Prologi

Jo monta viikkoa sitten minua pyydettiin järjestämään musiikki Kaarinan seurakunnan hengellis-poikkitaiteelliseen Silta-iltaan. No, järjestelyt järjestyivät hiljalleen ja yhdet musatreenitkin pidettiin. Ilta oli tänään perjantaina. Hyvin meni, loppujen lopuksi.

Ensimmäinen luku

Pari viikkoa sitten minua pyydettiin puhumaan Pekka Simojoen Majatalo-iltaan. Ilta oli eilen torstaina Liedon komeassa Pietarinkirkossa. Ulkona satoi kylpypyyhkeen kokoisia räntäriekaleita, mutta kirkossa oli lämmintä eikä lainkaan kuivakasta. Pekka kertoili tarinoitaan ja lauloi laulujaan. Minunkin puheenvuoroni tuli. Hyvin meni, loppujen lopuksi.

Osuuteni päättyi ja ojensin mikrofonia Pekalle.

– Tarttetko tätä? kysyin.

– Joo, vastasi Pekka. – Vai haluaisitko sä laulaa?

Neljäsosasekunnin aikana kelasin päässäni kaikki ne laulut, jotka osaisin heittää lonkalta kirkontäydelle yleisölle. Aikaa ei sattuneesta syystä mennyt paljon. Olen aina ollut huono oppimaan piisejä ulkoa.

– Mä laulan huomenna, lupasin Pekalle. – Kaarinan kirkossa kuudelta.

– Selvä! Huomenna sitten kaikki Kaarinan kirkkoon kuuntelemaan, kun Juha laulaa, hihkaisi Pekka kirkkokansalle.

Toinen luku

Tuli aamu ja tuli ehtoo. Perjantai ja Silta-ilta. Raahasin bassokamat kirkkoon. Jostain löytyi jatkojohtokin, ettei minun tarvitsisi räpeltää instrumenttiani hämärässä nurkassa. Kytkin vahvistimeen virran. Kuului surinaa ja hyytäviä räsähdyksiä. Sillä siunaamalla hetkellä muistin, miksi en ollut soittanut bassoa edellisessä Silta-illassa. Kirkkosalin kaikki pistorasiat ovat maadoittamattomia. Maadoittamattomuus aiheuttaa sen, että vahvistin hurisee ja päästelee hyvin epäsointuisia ääniä.

Kalloni sopukoissa kuulin oman ääneni sanovan: – Mä laulan huomenna. Kaarinan kirkossa kuudelta.

Ennen Silta-illan alkua piti vielä laittaa kappalejärjestystä uusiksi ja keksiä Viisikielisen syövereistä jokin lisäpiisikin. Soitimme kaikki kappaleet alusta loppuun asti. Se oli tilapäiselle seko-orkesterillemme jo pieni saavutus. Sitä paitsi oli muutenkin oikein mukavaa. Niin, ja kello kuusi se Juha alkoi laulaa Kaarinan kirkossa. Akustinen kitara saapui paikalle puoli seitsemän jälkeen, mutta oikeastaan laulaminen oli kitaran rämpyttämistä mukavampaakin.

Loppukaneetti

Sanojen kanssa täytyy olla tarkkana. Taisi olla viime vuoden New Wine -kesäjuhlien keskeisiä opetuksia, että sanat luovat kulttuuria.

Kirkossa sanottujen sanojen kanssa täytyy olla erityisen tarkkana. Ne saattavat toteuttaa itsensä.

Tyttäreni kirjoitti ”Samassa Veneessä” sivulle blogin otsikolla: ”Vähän toisenlainen Halloween”. Käväisin lukemassa. Kun olin lähes koko illan miettinyt pitkähköä tekstiä tänne, niin kosketettuna tyttäreni tekstistä, jätin ensin ajattelemani pois ja päädyin Eino Leinoon. Leinon tekstiä tytärkin seurakuntavaaleja esittelevällä sivulla  blogiinsa laittoi, olisinko häntä huonompi. Aikoinani kun kävin runoja lausumassa, muistojeni kätköistä nousi, tämä ihana, aivan itsestään. Eikö juuri tänään voisi olla vuoro menneilläkin.?

