Missä rakentuu seurakunta ja kirkko. Mistä löytyy Jumalan valtakunta, jota Jeesus käskee ensin etsiä. Kirkkoja voidaan rakentaa ja seurakuntia perustaa mutta koska Jumalan Pyhä Henki on niissä läsnä ja paikalla? Kuka rakentaa siis Seurakunnan. Mikä on ihmisen rooli tässä kaikessa.

Jumala ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee Jumalaa. Se  on kait jonkilainen lähtökohta. Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo Pietarille, -Tälle kalliolle Minä rakennan kirkkoni. Seurakuntaa ja kirkkoa ei siis rakenna Pietari tai opetuslapset vaan Jeesus.

Konsta Pylkäkkästä mukaellen,  meillä on tässä maailmankaikkeudessa kusiaisen oikeudet.  Voimme olla rakentamassa ja hajottamassa tätä maapalloa ja kaikkea mitä siinä on, mutta emme oikeastaan kykene rikkomaan tässä ajassa kuin sen mikä ylläpitää meidän elämäämme. Jos onnistumme tuhoamaan itsemme, maa ja maailmankaikkeus on yhä Jumalan ylläpitävän voiman varassa. Se jatkaa eloaan ja korjautuu, jos Jumala niin päättää. Ihminen vain katoaa tomuna pois. Jostain syystä Jumala on kuitenkin halunnut sitoa tämän kaiken ihmisen kohtaloon.

Joku ajattelee, että on itsekästä ajatella maailmaa ihmistä varten luotuna ja tarkaan ottaen näin ei olekaan. Mutta meille on annettu velvollisuus huolehtia tästä kaikesta ja sitä kautta meidän kohtalomme nivoutuu yhteen luomaakunnan kohtalon kanssa. Kristinusko on siis samalla hyvin vihreä aate.

Mikä on siis meidän roolimme tässä kaikessa? Voisiko se olla niin yksinkertainen asia, että vain etsisimme Jumalan valtakuntaa ja jäisimme odottamaan mitä se tuo tullessaan. Ottaisimme vastaanottajan roolin. Katsoisimme kun Jeesus alkaa rakentamaan kirkkoaan ja seurakuntaansa. Antaisimme vain oman elämämme Jeesukselle kokonaan ja suostuisimme hänen sovitettavakseen. Näkisimme miten yhteys ja rakkaus korjaa asioita.

Kirkko on yhtä kuin suhde Jeesukseen. Se on kuin avioliitto, jossa puolisot puhuvat toisilleen ja vastaavat toisilleen, – Tahdon rakastaa sinua! Voimme puhua Jeesukselle ja kuulla hänen ääntään rukouksessa ja Raamatussa samalla tavalla kuin puolisot puhuvat toisilleen. Rakastaen, välittäen ja välillä erimieltä ollen, mutta aina tahtoen säilyttää yhteys toisiinsa. Jumalan kanssa yhteyden pito tosin eroaa ihmisten kanssa pidettävästä sillä, että hän ei koskaan petä lupaustaan eikä riko liittoaan. Eli meillä on vapaus valita joko tahtoa tai olla tahtomatta.

Eilisen aamun Raamattutunti kertoi Simsonista ja hänen henkilökohtaisesta konkurssistaan omassa tehtävässään Israelin kansan johtajana. Siitä miten hän leikki omien kiusaustensa kanssa ja lopulta lankesi. En ole koskaan ajatellut Simsonin tarinaa mutta huomaan nyt miten se puhuu suoraan meille kaikille ihmisille. Kuinka usein me asetumme alttiiksi sille, että pilaamme elämämme ja ihmissuhteemme omalla toiminnallamme. Simson, joka oli täynnä Jumalan voimaa ei kyennyt hallitsemaan itseään ja lankesi.

Olemme jokainen samalla viivaalla Jumalan edessä, heikkoja ja syntisiä tässäkin suhteessa. Kuitenkin omien lankeemusten ja epäonnistumisten jälkeenkin me kelpaamme Jumalalle ja voimme palata hänen kasvojensa eteen ja alle Jeesuksen tähden.

