Joskus  elämä on vähän mäenlaskun tyylistä touhua. On kiva laskea mäkeä  niin kauan kunnes huomaa että ei jaksakkaan nousta takaisin mäenpäälle ja vielä  tilaa pahentaa se että koti on sielä mäen päällä. Pakko sinne on paarustaa mutta raskasta se on. Kotonakin vielä uupuus jäytää vaikka muuten on taas hyvä olla.

On joskus todella raskasta ottaa oma risti ja kantaa sitä. Pitää kiinni kutsusta kun oma lihakin kuiskuttaa että miksi mies kiusaat itseäsi, Elä ja nauti. Kuinka usein joutuu Kristitty mies tähän tilanteeseen. Puhun nyt miehestä koska en uskalla tai osaa asettua tässä pois itsestäni. Olen uskovana nimenomaan mies, Sukupuolinen, sukupuolisidonainen, maskuliininen suomalainen mies. Minulla on miehen putkimallin aivot ja sydän aina auki. Kun innostun jostain asiasta teen sitä täysillä niin kauan kuin polttoainetta riittää tai keksin jotain uutta. Aikaisemmin minun oli varsin helppo hypätä aina uuteen asiaan ja jättää vanhat kuviot muille jos niissä oli mitään jättämistä.

Mutta nyt ei homma menekkään niinkuin minun mieleni ja aivoni tahtovat. Se keskeneräisyys ja epätäydellisyys joka on tämän maailman perua ei tunnukkaan sen kutsumuksen mukaiselta joka nyt vie minua eteenpäin. Haluaisin hypätä pois junasta mutta se ei pysähdykkään silloin kun minä tahdon ja odotan. Jos hyppään vauhdissa tiedän että seuraukset ovat minulle katastrofaaliset vaarana on kuolema. Kuolema monella tasolla.

Mistä puhun? Puhun Jumalan kutsusta, siitä Henkilökohtaisesta kutsusta joka uskovalle on annettu. Puhun kutsun mukaan elämisestä ja ristin kantamisesta.

Juna jossa istun sillä on nimi. Sen nimi on Herätys ja istun ravintolavaunun keittiössä tehden ravintoa junassa matkustaville. Rakennan yhtenä monista omaa yhteisöäni seurakunnassa käyttäen niitä lahjoja mitä Jumala minulle antaa. Ymmärrätte nyt mitä merkitsee jos tästä Junasta putoaa.

Mikä sitten mättää. Se mikä on vaikeinta kaikessa, on se kun vanha minä väsymyksen tullessa ottaa vallan,  silloin jää alttiiksi kiusauksille. Vaikeinta joskus on oman yhteisön pienuus ja mahdollinen yhteyden puute toisiin kristityihin ja ennenkaikkea rukousyhteyden puute.

Kirjoitan tätä auki siksi, että tuo yhteyden tärkeys toisiin uskoviin tulisi selväksi. Seurakunnan tulisi olla kuin elävä organismi, jolle kaikki jäsenet ja elimet ovat elintärkeitä.  Kehoa kun rasitetaan se tarvitsee happea, Seurakunnassa se on yhteistä rukousta eli Hengen yhteyttä Jumalaan. Rasituksen jälkeen se tarvitsee ravintoa eli sanaa jotta ruumiin voimat palautuvat. Tarvitaan liikuntaa, ylistystä, että sydän ja keho vahvistuisi ja  niin että lihakset kasvaisivat eli uusia ihmisiä tulisi mukaan.

Jos kannat omaa iestäsi, matkan teko on raskasta mutta Seurakunnassa voi vaihtaa oman ikeen Jeesuksen ikeeseen joka on keveämpi onhan kantajiakin enemmän. Eli Seurakunnassa kaikki on yhteistä, murheet ja vaivat on helpotus jakaa muiden kanssa.