Olkaa Hyvä !

Legenda

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
ne merta, maata muinoin matkasi.
Niin kerrotaan, he kesäillan tullen
myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun,
mi kasvoi kaltahalla salmensuun.
Ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat. Sen Pietar´alkoi tälleen.

”Oi Herra, mille maall jouduttiin,
mik´kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!”

Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
”Voi olla, maa on karu, kylmäki,
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin.
Mut kansa, sen on sydän kaunis lämmin.”

Näin lausui Herra hymyi hiljakseen,
ja katso! Kumma hohde peitti veen.
Suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,
ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin,
mut kerrotaan, kun illoin kesäisin.
Sa istut koivun alla, on kuin täällä,
viel liikkuis Herran hymy vetten päällä.

Varma en ole kirjoitusasusta, mutta näin sen muistan.
Tämä ei ole sama Leinon runo joka on tyttären ”jäähyväisblogikseen” kirjoittama seurakuntavaalien ennakkoäänestyksen loputtua. Vai joko ne loppuivat ?
Kynttilän liekki tälle päivälle, menneille Pyhille ja muinaisille ajoille.

Kirkon lotushetki alkaa olla kohta ohi. Vessapaperiturbaanit ja -vaatteet alkavat jo repeillä ja olo alkaa tuntua kiusalliselta. Onkin aika palata töihin ja tarttua sirpin varteen. Ihmisellä on vapaus omiin haaveisiin ja päiväunelmiinsa. Mutta pelkillä päiväunelmilla ei koskaan ole pärjätty loppuun asti, vaan on pitänyt tarttua työhön ja ahkeroida jotta päivätyö tulisi valmiiksi. Työ jonka Jeesus jätti meille.

Kirkon rappusilla unelmoidaan monenlaisia asioista. Siellä istuvat rinnan hipsterit, kukkahattutädit, karismaatikot ja legalistit somasti kulttuuriliberaalien konservatiivien ja konservatiivisten liberaalien kanssa haaveillen itsensänä näköisestä kirkosta. Takaovella DJ työntää urkuja pihalle ja etuovella pelimanni harmoonia tilalle, sillä aikaa kun ylistyksen johtaja kokoilee kitaransa kanssa tuuleen levinneitä nuottejaan, todeten itsekseen, että en mä noita olis tarvinnutkaan.

Kun vertaan vuoden takaista kirkkouutisointia tämän päiväiseen, on siinä melkoinen ero. Samalla kun parisuhdekeskustelu on painumassa , vaan ei katoamassa, taka-alalle, on uuskarismaattisuus ja uudenlainen hengellisyys noussut salonkikelpoiseksi. Mutta tämä ei ole tapahtunut kirkon toimesta vaan noston teki maallinen media. Ja kas kummaa nyt aihe kelpaa myös kirkollisillekin toimijoille ja kirjoittajille.

Tosi asia on, että ajat muuttuvat ja ihmiset sen mukana. Hitaasti, mutta varmasti muuttuu myös kirkko. Mutta on yksi asia joka ei muutu. Kirkon perusasiakirja, Raamattu on kestänyt kaikki ihmisen ryntäilyt, sotkemiset ja lotushetket. Sen sisältö on ajaton ja vain sen lukijoiden ymmärrys vaihtelee melkoisesti.

Olipa yhdistys millainen tahansa, sen peruskirja määrittelee puulaakin tarkoituksen. Raamatun perusidea ja tarkoitus on pelastaa ihminen iankaikkiseen elämään, tuomalla ihminen samalla Jumalan läsnäoloon seurakunnan keskelle. Ei esimerkiksi yksin jänismetälle miehen omaan mettäkirkkoon tai pridekulkueeseen Helsingin keskustaan.

Raamattu on peruskirja seurakunnalle, joka operoi yhteisön parhaaksi, jotta mahdollisimman moni pelastuisi. Se tekee kaikesta seurakunnan toiminnasta missionääristä. Siksi Raamatullisuus ja kirkollisuus tai mitkään muutkaan asia elämässä eivät ole vastakohtia tai ääripäitä suhteessa Raamattuun. Raamattu on pöytä, jolta kaikki toiminta tarjoillaan ja pöydän jalkoja ei voi poistaa tai lyhentää. Me voimme tietysti nähdä kukin pöydän eri tavalla mutta tietyt asiat ovat aina samoja, jotta sen tunnistaa pöydäksi.

