Blogitaivas

Nykyisin minulle tulee sanasta uhri ensimmäisenä mieleen tulipalossa kuollut ihminen. Assosiaatio johtuu työasioista. Tulipalon uhrista mieli loikkaa nopeasti liikenneonnettomuuksien uhreihin. Sekä palokuollut että liikennevainaja uhreina ovat ikään kuin statisteja näyttämöllä, jossa ihmistä suuremmat voimat jylläävät. Tuli ja liikenne ovat pitelemättömiä voimia, joka vaativat uhreja. Joku onneton sitten uhriksi joutuu.

Olen viimeisten vuosien aikana perehtynyt onnettomuuksien syihin sen verran, että uskallan sanoa, että tuli ja liikenne eivät vaadi uhreja. Onnettomuuksien syyt ovat valtaosaltaan ihmisten toiminnassa tai toimimattomuudesta.

Seuraavan sorttinen uhri, joka tulee mieleeni, löytyy vanhojen Tarzan-lehtien sivuilta. Valkoinen tutkimusmatkailija tai muu viaton henkilö lojuu sidottuna kivisellä alttarilla. Julma pappi tai papitar on juuri iskemässä uhria veitsellä, jonka terä on muodoltaan aaltoileva. Viime hetkellä Tarzan joko norsulauman tai neuvokkuutensa avulla pelastaa uhrin. Tässäkin uhrikuvassa uhri on ihminen, joka vastoin tahtoaan on kohtaamaisillaan kuoleman.

Neljäs uhri on isänmaallinen. ”Hän antoi suurimman uhrin Suomen puolesta,” sanoi pitäjän pappi tuodessaan rintamalta saapunutta suru-uutista. Isänmaallinen uhri ei enää ole aivan yhtä tahdoton kuin edelliset. Uskon, että monet sodassa kaatuneet pitivät Suomea – tai yli päänsä omaa maataan – sen arvoisena, että vihollista vastaan kannatti taistella. Uskon myös, että moni kaatuneista ei uhrannut elämäänsä iloiten, eikä moni rintamalla ollut uhrannut nuoruuttaan mielellään.

Vanhassa testamentissa, varsinkin Neljännessä Mooseksen kirjassa on lukemattomia uhrisääntöjä. Jos teit väärin Herraa tai toista ihmistä kohtaan, oli lauman komeimman pässin henki höllässä, sillä uhriksi kelpasi vain paras. Ihmisten täytyi uhrata tuoksuvia uhreja Herralle.

Ei kun hetkinen!

Ihmisten täytyi?

Ajattelivatko muinaiset israelilaiset, että heidän täytyy uhrata Jumalalle?

Eikö uhri ollut heille suuri mahdollisuus? Uhrin tarkoitus ei ollut olla vastentahtoinen mytty alttarilla tai vastentahtoisesti annettu lahjus. Uhri oli mahdollisuus pitää suhde Jumalaan kunnossa. Ehjä Jumala-suhde taas oli elinehto. No, Uuteen testamenttiin tullessa uhrikäytäntö – Vanhan testamentin profetioiden mukaisesti – hienoisesti muuttuu. Uhri tuli jostain aivan muusta suunnasta kuin ihmisiltä.

Perustaltaan uhraaminen ei olekaan tahdotonta tai vastentahtoista toimintaa. Se on järkevää toimintaa, jolla on tärkeä merkitys ihmisen elämässä. Mitä minä olen valmis uhraamaan? Mitä minä olen valmis uhraamaan pitääkseni Jumala- tai vaikkapa ihmissuhteen kunnossa? Mitä minä olen valmis antamaan iloiten?

Ystävät, tiedän etten ole linjassa blogitaivaan yleisen linjan kanssa. Joskus vaan on niin että sielu käy syvissä vesissä, on maallinen sanonta:” eikahta kolmannetta”. Lisättiinhän Jobillekin kuormaa kuorman päälle, eikä hänellä edes ollut sitä tietoa mikä meillä on, lohtunaan, Job jäi Jumalan salaisuuksien taakse, mutta armon varaan.
Olen runouden ystävä ja viime aikoina lukenut Niilo Rauhalan runoja jotka ovat koskettaneet. Sen tähden ajattelin niitä vähän kanssanne jakaa, saa ottaa tai jättää, tällä hetkellä millään ei ole kovin suurta mjerkitystä, paitsi sillä että Jumala, nimensä mukaisesti ON!

