Blogitaivas

Tulin kirjoittaneeksi edellisessä blogissani sisarelleni Virpille, etten vaihtaisi osaani uskossa Jumalaan mihinkään. Päivällä lukiessani Luukkaan evankeliumia, johduin sen äärellä neljänteen lukuun. Sivulauseena mainitsen että sen luvun ja tuon sanomani myötä ajatuksiini tuotiin Pietari, tilanteessa jossa hän vannoi Jeesukselle ettei ikinä kieltäisi tätä. Tiedämme miten kävi, joten vaikka nyt olen vuoren varma asiastani, ei pidä ihmisen liikoja luulla itsestään. Voin vain sanoa että Herra varjelkoon, etten koskaan joutuisi tilanteeseen joka olisi kauheinta mitä voisin kuvitella.

Luukkaan evankeliumin kolmas luku päättyy ihanasti Jeesuksen sukuluetteloon ja kun sen loppuun pääsee, voi että! Se nimittäin loppuu näin jae 38: tämän Enos, tämän Set, tämän Aadam, tämän Jumala!

luku 4:1-14: Jeesus lähti Jordanilta Pyhää Henkeä täynnä.
Hengen johdattamana hän kulki autiomaassa neljäkymmentä päivää, ja Paholainen kiusasi häntä. Hän ei syönyt noina päivinä mitään, ja kun tämä aika oli kulunut, hänen tuli nälkä. Silloin Paholainen sanoi hänelle:” Jos kerran olet J u m a l a n P o i k a, niin käske tämän kiven muuttua leiväksi”. Jeesus vastasi ja sanoi:” ON kirjoitettu, ei ihminen elä ainoastaan leivästä (vaan jokaisesta sanasta joka Jumalan suusta lähtee. Matt. versio) Paholainen vei Jeesuksen korkealle paikalle, näytti hänelle yhdessä hetkessä kaikki maailman valtakunnat ja sanoi: Kaiken tämän, koko maailman ja sen loiston m i n ä annan sinun valtaasi, sillä se on annettu m i n u n haltuuni ja m i n ä voin antaa sen kenelle tahdon. Jos kumarrat m i n u a, tämä kaikki on sinun”. Jeesus vastasi:” ON kirjoitettu; Herraa sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.” Paholainen vei Jeesuksen Jerusalemiin, asetti hänet temppelimuurin harjalle ja sanoi:” J o s kerran olet J u m a l a n P o i k a, niin heittäydy tästä alas. Onhan kirjoitettu; Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen!” Jeesus vastasi:” ON myös sanottu; Älä kiusaa Herraa Jumalaasi”.
Kiusattuaan näin Jeesusta k a i k i n tavoin Paholainen jätti hänet joksikin aikaa rauhaan.
Täynnä Hengen voimaa Jeesus palasi Galileaan ja hänestä puhuttiin kohta kaikkialla.

Paholainen puhuu itselleen tyypillisesti, niin kuin on puhunut aikojen alusta. Ensiksikin hän yrittää vakuuttaa että hänellä on kaikki valta tehdä mitä haluaa ja houkutella suurilla lupauksilla kohdettaan lankeamaan. Näinhän hän toimii, ja moni hairahtuu uskomaan, kun ei tiedä että Paholainen on valehtelija ja valheen isä. Luonnollinen ihminen on kiinni kaikessa maallisessa materiassa, eikä se taida kovin kaukana olla kaikista uskovistakaan. Sanoohan Raamattu että ihmistä kiusaa hänen oma himonsa ja kun himo tulee raskaaksi se synnyttää synnin. Oletko koskaan joutunut kiusaukseen, oletko tietoinen mikä sinulle on se himo joka saisi sinut mahdollisesti lankeamaan? Tiedätkö/huomaatko mikä on kaikkein paras keino välttää kiusaukset? Olla ajattelematta edes mahdollisuuksiako, johdattaako tämä kirjoitus sinut ikävyyksiin asian kanssa?

Itse uskalsin kyllä pohtia mitkä ne kipeimmät tarpeet omassa elämässäni olisivat joita toivoisin olevan, mutta joita ei ole. Omaisuutta en tarvitse kuin sen ”määräosani leipää” johon kuuluu vaatimaton toimeentulo jokapäiväisine tarpeineen. Mutta olin minä joskus ollut saamassa oman kodinkin joka haaveenani oli. Oli minulla kerran jonkinlainen elämänkumppanikin ja elämäni olisi paljon helpompaa ja mutkattomampaa jos sellainen olisi elon iltaa kanssani viettämässä vieläkin. Näistä kahdesta luopuminen on ollut ehkä haikeinta. Lapsia olin aina toivonut, kiitos Jumalalle että yhden sain, mutta enempikin olisi ollut ihan kiva, en olisi yhden taakkana vanhetessani. Onnekseni ei ole tullut kiusauksia noiden kahden ensin mainitun suhteen ja yksikin lapsi on Jumalan suurenmoinen lahja.

Mitä enemmän vuosia karttuu, sitä kiitollisemmaksi tulen. On perspektiiviä nähdä Jumalan viisaus, huolenpito ja johdatus sittenkin koko elämässäni. Ei sekään ole ollut sattumaa, tai jokin virhe, että sain poliovammaisen ihmisen elämänosan jo pienestä pitäen. Jokin tarkoitus silläkin on ollut, koska minä uskon että osani on tullut Jumalalta. En ole koskaan kysynyt miksi minä? Ei, miksi en yhtä hyvin, kuin moni muukin tuntemani tai tuntematon sisar tai veli. Meillä täällä Suomessa on kuitenkin ollut suhteellisen hyvin aina asiat, verrattuna joihinkin kehitysmaihin, vai vieläkö niin saa sanoa?