On siis järkevämpää tarkastella niitä asioita kirkossa, joita ei perusasiakirjaamme ole kirjoitettu. Niitä ovat ulkoiset uskonnolliset tapamme ja perinteemme. Rakennukset ja rakenteet.

Uudet seurakunnat, jotka kasvavat ovat oivaltaneet, että on puhuttava tämän ajan kieltä ja soitettava ympäröivän yhteisön musiikkia, jotta kirkon kieli olisi ymmärrettävää. Tämä sama pätee myös Kiinan ja Afrikan uusissa suurissa kirkoissa. Nekään eivät keskity opettelemaan vanhoja kaavoja tai korkeakirkollista musiikkia, vaan ihmiset rohkeasti julistavat sanaa omalla tutulla kielellä ja musiikillaan.

Meidän kirkkomme ongelma on kahtalainen, Julkinen keskustelu on jumiutunut seksuaalietiikkaan, mikä ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan kirkon vahvimpia alueita, vaan vahvuutemme on siinä, että kirkko voi tarjota lohdun elämän aallokoissa rikkoutuneille kulkijoille. Paikallisella tasolla kamppaillaan tyhjien kirkkojen ja kalliiden rakenteiden kanssa. Jäsenet elävät omaa elämäänsä välittämättä pätkääkään siitä, mitä kirkossa tapahtuu ja muutamat harvat aktiivit pitävät kiinni kaikesta vanhasta kynsin hampain, koska se oikeasti on heille niin rakasta. Valitettavasti ne rakkaat asiat menevät heidän mukanaan hautaan ja jos mikään ei muutu, pelkään että kirkko menee sinne samaan kuoppaan!

Kirkon ja ihmisen ainoa toivo on edelleen Jeesus Kristus, niin kuin se on ollut aina. Kirkko pitää ”pelastaa” ihminen kerrallaan niin kuin sen missio on ollut alusta lähtien!

3.

Kotikylän raitti

Miten ilmaista se, että on tullut uskoon kun on uskonut Jumalaan ja Jeesukseen koko elämänsä. Lapsuuden Jumalakuvaa on vaikea analysoida, mutta luulen, että omalla kohdallani puhutaan suhteesta Isään, joka auttaa ja suojelee. En tiedä miten varhain aloin ymmärtämään sen, mitä tarkoittaa Jeesus ja armo, mutta elämässäni on kolme hetkeä, jotka ovat olleet selkeästi tarttumista Jumalan kutsuun tietoisesti ja niitä voi kutsua uskon ratkaisuksi ja tien valinnaksi.
Lapsuuden kerhot ja pyhäkoulut jäivät yläasteen jalkoihin kirjaimellisesti, kun verkkarihousuihin pukeutunut, maailmaa sinisin silmin katseleva pikkupoika, astelee yläasteen kovaan maailmaan. Asetelma oli kuin luotu kiusaamiselle. Ellei seurakunta olisi tullut kuvioihin mukaan en tiedä miten olisin selvinnyt kaikesta.
Kävin rippikoulun isän vaatimuksesta vasta 16 vuotiaana, mikä on ollut elämäni suurimpia johdatuksia. En olisi ikinä uskaltanut lähteä seurakuntanuoriin aikaisemmin. Se mikä sai minut päätymään moiseen ratkaisuun johtui ensimmäisestä henkilökohtaisesta kohtaamisestani Jumalan Pyhän Hengen kanssa. Tosin tämän olen oivaltanut vasta paljon myöhemmin.

