Blogitaivas

Blogitaivaalla on ollut mielenkiintoista keskustelua ja moneen on tehnyt mieli osallistua. Kommentit ovat houkuttaneet ja inspiroineet.
Omassakin mielessäni on ollut hautumassa, jo jonkin aikaa, myös aiheita jotka osittain tuntuvat tulleen nyt keskusteluun täälläkin. Yritän joitain ajatuksia poimia, omiani ja muiden.

Mitään muuta valmista vastausta ei tule olemaan, kuin se minkä Jumala on sanassaan antanut, ja siitäkin ollaan montaa mieltä. Voin vain kirjoittaa sen minkä itse olen kokenut todeksi elämässäni. Uskon ja uskonnollisuuden raja on omalla kohdallani ns. entisessä ja sen jälkeisessä elämässä. Sen rajan syntyminen oli niin valtava muutos kuin on yön ja päivän, valon ja varjon.

Täällä on vähän kritisoitu raamatunalauseitten käyttöä, mutta minulle se on välttämätöntä koska usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta. Ei kukaan voi uskoa ”ellei ketään lähetetä” eli ellei kukaan julista Sanaa. Kukaan ei voi pelastua ellei tiedä mistä pitäisi pelastua ja mihin. Tärkeintä on kuitenkin tietää ja ymmärtää ettei kukaan ihminen voi aikaansaada sellaista mikä vain Jumalalle on mahdollista. Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa ilman rakasta ”Kaanaan kieltäni” ja liiallisia raamatunlauseita. Hmm.

Heikki kirjoittaa mielenmuutoksesta josta minäkin mainitsen tuolla aikaisemmassa blogissani.
Ainoastaan Jumala voi kutsua ihmistä uuteen elämään, yhteyteen kanssaan. Ennen sitä sanottiin etsikkoajaksi.  Sillä tarkoitetaan juuri tuota Jumalan sisäistä ääntä jolla Hän ihmistä kutsuu ja herättelee. Olen kuullut ja lukenut uskonelämäni aikana lukemattomia ”todistuksia” siitä kuinka Jumala on kutsuessaan, itse kutakin, toiminut ja jokainen kertomus on ainutlaatuinen. Niin, että lepo ja rauha vaan, Jumala tuntee luotunsa ja tietää tarkalleen mikä kenenkin kohdalla toimii – ja milloin. Hän myös ottaa vastuun opettamisesta.

Tero tuolla jossain kommentissaan kertoo isästään ja hänen käsityksestään tavasta joka johtaa ihmisen Jumalan luo ja selittää sitten omaa kantaansa. Molemmat ovat toimineet ja toimivat edelleenkin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa ”tulla uskoon”. Kuitenkin on vain yksi, joka voi ihmisen pelastaa ja muuttaa elämän suunnan ja Hän on Jeesus Kristus. Hän on ainoa joka pystyy mielemme muuttamaan ja tahtomme uudistamaan niin että alamme Pyhän Hengen vaikutuksesta ”halata” Jumalan mielen mukaista elämää. Itse emme voi itseämme muuttaa emme parantaa, emmekä alkaa tekemään sellaisia tekoja jotka, ikään kuin, nousisivat hyvänä tuoksuna Jumalan eteen. On nimittäin olemassa myös kuoleman haju.

En kirjoittanut ylös niitä kommentteja joihin olisi tehnyt mieli ”osallistua” joten tämä jää vajaaksi, niin kuin ihmisen yritykset jäävät. Kuitenkin koen että taivaassa iloitaan kaikesta siitä mitä Jeesuksen tähden ja nimessä tahdomme tehdä. Luen tähän joukkoon myös rukouksen ja raamatunluvun, joista täällä myös on keskusteltu, eli kaiken sellaisen hengellisen aktiviteetin johon ihmistä Pyhä Henki kehottaa ja johtaa. Minä uskon että kaiken hyvän ”tekemisen” vaikuttajana on Herra. Silloinkin kun ei ihminen itse tiedä,  tai – vielä tiedä kuka hänessä vaikuttaa tahtomista hyvään ja sen tekemistä.