Paul Harcourtin opetus päättyi lyhyeen rukouspalveluun jossa ihmiset, jotka kokivat tarvitsevansa rukousta ja anteeksiantoa juuri tällaiseen tilanteeseen saivat nostaa kätensä. Sitten ympärillä olevat ihmiset saivat hänen johdollaan rukoilla ja siunata näitä ihmisiä. Ajattelin, että aika haaastava tilanne ihmiselle, jonka omatunto on arkana Siitä huolimatta hurjan moni nosti kätensä ylös. Ympärillä olevat ihmiset siirtyivät näiden ihmisten luo mutta eräs nuori nainen jäi yksin. Jotenkin rohkaistuin ja siirryin hänen luokseen. Tilanne oli äärimmäisen koskettava ja herkkä. Sanoja ei vaihdettu, mutta silti hetki oli täynnä Jumalan puhetta. Armon sanoja ja rakkautta. En ole aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa.

Seurakunnan keskeisin tehtävä on välittää Jeesuksen rakkautta ja anteeksiantoa toisille ihmisille. Toisten tukeminen, lohduttaminen ja syntien aanteeksiantaminen on juuri tätä. Yleinen pappeus mahdollistaa sen, että voimme sanoa toiselle ihmiselle, -Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi Jeesuksen tähden. Meidän ei tarvitse aina hädässämme kääntyä papin puoleen vaan lähin Kristitty riittää. Siksi on tärkeää rakentaa luottamuksen ja rakkauden ilmapiiriä omaan seurakuntaan jotta tämä olisi mahdollista.

Loppupäivä kuluikin sitten siirtymisessä arkeen. Mökin siivousta ja autoilua läpi Suomen. Me päädyimme lopulta Mummolan ja rantasaunan hellään huomaan. Tällaisen viikon jälkeen oma arki näyttää monasti kovin harmaalta ja ankealta. Monta päivää oma mieli ja sielu on prosessissa jossa käydään yhdessä Jumalan kanssa omia kipupisteitä ja varjoja läpi. Se on raskasta henkisesti ja fyysisesti, mutta samalla palkitsevaa ja täynnä rakkautta.  Mutta nyt istuessani tässä rantakivellä aamuauringon lämmössä, elämä näyttää jotenkin kirkkaammalta ja selkeämmältä. Ne kysymykset, joita asetin Jumalalle saivat vastauksen ja tiedän taas miten mennä eteenpäin oman kutsuni kanssa. Sain viettää aikaa rakkaan vaimoni kanssa ihan kahdestaan Jumalan kasvojen edessä ja hoidossa. Saimme tavata rakkaita ystäviä ja tavata uusia.

Meille New Wine on verkosto ystäviä ja yhteisöjä joiden kanssa on hyvä rakentaa omaa seurakuntayhteyttä ja omaa seurakuntaa. Se on malli kuinka Jumala voi ja haluaa toimia meidän ihmisten kautta tässä maailmassa.

Hetki sitten, kun olimme saaneet rukoilla tyttäreni kanssa, sydämemme täyttyi kiitollisuudesta joka purkautui kyyneliin, ja ylistykseen. Olen usein rukoushetkemme jälkeen saanut pitkään ihastellen ja kiitollisena ihmetellä kuinka armollinen ja uskollinen Jumala on. Ei ole väliä ketä tai mitä me olemme, mikä on hengellinen tai muukaan tilamme silloin kun Herra kohtaa rukoilevan armollaan. Jumala on sanansa mukaan uskollinen vaikka itse olisi uskoton.! Hän, ei jätä kertaakaan tulematta kotialttarillemme ja se murtaa! Hän tulee aina yhtä rikkaana, lohduttavana ja voimaannuttamana! Siinä ei ole mitään meistä, ei mitään omaa, vain Jumalan ihmeellistä armoa ja lahjaa! Rukoilemisen lahjaa!

Tänään tytär sai rukoilla jälleen Pyhän Hengen vaikuttamana palavasti ja minä vain kiitin ja ylistin, rukoilin samaa hengessäni ja rukouskielin. Aiheet olivat arkeen kuuluvia, kuten huominen kahden suurvallan ”päämiehen” tulo Suomeen ja Jumalan varjeluksen pyytämistä kansallemme ja maamme rajoille. Siunausta  ja viisautta omalle Presidentillemme ja myös koko Suomen hallitukselle pienintä kansanedustajaa myöten. Nämä olivat päälimmäisinä.

Tytär on, työpaikkansa muiden vastaavien kanssa, kovassa paineessa tapahtuman johdosta. Rukoilimme siis heidänkin puolestaan kuten myös rajojemme vartioiden ja kaikkien jotka ovat nyt asetetut ”liikekannalle” turvatakseen rauhaa ja järjestystä. Minulla ei ole tietoa kuinka moni näitä juuri rukoilee, mutta uskon, että kansassamme kaikki uskovat, nyt aivan erityisesti, rukoilevat samaa kuin minkä Herra antoi meillekin rukoiltavaksi. Niin valtava oli Hänen läsnäolonsa rukoillessamme.

