuuksilla ei niissä ehdoissa ole juurikaan sijaa. Ihmisen on niin vaikea tunnustaa mitään kuninkuutta itsensä yläpuolelle määrittelemään elämää.
Kuitenkin Jumala on pyrkinyt viestimään omaa tahtoaan ihmiselle. Se tahto on kirjattu Jumalan lakiin ja Jeesuksen opetuksiin raamattuun. Tässä mieleeni nousee Jeesuksen antama käsky joka on hyvin yksinkertainen: Rakastakaa toisianne. Jopa tuon käskyn noudattaminen on ihmiselle mahdoton tehtävä kaikessa laajuudessaan.
Koska emme kykene elämään Jumalan tahdon mukaista elämää ja Jumala sen tietää, niin hänen rakkautensa kasvoi niin suureksi että uhrasi Jeesuksen meidän takiammme että voisimme olla ja elää Jumalan kasvojen edessä yhtä aikaa rikkinäisinä, syntisinä ja epätäydellisinä ja saman aikaisesti Jeesuksen veren takia pyhinä ja sovitettuina.
Evankeliumin salaisuuden synonyymi on Armo. Pyhä Henki paljastaa voimassaan tuon yksinkertaisen ja voimallisen sanan sisällön. Se sisältää iankaikkisuuden siemenen jokaiselle, joka ottaa vastaan Jeesuksen.
Lähdettiin isäukon kanssa ajelemaan. Jotain jännitystä täytyy lauantaipäivässä olla, joten suuntasimme pikkuteitä pitkin Längelmäen kirkolle. Satoi hiljaksilleen alijäähtynyttä vettä, joten köröttelimme hiljaksilleen.
Populäärimusiikin sanoitusten yksi keskeinen aihepiiri on autolla ajelu. (Tästä voit laittaa harrasta taustamusiikkia bloginlukutuokioosi.) Lauluista olen ymmärtänyt, että ajeleminen voi olla hienoa. Epäautoihmisenä oikein kuitenkaan ole saanut otetta aihepiiriin. Minulle autoilu on siirtymistä paikasta toiseen sillä autolla, joka sattuu käsillä olemaan. Nyt oli käsillä 20 vuotta vanha Pösö, joka oli olosuhteisiin mitä mainioin: pissapoika oli jäässä, mutta nastarenkaat uudet.
Tie Eräjärveltä Längelmäelle päin mutkitteli kovasti. Se oli kiemurainen sekä vaaka- että pystysuunnassa. Hiljensin vauhtia entisestään. Ei ollut kiire mihinkään, ja tiellä oli ihan hyvä pysyä täällä takametsän talvitiellä.
Juuri siinä kohtaa, kun tie nousi jälleen kerran pystyyn auton edessä, tajusin, että meneillään on mitä syvin rauha. Ei ollut kiirettä, määränpääkin satunnaisesti valittu. Siinä me vain huristelimme vähän yli neljääkymppiä, eikä auton autoa ollut manailemassa takana, että haloooooo, tässä on kahdeksankympin rajoitus.
Annoin rauhan mennä syvälle. Kyllähän me isän kanssa jotain juteltiin. Pohdittiin menneen maailman kirkonrakennusprojekteja. Kummasteltiin, että niin vaan on sekä suorilla että mutkaisilla teillä paikkansa tässä maailmassa. Tärkeitä aiheita siis!
Tie kapeni entisestään. Vauhti hiljeni entisestään. Sanat harvenivat entisestään. Välillä kaikki oli vahvan harmaata. Sitten hiljaisuutta ympäröivä maalaismaisema kutitti vatsanpohjaa. On laaksoa, on kukkulaa.
Niin meni harras matka. Längelmäen kirkolta löytyi geokätkö numero 444. Moikattiin kalmistossa tuntematonta pariskuntaa. Palasimme valtatietä pitkin, ja paistoimme isän luona pihvit.