Kaikesta huolimatta liian huoleton ei voi olla. Täytyy valvoa, olla lähellä Herraa Hänen Sanansa kautta, rukoilla ja olla nöyrä Jumalan edessä. Muistaa että niin kuin Hän on antanut elämän, Hän voi sen myös ottaa milloin hyväksi näkee. Hyvä omatunto, vilpittömyys, rakkautena vaikuttava usko ja huomaavaisuus lähimmäisen tarpeita kohtaan olisi hyvä omistaa jos jokin. kaikkein tärkeintä on muistaa ettemme omin voimin pysty mihinkään. Mutta Jumala vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemisen ja mitä voimattomimmiksi tulemme ja avuttomimmiksi itsemme tunnemme, mitä vähemmän itseämme ajattelemme suhteessa lähimmäisiin ja koko maailmaan, sen enemmän me Jumalan armoa ja rakkautta tarvitsemme.

Neljännen luvun alku ja loppu Luukkaassa oli olennainen: Jeesus lähti Jordanilta Pyhää Henkeä täynnä….. Täynnä Hengen voimaa Jeesus palasi Galileaan. Tässä on se suuri salaisuus ja voittovoima; Pyhä Henki meissä Herramme lupauksen mukaan! Kiitos Jumalalle.

Herra on varjelijasi/ Matkalaulu
Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua, väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, Ei hän nuku, Hän on Israelin turva. Hän on suojaava varjo,
HÄN ON vartijasi hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta, hän suojelee k o k o  e l ä m ä s i.
Herra varjelee kaikki askeleesi, Sinun Lähtösi ja Tulosi, Nyt ja Aina!
Ps. 121.
Ollaan siunattuja Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ylistys Jumalalle. Aamen.

ja ehkäpä Jumalassa myös. Olen moneen kertaan kierrellyt, mutta taas pysähtynyt toteamaan, että ohittamattominta Jumala-suhteen rikastumisessa on löytää Hänet lohduttajana. Rikastumisella ajattelen tässä hengellisen maaperän runsautta, joka kuvaa sisäistä elämää esiin tulevien hyvien asioiden pohjana.

On tuskallista yrittää kasvattaa itsestään hedelmällisiä hengellisiä hyveitä, jos maaperä on täynnänsä kivuliaita kiviä, kovettunutta muokkaamatonta maata, kuolleita unelmia ja rehottavaa rikkaruohoa.

Alkukesän siivousprojektissa löysin opetussarjan kyynelten parantavasta voimasta. Nyt kun olen sitä kuunnellut vuosien tauon jälkeen, olen taas saanut kohdata Jumalaa uudella syvyydellä. Ei ole kyse suorituksesta, jolla saa uuden tason, jotta peli etenee jouheammin, vaan jostain yksinkertaisen nerokkaasta. Jumala vain haluaa olla hyvä minua kohtaan. Jumala rakastaa pientä ihmistä.

Häntä kiinnostaa minun rehellisyyteni, luottamukseni, avoimuuteni. Hän ei vaadi nähdä suorituksia, joilla perustelen kelvollisuuteni. Toki hän iloitsee, jos minäkin iloitsen jostain saavutuksesta, mutta ennenkaikkea hän haluaa minun ymmärtävän, että häntä kiinnostaa kyyneleeni, kipuni, ajatukseni.

Jumala toivoo, että luotan hänen rakkauteensa niin paljon, että uskallan olla rehellinen ja annan hänen lohduttaa. Hän haluaa opettaa erottamaan hedelmällisen surun tukahduttavasta. Jumalassa on lohdutus. Kyllä kyyneleet tekevät hyvää, itkeminen on sallittua (kunhan ei mahdottomasti niistä kaverin olkapäähän). Heikkoudessa on voimaa, heikkouden piilottelu vahvistaa kovuutta. Jumala on ihmeellisen pitkämielinen ja uskollinen. Hän kääntyy puoleemme ja kuulee kaipuumme, olkoon elämä ajautunut kuinka kivikkoiseen erämaahan tahansa. Hän luo uutta.

Tein pari päivää sitten matkan meneisyyteeni.  Hyppäsin autoon nuoriman poikani kanssa ja lähdimme käymään syntymäpitäjässäni Härmässä.  Pojalle houkuttimena oli Power Park, joka on muutaman kilometrin päässä kotoani. Tarkoitus oli viettää juniorin kanssa hauska päivä huvipuistossa ja esitellä iskän kotimaisemia. Käydä kotona ja kierrellä lapsuuden maisemia ja koulupaikkoja.

Huvipuisto reissu oli odotusten mukainen ja Power Park, härmäläiselle ohrapellolle, kovalla työllä ansaitulla rahalla, rakennettu Lillbacan Jorman huvipuisto täytti odotuksemme täysin.

Jorma tuli 70-80 luvun vaihteessa Alahärmään loistavan keksinnön kanssa ja perusti paikallisella rahoituksella yrityksen,  josta kasvoi satojen miljoonien arvoinen yritysketju. Liekö Huvipuisto ja siihen liityvät muut kymmenet eri toiminnot microautoratoineen ja hevostalleineen sitä kunniavelan maksua ja siunausta Härmänmaalle. Huvipuisto tuo työtä ja verotuloja alueelle hurjat määrät. Ja totta kai, tuloja omistajalleen.

Minua itseäni hiertää pahasti sana menestys, kun puhutaan Jumalan valtakunnasta. Olen luonnoltani kade suomalainen. Raha ja menestys ei jotenkin sovi hengelliseen elämään. Suomalainen pietismi nousee köyhyydestä ja viinan kiroista. Pappiloiden takaovilta myyty viina painaa meidän suomalaisten mielissä, vaikka tuon ajan muistot eivät tietoisella tasolla enää olekaan.

Meidän olisi syytä käydä vihdoin läpi oma hengellinen perintömme ja ymmärtää mistä se koostuu ja mikä siinä on rasitetta ja mikä rikkautta.