Minulla on tässä tietokoneeni vieressä aina joku Raamatuistani. Nyt se on ollut auki muutamana päivänä ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä ja olen jäänyt kiinni sen 4 luvun jakeeseen 20: ” sillä Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana”. Halleluja! Sydämeni sykähtää ja sieluni liikuttuu kun tätä ajattelen. – Kuinka voisikaan ihmisten kielillä kuvata kaikkea sitä mitä Jumala on, ei mitenkään.

Palaan näihin maisemiin. Tero arveli tuolla jossakin, muistaakseni Ilkan blogissa että vanhemmalle ihmiselle olisi jokin asia helpompi hyväksyä kuin nuoremmille/ luopua jostakin. En toista sitä, mikä se asia oli, haluan vain sanoa että voihan niinkin olla, mutta ei ollenkaan välttämättä. Kyllä vanhempikin ihminen on ihminen ja samoilla tarpeilla ja tunteilla varustettu kuin nuorempikin. Siinä on vain se ero että kärsivällisyys on kasvanut ja on oppinut ”oloihinsa tyytymään” Paavalin sanoja lainatakseni. On asioita joille vaan ei kerta kaikkiaan mitään voi ja itseänsä kiusaa jos kapinoi. Ja ehkä muitakin. Katkeruus on hirveän tuhoava myrkky. Niinpä siis on viisautta pyytää Jumalalta sitä armoa että oppisi sanomaan koko sydämestään ja vilpittömästi ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”.

Lopuksi vielä. En voi olla korostamatta Raamatun lukemisen tärkeyttä, ei pakosta eikä pelosta, vaan rakkaudesta. ”Ei mikään niin voi virvoittaa”, ei tuoda iloa, eikä valoa. Ei lohtua, eikä voimaa, ei mitään sellaista joka yhtä lailla tyydyttäisi ihmisen sisimmät tarpeet kuin Elävä Sana, mistään ei myöskään niin paljoa opi. Mitä kauemmin olemme olleet Herramme hyvässä hoidossa sen varmemmin tunnistamme karikot ja osaamme rakentaa sitä rauhan ja rakkauden ilmapiiriä, sitä Hengen hedelmää jota Pyhä Henki meissä vaikuttaa.
Voi, kiitos Jumalalle hänen sanoin kuvaamattomasta armostaan ja rakkaudestaan ihmisiä kohtaan!

Muistolauseita kerättiin ennen vanhaan pyhäkouluvihkoihin, olisikohan tästä nyt muistolauseeksi meille kaikille tähän viikonloppuun ja seuraavaan kertaan 🙂 rakkaudella:
1Kor. 3: 16 ”Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä”? –  Tiedätkö Sinä?

Krookukset putkahtavat maan pinnalle jo ennen kuin aurinko on hotkaissut kaiken lumen. Meidän pihassa kasvaa puolen neliön alueella keltaisia ja violettteja krookuksia. Vähän muista erillään kukkii perheen valkoinen lammas.

Aurinkoisena päivänä krookukset aiheuttavat minussa hirveän valokuvaamisen pakon. Koen kuvaamisen pakon yleensä positiivisena. Se ei vie paljon aikaa muulta elämältä. Nykyään filmikin on halpaa. Lisäksi krookuksen keräävät paljon tykkäämisiä Facebookissa. Jaettu ilo on tykätty ilo.

Krookusten ihailu ei saa juurikaan valokuvausta suurempaa osaa elämästäni. Voisin toki raahata retkipatjan märälle nurmikolle, pötkötellä siinä ja tuijotella kukkia. Mutta en tee niin.

Äkkiä ajatukseni kompastuivat ideanhaituvaan. Millä muilla elämänalueilla minulla on vastaavia positiivisia pakkoja? Positiivinen pakko siivota koti? Positiivinen pakko säätää ulko-oven karmit, niin että lukko toimii paremmin? Positiivinen pakko kirjoittaa blogeja? Rukoilla? Lukea Raamattua?