Renkitupa Alahärmän pappilassa

Olin venyttänyt rippikoulupassin nuorteniltaan tutustumistani viimeiseen mahdolliseen kevään nuorteniltaan. Samassa tilanteessa oli melkoinen liuta muita pojankoltiaisia ja pappilan renkitupa pullisteli häliseviä riparilaisia joista osa oli kiusaajiani. Meno oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja koskettava. Olin yksin tuon hälinän keskellä ja jäin hiljaa istumaan hieman arkana ulkoeteiseen ja odottamaan kotiin pääsyä. Siinä istuessani kaiken metelin keskellä, pelkoni alkoi hävitä ja ihmeellinen rauha laskeutui ylleni. Koin jotain sellaista mitä en koskaan aikaisemmin ole tuntenut. Ilman että kukaan olisi puhunut minulle tai olisin kuullut pastorin puheita päätin siinä istuessani että tämä olisi minun paikkani rippikoulun jälkeen. Perustin päätökseni siihen syvään turvallisuuden ja rauhan tunteeseen jonka olin juuri kokenut.
Rippileiri oli hauska kokemus, mutta niin siellä kuin koulussakin, takaraivossa kolisi epäonnistumisen pelko, joka on kulkenut kiinni takinliepeissä koko elämäni. Ulkoläksyt kuitenkin opittiin ja Konfirmaatio harjoituksissa tein päätöksen, että vastaan tosissani rippipappini kysymykseen  ”Tahdon”.Konfirmaatiossa olin ensimmäistä kertaa elämässäni päättämässä itse jotain tärkeää aivan yksin ja niin vastasin Jumalan kutsuun myöntävästi. Tuo päätös oli toinen merkittävä kohtaaminen Jumalan kanssa.

Syksyllä pyöräilin pikkuserkkujen kanssa elämäni ensimmäiseen oikeaan nuorteniltaan ja minusta tuli seurakuntanuori, yksi kuudesta, jos oikein muistan. Se mitä sitten tapahtui on jo kokonaisen blogisivuston pituinen juttu, joten ei siitä sen enempää.

Kolmas kohtaamiseni Jumalan kanssa on muutaman vuoden takaa, sen jälkeen kun oli ajanut itseni hengellisesti ja fyysisesti umpikujaan. Kun ihminen tekee välitilinpäätöksiä elämästään, hän kyseenalaistaa kaiken mitä on oppinut ja saanut perintönä kasvuympäristöstään. Joskus kyyti voi olla kylmääkin mutta ainakin minun kohdallani tapahtui lopulta se, että jouduin kaivamaan elämästäni sen mikä oli ollut hyvää ja tarttumaan siihen. Ainoa mitä minulla oli lopulta jäljellä oli Jeesus, sillä kaikki muu oli romahtanut omaan mahdottomuuteensa. Kaikki hyvät asiat elämässäni olivat tulleet häneltä. Tämä kaikki johti minut keskusteluun Jumalan kanssa. Olin risteyksessä, jossa minun oli pakko kysyä itseltäni, että onko kaikki tässä vai onko jotain vielä enemmän. Kun katsoin elämääni taaksepäin näin niin paljon johdatusta ja ihmeitä. Niinpä ainoa vaihtoehto oli mennä Jumalan eteen ja pyytää:- Näytä voimasi ja ota elämäni kokonaan. Sen jälkeen olen oppinut selvemmin millainen persoona on  Pyhä Henki.

Mutta onko lopultakaan mitään merkitystä sillä, millä hetkellä minä olen tarttunut kutsuun ja lahjaan. Mikä merkitys on sillä, että minä ihmisenä teen jotain suhteessa Jumalaan. Tärkeämpää on tunnistaa oma identiteettinsä Kristuksessa Jumalan rakkauden kohteena ja elää sitä elämää, jota Jumala tahtoo meidän elävän.
Itselleni seurakunnan osallisuus on ollut tärkeä asia. Lapsuus- ja nuoruusvuosina olen saanut olla hyvien ja viisaiden ihmisten ohjauksessa ja kasvaa yhteisössä, jossa vastuu ja toiminta oli saman kaltaista kuin alkuseurakunnassa. Vaikka itse olen törttöillyt ja jopa pakoillut Jumalaa, Hän on ollut uskollinen sille lupaukselle, jonka hänelle olin antanut.
Nyt tiedän ketä seuraan ja kehen uskon. Isä, Poika ja Pyhä Henki on aina läsnä elämässäni, silloinkin kun en itse jaksa. Kaikki se heikkous, pelko ja osaamattomuus on lopultakin kääntynyt elämässäni vahvuudeksi. Osoitukseksi siitä että Jumala voi ja pystyy. Matkani on vielä kesken mutta suunta ja tarkoitus on selvillä. Se että matkaa tekee yhä keskeneräinen ja osin rikkinäinen ihminen eio vähennä sitä totuutta että olen Isälle arvokas jo tällaisena, sillä minusta on maksettu kallein mahdollinen hinta mitä kuvitella saattaa!