Matkallani tapasin hyvän lapsuuden ystäväni samalta kylältä. Hänen elämäntaipaleensa ei ole ollut yhtä menestyksekäs kuin omani, silti hän vakuutti tyytyväisyyttään omaan elämäänsä. Kun juttelimme hänen kotitienhaarassaan, tajusimme  molemmat, miten kannoimme menneitten sukupolvien taakkaa harteillamme. Sotien jälkeiset sukupolvet, meidän vanhempamme, olivat saaneet mallin, kuinka tätä maata rakennetaan totisesti ja kovalla työllä. Me 60-luvulla syntyneet kannamme tuota totisen sukupolven taakkaa harteillamme. Ystäväni suorasukaisuus ja onnellisuus avasi monia lukkoja päässäni. Vaikka ihmisen elämässä on vaikeuksia, ne eivät riistä pois sitä vapautta, jonka Jeesus meille antaa.  Se on sitä todellista menestystä, jonka me molemmat miehet omistimme.  Armo on perintö joka kantaa. Olosuhteista huolimatta olemme molemmat voittajia.

Kun tutkin Raamatun sanaa menestyksestä tai siunauksesta, joka on mielestäni oikea sana kaikelle mitä Jumala antaa, törmään kerta toisensa jälkeen ajatukseen siitä, kuinka Jumala siunaa sellaisia ihmisiä, jotka kääntyvät hänen puoleensa ja  pysyvät kiinni Jumalan sanassa. Pyhä sana puhuu suvuista ja sukupolvista ja niille lankeavasta hyvästä. Jopa Jobin vaellus kääntyy menestykseen kaikesta kurjuudesta huolimatta.

Mutta mitä meidän tulisi tavoitella? Menestystäkö? Vai opetuslapseutta? Maailman evankeliointia?  Ei mitään näistä! Ne ovat asioita, joita Jumala tekee joka tapauksessa meidän kauttamme! Pyhä Henki ohjaa ja määrittää kaiken. Pyhässä Hengen antama suurin armolahja on usko ja siitä saa kaikki alkunsa. Meidän tulis tavoitella kaikkea mikä liittyy Pyhään Henkeen! Sitä kautta kirkastuu Jeesus Kristus ja hänen tahtonsa.

Kauhajärven vaivaisukko ja mä

Matkamme oli onnistunut ja monta hyvää ajatusta jäi muhimaan pääkoppaani, mutta päällimmäiseksi jäi kotikylän kaverin lausahdus: – Tapsa hei! Onni ei ole kiinni ulkoisista puitteista vaan siitä, että on vapaa!

Suurin osa ihmisen elinajasta taitaa mennä niin että kokee elävänsä pelkkää arkea. Jossain lausutaan jopa että ”tuli arki arjen koura, utulinnat kaas”. Raamatun Jumalaankin uskovan ihmisen elämä on usein ”tavallisen” tuntuista. Tavallinen lainausmerkeissä koska kuka sen määrittelee mikä kullekin on ”tavallista”. Jokainen ihminen elää ainutkertaisen ja laatuisen elämän, tuntui tai näytti se siltä tai ei.

Joskus Jumala yllättää erikoisella tavalla. Aina ei ole ollenkaan helppoa kuvata näitä ihmeitä siksi että ne voivat näyttää vain sattumilta. Itse en usko sattumiin ollenkaan. Minä uskon tehtyyn suunnitelmaan ja siihen että ihminen elää jatkuvassa ihmeessä, ihmeessä joka on alkanut aikojen alussa ja jatkuu ikuisesti.

Eilinen sunnuntaiaamu jo alkoi erikoisella tapauksella. Olimme kirjoitelleet aiheesta antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkihan tietää mitä sillä tarkoitetaan, mutta itse halusin viedä keskustelun luonnon kukkasten tasolle. Kaipasin pois kaikesta vaikeasta sillä elämäni on ollut pitkään ja on edelleen taistelua oikeuden puolesta vääryyttä vastaan. Se on rasittanut kovasti myös tyttäreni elämää ja vienyt hänen aikaansa kohtuuttomasti. Välillä minulta on loppunut toivo että tässä elämässä oikeus asiassani toteutuisikaan.

Kuinka kukat tähän liittyy? Juha Hassilan blogiin ja valokuvaan. Sen ihmeen voi lukea sieltä, mutta mainitsen vaan että pienessä sinisessä kukkasessa oli minulle minua rakastavan Kaikkivaltiaan taivaan ja maan Luojan viesti. Viesti joka hämmästytti ja jäi puhuttelemaan koko päivän ajaksi.

Vietimme päivää tyttären kanssa meidän vaatimattomalla kesäpaikallamme. Pihatöitäkin harrastimme vähän kunnes tuli tunne että nyt on aika rukoukselle. Istuimme kauniin luonnon ympäröimällä terassillamme ja aloimme aivan arkisesti. Jonkin ajan kuluttua Jumalan Henki alkoi tuoda aiheita joista rukoilla ja meillä (ehkä muillakin) se usein käy niin että saamme saman aiheen yhtä aikaa, niin nytkin. Saimme Jumalan armosta kokea ihmettä. Sellaista joka laittaa ihmisen itkemään, kiittämään ja ylistämään, joka saa kokemaan että on osa suunnattoman suurta kokonaisuutta kaikessa omassa ihmisen pienuudessaan. Osa suurta ja ikuista, osa jostain sellaisesta jossa on tietämättään, ymmärtämättään, mutta jossa on suunnattoman hyvä ja turvallinen olla.