Murheellisten on saatava vastaus/ niin kuin pellon/ syksyn kynnyksellä,
niin kuin virran/ joka huokuu eteenpäin,
niin kuin iltapäivän/josta ei ole paluuta aamun sineen.

Lyököön sydän sydäntä vasten,/ ei viileä viisaus,
ei tuhon sokea voihke –
lyököön läpi ikuisuuksien/ Jumalan sydämen ääni!
Pilvet väistyvät, niin te sanotte. Puhutte asioista, joita ette tunne.
Linnut sateenväriset liukuvat ilman halki laulamatta yhtään laulua.
Ehkä ne ajattelevat.
Linnuilla on viisaus, niiden silmiin on piirtynyt meren viiva.
Ne kuulevat, kun silmut parkaisevat auetessaan ja
pudottavat ajatuksensa, vaitiolonsa pitkät yöt tuulten seulaan.

On kirjoitettu, että sinä kutsut nimeltä tähdet,
joka ainoan. Sinä siis olet.
Tämä poistaa minulta yksinäisyyden,
kun avaruus on hyytävän autio.
Nen sinut niin kuin huurre yön valon.

Rovasti Niilo Rauhala on ollut sairaalapastori ja hänen teoksensa ”Hän ei väisty viereltäsi on osin raskasta luettavaa, mutta myös toivoa antavaa. Lainaan muutaman kappaleen. ”Kärsimys rajaa kuvaamme Jumalasta. Kukaan ei käsitä hänen olemustaan, suuruuttaan eikä hänen voimaansa. Olemme kuin meren rannalla, josta näemme vain lähimmälle ulapalle, emme kauemmaksi. Se, miksi Jumala johdattaa meitä kärsimyksen tietä, jää salatuksi…..Tarvitsemme sanaa armahtavasta Jumalasta…Meille pelkistyy se, mikä elämässä on ja on ollut tärkeintä…. Aikaamme ja ikuisuuteemme saakka ulottuva Jumalan teko on se, että me saamme turvautua pelastuksen armoon, joka tuo ikuisen elämän ja tänne kipujen tielle. Kristuksen sovintotyön ja hänen evankeliuminsa lahjana meille annetaan…anteeksi.

Elämän laulu puhkeaa soimaan

Kuuntele,/kuinka elämän laulu/kaikissa meissä/puhkeaa soimaan.
Kuuntele, kuinka se särkyneissä/ etsii tietä toivoon ja voimaan.
Kuuntele kivun ja tuskan kieltä,/matkalle lähde/ja vierellä kulje.
Kuuntele elämän, kuoleman mieltä,/ älä sen viestiltä korvaasi sulje.
Kuuntele: ihminen ihmiselle/tuskaa ja valoa matkalla jakaa./
Siinä on tilaa rakkaudelle/kaiken hädän ja hoivan takaa.

Kaikki luotusi tarkkaavat sinua Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi (Ps.104:27-28)

Sydämeeni sinun rauhasi

Anna minulle tähden rauha/ja oksilla kuultavan yön./ Anna minulle erämaata kastelevan virran rauha/ ja kosken pyörteessä läikkyvän kiven./ Anna minulle ristiltä laskeutuvan voittajan rauha/ ja ovelle kolkuttavan käden./ Anna huoneeseeni Hänen silmiensä rauha,/
sydämeeni Sinun rauhasi.

Etelänmaalaisissa runoissa kuulemma kuu seilaa veneenä taivaalla. Semmoista harvoin näkee meillä päin. Täällä juustontekijä on halkaissut juustokiekon ylhäältä alas.

Äsken pyyhälsin viemään siivousrättejä ulos kuivumaan. Sielläpä se vene kuitenkin oli. Kellui taivaan merellä ystäväperheen talon yläpuolella.