Minua itkettää. Olen ollut niin uupunut kaiken arjen paineen alla, johon uupumukseen on osittain omakin syy. En ole ”ehtinyt” lukea Raamattua niin kuin normaalisti koska arjen huolet ja askareet ovat verottaneet vähäisiä voimiani. Olen myös potenut tautia joka on myös verottanut voimiani. Ei korona. Mutta tavallista sitkeämpi flunssa joka on estänyt minua osallistumassa kappelimme toimintaan. Ja erityisesti tiistai- iltaisin pidettäviin opetus ja keskustelu iltoihin Raamattuun ja elämään liittyen. Mikä iltojen virallinen nimi nyt sitten onkaan.
Arkeeni on kuulunut taudin lisäksi että pesukoneeni meni rikki ja piti ruveta hankkimaan uutta. Onneksi nuorin veljeni asuu Lohjalla ja lähti konetta minulle hankkimaan. Kolmatta päivää neuvottelimme puhelimitse asiasta ja olimme jo sopineetkin mistä ja mikä merkki, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Ja nyt minulla on kone jota en osaa, ainakaan vielä, käyttää. Enkä ole jaksanut luke ohjekirjaakaan. Uuden avustajan kanssakin vasta pari päivää ja tutustuminen alussa. Hän on pienen pojan yksin huoltaja joka tekee asioita mutkallisimmiksi.
Mennyt viikko siis pelkkää arkea, tautia ja kaikenlaista ylimääräistä jota en millään olisi jaksanut. Monta hyvää kirjaakin olin jo saanut pöydälleni ns. kotikirjastosta joka meitä liikuntaesteisiä ja vanhempia ihmisiä palvelee tuomalla kirjat kotiin kerran kuukaudessa tilaustemme mukaisesti. Se on erinomaista. Nyt odotan että saan asioitani sen verran eteenpäin että on taas aika intohimoilleni eli lukemiselle, siis myös Raamatun. Kuinka kuivaksi ja raskaaksi pelkkä pimeä arki voikaan muodostua Ilman Jumalan Sanaa ja uskovien yhteyttä.
Jumalan Sana Raamattu on useampana painoksena kotonakin mutta uskovien yhteys puuttuu ja Jumalan sanan julistuksen ja opetuksen kuuleminen. On joku sellainen sanonta mistä lie, kuin:”Tuli arki arjen koura, utulinnat kaas” tuo on nyt kiusannut minua. Mutta sitten tapahtui niin että sain enkeli ilmestyksen ovelleni. Se tuli yllätyksenä mutta oli suurempi ilo kuin mikään maallinen voi olla. Tämä enkeli oli virkapuvussaan mutta tuli tuomaan minulle heijastinenkeliä. Kun ovikello soi avasin oven ja näin että enkeli lakaisi lunta oveni edestä. Ja nyt itken – täytyy pitää taukoa!
Sitten hän jatkoi matkaa, mihin lie, mikä oli se suunta johon hän virkansa puolesta oli matkalla? Sitä en tiedä, mutta nyt se heijastin enkeli roikkuu minun pyörätuolini ”sarvessa”! Todistuksena siitä että enkeli joka ovellani käväisi oli todellinen. Niin kuin enkelit ovatkin, mutta ne harvoin tulevat ovellemme lahjoja tuoden ja ihmisen hahmossa. Ei hän minulle vieras ole, minä tunnen hänet hyvin. Hänelle on tyypillistä tehdä rakkauden tekoja lähimmäisilleen.
MInä olin väsynyt ja sairas. Viikko oli ollut haasteita ja huolia täynnä. Minä en ollut jaksanut avata Raamattuani, ei ollut ollut aikaa siihen tällä viikolla. En ollut ollut Jumalan Sanan kanssa tekemisissä, en kotona enkä kirkossa. Olin väsynyt, ja olen. Mutta ennen kuin tulin tähän niin lueskelin suurella halulla sekä Pietarin että Johanneksen kirjeitä sen minkä kyyneleet antoivat myöten. Minä en unohda Jumalan enkeleitä. En niitäkään joilla ei ole siipiä, on vain kultainen sydän ja lähimmäisen rakkaus aseinaan maailmaa ja sen tuomia murheita vastaan. (1 Johanneksen kirje 2:25-29)
Kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin päin ja pysähdyin puskan juurelle. Pakkanen oli laskenut kymmenen asteen hujakoille, mutta tuuli ei ainakaan vielä ollut noussut. Itse asiassa oli harvinaisen tyyni. Puska on ehkä vähän vähättelevä sana puistomestarin istuttamalle pensaalle, jonka huurre oli hopeoinut. Marja-aronia se ehkä oli. Ehkä.