–  Koska on suunnitelman osa, suunnitelman jonka ikuinen on laatinut ja jota Hän toteuttaa luomansa ihmisen kautta. Tytär sanoi olennaisen:” Äiti on ihmeellistä saada elää ihmeessä, koko elämä on yhtä ihmettä. Ajattele, emme olisi tässä oman itsemme tahdosta tai tiedosta, vaan Jumalan suuresta suunnitelmasta! Elämä on ihme! Elämä on kuin helminauha jossa helmi seuraa toista tai niin kuin Tie joka vie varmasti oikeaan ja perille!” Meitä johdatetaan vaikka emme sitä ymmärrä, joskus vain vaikeina aikoina Jumalan rakkaus koskettaa niin syvältä että saamme katsella mennyttä ja nykyistä kuin esiripun auettua. Jumala tietää mitä lapsensa tarvitsee jaksaakseen. Ihmisen tarvitsee saada nähdä joskus kaiken todellisen olemus. Taivashetki.

Nämä ovat vaikeita ja henkilökohtaisia asioita, eikä ole kovin viisasta näistä puhua, mutta uskon että muillakin näitä on, näitä Jumalan aarrearkun aarteita jotka eivät lopu vaikka niitä kuinka jakaisi.

Lopuksi osia kahdesta psalmista. Kaikille on tuttu ja rakas psalmi 139. ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni….Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut”!

Ps. 71:5-8 Sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani nuoruudesta asti. Syntymästäni saakka olet ollut tukeni, siitä saakka kun kohdusta minut päästit. Sinulle minä laulan ylistystä. Monelle olen ollut ihmetyksen aihe! Mutta Sinä olet luja turvani. Siksi minun suuni tulvii kiitosta ja alati ylistää Sinun ihanuuttasi….17: Jumala, sinä olit opastajani jo kun olin nuori ja tähän päivään asti….20: Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat! 23: Minun huuleni avautuvat ilohuutoon. Minä laulan sinulle kiitosta, koska sinä lunastit minut!

Kiitos Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle aamen.

”Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama.”

Olen tässä ihmetellyt, kuinkahan moni ihminen jaksaa muistaa tämän Paavalin viisauden ollessaan tekemisissä toisinuskovien kristittyjen kanssa.

Entäs minä itse?

Kiitos, ei muuta.

Herätessäni viime yönä tuli mieleeni eräs tapaus vuodelta -91 maaliskuulta. Mietin sitä aamullakin vielä. Sitten tulin tänne ”taivaalle” ja luin Patrickin tekstin. Just!
Tuolloin maaliskuussa sain tehtävän mennä tekemään haastattelua eräästä Eveliinasta. Hän oli sen lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja josta minut hänen luokseen lähetettiin. En hänestä paljoa tiennyt etukäteen, sen kuitenkin että hän oli täyttämässä 90 vuotta ja sen kunniaksi lehti halusi jutun. Liina, joksi häntä myös kutsuttiin, oli ollut jo pitkään sairaalassa, itse asiassa hän asui siellä. Tiesin että hän oli merkittävä henkilö ja minua jännitti, mutta lähdin tekemään työtä käskettyä.

Astuttuani sisään pieneen huoneeseen huomasin ensimmäisenä seinällä olevan Jeesuksen kasvoja esittävän taulun. Sitten näin Eveliinan. Hänen katseensa oli kirkas, kädenpuristuksensa vahva, puheensa ja ajatuksensa selkeä. Hän istui sängyllään ryhdikkäänä ja huomasin etten ollut tullut heikon vanhuksen luo, vaan energisen, voimakasluonteisen ja lahjakkaan ihmisen. Mitä kauemmin häntä kuuntelin, sitä pienemmäksi ja tehtävääni kyvyttömämmäksi itseni tunsin. Ihailuni ja kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan. Eveliinan Hengen palo, monipuolinen lahjakkuutensa ja aikaan saannoksensa eri aloilla suorastaan mykistivät.

Hän oli joutunut lähtemään rajan taakse jääneeltä kotiseudultaan evakkona, jossa hän oli toiminut opettajana. Hänellä oli mies ja kaksi lasta. Hän oli syntynyt 30 henkiseen talonpoikaistaloon jossa Iso- Isä oli patriarkka joka piti huolen tapakasvatuksesta ja ennen kaikkea uskon vaalimisesta väkensä keskuudessa. Luki Lutheruksen Postillasta pitkiä saarnoja ja kokosi väen sunnuntaisin yhteen laulamaan ja soittamaan, suku oli hyvin musikaalista. Eveliina totesi että usko Jumalaan säilyi suvussa vahvana ja on ollut koko elämän pohja ja tuki kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa.

Vuonna -45 Eveliina sairastui polioon ja joutui pyörätuoliin. Siihen aikaan ei juuri ollut esteettömiä asuntoja, puhumattakaan mistään muusta. He asuivat Mannerheimintiellä silloin ja kun ”Liina” joksi hän itseään nimitti, oli yksin kotona ja tarvitsi apua, hän laittoi sanomalehden ikkunaan lapsilleen merkiksi että nämä tietäisivät tulla kotiin.
Miksi kirjoitan tätä, kiinnostaako ketään?
Siksi että liiallinen hyvinvointi ja kaiken helppous tekee ihmisestä herkästi tyytymättömän nurisijan. Kun haastattelin ”Liinaa” hän sanoi minulle etten saa tehdä hänestä mitään ”korkeata veisua” eli ankarasi varoitti minua ylistämästä häntä. Kertoi sitten omana käsityksenään että kun meitä kohtaa jokin onnettomuus se ei ole Jumalan rankaisu vaan Jumalalle on tärkeintä että me oppisimme jotain, että me perisimme iankaikkisen elämän Hänen luonaan. Ihmisen tulisi oppia elämään ikuisuutta varten, tämä elämähän on vaan koulua. Sitten hän sanoi ettei usko ole ollut ollenkaan aina helppo asia, eikä hän ole varjeltunut kapinallisiltakaan ajatuksilta ja kysymyksiltä. Sitten hän lausuu koskettavan runon, joiden kautta minäkin hänestä olin ollut kiinnostunut. Runoa en tähän laita, mutta hiljaiseksi se veti.