Jos yhteys puuttuu myös Hengellinen kasvu jää keskeneräiseksi ja voimat uupuvat. Me saamme olla ihmisinä keskeneräisiä mutta joskus Jumala ei päästä irti. Väkisin Jumala ei sitä tee, vaan kyse on kutsun noudattamisesta ei käskyn. Joona, Mooses ja moni muu vastahakoinen, Jeesus ylimpänä kulki tiensä loppuun kunnioittaen ja kirkastaen Jumalan nimeä.  Seurakunnan yhteys vahvista uutta elämäämme Kristuksessa jolloin oma keskeneräisyys ei olekaan se joka ratkaisee vaan että toimimme Kristuksen nimissä. Hän toimii, me vain tuomme hänet itsessämme paikalle. Näin toimien emme väsy,  koska emme ole yksin. Suurin syy siihen, että ihmiset väsyvät, etenkin me miehet, on juuri se että yritämme toimia itse ja yksin. Hallita kaikkea ja mikä pahinta kerätä pisteitä itsellemme. Se on varma tie uupumukseen.

Loppupeleissä on kyse siis asenteesta ja kunnioituksesta Jumalaa kohtaan, siitä että tekee asiat oikein. Asettuu Jumalan Pyhän Hengen kasvatettavaksi Seurakunnan yhteyteen. Sillä seurakunta on Kristuksen ruumis.

Tänään kävin Majatalokuoron harjoituksia kuuntelemassa ja tuo pieni hetki vahvisti ja palautti pienen mäenlaskijan voimat ja antoi kiitollisen ylistysmielen. Junan suunta palautui mieleen ja ilo toisista tarttui 🙂  Yhteys on ihmeellinen asia!

Hetki ei riitä ja ikuisuus, sitä ajatus ei tavoita. Haen vastausta tyhjään hetkeeni taivaasta. Mikään ei riitä kun huudan tyhjiä kysymyksiäni odottamatta vastauksia. Olen tyhjää täynnä, kuin rumpu jonka haljennut kalvo irvistää turhana soittajan käsissä. Kuvittelin jo hetken olevani rytmi jonka tahdissa voittajat saapuvat perille. Kumiseva ääni voittajien käsissä.

Ylpeyteni yllätti minut, paisutti ja pakahdutti. Löin itse rytmin jonka tempoa hallinnutkaan. Kadotin äänen jota soittoni seurasi.

Hiljaa käännyn takaisin erämaahani etsimään Keidasta jossa ensimmäisen kerran soitit rumpuani. Ensin hiljaa, varovasti kuin äiti joka silittää lapsensa täyttä vatsaa mutta kohta jo villiä ylistystä löytämisen riemusta. Sinä löysit minut ja minä olen sinun. Korjaa rumpuni ja käytä sinä sitä, Vain sinun kädessäsi se antaa puhtaan äänen. Se soittaa Sydämen rytmiä joka antaa elämän.

Olen miettinut esirukoukseen liittyviä teemoja jo pidempään ja miettinyt samalla sitä mitä tarkoittaa kun Jeesus sanoo Jumalan valtakunnan  tulleen lähelle. Myös ilmaisu Jumalan valtakunta murtautuu esiin tai läpi kuulostaa joskus Kaanaan kieleltä ja herättää kysymyksiä.

Jälleen kerran pitää palata alkuun ja muistaa Jumalan johdonmukaisuus kaikessa toiminnassa. Kaiken alussa Jumala laittoi meidät tämän maailman ruoriin (1.Moos.1:26) Syntiinlankeemus toi meille eron Jumalan pysyvästä läsnäolosta. Voimme kuitenkin huomata miten mutkattomasti ensimmäiset ihmiset yhä kommunikoivat Jumalan kanssa. Oletko koskaan miettinyt miksi tuo yhteys vähitellen katosi lähes kuulumattomiin. Avain tuohon on tuo Jeesuksen lause: -Jumalan valtakunta on tullut lähelle.

Jumala ei hallitse maailmaa.  Emme elä hänen hallintavallassaan. Maailma oli alun alkaenkin meidän vallassamme. Olemme kuitenkin vähitellen luovuttaneet vallan Saatanalle. Vanhan testamentin kirjat kertovat tuosta viivytystaistelusta, jota käytiin Henkivalloissa tämän näkyvän maailman rinnalla. Näemme kuinka sydänten kuninkuus siirtyy Jumalalta vähitellen  maallisille Kuninkaille, joiden sydän vähitellen kylmeni ja lakkasi kuuntelemasta Jumalan tahtoa ja profeetoita. Jumalan suora yhteys katosi vähitellen. Ihmiset vieraantuivat Jumalasta ja kun  viimeinen profeetta Malakia, Sanansaattaja vaikenee alkaa kirjanoppineiden aika.