Tunnen aika monta kristittyä. Monille heistä rukous on jotenkin semmoinen suuri positiivinen pakko. Se on osa heidän elämäänsä. On ihan pakko hiukan rukoilla Suomen herätyksen puolesta. Tai Syyrian pakolaisten puolesta. Mistä ihmeestä rukouksen positiivisen pakon löytäisi!

* * *

Tämä teksti on kirjoitettu jo viime keväänä, kun olin blogikoditon. Törmäsin tekstiin ”sattumalta” eilen, ja Heikin tämän päiväinen teksti palautti luonnoksen uudelleen mieleeni.

Yksi niitä siunattuja hetkiä. Päässä alkaa soida hengellistä musiikkia. Nyt Pekka Simojoen jostain laulusta ”kuuntelin sinun tarinaasi”. Vain nämä kolme sanaa muistan. Ja mieleen nousee kysymyksiä ja odotusta. Kuinka monta kuuntelematonta tarinaa tämä kansa kätkeekään sydämelleen. Tarinoita, jotka ovat odottaneet ihmistä, joka istuisi alas kysyen: mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ihmistä joka jaksaisi tulla vielä toisen, kolmannen ja useammankin kerran, jos tarina on kääriytynyt yksinäisyyteensä niin tiukkaan, että avaaminen on vaikeaa.

Kuulin muutama päivä sitten miehestä, joka oli muuttanut uuteen kaupunkiin. Tämä tapahtui USAssa, muttei ole silti  taas-yksi-virheetön – menestystarina. Mies nimeltä Dezi Baker asettui kaupunkiin nimeltä Globe (Arizona). Kaksi vuotta hän kulki rukoillen ympäri kaupunkia, kunnes ’kuuli kaupungin sydämen äänen’ rukouksessa. Ehkä hän kuuli jotain myös niiden kaivosmiesten äänestä, jotka olivat olleet pimeässä maan alla niin kauan, että olivat lakanneet kaipaamasta vihreyttä. Mr Bakerille avautui mahdollisuus perustaa kahvila kaupungin keskustaan, kaupungintaloa vastapäätä. Jonkin ajan kuluessa kaupungintalolta tuli lady kädessään nivaska papereita ja pyysi Mr Bakeria asettumaan ehdokkaaksi kaupungin valtuustoon. Kahvila oli saavuttanut suosioita. Ihmiset sanoivat rakastavansa sen ilmapiiriä. Niinpä myös Mr Baker tuli valituksi.

Koko Globiin asettumisensa ajan Dezi Baker oli toiminut kykynsä mukaan ihmisten hyväksi. Hän kykeni mm. vaikuttamaan, että kaivoskaupungin harmauden keskelle alettiin istuttaa virheyttä, puistoja, kauneutta. Hän ei kuitenkaan ollut sanonut olevansa kristitty, ei vain ollut kokenut, että se siinä vaiheessa olisi tarpeellista. Kunnes erään kerran intiaaninainen pysäytti hänet kadulla: ”I know you, you are a great man of God!” Rukoillessaan naisen puolesta Mr Baker vallan unohti ympäristönsä, tempautui rukoukseen niin ettei edes muistanut mitä oli sanonut. Lopetettuaan hänen ympärillään olevat valtaapitävät miehet ja naiset seisoivat suu hämmästyksestä auki. Dezi Baker sanoi, että tuosta hetkestä kaupungin kristillisyyteen alkoi nousta aivan uutta eloa ja virtaa.

Aloin hiljan lukea Dezi Bakerin ystävän Neil Colen kirjoittamaa kirjaa ’Orgaaninen seurakunta’. Esipuheessa Tri Sweet kirjoittaa: ”Pidän Neil Colen ilmaisusta: ’Jos haluat voittaa tämän maailman Kristukselle, sinun on istuttava tupakoivien puolella.’  Jos seurakunta ei ole valmis likaamaan käsiään (tai keuhkojaan), sitä ei kuuntele kukaan.” Odotan innolla mitä muita havahdutuksia kirja tarjoaa. Itse entisenä tupakoitsijana tätänykyä mielellään hipsin kauemmaksi. Jospa ensi kerralla sietäisin paremmin. 