Haastattelua on pitkästi, kahden aukeaman verran tiivistä tekstiä. Hänen ansioluettelonsakin on pitkä. Hän oli ihminen jota eivät elämän kolhut olleet lamauttaneet, ei sinne päinkään. Hän pursui kiitollisuutta, auttamishalua, vaikka itse oli liikuntakyvytön, ja kaikenlaista hänellä oli vieläkin ns. ”työn alla”. Mieluusti hän näytteli, lähinnä tutkimustöitään ja keräämiään ja tekemiään tekstejä eri aloilta. Tasavallan presidentti oli myöntänyt hänelle mm. Kotiseutuneuvoksen arvonimen vuonna -84. Olivathan hänen saavutuksensa upeat ja hän oli kiitollinen elämästään Jumalalle, mutta niin kuin Paavali, hän luki kaiken roskaksi ”tuon ylen kalliin Jeesuksen Kristuksen tuntemisen rinnalla”. Hänellä olivat arvot kohdallaan.

Haastattelumme lopuksi kyselin Eveliinalta vielä mikä nykyisessä, siis silloisessa, maailman ajassa oli sellaista hyvää tai pahaa mitä ei ennen ollut ollut. Epäröimättä hän vastasi pahaa olevan ettei ”nykyihmisellä ole uskoa Raamatun Jumalaan”! (v.-91) Toisena hän mainitsee rahanahneuden. Kaikesta huolimatta Liina lainaa Lutheria vielä istuttamalla omenapuun. Tärkeimpänä elämässään hän piti että Jeesus on synnit sovittanut, ja siihen uskoen saamme siirtyä kuolemasta elämään. Useampaan kertaan hän sanoi tärkeimmän rukouksensa, Isä meidän lisäksi, olevan oman pyyntönsä Jumalalle ” Järkeni valo ja sydämeni lämpö varjele Oi Pyhä Kaikkivaltias Herra Jumala”. Totisesti Eveliina sai molemmat pitää elämänsä loppuun saakka. Lähtiessäni hän sanoi:” Ei anneta polun välillämme ruohottua”! ja hymyili kasvot kirkkaina elämän valoa.
Olin hänen hautajaisissaan kutsuttuna, enkä ole koskaan kauniimmissa ollut. Hänen tyttärensä oli ollut niin ”otettu” ystävyydestäni äitinsä kanssa että pyysi vielä sanomaan arvovaltaisen saattojoukon edessä vielä jotain äitinsä muistoksi.

Kun näitä ajattelin ja muistelin, mieleeni tuli toisen Samuelin kirjan luku 9 .Daavid kysyi:” Mahtaako Saulin suvussa olla ketään, jolle voisin Jonatanin tähden osoittaa ystävyyttä?” Saulin talossa oli ollut Siba-niminen palvelija. Hänet kutsuttiin Daavidin luo, ja kuningas kysyi:” Oletko sinä Siba?” Hän vastasi:” Olen Herrani”. jakeet 1-2.

Daavid edelleen tiedustelee onko Saulin suvussa jäljellä ketään kenelle hän voisi osoittaa ystävyyttä. Käy ilmi että on, Joonatanin rampa poika Mefiboset.  Mefiboset, joka ei katsonut olevansa Kuninkaansa edessä koiranraatoa kummempi. Ja kuitenkin Daavid kutsutti hänet luokseen, hän sai suuren omaisuuden ja syödä yhdessä kuninkaansa kanssa kuninkaanpoikien rinnalla. –  Jae 13. mutta Mefiboset itse asui Jerusalemissa, koska hän sai aina syödä kuninkaan pöydässä; ja hän ontui kumpaakin jalkaansa.

Minusta Eveliinan motoksi sopisivat myös sanat ora et labora! Niin hän eli. Rukoili ja teki työtä.

Viimepäivinä olen mietiskellyt mennyttä elämääni ja paljon asioita sieltä on noussutkin. Taitaa olla joku prosessi menossa? Tänään olen lueskellut kymmentä käskyä ja joutunut pysähtymään kahdeksannen kohdalle, Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Blogitaivaan ja meidän kaikkien Ilkka 🙂 taisi kirjoittaa jossain kohtaa että elämä olisi helpompaa ilman internetiä. No, jokainen voi miettiä olisiko niin, mutta joka tapauksessa kulttuurin se on muuttanut, niin kuin ihmisten käyttäytymisenkin aivan tyystin. Harva tänä päivänä tulee syvällisemmin ajatelleeksi millainen valta ja merkitys ihmisten elämään sanoilla on! En enää itsekään, ellen olisi joutunut väärän todistuksen takia vaikeaan tilanteeseen.

Tämän myötä huomasin kuinka vaikea ja monisyinen kahdeksas käsky on. Aloin vertailla käskyjä toisiinsa, nähdäkseni minkä vaikutuksen ne tekevät, mikä niistä tuntuisi hankalimmalta ja mitä kaikkein vaikeinta olisi pystyä noudattamaan. Käskyn selityshän on:” Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen”. Minä en pysty tähän. 2. Mooses 23:1-2 sanotaan: ” Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi.
Tähän viimeiseen on ajatella helpompi itsensä taistella.

Kumpi on muuten tärkeämpää sanat vai teot, vai voiko niitä erottaakaan toisistaan? Nyt kun kaikki istuvat pöytiensä ääressä naputellen koneestaan sanoja solkenaan, voisi ajatella että sanat ovat tärkeämpiä. Jos ja kun ajattelen kuinka ihmismieliin vaikutetaan – ja sitä kautta myös tekoihin, ajattelen sanojen mahtia.