Malakia varoittaa Pappeja jotka vieraannuttavat kansan lopullisesti Jumalasta mutta samalla hän kertoo  profetian  messiaasta ja miehestä joka kulkee Messiaan edellä. Hän sitoo vanhan- ja tulevan uudenliiton langat yhteen.  Malakia oli viimeinen Jumalan ns erikoismies jota tarvittiin jotta Jumalan tahto olisi tullut kuuluville Ihmisten maailmaan.

N. 400 vuotta myöhemmin kaikki muuttui. Jumalan ääni alkoi kuulua taas kuin alussa. Tämän ymmärtämiseksi meidän on palattava jälleen hieman taakse päin. On mentävä Mooseksen ja pappien  sekä kansan kanssa Ilmestysvuorelle, Muistelkaapa mitä Moosekselle ja kansalle oli luvattu. Jumalan tarkoitus oli asettua asumaan keskelle omaa pappiskansaansa mutta tämä suunnitelma kariutui kansan tottelemattomuuden tähden ja vain Mooseksen rukous pelasti kansan lopulliselta hylkäämiseltä. Jumala tarjosi omalle valitulle kansalle tätä mahdollisuutta, vaikka tiesi ettei se tule onnistumaan. Kultainen eloton patsas tuntui ihmisestä helpommin hallittavalta Jumalalta. Oli turvallisempaa olla kuin muutkin kansat. Paha oli jo ehtinyt sulkea ihmisten silmät ja sydämet. Noiden ihmisten piti kuolla jotta heidän perintönsä siirtyisi uuteen luvattuun maahan. Tämä oli huikea ennakkonäytös siitä miten Jumala tulisi lopulta toteutamaan ihmisen pelastamisen.

Jeesuksessa lopulta täyttyi Jumalan Suuri pelastus suunnitelma.  Pelastussuunnitelma sisältää sen, että Jumala saa ihmisen jälleen vierelleen. Se tapahtuu tässä ajassa ja tässä maailmassa. Mutta siihen sisältyy ajatus, että ihmisen vanhan minän tulee kuolla, jotta uusi voi syntyä vedestä ja hengestä. Meistä tulee temppeleitä, joissa asuu Jumalan Henki ilmestysmajan tilasta.

Meidän ympärillämme näkyvissä ja piilossa vaikuttaa maailma, jota emme näe, se ei ole Jumalan valtakunta vaan todellisuus jossa paha ja hyvä taistelevat. On samantekevää miten miellämme se olemassaolon mutta paha, ilmavaltojenkin hallitsijaksikin nimetty sielunvihollinen käyttää valtaansa tuossa todellisuudessa. Ihminen on vähitellen siirtynyt tuon hallintavallan alle ja orjaksi. Valhe hallitsee ihmisten mieliä.

Jumalan valtakunta tunkeutuu tänne ihmisten sydänten kautta. Kuvitelkaapa että maailmamme on kuin meri. Olemme meren vankina ja emme voisi kuvitella elämää sen ulkopuolella. Meillä on aavistus että ulkopuolella on jotain mutta emme kykene sitä näkemään. Jotta ulkopuolelta voisi tulla meidän maailmaamme se tarvitsee kuplan,  jonka avulla tänne voisi tulla mutta olisiko se uskottavaa? Jotta Jumalan todellisuus voisi olla läsnä vaatii se tullakseen tosia samankaltaisia asujia, uudestisyntyneitä, sellaisia joissa on sama Henki kuin Jumalalla.  Vertaukseni voi hieman ontua mutta kelvatkoon se tässä.

