Blogitaivas

Seurakunta edustaa Jumalaa maan päällä. ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää,” sanoo Paavali. Kristus täyttää kaiken kaikessa, ja seurakunta on tämän kaiken täyttäjän kroppa. Kädet, jalat, suu ja nenä.

Tänään kaverini opetti seurakunnan roolista Turun Kotikirkolla. Hän viittasi Lutheriin, jonka väitetään sanoneen, että seurakunta on Jumalan naamari. Hetken mieleni pisti hanttiin. Kuka nyt menee ja minkä naamarin taakse piiloon? Miksi Jumalan tai seurakunnan pitäisi naamioitua.

Sitten päässäni alkoi raksuttaa. Lutherin aikaan oppineilla ihmisillä antiikin tuntemus kuului yleissivistykseen. Lutherkin luultavasti hallitsi antiikin draamat huomattavasti paremmin kuin nykyihminen. Antiikin teattereiden lavoillehan Martti, vanha veijari, varmasti viittasi vertauksellaan. Teattereiden logoissa on yhäkin usein pari naamaria, toinen on naama hymyssä, toinen väärinpäin mutkalla. Kaikilla näyttelijöillä oli antiikin aikaan naamari kasvoillaan, se kuului asiaan.

Naamareilla on meidän problematiikkaamme avartava nimi. Teatterinaamarin nimi on persona. Kun seurakunta siis on Jumalan naamari, seurakunta on jumalan perso(o)na.

Minkälaisen persoonan seurakunta ottaa edustaessaan Jumalaa täällä ajassa? Jumala on Jumala, sama eilen, tänään ja tulevaisuudessa. Mutta seurakuntia on erilaisia. Millaisen personan on ottanut kasvoilleen Suomen evankelis-luterilainen kirkko? Tai paikallinen helluntaiseurakunta? Tai mikä tahansa suuri kirkko tai pieni seurakunta missä tahansa maailman kolkassa?

Persoona paljastuu pitkälti seurakunnan toimista ja asenteista.
”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.”

Millainen persona Jumalan kasvoilla on teidän seurakuntanne?

Ilo on se mitä Jumala meille tahtoo antaa. Arjen harmaus ja kärsimys olisi liian raskasta ilman Armoa, jonka saamme Jeesuksen takia. Jumala tahtoo säästää meidät katkeruuden taakalta antamalla meille ilon.

Vain Jumala voi murtaa pimeyden, jonka sairaudet, väsymys, pettymykset ja arki laskee ihmisen ylle. Kärsimys ja pimeys ei ole peräsin Jumalasta.  Jumalasta on peräisin on valo, joka jo pienenä tuikkuna halkaisee pimeyden.  Ihmisellä itsellään ei ole mitään, joka voisi valaista sairaan, pettyneen tai katkeran mielen, mutta Jumalalla on. Hän tarjoaa meille ikuista rakkautta ja lohtua. Hän antaa voiman, joka avaa katseemme rajan taakse, Hän antaa Pyhän Hengen turvaksemme.

Pienistä lapsista Jumalan rakkaus loistaa paljaana ja hoitavana. Lapsissa näkyy puhdas Jumalan rakkaus ja vilpittömyys.  Lasten katse palauttaa mieleemme oman sisäisen lapsemme, joka on alkujaan ikuinen ja rajaton. Jumalan antama siunaus ja hyvyys on kuin kehto johon hän tahtoo laskea meidät lepäämään.

Eikö pelko ole se meidän pahin vihollisemme. Se voi olla mitä tahansa pelkoa. Aseta pelkosi tähän ja anna Jumalan voiman läpivalaista se. Katso mitä pelkäät ja anna Jumalan poistaa se. Käy hänen kanssaan pelkosi läpi, sillä Jumala on kuin isä joka lohduttaa lastaan ja tyynnyttelee.

Hän sanoo sinulle: Kyllä minä hoidan tämän, käy sinä lapseni lepäämään.

Lopultakin vain kuolema on pahin vihollisemme ja Jeesus on voittanut senkin puolestamme. Meidän menestyksemme on se vapaus ja turva jonka  Jumalan lapsena oleminen antaa.

Olemme ikuisia lapsia!

”Rakasta Jumalaasi yli kaiken”, käski Jeesus.  Käskylle on jatkokin, jota Jeesus sanoo yhtä tärkeäksi. ”Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.” Jatkoa on tavattu pitää jotenkin toistarvoisena. Eihän ihminen teoillaan pelastu.