Muutaman viikon olen nähnyt täysin turhaa vaivaa siksi että eräs pieni, ajankulukseni kirjoittamani, teksti erääseen lehteen palkittiin 200 eurolla. En ollut sellaista edes ajatellut, kunhan kirjoitin kun mieleni teki j aihe oli kiinnostava. Lahjakorttina tämän ”palkinnon” piti tulla, mutta se ei tullut minulle suoraan vaan meni ”johonkin” josta tuli ilmoitus että heidän kauttaan saan valita itselleni jonkin kodinkoneen, joko tuohon hintaan, tai maksamalla lisää jos tuote on kalliimpi lahjoitettua summaa. Kaikki oli tarkoin rajattua, merkki tuote jne. Olisin tarvinnut pesukoneen ja olisin ostanut sen lähiliikkeestä, jossa kone olisi ollut 100 euroa halvempi kuin siellä mihin lahjakortti oli toimitettu. Sen enempiä tästä nyt jatkamatta lopputulema on se että ajattelin lahjoittaa koko summan ja päästää itseni stressistä, mutta sekään ei onnistunut niin kuin oletin. Nyt rauhoitan tilanteen täysin, aikaa on vajaa kuukausi.

Minä pidän rutiineista, ne ovat turvallisia. Päiväni ovat aika organisoituja enkä kaipaa niihin mitään yllätyksiä. Tämän päivän olin suunnitellut toisenlaiseksi jo viikko sitten kuin tästä nyt tuli/tuleekaan. – Aamu alkoi silti hyvin ja uskon että jatkuukin samalla tavalla, sillä tarvitsen hiljaisuutta, pysähtymistä ja itseni tyhjentämistä kaikesta millä ei oikeasti ja totisesti ole väliä. Maailmassa ei ole rauhaa.

Aamuisin haluan edetä hitaasti ja kahvitellessani laitan radio Dein päälle, viikonloppuisin, koska tiedän mitä sieltä tulee 🙂 . Tänään äärettömän kaunis, pehmeä ja hiljaista, rauhallista tunnetta täynnä oleva naisen ääni lauloi englanniksi iki-ihanaa:”On armo suuri ihmeinen, se muutti sydämen, mä kuuro sokea sain ihmeen kokea. Nyt kuulla, nähdä voin”! Se pysäytti kirjaimellisesti. Kyyneliltäni en voinut, pala kurkussa, jatkaa syömistäkään. Ajattelin kuinka turhautunut olin jostain täysin mitättömästä asiasta, ja kuinka se oli vienyt rauhan ja kaikki ajatuksenikin pois olennaisesta. Eikä yksin se, vaan vähäinen ajankäyttöni Herrani kanssa. Tunsin suurta tarvetta hiljaiselle puheelle sisimmässäni.

Ajattelin tämän tekstin otsikoksi ensin ” Kahdenlainen hiljaisuus, vai onko sitä?” Aloin lukea Raamattua aiheesta hiljaisuus. Löytyi psalmeista ja muualtakin, mutta erityisesti psalmeissa se aina liittyi jotenkin murheeseen, Herran odottamiseen tms. Itse koin nyt hiljaisuuden hyvän ja erittäin tarpeellisena rakentuakseni siihen mikä on totta ja ikuista. Laulun saattelemana ja verrattuna tuohon tapaukseen josta alussa kerron, huomasin vertaavani Jumalan rauhaa, rakkautta, ihmeellisyyttä ja totuutta siihen mitä maailma antaa. Tunsin hiljaisuuden suuren rakkauden kutsun sisimmässäni. Riemastuin ja aloin ihmetellä sitä suurta ihmettä joka Kaikkivaltiaassa on. Kuinka Hänessä on totuus joka pitää sisällään mitä lupaa. Kuinka uskollinen Hän on uskotonta kohtaan. Kuinka Hän hakee kotiin aina tuhlaajalapsensa. Hän ei hylkää ei jätä, eikä anna lupauksia jotka ensin ilahduttavat, mutta sitten ovatkin ehdollisia, ja jotka eivät ehtojen mahdottomuuksien takia toteudukaan. Herran Sana pitää, Hän itse takaa sen kalleimmalla uhrillaan tekemällä kaiken mahdolliseksi, vaatimatta lahjan saajalta mitään ansiota.