Jeesuksen piti tulla ihmiseksi jotta kaikki menisi oikein. Kaikki piti tapahtua tämän maailman hallintapiirissä ja siten, että Jumalan voima tulisi kaikkien ulottuville, Jumalan Pyhän Hengen piti tulla maailmaan. Jeesus tarvitsi tämän Hengen että hän kykenisi näkemään sen mitä Jumala, Isä käski hänen tehdä. Pyhä Henki mahdollisti sen että Jumalan ääni kuului jälleen ihmiselle.

Tästä alkoi aivan uudenlainen taistelu. Sielunvihollinen oli kokenut ensimmäisen ja ratkaisevan tappion, se oli kuin Normandian maihin nousu. Ratkaiseva isku oli annettu ja Kuoleman valta ihmiseen oli voitettu mutta nyt alkoivat ratkaisevat taistelut. Juoksuhauta kerrallaan, sielu sielulta ja tuo taistelu jatkuu, vaikka sodan ratkaissut taistelu on jo voitettu. Nyt taistelemme viimeisenkin Ihmisen puolesta, jotta jokaisella olis mahdollisuus pelastua!

Jumalan valtakunta on lähellä ja vetää Jeesuksen omiaan puoleensa mutta sielunvihollinen rakentaa taitavasti esteitään kaikkialle sitoen silmiä ja vieden kuulon ihmisiltä.

Olen näiden kahdenvuoden aikana tajunnut miten tärkeää on pitää sydän auki ja puhtaana Jumalan edessä. En ole siinä onnistunut kovin hyvin ja juuri siksi näekin kaiken sen mitä jää tekemättä ja sen seuraukset.  Kyse ei ole mistään ahdistavasta kilvoittelusta ja pelastusvarmuuden menettäisestä ei edes armosta vaan siitä että Henkeni halajaa yhä enemmän kuulla Jumalan ääntä, Nähdä Jumalan tekevän asioita ympärilläni.

Jumala toimii täällä meidän maailmassa. Hän toimii siellä missä hänelle annetaan toimivaltuudet ja ihmiset raivaavat rukouksillaan tilaa hänelle. Meidän rukouksemme ovat Sielunviholliselle myrkkyä. Hän ei kykene olemaan siellä missä rukoukset sitovat pahuudelta kädet sielunvihollinen on riipuvainen ihmisten avusta. Hän ei voi toimia yksin. Voimme löytää lukemattoman määrän esimerkkejä raamatusta joissa Ihmiset toimivat Jumalan käskyjen mukaan ja sen jälkeen tapahtuvat ne suuret ihmeet kun paha väistyy ja Jumala toimii.

Alusta asti olemme olleet Jumalan työtovereita. Meidän on tehtävä aina oma osuutemme työstä ennenkuin se on valmis. Niin teki myös Jeesus. Ei edes kiusaaja kyennyt horjuttamaan häntä lupauksillaan eikä Getsemanen yö saannut häntä pakenemaan vastuutaan.

Esirukous on tärkein ja vahvin aseemme pahaa vastaan. Pyhän Hengen opastuksella se avaa silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan selvemmin Isän ääntä.

Siksi älä hoe tyhjiä kun rukoilet vaan rukoile tietäen että jokainen sana raivaa tietä Evankeliumille ja jokainen sana on kuin miekan sivallus taistelussa pahaa vastaan!

Mikael Jungnerista kertova juttu Kotimaa-lehdessä oli kiinnostava. En ole aikaisemmin ollut kiinnnostunut Jungnerista, koska en muutenkaan seuraa julkisuuden henkilöiden elämää. Merkittävämpää varmaan on se mitä hän on työkseen tehnyt, mutta en usko että hänen todelliset saavutuksensa olisivat löydettävissä lööpeistä.

Olli Valtonen vei Jungnerin saarnatuoliin. Se on merkittävää jo pelkästään siksi, että pöntössä harvoin on ketään muita kuin pappeja, Konsepti vaikuttaa hyvältä. Pappi jolla on sanottavaa tuo messuun  sanavalmiin ihmisen, jolla on oikeasti sanottavaa. Se sinällään ei vielä tarkoita sitä että lopputulos olisi hyvä mutta mahdollisuudet ovat olemassa. Loppu on Herrassa!