Neil Colea ja Dezi Bakeriä kuunnellessa siunaavaa oli myös, kun nämä perheelliset miehet kertoivat, miten jokaista kahta onnistunutta tarinaa kohden on heidän elämässään ollut kymmenen epäonnistunutta. Taas sai huoahtaa syvään. Kukaan meistä ei vaella virheettömässä sankaruudessa. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Joskus sattuu erityisen pahasti. En itse lukisi sitä siunauksen puutteeksi. Elämä vain on sellaista. Jumala on puolellamme. Jokainen särö, joka annetaan hänen läpivalaisuunsa, voi olla aukko, josta virtaa valoa ja elämää.

Jäin vielä miettimään pimeässä työskenteleviä kaivosmiehiä… Kuinka paljon meidän maassamme on hengellisesti pimeydessä eläviä ihmisiä, jotka eivät enää kaipaa vihreää, uuttaa kasvua, elämää isolla E.llä. Kuinka voi janota Jumalan läsnäoloa, jollei enää osaa juoda – tai ei ole aluperinkään päässyt  ’katsomaan ja maistamaan kuinka Herra on hyvä’ (PS 34:9) 

Kuinka moni kuunneltu kertomus, aito kohtaaminen ja lyhyempikin vierelläkulkeminen voisi olla uuden kasvun alku, joka tuottaa hedelmää. Jos kehtaisin väittää, niin sanoisin, että yksi meidän älyllisen kristillisen kaavamme kompastuskiviä on, ettemme oikein luota Pyhä Hengen meissä olevan riittävä neuvonantaja kohtaamaan kaikenlaisia asioita. Jokin ulkoinen käytös, tai kuunneltu juoru voi säikäyttää niin, että ajatellaan ihmisen pääsevän eteenpäin vain erityiskoulutetun ammattiavun kautta.

Älkää käsittäkö väärin. En yhtään aliarvioi koulutettua ammattiapua. Arvostan ja kunnioitan kyllä. Mutta haluan vain kysyä kuinka moni ihminen on sysätty etäämmälle uskovien yhteydestä, koska on puuttunut halu ja perustietous ihmisten yleisimmistä kipupisteistä. On ollut helpompaa osoittaa reittiä jonnekin, minne tahansa avun piiriin, jossa ihminen ei ehkä enää ole hengellisen ravinnon äärellä. Anteeksi, kova sana. Ei ole tarkoitus esittää moitteita. Toivoisin vain, että me havahtuisimme ajattelemaan. Itse en ole yhtään valmiimpi tai parempi tälläkään osa-alueella. Halusin vain muistuttaa. Ettemme kavahtaisi toisiamme. Että vierelläkulkemisemme voisi olla myös vapaa paineista ’saada toinen ehjäksi’ omilla mittareillamme. Pyytäisimme vain jatkuvasti Pyhä Hengen apua, jotta uusi elämä kasvaisi ajallaan.

Nyt luulen muistavani kolme sanaa lisää alun Simojoen laulusta ”Jeesus puolellamme on…” Osuinkohan samaan lauluun? Ehkä kuulen ajallaan. Jeesus on joka tapauksessa puolellamme. Paljon intensiivisemmin kuin uskommekaan.

Missä kaksi tai kolme kulkevat Hänen nimissään,
siellä Hän kulkee heidän kanssaan.