Pieni tapaus, suuret vaikutukset. Psalmissa 62:2 ” Jumalan edessä mieleni hiljenee, hän antaa minulle avun” ja 6 jae ”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” jae 9:” Luottakaa aina Jumalaan tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme (ja 10 🙂 ) Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat kuin tuulen henkäys. Vaakakupissa he eivät paljon paina, kaikki he ovat tyhjää ilmaa.”
No, parempi psalmi on heti seuraava eli 63 ” Sinun armosi on suurempi kuin elämä”! Ihana, kaunis lohdullinen psalmi ja niin tosi.

Kahdenlainen hiljaisuus? Vaikka sielussa on joskus hiljaisuutta, se voi olla sekä pahan vaikutuksesta että hyvästä. Kun käännän katseeni Jumalani puoleen saan kuulla tuulen hyminän, nähdä todellisen elämän värit ja kuulla sanat uskollisuudesta. Minun sisäisen huoneeni, joka on pyhitetty Jumalan Hengelle täyttää Herran kirkkaus, sieluni täyttyy Hänen läsnäolostaan, rakkaudestaan ja ihmeestään. Hänen Sanoistaan, uskollisuudestaan ja rauhastaan joka häivyttää maailman hälinän ja se mikä ei mitään ole joutuu pakenemaan olennaisen, todellisen kirkkauden edestä.

Minun sieluni suuresti ylistää Herraa.
”On siellä juhla voittajain ja päivä kestää ain. Kun vuosituhannen soi laulu pyhien, se alkusoitto vain”!

Pianon nuottitelineessä, valmiiksi avattujen nuottikirjojen päällä oli paperi. Paperissa luki ”Älä koske”. Hyvin nuori mies huomasi paperin ja luki tekstin.

– Tuossa lukee: ”Älä koske”.

– Niin lukee, vastasi nuoren miehen isä.

– Isä, mitä se tarkoittaa?

Isä selitti lapselle, mitä teksti yritti sanoa. Käännyin lapsen isän puoleen.

– Mitä, lukeeko tuo poika? kysyin. – Kaverihan ei ole kuin kolmevuotias.

– Kolme ja puoli. Häntä alkoivat sanat kiinnostaa.

Pikkupoika osasi lukea. Maailma oli valtavan auki. Hän oivalsi myös kysyä, mitähän teksti mahtaa tarkoittaa. Aika moni meistä osaa lukea, mutta tuleeko mietityksi tekstin merkitystä.

Miksi pitää kirjoittaa: ”Älä koske”? Kaikkea täytyy maistaa ja koskea. Täytyy saada elämyksiä. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Tekstille ”Älä koske” saattaa myös olla rationaalinen syy. Ehkäpä pianisti oli avannut nuotit valmiiksi, ettei sitten kun soitto alkaa tarvitse alkaa etsiä nuotteja eri kirjoista.

”Isä, mitä se tarkoittaa?” jäi pyörimään mieleeni. Entäs jos pari henkilöä ihmiskunnan aamuhämärissä olisi kysynyt: ”Isä, mitä se tarkoittaa?” Mutta ei, piti ihan pikkaisen koskea. Vähän vain haukata.

Nyt, ihmiskunnan pimeällä keskiajalla, viestejä on niin paljon, että kukaan ei taaskaan ehdi pohtia: ”Mitä se tarkoittaa?”

Joskus käy niin, että viesti ei tarkoita juuri sitä, mitä ensin tulee ajatelleeksi. Paperi ”Älä koske” -teksteineenkin osoittautui pian näytelmän rekvisiitaksi. Mitähän mahtaa tarkoittaa näytelmä, joka kieltää koskemasta.

Voimmeko muuten itse havaita, milloin olemme jossain asiassa kolme ja puolivuotiaita?