Kun luin jutun, Jungner vaikutti aidolta ihmiseltä, tavalliselta, taustastaan huolimatta vaiko juuri siksi? En tiedä. Pitäsi tuntea mies, jotta voisi vastata. Olemme suurinpiirtein saman ikäisiä mutta kokemusmaailmaltamme aivan eri planeetoilta.

Hän puhuu epäuskosta ja Jumalan etsimisestä hyvin rehellisesti. Jäin miettimään seuraavaa ajatusta,  jonka hän esittää. –Oikeammalta tuntuu epäillä ja lähestyä Jumalaa toivon ja rakkauden kautta. Jumalaa kohti on useita teitä. Usko on tie ulkoapäin esimerkiksi raamatun ohjeiden viitoittamana. Rakkauden ja toivontie nousevat sisältäpäin. Hän jatkaa että kyse ei ole omasta pelastuksesta vaan siitä että maailmassa on hyvyyttä ja Jumala. Rakkauteen ja kasvuun liittyy ajatus armosta, jonka löytää itsestään ja sitä voi jakaa muille. Tuo ajatuksen takia päädyin kirjoittamaan aiheesta.

Jungner puhuu myös uskosta joka väheksyy ymmärtämistä, hän ei pidä sitä oikeana. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Jos kauppaamme uskoa joka ei ymmärrä ihmisen epäuskoa ja heikkoutta tai elämää, emme puhu enää uskosta vaan uskonnollisuudesta. Ihminen on olento joka tahtoo ymmärtää.

Mutta miksi minulle nousee kokoajan mieleen eräs Savon sydämestä aikoinaan Keski-Suomeen hiihtänyt mies ja seppä jonka luo hän hiihti. Ukko-Paavo joka etsi todellista Jeesusta ja todellista uskoa. Seppä kertoi Paavolle Kristuksen sisäisestä tuntemisesta, armosta ja rakkaudesta.

Usko…en pysty synnyttämään sitä itse. Itseasiassa Jungnerin ajattelu tuntuu tutulta, jos yritän itse päätellä uskoakko vaiko ei, järkeilyni ei vahvista mitään, aina löytyy jokin vastaselitys. Mutta kun katson sitä mitä sydämeni todistaa ja muistan sen mitä Jumala on tehnyt elämässäni, niin minä uskon. Uskoni tulee Hengestä joka on minussa. Hengestä jonka johdatuksessa elän.

Elämässäni on tietyt hetket jolloin olen vastannut kyllä Jumalan kutsuun. Ne ovat tietoisia vastauksia ja ojentautumista Jumalan kasvojen eteen. Viimeisimmät ovat olleet Pietarin askeleita veneestä veteen, aluksi pinnalla ja sen jälkeen Kristuksen kädessä riippuen enemmän tai vähemmän. Raamattu ei kerro yrittikö Pietari myöhemmin kävellä veden päällä mutta muuta hän kyllä teki 🙂

Jungner puhuu ylpeydestä ja se kolahti myös meikäläiseen. Minäkin koen ylpeyttä auttamisesta. Ihailen jaloja ihmisiä ja jaloja tekoja. Jalous on Jumalan antama lahja. Taito ja kyky joka hyödyttää muita ihmisiä. Kun katson ympärilleni näen jaloutta melkein joka paikassa, Vähiten sitä näkyy kuitenkin seurakunnan piirissä. Miksikö sanon näin. Jos suomalaisista 75 % kuuluu kirkkoon ja jalot teot ovat ulkoistettu seurakunnan diakonille ja muutamalle ihanalle vapaaehtoiselle. Kaikki kunnia heille mutta ei se kovin jaloa kuvaa anna meistä muista Kristityistä…

Jeesus ei ollut mikään uskon kauppamies vaan hän oli parantaja, hän kulki sinne minne Isä häntä ohjasi ja hoiti vastaantulevia ihmisiä, kutakin sillä tavalla kuin kullekin ihmiselle oli parasta. Ihmiset eivät uskoneet häneen yksin hänen puheidensa takia vaan siksi että hänessä oli Voima ja Jumalan Henki. Hän paransi ja eheytti ihmisiä ja hänestä loisti ulos rakkaus ja toivo. Hän tuoksui vapaudelta joka ihmisiltä puuttui. Siksi ihmiset uskoivat häneen kun hän sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”