Kirjoita tätä siksi että, jos on joku joka saa kehotusta rukoilla maamme ja kansamme ja koko maailmankin puolesta rohkaistuisi niin tekemään! Koskaan ei ole liian myöhäistä. Tämä on se tärkein nyt; Rukoillaan uskollisesti niin kuin tekee meidän Herrammekin Pyhän Henkensä kautta meissä ja tahtoo olla myös meidän  rukoushetkissämme.

Vähäisin oli oma aiheeni kun luontoihmisenä tahdoin rukoilla myös luomakunnan, kasvien ja eläinten puolesta. Sanoohan sanakin: ”Sinä (Jumala) joka ihmistä ja eläintä autat”! Seurasin surullista tilannetta muutamia päiviä sitten. Pihallani  käveli alkukesästä kaksi kyyhkystä. Jokin aika sitten ne alkoivat rakentaa pesää naapurin  isoon vaahteraan ja voi sitä ”kurlutusta” ja ahkerointia. Välillä ne istahtivat katulampun päälle, katselivat puuta ja olivat onnellisen näköisiä. Riemulla niitä seurasin. Eräänä yönä heräsin kovaan ääneen. Naapurin yksin asuvalla miehellä on outo tapa ampuilla pihallaan olut tölkkejä öisin, ajattelin että siitä oli kysymys.

Päivien mittaan puussa ei näkynyt kyyhkysiä. Jonkin aikaa meni kun pihalleni ja lampun päälle tuli kyyhkynen. Se katseli puuta ihan hiljaa ja sitten se lensi viereiseen puuhun ja siitä vaahteraan. Siinä se alkoi pitää hiljaista, matalaa kurkkuääntä aivan erilaista kuin normaalisti, kulkien oksalta oksalle kuin etsien. Olen varma että se etsi kadonnutta –  ja itki, sellainen oli sen ääni. Sitten se lensi pois, eikä ole palannut.

Se oli ”vain” lintu, maailmassa on niin paljon pahempaakin ja aiheita rukoilemiseen yllin kyllin. Mutta myös kiitokseen.

Olemme niin kiitollisia Jumalalle että Hän on johdattanut meidät säännöllisesti yhdessä rukoilemaan. Se on koitunut suunnattomaksi siunaukseksi meille ja uskon vahvistukseksi siitä että Jumala on Elävä ja Voimallinen! Hän on rikas antaja! Hän joka on meidän uskomme ja toivomme ehtymätön lähde. Kirkkaus ja Valkeus, lamppu, joka valaisee askeleemme pimeässäkin ja sammumaton Valo maallisella matkallamme.

Ja lopuksi siihen kipeään asiaan jonka kanssa olen Jumalan Armosta saanut rauhan. David Wilkerson kirjoittaa kirjassaan ”Isän sydän” Betesdan lammikon miehestä, Jeesuksen sanoneen epäilijöille tehneensä vain Isänsä tahdon; ” Teen vain sen mitä Isäni tahtoo”. Ja Isän tahto ja rakkaus tekivät miehen terveeksi. Mutta sitten hän jatkaa:

”Rakas ystävä, tiedän paremmin kuin kukaan, miten vaikea on uskoa Jumalan rakkauteen masentuneena ja heikkona. Siksi Hän tulee heikkouteemme ja sanoo:”Nouse ja käy”. Vaaditaan lapsenkaltaista uskoa vastaanottaa tuo rakkaus, tarttua siihen uskossa ja sanoa:” Herra, vain sinun Sanasi varassa minä nousen ja kävelen, sinun kanssasi!” Tämän vastauksen Hän odottaa kuulevansa.
– Ja minä tulkitsen sen niin että Hänen, Jeesuksen, varassa minäkin Tietäni jatkan, ”kävelen” Hänen kanssansa, lopulliseen määränpäähäni, joka on Jumalan Valtakunta. En jää tielle, –  vaan seuraan Tietä joka on Totuus ja Elämä!

”On Armo Suuri Ihmeinen”! Yksi kaikkein kauneimpia ihmisen tekemistä lauluista. Sekin on lahja Jumalalta.