Kristinusko kuitenkin sai nimensä Jeesukselta. Jeesuksen sanoja voidaan siis pitää melko painavina. Näin ollen tietyllä logiikalla rakkauden kaksoiskäskyn vain osittaisesta noudattamisesta voidaan johtaa seuraavaa:

Ihmiset, jotka rakastavat Jumalaa yli kaiken mutta unohtavat muiden ihmisten rakastamisen, ovat vain puoliksi kristittyjä.
Ihmiset, jotka todella rakastavat lähimmäisiään, vaikka eivät rakasta Jumalaa, ovat jo puoliksi kristittyjä.

Pyysivät minua taas paukuttamaan djembeä yhteen tilaisuuteen. Sattui olemaan sellainen päivä, että hengellistä tarjontaa oli kovasti ja soittajat muutenkin pääsemättömissä. Niinpä löysin itseni Turun Helluntaiseurakunnasta rumpuni kanssa.

Olen kirjoittanut paljon seurakunnasta. Seurakunnan käsitettä ei voi lähestyä ilman, että puhuu Jeesuksesta.  Jeesus on uskomme alkaja ja täyttäjä.

Kirkollisella kentällä on kuitenkin paljon rakentajia ja muurareita, jotka verhoutuvat uskonnollisuuden viittaan ja toimivat Seurakunnan edustajina maailmassa. Jeesus sanaa on kuitenkin vaikea löytää heidän papereistaan. Seurakunta kuitenkin koostuu ihmisistä, joilla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Sana Jeesus tuntuu vain olevan se hankala pala monelle.  Jeesus ei ole se rakennustyömaan edustavin kivi ja siksi onkin helpompaa rakennella seinää sileistä kappaleista ja jättää se kasan ainoa rosoinen ja väärän muotoinen kivi maahan, sillä se rikkoisin hienon itse kasatun kokonaisuuden.  Pelkona on että luomus ei kelpaa maaailmalle. Jeesus on kuitenkin juuri se rosoinen pala, josta Jumala laati seurakunnalle kulmakiven ja sen rakennuksen muutkin kivet ovat halkeileet ja valmiiksi elämän rikkomia.

Jeesuksen persoonaa lähestytään myös niin, että hänet häivytetään ylhäiseen asemaan, josta häntä ei enää tunnista siksi Nasaretilaiseksi, joka 2000 vuotta sitten kulki hyljättyjen, prostituoiden ja veronkiristäjien parissa. Hänestä tehdään uskonnolinen reliikki ja konkretiaa hänestä  löytyy enää vain kääriliinasta Torinossa. Tämä etäisen Jeesuksen kulttuuri perustuu pelkälle järjen uskolle ja sellaisen uskon julistaminen jättää rikkinäiset ja hyljeksityt kylmäksi. Järki sulkee ulos myös seurakunnan keskeisimmät työkalut, armolahjat pois ja tilalle tarjotaan ihmisen, toki Jumalan luomien lahjojen inhimillistä kattausta. Valitettavasti tämä on aika yleistä ja näin ajattelevat ihmiset kiertävät kaukaa muiden yhteisöjen tilaisuudet suojellakseen omaa oppiaan.

Seurakunta on  kuitenkin uskovien yhteisö, johon kuuluu ihmisiä kaikista paikkakunnan kristillisistä yhteisöistä.  Seurakunta on Jeesus tälle maailmalle. Sen jäsenet ovat henkilökohtaisessa suhteessa Jeesukseen. He ovat opetuslapsia, jotka Jeesus-seurakunta lähettää maailmaan.

Seurakunnan keskellä kuuluu Jumalanvaltakunnan ääni ja sitä ääntä pitää levittää tähän ihmisten valtakuntaan, jonka keskellä asuu vastustaja. Vastustaja odottaa vesikielellä niitä, jotka puhuvat seurakunnasta ilman todellista Jeesusta. Saatana tuntee raamatun kuin omat taskunsa ja hän rakastaa uskonnollisia menoja. Hän tietää hävinneensä lopullisen sodan, mutta aikoo taistella siihen asti kunnes Jeesus tulee takaisin. Noissa taisteluissa tulee vääjäämättä uhreja ja Sielunvihollinen tarvitsee uskonnollisuutta hämätäkseen mahdollisimman monta valheillaan.  Uhreja ovat ne jotka Jeesus-vapaa seuraakuntatyö jättää kylmäksi.