Vauhdilla takaisin sisään hakemaan kameraa. Wau, kaverin ääriloistava kamera on minulla vielä lainassa. Nyt otetaan kotikunnaista vuoden maisemakuva. Räps ja räps! Äh, kameran näyttö informoi asiallisesti: ”Ei muistikorttia.” Että osaakin asiallisuus joskus näyttää ärsyttävän keljumaiselta. Kauheaa kyytiä takaisin sisään kaivelemaan muistikorttia kortinlukijasta. Vilahduksessa takaisin ulos.

Taivaan ulappa oli tyhjyydestä sininen.

Pilvethän tietenkin purjehtivat taivaalla niin, että kuusta oli näkynyt vain alapuoli. Ja purjehtivat minun edestakaisin juostessani kuun kokonaan piiloon. Koska siivousrätit oli levitetty ja muutkin hommat hiljalleen hoidossa, jäin odottamaan kuuta takaisin. Juokseminen jäi siihen. Varpaitakaan ei paleltanut, vaikka olin paljain jaloin. Palaisiko vene?

Siinä seisoin. Mietin kaveria, joka harrastaa luontokuvausta. Voi olla jännempää odottaa karhua haaskalle kuin odottaa kuuvenettä. Mutta odottaessa on aikaa ja hiljaisuutta. Voi ajatella. Voi jopa kuunnella.

On Raamatun-kohta, joka usein käy mielessäni. ”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä.” Miksiköhän tästä kohdasta on helppoa lukea vain puolet. Juopottelu vie turmioon.

Huomaan, että töiden alkamisen jälkeen ei blogeja juurikaan ole syntynyt. Itse asiassa tuntuu, että kaikki muu kuin töihin liittyvä aivotoiminta on jäänyt taka-alalle. Eilen minua huvitti toimenkuvani. Kirjoitin yhdyssanaksi kaiken, mitä olin päivän mittaan tehnyt. Ihan mielenkiintoisen tittelin sain aikaiseksi. Minun töihini kuuluu kaikkea mukavaa ja mielenkiintoista.

Kuun yläpuoli alkoi tulla esiin. Ei taida tulla venettä, taitaa tulla juustokupu. Sekin pullistui palloksi. Näppäilin pari kuvaa. Seisoskelin hetken.

”Pitäkää huoli, että arkisen elämän kiiruut eivät turruta teitä.”

Ikuisesti sinun, vannoo moni rakastetulleen. Ikuisuus, äärettömyys, loputtomuus, sanoja jotka ovat muuttuneet yhä useammalle vain vertauskuviksi. Moni onkin siirtynyt käyttämään hieman vähemmän suurudenhulluja sanoja.

Katsoin  Twilight saagan viimeisen osan. Elokuva on teinisatu, jonka tarinan pohjana on romantisoitu kuva vampyyreistä ja ihmissusista. En ota kantaa elokuvan pahuus ja hyvyys teemaan. On turha lähteä demonisoimaan elokuvaa, joka on kuitenkin melko harmiton ja perinteinen, rakkautta sekä hyvän ja pahan taistelua kuvaava kertomus. Mutta se mikä laittoi miettimmään, oli leffan viimeinen sana, ikuisuus. Tarinan päähenkilöstä tulee tarinassa lopulta itsekin olento, jolla on mahdollisuus elää loputton elämän.

Vaikka olemme karsineet kuolemattomuuden harhana omasta länsimaisesta ajattelustamme, kuitenkin iankaikkisuus teema on nostanut juuri tämän elokuvan ja kirjasarjan suosituksi. Ikuisuus ja kuolemattomuus kiinnostaa mutta se verhotaan sadun muotoon. Ikuisuuden Taju ja kaipuu on syvällä ihmisessä. Sieltä sitä ei voi kitkeä pois.

Elokuva on ennenkaikkea rakkauselokuva.  Viimeisessä kohtauksessa pari vannoo toisilleen rakkautta sanoin; -Kukaan ei ole rakastanut niinkuin minä rakastan sinua. Leffa päättyy sanoihin ikuisesti.