New Wine -arvoihin ja periaatteisiin kuuluu olennaisena rukous ja rukouspalvelu. Lähes jokaiseen tilanteeseen sisältyy mahdollisuus henkilökohtaiseen rukoukseen jonkun ihmisen kanssa. Aamu- ja iltatilaisuuksissa on jokaisella mahdollisuus tulla eteen palveltavaksi. New Wine -rukouspalvelu ei ole sielunhoitotilanne, vaan rukouspalvelijat siunaavat ihmisiä ja korkeintaan lyhyesti jakavat jonkin ajatuksen. Niin isoa ihmisjoukkoa ei muuten pystyisikään palvelemaan. Periaatteena on, että kaikilla olisi mahdollisuus päästä rukoiltavaksi ja kohtaamaan Jumala tällä tavoin.

Kyse on henkilökohtaisuudesta ja huomatuksi tulemisesta, sekä siitä, että ihminen itsensä takia astuu fyysisesti kohti Jumalaa. Tähän sisältyy myös ajatus, että Jumalan oman perheväen keskellä se on myös turvallista.
Itselleni tämä kaikki ei ole ollut mitenkään itsestään selvää. Itse asiassa minulla on opiskeluajoista lähtien ollut pieni painajainen rukoustilanteista, joissa oli muita ihmisiä läsnä ja rukoiltiin vuoron perään. Luulen, että moni muukin on kokenut jotain samaa kauhunsekaista hikoilua odottaessaan omaa vuoroaan. Ei myöskään ole ollut millään tavalla helppoa lähteä kokouksessa eteen rukoiltavaksi kaikkien ihmisten katseiden alla.

Täällä Himoksella on ollut kuitenkin helppo opetella ja tottua siihen, että astuu eteen ja kohti Jumalaa. Isossa porukassa, josta iso osa käy rukouspalvelussa, on helppo mennä joukon mukana. Rukouspalvelusta on tullut itselleni jonkinlainen hengellisten taistelujen päätöspaikka, paikka, jossa joudun myöntymään ja toteamaan Jumalalle asioita itsestäni. Rukouspalvelussa joudun usein kasvotusten omien varjojeni kanssa ja siihen omaan pimeyteeni Jeesus tulee antamaan louhdutuksen ja avun.

Tämä päivä ei ole ollut tässäkään suhteessa mitenkään erilainen. Aamun spotin yhteydessä sain jakaa ystäväni kanssa joitain kipeitä asioita itsestäni ja elämästäni. Vaikka olen niitä Jumalalle huutanut omassa yksinäisyydessäni, niin asioiden ääneen sanominen toiselle oli vapauttavaa. Toinen ihminen osaa tuoda asioihin aina uuden perspektiivin rukoillessaan ääneen apua ja siunausta toisen tilanteeseen.

Jeesus on kiinnostunut meidän asioistamme ja haluaa olla niissä mukana. Joskus se tuntuu liian henkilökohtaiselta, mutta miten muutenkaan voisimme keskustella maailmankaikkeuden Herran kanssa, joka tuntee ja tietää meistä kaiken.

Kysymys Tapion blogista osui aiheeseen jota itsekin olen viime aikoina tavalla ja toisella joutunut pohdiskelemaan pitkällä tähtäimellä.  Aivan ensimmäisenä tuli mieleeni, nyt, Paavalin sanat Galatalaiskirjeestä 2/20 ” En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. Minkä nyt elän lihassa, sen elän uskossa Jumalan Poikaan, joka On rakastanut minua ja antanut itsensä alttiiksi minun(kin) puolestani”!

Mikä siis on suurin tarpeeni? Se kohdistuu sanoihin ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa!”
Kuinkahan moni asia voisi olla toisin menneissä vuosikymmenissäni tai nyt, ja elämäni suunnattomasti helpompaa jos syvintä sisintäni myöten voisin aina kokea tuon todeksi! Silloinkin kun koen suurta ulkopuolisuutta ja kelpaamattomuutta – ja syyllisyys painaa.

Silloin kun koen että olisi pitänyt olla toisenlainen (vahva kokemukseni varhaislapsuudesta asti) mutta millainen minun sitten olisi pitänyt  ja pitäisi olla?
– Fyysisesti terve, henkisesti ja hengellisesti vahva. Kaiken anteeksiantava, silloinkin kun en ole tullut ymmärretyksi/hyväksytyksi, kun olen tullut hyljätyksi ja kun olen joutunut kantamaan taakkojani yksin. Tai silloin kun en pysty lähimmäistäni rakastamaan ja tunnen oloni kaikkialla ulkopuoliseksi?