Siksi ymmärrän kun Mikaelia pelottaa jos uskoon liittyy totaalisen antautumiseen vaatimus. Jos vaatimus tulee ulkoapäin ja siitä puuttuu vapauden tuoksu, on kyse jostain muusta kuin uskosta. On kyse uskonnollisuudesta ja perinteistä joita me uskovat olemme luoneet ympärillemme. Ummehtuneesta sisäilmasta, joka syntyy siitä kun ovet ovat olleet kiinni liian kauan.

Iloitsen jutun viimeisitä sanoista; Erikoista oli, että yhdessä hetkessä oltiin ensin kovin hengellisiä ja heti perään naurettiin. En ole aikaisemmin törmännyt tuollaiseen hengellisyyden ja mutkattomuuden yhtälöön aikaisemmin. Jospa tällainen mutkattomuus lisääntyisi Kristittyjen keskuudessa ja meistä näkysi ulos toivo ja rakkaus joka nousee Kristuksesta joka asuu sydämessämme.

kiitos Kotimaa-lehdelle ja Mäkelän Lauralle hyvästä jutusta

Kesäkuussa kirjoitin kuudennesta herätysliikkeestä. Sen punainen lanka oli  ja on yhä siinä että hyvin erilaisista taustoista ja hengellisistä piireistä tulee ihmisiä yhteen etsimään Jumalanvaltakunnan salaisuutta. Sitä Hengellistä ja yleistä pappeutta, opetuslapseutta tai miksikä sitä kukin haluaa kutsua. Ihmisiä, joiden silmät ovat avautuneet Raamatun sanalle ja sen keskeisille opetuksille seurakunnasta. 

Raamattu kertoo alkuseurakunnasta, jonka jäsenet ovat riippuvaisia toisistaan niin hengellisesti kuin taloudellisestikin mutta ennen kaikkea Hengellisesti. Armolahjat oli annettu jotta seurakuntalaiset kykenivät palvelemaan toisia. Evankelistat ja opettajat saivat armolahjoja jotta evankeliumi leviäsi. seurakuntalaiset palvelivat toisiaan. Voi noita uskonsankareita.

Samat opetukset ja lupaukset ovat yhä voimassa ja alkukirkon ihmiset eivät olleet sen sankarillisempia kuin mitä me olemme. Usko oli se joka toimi ja vaikutti heissä. Varmasti heistä joku ajatteli seuraavallakin tavalla: -Nyt en kyllä jaksaisi lähteä kokoontumiseeen koska se naapurin mäntti ruukkumaakari on myös sielä mutta sinne on mentävä koska sillä mäntillä on esirukoilijan armolahja ja sitä minä juuri nyt tarvitsen.

Jumala tekee meistä riippuvaisia toisistamme ja mäntistäkin naapurista tulee pyhä ja rakas sisko tai veli Kristuksessa. Näin oli silloin ja niin on myös nyt. Sama asia pätee myös hengellisissä kiistoissa silloin kun Kristus säilyy keskiössä. Olemme kaikki sitä mieltä että armo ja Jumalan rakkaus on keskeinen asia Evankeliumissa. Jeesus on vapahtaja ja elävän Jumalan poika. Olennaista on Pyhä Hengen toiminta. On kyse siitä annammeko sille tilaa ja suostummeko että Pyhä Henki ottaa ohjia elämässämme. Luotammeko todella Jumalaan. 

Vuosisadat laki ja syntiluettelot hallitsivat ihmisiä. Kaavat ja liturgiat säädettiin pitämään ihmisiä oikealla tiellä ja tekemään kaikesta ymmärrettävämpää ja hallittavampaa ihmiselle. Vain kuolema oli asia jota emme saaneet hallintaan ja Taivas oli kiintopiste johon monen katse kiinnittyi. Kuolema oli läsnä aina ja kaikkialla, se oli tuttua. 