Aamulla herätessäni soi eräs vanha hengellinen laulu (jälleen) mielessäni. Kaivoin kirjan pöytälaatikostani siinä hämärissä ja ajattelin katsoa vieläkö se laulu siellä oli. Olihan se, mutta yrittäessäni sytyttää pöytälamppuun valoa, lamppu ei syttynyt. No, annoin olla. Noustessani vähän myöhemmin ylös ajattelin laulua mutta aloin sitten aamutoimille. Pari raamatunlausettakin tuli siinä mieleeni, mutta unohdin ne päivän mittaan. Mitäpä yhdestä laulusta kun se herätyslauluna lienee jo aikansa elänyt, niin  kuin kaikki muukin entinen. Avasin, tapani mukaan radio Dein siinä kahvitellessani, ja vähän hätkähdin kun kuulin vanhanaikaista opetusta herätyksestä ja sen tarpeellisuudesta. No, ei siinäkään taas mitään, mutta kummasti päivän mittaan tuli sieltä ja täältä ”todistusta” herätyksen , siis vanhanaikaisen, tiimoilta. Kävin pitkästä aikaa myös K24 ja mitäpä luinkaan. Juuri siitä mistä Ilkka nyt kirjoittaa – ja kommentoinkin.

Tässä välissä olen joutunut tekemään maanantaiksi raporttia vammaispalveluun omasta avuntarpeestani päivä päivältä ja tunti tunnilta 2 viikon ajalta. Se on tehokkaasti vienyt vanhanaikaiset ajatukseni mennessään ja tunnen oloni täysin tyhjäksi ja mitättömäksi. Ajattelin piristää itseäni katsomalla onko blogitaivaalla mitään uutta ja innostavaa. Ja kuinka ollakaan siellä on. !

Palaan aamuiseen lauluun ja ajattelen että yritän vielä saada kiinni siitä mitä aikaisemmin ajattelin. En saa, mutta sen laulun sanat ovat edessäni. Niitä lukiessani en voi olla muistelematta 41 vuotta sitten ollutta ensirakkauteni aikaa. Rakkauteni palon kohteena Jeesus!! Nyt taas itkupilliä itkettää. –  Voi kuinka rakas Hän minulle olikaan! Kuinka rakasta, ihmeellistä ja korvaamatonta oli kaikki mikä Häneen liittyi. Muistan millainen olin ennen, olin hurskas ja hyvätapainen, mutta en ymmärtänyt yhtään mitä on olla uskossa. Uskovainen olin, mutta en uskossa. Onnekseni ja siunauksekseni Jumala tekee ihmeitä vailla määrää. Ilman yhtäkään ihmistä Hän voi herättää ihmisen ”synnin unesta” uuteen elämään. Hän voi myös johdattaa mitään tietämättömän ja ymmärtämättömän oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan ja opettaa kuinka tulee sellaiseen mielenmuutokseen jossa on pakko kääntyä ja tehdä täysi suunnan muutos. Kuinka rakkaaksi minulle tulivatkaan hengelliset laulut ja herätyskokoukset. Ei voi sanoin kuvailla millä tunteella ne elin.

Voi tätä aikaa. Raamatussakin on monta Voi huutoa. – Voiko Jumalan Sana olla koskaan ”entistä/vanhanaikaista/aikansa elänyttä? Ei Voi! Ei, vaikka muuta todistettaisi kuinka. Kuinka iloinen olenkaan tästä meidän taivasblogistammekin. Täällä me vielä saamme ja voimme puhua; kirjoittaa sitä sydämen kieltä joka laulaa ylistystä ja kiitosta Jumalalle. Mikä myös on hyvää täällä, ettei meidän tarvitse riidellä vaikka ajattelemmekin ja koemme kukin yksilöllisesti näin ihmeellisessä asiassa kuin usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen on! Onkohan yllämme siunaus 🙂 ? Voi olla, koska toivomme ja rukoilemme toisillemme siunausta, varmaan jokainen, omissa kodeissammekin. En osaa sanoa tuliko tässä nyt se minkä olisi pitänyt tulla, mutta ehkä nuo laulun sanat kertonevat jotain siitä mielenmuutoksen mahdollisuudesta, joka johtaa ihmisen Jumalan kalleimman aarteen, Jeesuksen tuntemiseen ja Sanan äärelle. Muistan kyllä miten tuomitsevalta minustakin, ennen heräämistäni, parannukseen kehottamiset jne. vaikuttivat, torjuin ne kerta kaikkiaan. Mutta varoitukset ja kutsut, ovat Jumalan rakkautta, todellakin kaikkein suurinta rakkautta mitä maailman kaikkeudessa voi olla! Aivan siis menneeseen tapaan, Sinä rakas ihminen, joka kenties et vielä ole lähtenyt seuraamaan Jeesusta, tee se nyt 🙂 ! Kuolemattoman sielusi ja iankaikkisen autuutesi tähden.