Jumalan on rakkaus, hän loi ihmisen ikuisuusolennoksi.  Voimme vain kuvitella mitä elämä on ollut  Jumalan yhteydessä ennen syntiinlankeemusta. Yhteydessä Jumalaan joka rakkaudesta loi ihmisen.  Suurin tragedia tässä oli, että tuohon rakkauteen kuului oikeus kääntää selkänsä  rakkaudelle. Hylätä Jumala ja unohtaa hänet.

Nuoruuteen kuuluu aina ripaus kuolemattomuutta, Toivo ja rakkaus ovat nuoren ihmisen rakennuspuita, Uskosta on tehty sen sijaan vanhuuteen kuuluva kainalosauva, jota moni ei kuvittele tarvitsevansa.

Pikainen katselmus kello 10 messuun ja kirkkosaliin vahvistaa teorian. Vain harvasta salista löytyy nuoria tai työikäisiä. Mutta Salit eivät ole tyhjiä sillä vaikka väkeä ei ole paljon ja messuväki on iäkästä,on sali pullollaan elämän kokemusta ja viisautta. Sali pullistelee Toivoa. Ja ennen kaikkea Sali on täynnä Ikuisuutta. Todellista iankaikkisuutta.

Tänään luimme lasten kanssa tuhlaajapojasta. Kun  tarkemmin tarkastelee kertomuksen isää, tajuaa että hän oli antanut anteeksi pojalleen ennenkuin edes antoi perintöosuuden pois. Isä rakasti poikaa koko ajan. Pojan palatessa hän suojeli poikaa antamalla vaatteet ja sormuksen merkiksi täydestä perinöoikeuden palauttamisesta niin ettei kukaan voinut poikaa vahingoittaa tämän palatessa kotiin.

Jumalan todellisuus on enemmän kuin minkään sadun maalaamat haaveet ikuisesta elämästä. Jumala rakastaa lastaan vaikka tämä rikkoisi ja pettäisi. Armo joka meitä kohtaa on armoa jonka mukana tulee täysi osallisuus Jumalan valtakunnan perinnöstä. Rakkaus jota hän osoittaa meitä kohtaan on suurinta rakkautta mitä koskaan ollut ja tulee olemaan.

Oma rakkautemme toisiamme kohtaan on täällä ajassa häilyvää, oman mielemme oikkujen varassa olevaa. Joskus on vaikeata rakastaa ja tilalle tulee ahdistus ja tuska. Sairaudet ja vanhuus runtelevat  kehoamme. On vaikea ymmärtää elämän tarkoitusta. Jumalan Pyhä henki auttaa meitä kuitenkin näkemään sen iankaikkisuuden joka on kätketty meidän sydämeemme. Pyhä Henki antaa uskon ja me tiedämme olevamme Jumalan lapsia, Iankaikkisuuden perillisiä.

Koska ateismin kupla puhkeaa?

Muutamat aktiiviset kirjoitajat jaksavat julistaa Jumalan olematomuutta sillävälin kun muu kansa etsii sisältöä elämäänsä. Netissä kelaillaan riemuiten erilaisia tilastoja ja galluppien tuloksia.  Kuitenkin se, että ihminen eroaa Luterilaisesta kirkosta, ei tarkoita sitä, että hän olisi hylännyt ajatuksen Jumalan tai korkeamman voiman voiman olemassa olosta.  Se, että vain pieni prosentti Luterilaisista käy oman kirkkonsa tilaisuuksissa ei tarkoita sitä että loput jäsenet olisivat uskonnottomia.

Mutta pitäsikö minun Kristittynä olla huolissani taistelevien ateistien toiminnasta. Pitäsikö toivoa että Jumala pudottaisi kuuman kiven suuriäänisimpien päähän, samalla tavalla kuin opetuslapset aikoinaan.

Enemmän olen kuitenkin huolissani meistä Kristityistä itsestämme, sillä ateismi ei kaada Jumalaa tai seurakuntaa. Me Kristityt olemme itse uhka itsellemme,  Jumalaa ei uhkaa mikään!.

Meidän itsemme takia kuva Kristuksen seurakunnasta on haalistunut ja menettänyt väriään Suomessa. Siitä on tullut mustavalkoinen  vanha valokuva museon seinällä. Sen voi ohittaa olan kohautuksella, sillä se ei herätä ohikulkijassa mitään tunteita. Hengellisellä kielellä sanottuna suola on menettänyt makunsa.