Nyt kuolema on sysätty kauas pois, kätketty maailman häikäisemänä sivuun, kaiken metelin ja kiireen taakse. Taivaskin on käynyt tarpeettomaksi.

Seurakunta on paikka jossa Taivas on läsnä jo nyt. Sielä on läsnä myös kuolema, vanhan minän kuolema. Sen minän, jonka teot eivät kestä päivän valoa. Sen minän joka Kuolee ristillä Kristuksen kanssa antaakseen tilaa uudelle elämälle. Seurakunnassa on läsnä myös yhteys elävään Jumalaan. Se merkitsee iankakkisuutta, rauhaa ja vapautta. Seurakunnassa voi olla vastaus myös nykypäivän rattaisiin väsyvän ihmisen ongelmiin. 

Alkuseurakunnan kristityt kokivat ennenkaikkea vapauden kun Pyhä Henki kosketti heitä. Kristuksen ikeen kantaminen oli keveämpi kuin se maallisen elämän ja sen ajan uskonnollisuuden aiheuttama ies. Sama pätee nykyäänkin. Meistä tulee vapaita. 

Jos tarkastelemme sitä keitä liikkuu esimerkikisi uusissa  messuyhteisöissä. Löydämme sieltä kiivaimmassa elämänvaiheessa eläviä nuoria perheellisiä ihmisiä. Reilusti alle nelikymppisiä. Sama näkyy kaikkialla maailmassa. He janoavat olla yhteydessä toisiinsa ja Kristukseen, he muodostavat todellisia seurakuntia joissaa palvellaan toisia.

Nyt kysymys kuuluu suostummeko me menemään alkuun. Unohtamaan niiden ihmisten osalta  kaavat ja vanhat mallit, jotka eivät ole vielä löytäneet seurakuntaa ja elävää yhteyttä Elävään Jumalaa. Me vanhat voimme tarvita tuttuja polkujamme, mutta uusi viini, se tarvitsee uudet leilit ja polut. Henki on siinä sama niin myös armo. Armoa ja rakkautta on sallia tämä.

Nämä ovat keskeisiä asioita uudelle heräämiselle, joka on tapahtumassa. Mielenkiintoista siinä on se, että mukana on kaikenlaisia ihmisiä. Keskustelua ei käydä opista tai ilmiöistä vaan siitä kuinka ihmeellinen Jeesus on. Raamatusta on tullut taas tärkeä. Rukouksesta on tullut tärkeää. Sen perusta on, että Valta ja Kunnia on Herran, joka rakastaa meitä! 

Onko suhtautumisemme kuin vanhassa Otto sarjakuvassa vuosien takaa

 

Tämän postauksen luominen on ollut poikkeuksellisen vaikeaa. Kone tökkii, häiriötekijöitä pilvin pimein, jopa omat sormet tekevät virhelyöntejä joiden seurauksena teksti katosi kertaalleen bittiavaruuteen, puhumattakaan flunssasta joka jäytää viidettä päivää..

Haluan kirjoittaa herätyksestä, jonka tuulia tunnen tulevan joka puolelta. Herätyksestä, josta puhumiseen ovat jotkut väsyneet ja lopettaneet siitä puhumisen. He sanovat että se tulee, sitten kun Jumala tahtoo ja kun Pyhä Henki haluaa. Mieletöntä puhetta, koska Jumala tahtoo sitä aina ja Jumalan Pyhä Henki haluaa sitä kokoajan!

Mutta mitä sitten puuttuu?

Minun viestini on, että Jumala tahtoo herättää esirukoilijoita, jotka palavasti ryhtyvät rukoilemaan herätystä. Sitomaan pahanvaltoja pois ihmisten yltä, että Evankeliumi saa tilaa heissä. Sieltä joukosta heräävät tämän sukupolven evankelistat!