Jumala, Isä, loi kaiken Sanallaan, kuinka se siunaakaan! ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala”. (Joh.1:1) Kun Jumalan Sanasta, ilmoituksesta on luovuttu ja enenevästi luovutaan, ei voi enää odottaa myöskään Totuutta eikä toisen ihmisen kunnioittamista. Tämä kaikki viimeaikainen ”kehitys” kauhistuttaa toisenlaiseen elämään oppinutta ihmistä. Perinteet, hyvät ja kohteliaat tavat ovat mennyttä, niin kuin lähimmäisen rakkauskin. Nyt sanat sinkoilevat tsunamin tavoin ja peittävät ihmisen omat ajatukset ja muokkaavat hänen maailman kuvaansa enemmän kuin itse ymmärtääkään.

Olen silloin tällöin miettinyt millaista kuvaa itsestäni kirjoituksillani annan. Luulen että olen kaikkein paljaimmillani juuri tässä, mutta se ei ole koko minuuteni. Aika pelottavaa on tietää että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Katkeruus tulee julki, samoin kuin hyvyys tai pahuus. Turhat sanat ovat osoituksena turhanpäiväisyydestä jne. Muistamme mitä kielestä sanotaan, se on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli.

Olisi ehkä hyvä vähän pysähtyä ja useammin miettiä mitä ja miten tulisikaan päivittäin puhua (tai kirjoittaa)lähimmäisilleen, tuodako sydämen kyllyydestä esiin siunausta vai kirousta. Varsinkin kirjoittaessa ja lähettäessään niitä julkaistavaksi, niitä ei enää saa takaisin, tilannetta ei voi perua. Älköön nyt kukaan ajatelko että tämä kirjoitukseni syntyy moitteeksi jollekin! Ei, ei minulla ole moitittavaa, mutta tämä kahdeksas käsky sai minut ajattelemaan. Itsekin olen kaiken tämän tekstin suurennuslasin alla. Nykyään olisi vaan niin paljon pois pantavaa ja itse kunkin mentävä itseensä ja ajateltava vakavasti ettemme sanoillamme tapa ketään. Henkisestikin voi toisen ihmisen tappaa. Kukaan, paraskaan ihminen ei ole tästä synnistä vapaa.

Kuitenkin meitä kutsutaan sotaan pahaa vastaan todistamaan totuudesta ja Jumala on antanut meille aseen Pyhän Hengen miekan, eli oman Sanansa (Ef.6:17). Tosin maailma tulee vihaamaan totuudessa ja rakkaudessa pysyviä. Kuitenkaan meidän ei tarvitse koskaan hapuilla pimeässä, jokainen joka kuulee Jeesuksen äänen tulee tietämään totuuden ja saamaan voiman totuudessa vaeltamiseen. Kun meistä valhetellen puhutaan kaikkinaista pahaa, me katsomme Kristukseen Vapahtajaamme ja Jumalan Poikaan kuinka hän suhtautui herjauksiin, pilkkaan ja vääryyteen. (1.Piet.2:23) Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun.

Meidän puolestamme, meidän edestämme on ollut yksi ainoa ihminen jossa ei vääryyttä ollut, joka puhui ainoastaan totuuden sanoja rakkaudessa. Hän ei pelännyt ihmistä, eikä meidänkään tule pelätä. Ihminen voi toista vahingoittaa, jopa viedä toiselta hengen, mutta Jeesusta kukaan ei voi meiltä, jotka panemme uskomme ja toivomme Häneen, viedä. Palaan jälleen Johanneksen evankeliumiin. 14:1… ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun…6. – Minä olen Tie, Totuus ja Elämä..”

 Lue vielä 1Joh. 3 omasta rakkaasta Raamatustasi Kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä suuresta armosta jonka kohteeksi olet saanut tulla, mutta älä unohda sitäkään että Jumala tahtoo sinulle ja minulle hyvää, hän tahtoo varjella meidät pahasta ja siksi käskyjenkin kertaaminen on joskus hyväksi 🙂 Ole turvallisella mielellä Jumala tietää kaiken ja on Kaikkivaltias. Hänellä on kaikki hallinnassaan täälläkin, kaaokseen joutuneessa, kauniiksi luodussa maailmassaan.

”Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä Olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu. Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja saavat mennä porteista sisälle kaupunkiin!  (Ilm.22:12-14) Tänään on Toivon päivä 🙂 !

Olen viime kuukausina könynnyt aika paljon metsissä ja nurmikoilla ja valokuvannut kaikkea mahdollista. Varsinkin kukkakuviani ovat Face-kaverini joutuneet sietämään kevään mittaan keskikokoisen yliannostuksen verran. Minulle Jumala ilmenee voimakkaimmin siinä kauneudessa, johon törmään luonnon pienenpienissä yksityiskohdissa ja laajoissa maisemissa ja kokolailla kaikessa siinä välillä.

Taannoin tuijottelin tulppaanin terälehteä macro-objektiivin (vähän niin kuin suurennuslasin) läpi. Jumala taitaa olla hurjemman sortin ekspressionisti, tuumiskelin könyten rähmälläni tulppaanin varjossa.

Häh?

Mutta eikö sama Jumala maalannut justiinsa viime viikolla sen hennon heinänkorren, joka erottui pehmeästi sumuisesta maisemasta. Jumalahan on ehdottomasti impressionisti.

Vääntäydyin istualleni. Edessäni levittäytyi orastava pelto. Pellon takana rinteessä seisoi vanha maalaistalo. Eikös vain Jumala olekin jonkin sortin kansallisromantikko? Olisiko Jumalan-kansallisromantikko?

Ei ole totta, eihän Hän mahdu mihinkään tyylilajiin. Eikä Hän sitä paitsi oikein osaa valita kaiken kattavaa tekniikkaakaan. Toisinaan Hän on graafikko, ja joskus taas on kaikkien öljyvärituubien sisältö levitetty yhdelle kankaalle. Ja äänimaisemiakin Hän säveltää. Jumala ei rajoitu ismeihin. Hän hallitsee kaikki tyylilajit. Hän on monella tasolla luova Persoona.