Jokaisen haavan äärellä valvoo kärsimyksen enkeli,
kaikki muut ovat jo lähteneet pois,
ovet sulkeutuneet, tieto kadonnut, toivo luopunut.
Elämä lyö meihin haavansa,
siksi enkelit rukoilevat lakkaamatta,
eikä heidän silmissään yksikään yö
ole pimeä.     (Niilo Rauhala)

Aina kun en pääse oman seurakuntani kokoontumiseen sunnuntaisin, kuuntelen kaikki radia saarnat joita kahdelta eri kanavalta tulee. Niitä tulee jonkin muotoisina, eri tavalla laskien 5 tai 6. Tänään se yleisradion yleisin oli toinen järjestyksessään, niin tyypillinen ettei se oikeastaan vaikuttanut mitenkään. Kolmas tuli radio Deiltä. Se taas on yleensä mielenkiintoinen, mutta tänään se iski täysillä niin että kaikki mitä olen tähän asti elämässäni vammaisuudesta kokenut, vyöryi ylitseni hetkessä tuhoten kaiken mikä oli rakentunut 40 vuoden aikana. Niin voi sattua sana jonka ihminen tulkitsee, niin kuin tulkitsee. Sielustani nousi huuto EI! Hätä ja epäusko täytti mieleni ja itkin.

Aiheena tänään oli ”Usko ja epäusko”. Raamatun kertomus josta aihe kumpuaa oli Markus 2:1-12. Saarnaaja saarnaasi siihen tapaan kuin useimmiten kuulee että puhui halvaantuneen epäuskosta. Kuitenkaan Raamattu ei missään mainitse tämän halvaantuneen uskosta yhtään mitään. Kuinka kukaan siis voi tietää ettei tällä onnettomalla ollut uskoa. Ehkä hän ei ollut vielä edes kuullut Jeesuksesta vaan hänelle kävi, niin kuin minulle 40 vuotta sitten, että hänen ystävänsä olivat kuulleet miehestä joka parantaa sairaita ja sanoneet että haluavat viedä hänet tämän parantajan luokse. Oman kokemukseni perusteella uskon että toivo oli olemassa, jopa harras toivo paranemisesta juuri sillä sairaalla. Kun he sitten laskivat miehen Jeesuksen eteen kerrotaan:” Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle, Poikani sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”. Tässä ei puhuta mitään kenen uskosta tai epäuskosta oli kysymys. Ei myöskään mikä oli se perimmäinen syy miksi Jeesus yleensäkin paransi sairaita.

Jeesuksen parantumis ihmeistä kerrotaan jonkin verran, mutta aina niillä on syvempi merkitys kuin ruumiin paraneminen. Ihmeet ovat niitä varten jotka eivät usko. Vaikka eivät kaikki koskaan tule uskomaan ihmeidenkään vuoksi. Tässäkin oli olennaista se että Jeesus on Jumala, joka ainoana voi antaa syntejä anteeksi, kuten tekstistäkin käy ilmi.

Betesdan lammikon ihme seuraavana. Minusta tässäkin on kysymys sairaan kohdalla siitä, oliko hän yleensäkään kuullut vielä Jeesuksesta, näyttää ja kuulostaa siltä että ei ollut kun sitä häneltä kyseltiin. Joh.( 5:1-14)

Johannes kertoo luvussaan 9 jakeesta 2 eteenpäin sokean näkönsä saamisesta.
Minua aina koskettanut kysymys:” Kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa että hänen piti sokeana syntymän”? Vastaus siihen on ettei kumpikaan vaan että tämän(kin) miehen kohdalla piti Jumalan tekojen tulla julki. Olen itse hyvin pienenä saanut hengenvaarallisen polioviruksen joka halvaannutti alavartaloni. Siihen aikaankin vielä maalla asuttaessa usein tällaisiin onnettomuuksiin suhtauduttiin niin että ne ovat Jumalan rangaistusta. Minä kuulin siitä usein. Äitini oli yksinkertainen, heikolla itsetunnolla varustettu työn ja sota-ajan rasittama ihminen ja sairastumiseni oli hänelle liikaa, minusta tuli perheeni syntipukki jota äiti häpesi. En vammautunut rujoksi, niin kuin moni muu tuossa maailman laajuisessa epidemiassa ja jossa monet kuolivat. Ei olisi ollut mitään syytä äidin tuntea häpeää.