Jeesus keskellämme kulkee, niin kuin aina ennenkin.  Moni sydämensä sulkee, niinkö teet nyt sinäkin. Kulkee Kuningas nyt tiellä, tervehditkö riemulla? Sydäntäsi älä kiellä, kruunaa Hänet palmuilla.
Kulkee pyhä voittosaatto, tiellä taivaan vaeltaa. Nythän on jo juhlan aatto, määränpää jo kangastaa. Kulkee kuningas nyt…
Päivä etsikon on tänään, kenties päivä viimeinen, siksi kuule hänen ääntään, sullekin on armoinen. Kulkee Kuningas nyt…
Hetki koittaa Herra saapuu, juhla portit aukeaa. Kaikkein polvet maahan taipuu, kaikki laulaa kunniaa. Kulkee kuningas nyt tiellä. Tervehditkö riemulla? Sydäntäsi älä kiellä. Kruunaa Hänet palmuilla.

”Ja tultuaan sille paikalle Jeesus katsahti ylös ja sanoi hänelle: ”Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää oleman sinun huoneessasi”. Ja hän tuli nopeasti alas ja otti hänet iloiten vastaan. Niin Jeesus sanoi hänestä:” Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle….sillä ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on” (Luuk. 19:5-)

”Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon Ristiinnaulitun. Henkesi on voimani mun. Ylistys olkoon Ristiinnaulitun. Luonasi on kotini mun. Ylistys olkoon Ristiinnaulitun.”

Mies istui ratikassa jutteluetäisyydelle. Hänellä oli sylissään muovikassi, yli posken kulki arpi. Kasvot olivat punakat.

– Hienoa että on kevät.

Eihän se vain minulle puhu? Yritin keskittyä kännykän tuijottamaiseen, mutta sitten pyörittelin kuin pyörittelinkin päätäni toiveikkaasti. Ei, kyllä se minulle puhuu. Tökkäsin kännykän povitaskuun ja rukoilin. ”Anna minulle sanat.”

– Onhan se mukavaa, että on valoisampaa, vastasin ja mietin, että olisin voinut olla hiljaakin.

– Elämää, tätä elämää, filosofoi mies.

Ratikka kaarsi Pasilan konttorilabyrintin syövereihin. Aikookohan mies olla kyydissä keskustaan asti? Hän rapisteli pussiaan.

– Teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä, totesi mies ja avasi pullonkorkin. Hän siemaisi aikamoisen huikan.

Toivottavasti ei yritä tarjota minulle.

– Työkaveri sanoi justiin samalla tavalla. Tai en mä enää ole töissä. Olin rakennushommissa. Se kaveri sanoi, että teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä. Sitten työkaveri kaivoi litteän viinapullon taskusta ja joi.

Teki mieli todeta, että sillä tavalla pääsee helposti hommista eroon, mutta en viitsinyt aloittaa keskustelua työmaajuopottelusta.

– Mä olen menossa Hurstin leipäjonoon. Hurstin jono on hyvä. Toinen on Myllypurossa.

Hetki hiljaisuutta.

– Paras leipäjono on kuitenkin Espoon keskuksessa, mutta sinne ei voi mennä kuin kerran viikossa. Ne ottaa siellä henkilötiedot ylös.

– Ai, eikö Hurstin jonokin ole vain kerran viikossa, kysyin.