Jäin katselemaan oksaa. Eikö se liikkunut lainkaan? Oliko se niin umpijäästä hyisten vuorokausien jäljiltä? Otin vielä puoli asekelta lähemmäs. Lähemmäs ei olisi päässyt kolauttamatta nenäänsä oksaan. Kyllä, oksa värisi. Kuuntelin tarkkaan. Hampaiden kalinaa ei kuulunut, mutta aivan pieni värinä näkyi.
Lämpötila oli pikemmin kylmötila. Valoakaan ei joulukuun illassa juuri ollut. Tuuli ei tuullut. Mutta siinäpä se oksaa hiljaa paikallaan värisi. Liikkui. Eli.
Jatkoin mutkaista matkaani kotiin päin. Olin aivan varma siitä, että huurre sulaisi, tuuli heräisi, lämpötila nousisi ja ennen pitkää valo herättäisi pensaan. Värinä kasvaisi liikkeeksi. Lehdet suhisisivat. Marjat kasvaisivat.
Matkan varrella on monenlaisia puskia ja pöheikköjä. Huurrekuoressaan ne kaikki näyttävät samalta. Vasta lämpö ja valo tuovat esiin sen, mikä niistä mikin on.
Blogitaivaan yksi perustajista Heikki Hilvo on päässyt Taivaan kotiin. Heikki oli tulisieluinen ja lapsenuskoinen Jeesuksen todistaja. Heikki paloi evankeliumille ja hänellä oli evankelistan sydän. Sanat olivat Heikin miekka ja Pyhä Henki hänen kilpensä, voimansa ja happi jota hän hengitti.
Nyt Heikki on kotona ja saa katsella rakasta Jeesustaan kasvoista kasvoihin.
Otsikko on hätkähdyttävä. Miten niin vain pahoja ihmisiä? Eivätkö hyvät ihmiset kelpaa Jumalalle? Millainen despootti Jumala on, jos hyvät ihmiset jäävät vaille kaikkea sitä hyvää, jota Jumala tarjoaa. Joutuvatko hyvät ihmiset kadotukseen vain siksi, että ovat hyviä?
Kuka on hyvä ihminen? Kukapa ei haluaisi olla olla hyvä? Osaamme helposti luetella ympäriltämme ihmisiä, joita me pidämme hyvinä. Äiti Teresa oli varmasti hyvä ja myös Desmond Tutu voisi tulla monen mieleen. Kun pohtii asiaa pidempään, alkaa nimiä putkahdella mieleen enemmänkin.
Ajan hengen mukaisesti voimme löytää myös sisimmästämme paremman version itsestämme. Kaikenlaiset elämäntapavalmentajat ja enkeliterapeutit tarjoavat palveluitaan hyvään hintaan. Voimme tulla hyviksi ihmisiksi kehittämällä itsetuntoamme ja eheytymällä ihmisinä. Itämaiset opit ja uskonnot johdattavat meitä paremman elämän tielle. Uushenkiset aatteet yhdistelevät sujuvasti erilaisia uskontoja ja elämän viisauksia johdattaen ihmisiä kohti onnellisempaa elämää. Synkretismi valtaa alaa Suomessa nopeammin kuin koskaan. Kaikki tavoittelevat ihmisen parasta ja tarjoavat tietä hyvyyden ja rakkauden lähteille. Mutta onko se tie pelastukseen?
Jumala pelastaa vain pahoja. Jumala pelastaa vain ne, jotka tajuavat oman asemansa Jumalan edessä ymmärtäen oman syntisyytensä. Jeesus sanoo, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Jumala on aina heikkojen ja syntisten puolella, heidän, jotka ovat jo kadottaneet oman hyvyytensä . Heille Jeesus tarjoaa sovitustaan.
Blogitaivas 