Tuon yleisradion saarnan jälkeen ajattelin että uskallankohan enää muita saarnoja kuunnellakaan kun olo oli niin lyöty, raskas ja syyllinen. Olen kokenut omaavani oman ”Kainin” merkkini parantumattomuuteni tähden ja on ollut pitkä tie pettymyksistä, rukouksista, uskosta, toivosta ja ihmemiehistä lähtien päästä sopuun itsensä ja Jumalansa kanssa. Kun en äitini mielestä koskaan olisi saanut olla olemassa, on parantuminen kestänyt kauan. Eikä sitä ole helpottaneet kokemukset parantumiskokouksista jolloin on taas ollut syyllinen, ilman olemassa olon oikeutta sellaisena kuin on. Kun kukaan ihminen ei ole voinut tilanteelleni mitään, enkä itsekään niin minkäs teet?! Mutta Jumala, Kaikkivaltias itse, Jeesuksessa Kristuksessa on minua lohduttanut. Ettei menisi liian pitkäksi ja henkilökohtaiseksi, en kerro enempää. Jumala yksin on nähnyt kaiken ja tietää kuinka paljon kaikenlaista on vammautumisen myötä elämääni tullut ja monen muun vammaisen. Sen verrran kuitenkin että ollessani joskus 70 -80 luvuilla viitenä kesänä Hämeenlinnan seudulla vetämässä, lähinnä poliovammaisille, mutta myös muuutenkin vammatuneille kesäisin hengellisiä leirejä tapasin siellä pääasiassa uskossa olevia ja, Jumalalle kiitos, myös uskoon tulevia!

Eräs erittäin vaikeasti cp vammainen komea nuorimies ei pystynyt puhumaan eikä pysynyt pyörätuolissaan kiinni sitomatta jäi mieleeni. En tiedä oliko jo silloin jokin laite millä hän pystyi kirjoittamaan vai ymmärsikö joku häntä niin että sai kirjoitetuksi hänen puolestaan. Eräänä päivänä tämä mies tuotiin luokseni ja hänen avustajansa tarjosi tekstiä luettavakseni sanoen että tämä mies haluaisi että lukisin sen meidän ilta tai aamuhartaustilaisuudessamme. Luin tekstin ja menin ihan hiljaiseksi, mitään niin syvällistä en ollut siihen päivään mennessä nähnyt. Katsoin tuon miehen sinisiin silmiin enkä ole eläessäni nähnyt niin puhuvaa katsetta. Olin jo kysynyt ihmeissäni ”Oletko sinä kirjoittanut tämän”?! Avustaja vastasi hänen puolestaan. En tiedä miten tuon miehen myöhempi elämä on mennyt, mutta uskon että hän on ollut Jumalan elopellolla yksi mahtavimpia! Todistaja vailla vertaa. Minua itkettää nykin kun häntä muistan!

Miten kävi loppujen saarnojen? Hyvin, todella hyvin, niin hyvin että itkin vielä hartaammin ja todella pitkään ja kiitin Jeesustani. Kiitin siitä mitä Hän on minulle ja kaltaisilleni ollut. Pitkään iltaan tunsin Hänen rakkautensa vaikutuksen ja muistin kuinka uskoontuloni jälkeen väkivallan alla Hän ilmestyi kerran kun olin taas peloissani. Hän toi rauhan, ymmärrystä ylemmän ja näytti minulle Golgatan ja sanoi:” Se mikä sattuu sinuun, sattuu myös minuun”. Siinä oli niin käsittämätöntä rakkautta ja hellyyttä että se murtaa minua vielä 40 vuoden jälkeenkin. Jeesus, kallis Jeesus minä rakastan sinua, yli kaiken minä RAKASTAN sinua!

Iltapäivän istuin terassillani ja katselin kaunista ruskaa. Luin myös Anna-Mari Kaskisen ruokirjan ”Minä en sinua unohda”. Rauha oli läsnä, rakkaus oli läsnä, kiitollisuus ja ilo oli läsnä. Kaikkea sitä toivotan sinullekin, joka tämän jaksat lukea. Herra olkoon sinun kanssasi yhtä väkevästi kuin minunkin! Sinua siunata tahdon!