Olen elänyt kauemmin kuin joskus uskoin. Käynyt läpi monet sairaudet, moninaiset ajan henget ja uskonnollisetkin virtaukset. Ikääntyminen on tuonut fyysisten ja psyykkisten voimien heikkenemistä ja olen kokenut elämäni entistä vaikeammaksi. Jos kuitenkin katson taaksepäin mitä kaikkea olen joutunut kestämään ja läpikäymään niin nythän asiat on siltä osin paremmin, vai ovatko?  – Sanotaanhan ettei ole mitään uutta auringon alla ja että kaikilla ajoilla ovat omat murheensa ja huolen aiheensa. Niin kuin ovatkin. Olipa kuinka hyvänsä, siihen uskon että Kaikkivaltias Jumala näkee ja tietää kaiken, joka ikisen hetken elämästämme. Ilman tätä uskoa en olisi jaksanut.

Eräänä sunnuntaina kun olin aivan loppu ja tyhjä niin ettei sanoja ollut kun aloimme tyttären kanssa rukoilemaan, niin hän sai aivan erityisen voitelun! Kuinka suurenmoisesti hän Jumalan Voiman vaikutuksesta rukoilikaan! Vaikuttava oli ja ylimaallinen se Jumalan armo ja hyvyys, se Pyhän Hengen läsnäolo jonka saimme kokea. Ja ennen kaikkea minä, joka olin täysin avuttomasa tilassa, sellaisessa jota en pysty edes kertomaan. Kuten en sitäkään kuinka Valtava oli Pyhän läsnäolo ja kaikki ne ihmeelliset sanat joita sain kuulla.

Elämäni raskaissa ajoissa ja asioissa, ei aina ole ollut helppoa uskovien yhteydessäkään, parantumattomasti vammaisena ja avioliitosta eronneena ym. Nykyisin polion myöhäisoireet kipuineen ja toimintarajoitteineen vievät suurimman osan energiastani. Vaikeaksi asian tekee myös se ettei vammaisuuteni, kipuni ja rajoitteeni näy muutoin ulospäin juurikaan, kuin pyörätuolistani. Mikä sinänsä on kiitettävä asia, vaikkakin vaikeasti selitettävissä. Mutta!

Palatakseni alkuun! Jos siis en enää eläisi minä vaan Kristus minussa olisin vapaa kaikista inhimillisistä ongelmistani, vai olisinko? – En tässä maailmassa.
Ehkä minun kuitenkin on ollut opittava jotain? Etten enää katsoisi kovin itseeni vaan voisin olla niin lähellä Jeesusta että jaksaisin kaikissa vaiheissani uskoa Hänen olevan tietoinen siitä mitä kannan sisälläni ja kehossani. Niin että voisin sydämestäni uskoa että sen, minkä Jumala on sallinut elämääni on ollut tarpeen, vaikken sitä ymmärtäisikään, eikä kukaan muukaan.

Lohtuni on ollut Jumalan ilmoitus ja Sana Raamatussa. Ehtymätön siunauksien, uskon ja toivon lähde sittenkin.
On aikoja ja aikoja, mutta niin kuin Paavali kaikessa tahtoi täyttää elämässään Jumalan hänelle antaman ja valitseman tehtävän ja osan, ja olla kysymättä neuvoa ”lihalta ja vereltä”, kulkea tiensä vastuksista välittämättä niin tahtoisin itsekin. Kaikesta ja kaikista huolimatta. Sillä: ” Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha., pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsehillintä..Ja ne jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omia, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen, haluineen.  Ja – Jos me Hengessä elämme, vaeltakaamme myös Hengessä!” (gal.5;22-25)
Herramme Jeesuksen Kristuksen armo – olkoon meidän henkemme kanssa! Muistetaan toisiamme rukouksin!

Päivä on kulunut vihlovaa hammasta tunnustellessa ja rukouksen äärellä. Hammas on oireillut toissa viikoisen hammaslääkäri käynnin jälkeen mutta kipu on onneksi ajoittaista ja pysynyt kurissa. Harmittaa kun osa aikaa mieli ja ajatus on omassa suuvärkissä.