– Keskiviikkoisin ja perjantaisin. Ennen kävin äidin ja isän luona syömässä. Äidin jääkaapilla. Nyt ne muutama vuosi sitten muutti kotiseudulleen monen sadan kilometrin päähän.

Katsoin miestä. Jos elämän jäljen vähentää iästä, niin tulokseksi jää noin neljäkymmentä vuotta.

– Naistenpäivänä soitin äidille. Ei hitto, olisin voinut soittaa myös siskolle.

Sisko kuului asuvan lapsikatraansa kanssa lähempänä.

– Sä olet työelämässä? kysyi mies.

– Joo.

Mietin mitähän hän kysyy seuraavaksi. Ei kysy mitään; ottaa huikat ja yskähtää. Raitiovaunu kiipesi jo Kallion mäkeä.

– Voi että mä olen hiprakassa. Ei kai se haittaa.

– EI se varmaan siinä jonossa haittaa, sanoin.

– Ei kun mä meinasin, että ei kai se sua oo haitannut.

Mietin, että eipä ole haitannut.

– Voi että mä olen humalassa, sanoi mies ja hyppäsi ulos raitiovaunusta.

”Anna minulle sanat.” En monen monta sanaa tarvinnut kymmenen minuutin reissulla. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut antaa miehelle lounassetelin.

Aamu oli valkenemassa. Taivas oli vielä aamuyön sininen, mutta jostain mutkan takaa aurinko piirsi pari punaista viivaa hämäryyteen.

Pakkohan viivat oli yrittää valokuvata, vaikka bussi oli kohta lähdössä. Kännykkä esiin povitaskusta. Äh, autimaattivalotus yrittää tehdä maisemasta valoisamman kuin mitä se oikeasti on. Näpy-näpy, valotuksen korjausta pimeämmäksi. Töks, laukaisimeen. Ja taas liian valoisaa. Enää ei ehtinyt korjailla. Bussiin oli ehdittävä.

Kamera haluaa nähdä asiat valoisampina kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Täytyy antaa sille anteeksi – pikkuisen. Kysymyshän on valokuvauksesta eikä pimeäkuvauksesta. Usein hämärä ja varjot huonontavat kuvaa. Mutta kun joskus haluaisi kuvata yönsinistäkin!

Pyyhälsin kohti bussipysäkkiä. Aivoni jäivät ihmettelemään valotusarvoja. Mitähän asioita minä yritän nähdä liian valoisina?

Mitähän asioita yritän nähdä liian pimeinä?

Tässä se kelvoton kuva on. Taivas oli sininen ja punainen muttei tähtösiä täynnä. Tämä on kalpea aavistus todellisuudesta.

Sain kuin sainkin itselleni hammaslääkäristä päivystysajan. Hammasta oli kolottanut jo jonkin aikaa. Kylmä vihlaisi ilkeästi. Pureskelin vain toisella poskella.

Hammaslääkäri uhkasi kiskaista koko hampaan irti. Sitten hän tutki purentaani, ja huomasi, että reiättömällä puolella hapaat ovat aivan vinksin-vonksin. Parempi on alkaa korjaushommiin. Juurihoidoksihan se meni. Eikä päästy ensimmäisellä kerralla kuin alkuun, kun purukalu oli niin ärtynyt ja aikakin loppui.

Puudutus haihtui ja suuhun sai taas laittaa jotain. Join lasillisen kylmää mehua. Hei, tätähän pystyy litkimään tuskaa pelkäämättä, ihan tuosta vaan, koko suun täydeltä eikä oikean posken kautta kiertäen! Aivan uskomaton tunne.

Aivot alkoivat hyrrätä. Olin ollut niin tottunut reikään hampaassa, että olin lakannut käyttämästä suun vasenta puolta. Mihin kaikkiin ikäviin asioihin sitä on mahtanut tottua elämässään.

Mitä kaikkea on sellaista, jota automaattisesti varoo?

Mihin kaikkeen tarvitsen juurihoitoa?