Me ihmisetkin olemme luovia. Usein kun luomme, myös lokeroimme. Lokeroimme ja lokeroidumme. Haluan omaan lokerooni minulle sopivat taulut ja biisit ja ihmiset ja seurakunnat. Itse asiassa muodostamme identiteettiämme lokeroimalla asioita. Ja muodostamme identiteettiämme menemällä johonkin lokeroon. Eikä se ole edes väärin! Jotenkinhan tätä maailmaa ja elämää on jäsenneltävä. Muuten poksahtaa pää.

Väärin sen sijaan on tuomita muut ismit, muut ihmiset tai muut seurakunnat, jos he eivät tykkää samanlaisesta värien käytöstä tai sointukuluista kuin minä. Jumala kuitenkaan ei jaa meitä kristittyjä ismien perusteella. Hänelle uskovat ovat suuri seurakunta. Siihen mahtuvat kaikki ihmiset, vaikka itse olemme jakaneet itsemme helluntaismiin, luterismiin, baptismiin, katolismiin, vapaakirkkismiin ja ties mihin.

Tallustelin sisään kameroineni. Aloin ihmetellä tietokoneen ääressä, mitä olin saanut aikaiseksi kamerallani. Kyllä ne tulppaanin hurjan näköisiä olivat. Punaista ja keltaista aivan sumeilematta ruudun täydeltä. Ja tietenkin kukan täydeltä. Sieltä kukasta törröttivät mustat heteet. Suurennuslasin läpi kukka on suorastaan hurjan näköinen. Mitä lienee Isä Jumala ajatellut, kun hän loi vaikkapa juuri tulppaania. Mieleeni palasi pätkä Raamatusta. Kukat ovat näyttävämmin puettu kuin itse kuningas Salomo, jonka gaarderoobin sisältö lienee kuitenkin ollut kokolailla kohdillaan.

Sen sijaan kun Jumala loi ihmisen, hän ajatteli jotain aivan muuta. Hän tiesi varmasti, että jotkut meistä alkavat impressionisteiksi ja jotkut pointillisteiksi. Hän tiesi, että meistä tulee helluntailaisia ja metodisteja. Ja sitten on tämmöisiä seurakuntien välisiä sukkuloitsijoita kuin minä. Mutta kun Jumala suurena taiteilijana kiskaisi baskerin päähänsä, sekoitti värin ja alkoi sutia ihmistä, Hän tiesi, mitä hän oli tekemässä.

Hän oli tekemässä omakuvaa!

*

Teksti on julkaistu Turun Kotikirkon blogeissa toukokuussa. 

Lepäilen makuuhuoneeksi muuntuneessa olohuoneessani, oikaisten selkääni ja lepuuttaen istumisesta turvonneita jalkojani. Katselen ikkunastani ulos pihalle istuttamaani, nyt jo suureksi kasvanutta pihlajapuuta. Muutamien todella läkähdyttävien päivien jälkeen lämpö on ulkona laskenut rajusti ja alkaa sataa tihuttamalla. Tuuli käy myrskyisästi ja pyörittää runsaassa kukassa olevaa isoa puuta. Olen onnellinen. Tiedän että kotini on kaunis ja pihani myös. Olen tehnyt näiden eteen paljon työtä sen 24 vuoden aikana jonka olen saanut tässä asua. Nautin tuloksesta. Tunnen olevani kotona ja olen kiintynyt tähän (kalliilla alueella olevaan), isojen rikkaiden talojen ympäröimään asuntooni ja asuinpaikkaani.

Tämä ei kuitenkaan ole minun, minä en omista tässä muuta kuin henkilökohtaisen omaisuuteni, joka ei ole arvokas. Asun kotikaupunkini vuokra-asunnossa. Haluaisin asua tässä elämäni loppuun saakka, mutta näitä taloja odottaa ikänsä puolesta peruskorjaus, joka tarkoittaa sitä että tästä on muutettava siksi aikaa ainakin pois. Tunnen huolta ja surua – minun kotini, minun pihlajani ja kaikki pihani kauniit istutukset! –  Mihin mahtuvat kaikki maalaamani taulut jotka ovat niin paikkansa jo löytäneet jne. Minun, minun, minun omani.
Mikään ei ole minun, mitään en omista. Olenko uskovana kiinni omaisuudessa, olenko kiintynyt ”maailmaan”?

Tunnen miehen joka vaelsi paikasta toiseen omistamatta mitään, edes kattoa päänsä päällä, ei edes vakituista vuokra-asuntoa. Häntä seurasi vain muutama uskollinen ystävä suurten kansanjoukkojenkin kerääntyessä hänen ympärilleen. Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi hänelle:” Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Tämä mies jolle sanat osoitettiin oli nimeltään Jeesus, ja hän sanoi hänelle:” Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.” Hän kutsui ihmisiä seuraansa ja kun hänellä meni hyvin ihmiset kuulivat kutsun. Kun hän joutui vainotuksi suurin osa jätti hänet yksin. Hän myös koki ihmisjoukkojenkin ympäröimänä olevansa yksin, yksin maailmassa, koska oli kotoisin taivaasta. Hän kaipasi Isäänsä ja oikeaa kotiaan. Hän oli todellinen kahden maan kansalainen ja koti-ikävä oli hänen ainainen seuralaisensa.

Nyt aamulla kun heräilin, mielessäni oli erikoisen tuntuinen virsi, onhan nyt kevät kuitenkin kukkeimmillaan, eikä virsi tuntunut sopivan ollenkaan tähän aikaan, mutta koska se ei mielestäni poistu, runoilen sen tähän oman mieleni mukaiseksi.