Mielessä pyörii myös rukouspalvelun kehittäminen omassa seurakunnassa ja Jeesuksen tapa parantaa ja kohdata ihmisiä. Voimmeko olla kuten Jeesuksen opetuslapset ja mennä kyliin ja kaupunkeihin kohtaamaan ihmisiä Jeesuksen antamin valtuuksin ja Pyhän Hengen voimassa kulkien. Miten omassa seurakunnassa osaisimme kohdata ihmisiä palvelemalla rukouksessa.

Suvi Kankkunen kävi iltatilaisuudessa läpi Matteuksen evankeliumiin koottua Jeesuksen ihmeiden kavalkadia ja raotti sitä miten Jeesusta saattoi lähestyä niin monella tavalla ja hän ei torjunut ketään. Opetuksen yksi kärki oli myös siinä, että osaammeko olla heikkoja ja suostua pyytäjän asemaan. Olemaan vailla sitä mitä tarvitsemme. Antautumaan Jeesuksen kannettavaksi ja autettavaksi.

Nyt aion mennä nukkumaan ajoissa ja rukoilla, että hammaskipu helpottaisi. Sen puolesta on rukoiltu ja Jumalan eteen on kannettu myös kaikki muutkin murheeni. Kaikki on jätetty Jeesukselle ja mieli on rauhallinen. Sitä ennen kysyn kuitenkin sinulta, Mitä sinä tarvitset Jeesukselta?

Kutsu, kelpaamattomuuden tunne ja näköalan katoaminen. Siinä lienee ne kipupisteet kristityn elämässä. Toki on muitakin, mutta näiden parissa ovat omat ajatukseni risteilleet päivän mittaan. Tekee kipeää, kun kokee, että ei oikein osaa tai pysty toteuttamaan omaa kutsumustaan.

Ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä ja kuinka edetä. Pitäisikö löytyä jotain uutta tai siirtyä johonkin uuteen vaiheeseen? Mutta kun on se kutsu Jumalalta tehdä kaikkensa sen kaupungin eteen, jossa elää. Erottelematta ihmisiä tai yhteisöjä, koska Jumalalle kaikki ihmiset ovat tärkeitä ja rakkaita. Hän haluaa pelastaa jokaisen luotunsa ja tuodat heidät kerran taivaan kotiin.

Tänään Jumala on puhunut vahvasti sitä samaa vanhaa, tuttua kieltä minulle: ”Älä pelkää! Sinä olet minua lähellä ja olet siellä missä sinun kuuluukin olla: seurakunnassa jonka tunnet, ja jossa on minulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Muurissa on Tapsa juuri sinun kokoisesi aukko. Pysy siinä! Minä, isiesi Jumala kyllä huolehdin lopusta. Se Jeesus, joka sinussa vaikuttaa, on kaikkea muuta suurempi. Minä kohennan hiilosta ja puhallan tulen täyteen liekkiin, älä sinä siitä huolehdi. Se on minun, Jumalan tuli, eikä sinun.”

Seurakunta on paikka, jossa Jeesus on meitä lähellä. Hän on yhtä lähellä kuin on lähin ihminen. Siksi on rakennettava seurakuntaa, oltava uskollinen Jumalalle. Meidän oma tahtomme on alistettava Jumalan tahdolle ja meidän on luotettava siihen, että hänen tahtonsa on hyvä.

Tämä päivä on ollut helteinen ja kirkas. Oma mökkimme on ollut kuin keidas erämaassa. Liekö se sen mielikuvan takana, joka nousi tänään ajatuksiini illan rukouspalvelussa. Siinä kuivaan erämaahan tuli Jumalan raikas tuuli ja sade, joka täytti kuivuneet joenuomat ja puhdisti pölyisen ilman. Jospa voisin olla mukana tuomassa Jumalan sadetta ihmisten elämään. Jospa siinä olisi näkyä tulevaisuuteen. Kuin vahvistuksena tänään eteeni tupsahti tuttu mies nuoruudesta, yksi silloisen nuoren seurakuntamme vastuunkantajista. Hän oli nyt ensimäistä kertaa New Winessä etsimässä sitä samaa mitä minäkin. Tunnetta siitä, että on tullut kotiin, ja se oli löytynyt. Se oli minulle kuin Jumalan silmäisku. -Näetkö Tapsa, että mikään ei ole muuttunut, muutkin haluavat seurata sitä, mitä silloin lupasin, kun olitte nuoria.

Jumala on vastannut kysymyksiini ja näyttänyt suunnan, joka on tuttu ja turvallinen. Polku on tosin yhä kivinen ja kapea, mutta sehän vain sopii polkujuoksijalle!