Pahinta kaikessa on, että sitten kun osa Kristityistä herää tähän todellisuuteen ja lähtee Jumalan herättäminä liikkeelle, nousee seurakunnan itsensä sisältä kova vastustus. Pyhän Hengen toiminta aiheuttaa tyynessä seisovassa vedessä virtauksia, jotka häiritsevät  niitä jotka ovat tottuneita  näihin rauhallisiin vesiin. Vähäinenkin liike saa heidät maitohapoille, sillä virtaavassa vedessä on raskaampaa uida ja  se saa heidät vastustamaan kaikkea mikä rikkoo tuon valheellisen rauhan.

Ateismin kupla puhkeaa samalla kun me Kristityt alamme vetää nuottaa samaan suuntaan ja lopetamme riitelyn.  Jumala kutsuu meitä kaikkia toteuttamaan omaa kutsumustamme ja tartumaan omalta osaltamme työhön. On aivan sama mistä kirkosta tai yhteisöstä tulet, tärkeintä on että haluat että Kristuksen seurakunta saisi kasvaa maassamme. Pienillä paikkakunnilla ei ole varaa leikkiä enää hiekkalaatikkoleikkejä vaan on tultava yhteen ja  tunnustettava väriä.  On aika palauttaa värit kuvaan!

Eilen illalla kokoonnuimme kappelillemme kesäiltaa viettämään. Ei meitä paljoa ollut, mutta yhteys toisiimme yhtä lämmin kuin aina. Saimme vielä kerrata ja muistella uskomatonta kirkkoveneretkeä Espoosta Viroon. Rukoilimme, lauloimme ja monet kertoivat tärkeinä pitämiään asioita kesän ajaltaan ja sitten hyvä kappalaisemme alkoi puhua. Hän aloitti sanomalla että joistain kohdista Raamatussa ei tahdo mitenkään päästä irti, luki muutaman kohdan ilmestyskirjasta ja kertoi käyneensä vaimonsa kanssa Patmos saarella. He olivat käyneet siinä pienessä ja pimeässä luolassa jossa Johannes oli ilmestyksensä Jeesuksesta saanut. Hän alkoi ensimmäisestä luvusta korostaen Jumalan ikuista olemusta (jae4 ja 8). Hän puhui kirjeistä seurakunnille korostaen sanomaa: Minä tulen pian…..Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. (3:11 ja 13) Tässä kaikessa oli jo paljon.

Kun sitten olimme kahvipöydissä olleet ja osa poistunutkin, tuli hän siihen pöytään jossa istuimme tyttäreni ja parin muun seurakuntalaisen kanssa. Puhuimme ensin niitä näitä tulevan syksyn ohjelmista ja vieläkin kesän kuulumisista. Kun harva kysyy mitä papille kuuluu, kysyin sitä. Hän alkoi kertoa kuinka syvästi hengellinen kokemus hänelle oli ollut tuo pieni ja pimeä luola jossa Johannes sai kohdata Jeesuksen. Minua se kosketti. Ajattelin Jeesusta kuinka hän ei hae paikkaa kansakuntien kaapin päällä eikä etummaisia sijoja, vaan Hän on siellä missä kukaan muu ei ole, Hän menee sinne minne kukaan muu ei. Minua itketti. Rakas Jeesus! En koskaan unohda kuinka hän tuli minun pimeyteeni valoksi, voimaksi ja rohkeudeksi. Kuinka hän poisti pelon väkivallasta ja valoi luottamusta siihen että Hän on ”Minä Olen”! Hän näytti Golgatan tiensä ja sen kuinka kaikki mikä sattui minuun, sattui myös häneen ja ennen kaikkea häneen, se mursi minut.