On sama, mikä on opinkappaleesi, jos uskot Jeesuksen olevan elävän Jumalan poika joka ottaa pois maailman synnit sillä Jumala pitää huolen omistaan ja tuomioistaan. Meidän tehtävämme on puhua armosta ja rakkaudesta. Siitä Mitä Jeesus tahtoo meidän tekevän. Hän herkistää omatunnot ja koskettaa Ihmisen sydäntä. Vapauttakaa henkenne, kääntäkää se Jumalan puoleen ja säilyttäkää rakkauden asenne kaikkia kohtaan.

Kun Jeesus asetti ehtoollisen hän loi perustan Seurakunnalle, joka aterioi yhtenä ruumiina. Hän loi Maailman ääristä ääriin ulottuvan seurakunnan, jonka pää hän on. Seurakuntaruumiin, joka kuulee Taivaallisen Isän sydämen sykkeen ja näkee kaiken mitä hän tekee.

Unelmaelämä ja unelmaperhe sekä täydellinen tulevaisuus. Unelma työ ja ja unelmien puoliso. Täydelliset lapset ja terveys joka ei horju. Talvella hiihtoa ja salillakäyntiä, kesät juoksua raikkaassa ulkoilmassa. Onko sellaista mahdollista saavuttaa vai onko elämä parhammillaankin tasapainottelua ja hallittua eteenpäin kaatumista, ilman, että kaikki menee rähmälleen.

Mistä nousevat haaveet saavuttaa menestys ja kaunis perhe samassa paketissa. Siitäkö, että näemme perheitä Mersuissaan ja mainosten siistit eloveena kodit sekä pyykkipulverimainosten äidit iloisesti oikomassa lasten kuraisia vaatteita illasta toiseen. Onko muiden elämä niin täydellistä kuin  miltä näyttää.

Mitä tapahtuu kun raskausarvet ja kilot eivät alakaan karista ja lapsetkaan eivät osoittaudu mallikansalaisiksi vaan kantavat koulusta tai päiväkodista huomautuksia toisensa perään.  Miksi kurapyykkipäivä toisensa perään ei hymyilytä pätkääkään.

Mitäs kun mies ei etenekkään urallaan toivotusti ja oma aika kotona vaihtuukin väsyneen vaimon ja hoivaa vaativan jälkikasvun  huomioimiseen. Kilot hiipivät vatsan seudulle ja penseys valtaa mielen.

Mitä kun arki iskee keskelle unelmaa myrsyn voimalla ja rikkoo harmonian, Hajoaako ulkokuori jota on varjeltu suurella vaivalla ja kestääkö elämä unelman hajoamisen.

Ihminen elää unelmista ja toiveista, vielä kuolinvuoteellaan mies saattaa mietiä metsäpalstaa joka pitäsi hakata seuraavana talvena vaikka tietää että elämä päättyy ennen sitä. Ilman unelmia ihminen on pelkkä kuori.

Mutta minkä varaan me rakennamme unelmat, silla kivijalan rakennusmateriaaliksi unelmat eivät kelpaa. Unelmat ovat kattohuoneiston rakennusmateriaaleja tai olohuoneen sisutusta. Perustusten pitää olla lujat ja levätä kalliolla.

Pietarin unelmat romahtivat pitkänä perjantaina, hänet syöstiin  pilvilinnasta pimeyteen, jossa hän kielsi kaiken jota oli rakastanut. Pietari joutui toteamaan, että hänen omat unelmansa eivät oleet mitään verrattuna siihen mitä oli Jumalan todellisuus,  sen rinnalla kalpeni kaikki siihen astinen. Hän tajusi että oli olemassa jotain vielä suurempaa, sellasta joka loi perustan todellisille unelmille ja todelliselle vapaudelle. Sitä unelmaa Pietari lähti seuraamaan vaikka tajusi sen vievän kiviselle tielle ja lopulta kuolemaan.

Kun rakennamme elämäämme, Kristus vapauttaa meidät täydellisyyden tavoittelusta. Kelpaamme hänelle juuri sellaisina kuin olemme ja kestämme elämän takaiskut, koska tiedämme että perustus kestää.  Olemme vapaat hakemaan apua mutta tiedämme myös, että Jumalan lupaukset koskevat meitä.

Jos jalkamme eivät ehdi allemme elämän riennoissa ja kaadumme, Jumala ottaa aina vastaan!