Oi Herra,
luoksein jää jo ilta on,
ja kadonnut on valo
auringon.
Ken muu mua murheissani lohduttais, kelt turvan hädässänsä
sielu sais.
On ilo maallinen kuin varjo vaan, ei ole täällä mitään pysyvää
vain Sinä Herra,
sinä luoksein jää.
Sun Herra, ristisi mua
valaiskoon.
Sen valon tieltä varjot häviää.
Eläissä kuollessa sä
luoksein jää.

Sitä mukaa kuin nämä rakennukset huononevat, rappeutuvat korjausten hitaudesta ja puutteesta, tänne myös asutetaan aina vaan huonompiosaista kansanosaa. Alussa ei niin ollut. Kaupunkien ongelmana usein on että asuinalueet pääsevät/päästetään slummiutumaan ja ongelmat sitä mukaa voimistuvat. Kuinkahan kauan, nuo isot ja rikkaat, tässä ympärillä kestävät tätä pientä yhteisöä joka aiheuttaa olemassa olollaan jatkuvaa häiriötä.
Me kaikki asukkaat saamme samanlaisen häiritsevän joukon leiman, minä muiden mukana. Se ei tunnu hyvältä, ei!

Olen pysytellyt erossa tästä muusta porukasta, aivan olosuhteittenikin vuoksi, mutta aamulla mietin pitäisikö minun uskaltaa mennä tuonne pihalle ja heittäytyä Jumalan hulluksi! Ruveta kuin Johannes kamelinkarvaviitassaan huutamaan:” Tehkää parannus, kääntykää hyvät ihmiset omaksi parhaaksenne, Te olette hukkumassa, te olette hukassa ilman Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, jonka Jumala lähetti maailmaan syntisiä pelastamaan! Antakaa pelastaa itsenne Jeesuksen nimessä ja veressä, antakaa pelastaa itsenne!” Vai pidänkö oman vanhurskauteni salassa.

Tunnen myös miehen, joka ei hävennyt julistaa evankeliumia vaikka se ei ollut ihmismielen mukainen, ja vaikka hän oli oppinut ja arvossa pidetty henkilö. Hän oli saanut rabbin koulutuksen ja hänen johtotähtenään olivat olleet arvostettujen juutalaisten oppineiden selitykset ja suullinen perimätieto. Hän oli, mutta hän, kuten hänen mestarinsakin joutui ulkopuolelle leirin totuuden ja veren evankeliumin vuoksi. Hän kertoo ”Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle”! Hän koki saman kohtalon kuin hänen mestarinsa, väkivaltaisen kuoleman. Me tiedämme hänen nimensä, hän oli Paavali. Ja on, niin kuin mestarinsakin nyt, todellisessa kodissaan, pois täältä murheen ja kuoleman varjon maasta.

Jos otan kiitoksella vastaan sen mitä minulla nyt on, voin varmaan ajatella että se on Jumalan lahjaa, suurta lahjaa. Josta kuitenkin on oltava koska tahansa valmis luopumaan sen kaikkein kalleimman aarteen tähden. Huomaan että niin kuin talo vaatii peruskorjauksen, niin minäkin. Perus korjausta vaatisivat nämä onnettomat ihmisetkin tässä ympärillä, nämä jotka ovat aivan hukassa elämänsä kanssa. En tiedä kuka se tulee olemaan joka ilosanoman heille kertoo, ”en kai se vain ole minä”?!

Toivottavasti siihen löytyy joku muu, joku toinen, joku paremmin sopiva! Joku Johannes tai Paavali. Paavali joka julistaessaan muuttumatonta evankeliumia ei kysynyt miellyttikö se ihmisiä vai ei. Hän ei voinut muodostaa sanomaansa sen mukaan mitä ihmiset toivoivat tai odottivat. Hän oli kuin vanhan testamentin profeetat, sidottu sanomaansa. ”Sinun tulee puhua minun sanani heille, kuulkoot tai olkoot kuulematta” ”Puhu, minkä minulta saat puhuttavaksesi”! Ei siis edelleenkään tänä päivänä tule(tulisi) välittää kenestäkään joka on eri mieltä Jumalan sanan kanssa, eikä varsinkaan katsoa Henkilöön vaan julistaa rohkeasti ja peräänantamattomasti puhdasta Jumalan Sanaa.

Tarvitseeko minun taloni peruskorjausta? Tämä missä fyysinen asumiseni tapahtuu on oikeasti kalliolle rakennettu, mutta onko minun taloni myös. Minun Hengellinen kotini? Sisäinen maailmani? Helluntain läheisyys on minulle elintärkeää. Minä rakastan helluntain henkeä, Kallista Pyhää Henkeä ja odotan sitä hartaammin ”kuin vartijat aamua”! Tiedän että Isä ja Poika ovat minussa mutta tarvitsen päivittäin uutta voimaa, Pyhän Hengen koskettavaa läsnäoloa, sellaisena kuin olen, heikkona, köyhänä, vajaana, sairaana jne.

Oi, tullos Henki helluntain, suo meille taivaan tulta. Me voimaa pyydämme nyt vain, Oi Jeesus, yksin sulta. Kuin raikas aamukaste tuo, taas luontoon virvoitusta. Niin sieluun kaipaavaan nyt suo, OI Herra, lohdutusta.

Tarvitsen voimaasi Jumalani, tuon uuden voitelun helluntain. Tulkoonpa hiljaa tai myrskyn lailla, tarvitsen voimaasi Jumalain!

Raamatun kohdat ovat Luukkaan evankeliumista, Galatalaiskirjeestä ja Hesekielin kirjasta. Sen verran tuttuja ne ovat että helposti löytää, ainoastaan tuo kirjeen galatalaisille kohdan tähän merkitsen koska se ON hyvä ja lukemisen arvoinen Gal. 1:11-24 ja meneehän se koko kirjekin siinä saman tien 🙂 ! Siunattua helatorstaita kaikelle kansalle!