Viime yönä heräsin joskus kahden kolmen maissa ja tunsin kuinka ylistys, kiitos ja ilo pulppuili sisimmästäni. Kuuntelin lähelle neljään ast,i jälleen kerran, suloista Pyhän Hengen puhetta sisälläni enkä olisi malttanut ollenkaan nukkua. Sain kokea taas kuinka mitättömiä ovat näkyväiset. Ne ovat kuin uni tai varjo sen rinnalla mitä ovat näkymättömät. OI! Kuinka sitä voikaan nousta yläpuolelle kaiken sen mikä maasta ja maassa on. Sanat ovat vain sanoja, eivätkä ne voi koskaan kertoa riittävästi Herran läsnäolon tuntemisesta. Tiedän että on tulossa päiviä ja aikoja jolloin tulen tarvitsemaan näitä kokemuksia, näitä ylimaallisen ilon, kiitoksen ja ylistyksen hetkiä jaksaakseni. Herra on hyvä!

Aamulla oli tullut tyttäreltäni postia töistä ja hän oli samassa hengessä! 🙂 Laitoin hänelle vastapostia; Totisesti Ilo Herrassa On meidän väkevyytemme!  (Neh.8:10) Ilo Herrassa tuo meille ylenpalttisen runsaan pöydän. Tuli vielä mieleeni PS. 50 ja vaikkapa jae 23:” Joka kiitosta uhraa, se kunnioittaa minua. Joka pitää vaelluksestaan vaarin, se saa nähdä pelastuksen, jonka Jumala antaa!”

Blogitaivaalla on nyt ollut paljonkin aiheesta ja se vähän hämmentääkin, mutta uskon että kaikki ovat vilpittömia erilaisissa, samaa aihetta olevissa, teksteissään. Jumalan Pyhä Henki on ihmeellinen. Heikki kirjoitti tuolla omassa, pitkiä kommentteja keränneessä blogissaan, ettei Pyhä Henki suostu ihmisten tekemiin laatikoihin, jotenkin näinhän se oli.  Juuri näin! Jumalan Pyhä Henki toimii suvereenisti aina ja kaikkialla, Häntä ei todellakaan voi sulloa mihinkään inhimilliseen. Hän on siellä missä häntä eniten tarvitaan ja missä Hän voi ja saa luoda pimeyteen valoa.

Olen juuri lukenut erään vaikeavammaisen Jukka Sariolan toisen kirjan nimeltä ”Hyväosainen”. Tämä Jukka on alkanut kirjoittaa myös K24 sivulla. Erittäin tärkeä kirja, kannattaisi lukea. Hänen toinen kirjansa on nimeltään ”Hän vahvistaa minun askeleeni”.
Minäkin olen ollut aikoinani paljonkin erittäin vaikeavammaisten ihmisten parissa, mutta nämä Jukan kirjat vetää vanhan konkarinkin todella hiljaiseksi. Hänessä toteutuu voimalla tämäkin Johanneksen evankeliumin sana (15:8) ”Siinä minun Isäni kirkkaus tulee ilmi, että te kannatte paljon hedelmää ja niin osoitatte olevanne minun opetuslapsiani”! Vielä Jeesus lisää nuo ihanat sanat (9) Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin minäkin olen rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani!”

Jumala on totisesti Rakkaus! Suurempi kuin koskaan voimme ymmärtää täällä, maan päällä. Sen tähden älkäämme omiko Jumalan Pyhää Henkeä vain itsellemme ja vain tietyillä tavoilla, sillä Tuuli totisesti tuulee siellä missä tahtoo! Jumala on rakkaus, suuri rakkaus, Hän on Armo ja Hän säälii lapsiaan ja tahtoo ojentaa kätensä auttamaan ja pelastamaan kaikkia kaikkialla ja kaiken aikaa! Hän se tekee.

Jeesus anoo: Olen puhunut teille näistä asioista, jotta minun iloni olisi teissä ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi!”  Ja, Mutta kun totuuden Henki tulee, Hän johdattaa teidät kaikkeen totuuteen. Hän ei puhu omia ajatuksiaan, vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu ja hän ilmoittaa teille, mitä on tuleva. HÄN kirkastaa MINUT, sillä hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille. Kaikki mitä Isällä on, on minun. Siksi minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille.” (Joh.15 ja 16 jakeista)

Ilo Herrassa On meidän väkevyytemme! Kiitos, kunnia ja ylistys Kaikkivaltialle Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. ”Totisesti, minä tulen pian.” Aamen Tule Herra Jeesus!