Aihe on rassanut minua pitkää ja nyt kun kaikenkarvaiset saarnamiehet kulkevat pitkin Suomenmaata, kellä viiniopas ja kellä Taivaan  ainoat avaimet, tuntuu, että kirkon seinien natina ja nitinä vain pahenee. Kun luin reaktioita Metrolehden herättäjä-juhla uutiseen jäin miettimään mitä rippipappini, vakaa körttipappi opetti meille seurakuntanuorille uskosta ja uskossa elämisestä. Edelleen hän on se, jonka viitoittamalla tiellä olen tänäkin päivänä.

Minulla ei ole Paavo Ruotsalaisesta pahaa sanaa sanottavana ei myöskään Herännäisyydestä. Löyhkä-Paavon elämän alkutaival oli melkoista taistelua. Ainoan pojan kuolema oman kylän miesten käsissä repi miestä ja omat muistot ankarasta isästä  löi jälkensä Paavon Jumala suhteseen. Pietismin ja hengellisen murroksen ajat olivat alkaneet ja isien usko alkoi muuttua henkilökohtaiseksi uskoksi kun valistus löi läpi kansan ja perinteiset yhteiskunnan rakenteet alkoivat järkkyä. Maailmanlopun odotusta oli ilmassa. Paavosta kasvoi jotain muuta mitä isä olisi tahtonut. Paavosta tuli etsijä, joka pienestä pitäen tarttui sedältä saatuun Raamattuun. Raamattu oli kuitenkin nuorelle miehen alulle tuomion kirja eikä se päästänyt miestä irti, vaikka hän yritti olla parempi ja tehdä parannusta lähes hulluden rajoille saakka. Tuskin Telpäsniityn Lustigin seurat parannussaarnoineen helpottivat Paavon sielun tuskaa.

Kun sitten seppä Högmannin  opetus avasi Paavon silmät näkemään armon, muuttui miehen matkanteko kertaheitolla. Paavo tajusi mitä usko on. Hän ymmärsi,  että Jeesuksen sisäinen tuntemus oli  tajua siitä mitä on armo. Samalla suhteesta Jeesukseen tuli henkilökohtainen, joka ei kaivannut hurmahenkisiä, uskoa vahvistavia kokemuksia, joista hän oli saanut vain hetkellisen rauhan synnintunnon murtamaan sydämeensä. Ristin teologiasta tuli lohdutus kärsiville ihmisille.

Kun katselen ja kuuntelen herännäisyyden piiriin ilmestyneiden ns.herännäishenkisten kritiikkiä ja piikittelyä uskovaisuudesta ja ns. ratkaisukeskeisestä uskosta, en voi kuin ihmetellä miten nämä samat ihmiset pitävät esikuvanaan Paavo Ruotsalaista, joka teki uskon suhteen kovia ratkaisuja ja juurtui Jumalan sanaan ja uskoon, eikä suostunut päästämään irti. Hiihtomatka kaukaa Savosta Keski-Suomeen on ollut taistelu jonka voitti lopulta Jeesus.

Minä tiedän että 2016 Vantaan Myyrmäen valtaa todellakin uskovaiset, Jumalaan uskovat körtit eikä herännäishenkiset hipsterit. He ikävöivät armoa eivätkä uskoa sillä ne Heränneet ihmiset jotka tunnen juurtuvat Jumalan sanaan, armoon ja uskoon koska heillä ei muutakaan ole esittää Jumalan edessä. Armon he tulevat saamaan.

Körttiläisyys ei avaudu minulle kevyenä virsiä ja viiniä iltana vaan tietoisuutena siitä että ihminen tarvitsee elävän Jumalan sanaa ja elävän vapahtavan Jeesuksen sisäistä tuntemista joka antaa minulle armahduksensa aina kun käännyn hänen puoleensa.

En ole körtti, enkä ehkä enää edes evankeelinen ja vielä vähemmän körttihenkinen, mitä luojaparatkoon se tarkoittaakin, vaan olen Jeesuksen opetuslapsi, joka lapsellisesti uskoo ja on tullut tuntemaan Jeesuksen sisäisesti samalla tavalla kuin Paavo. Se että nautin ylistää Jumalaa ja rukoilen sairaidenpuolesta on luultavasti kaukana Telpäsniityn jälkeisten maailmanlopuntunnelmien hurmahenkisyydestä. Olen ratkaissut elämäni samalla tavalla kuin Paavo ja en päästä irti raamaatustani vaan uskon sen sanaan silloinkin kun omat tunteeni heittävät häränpyllyä

Minä kaipaan niiden Etelä-Pohjalaisten vakaiden körttipappien lyhyitä,ytimekkäitä puheita ja vanhojen naisten viisita sanoja. Kirkkomme ei kaipaa hipstereitä ja riidankylväjiä vaan ymmärtämystä, pitkämielisyyttä ja rakkautta joka sulkee sisälleen kaikki Kirkon jäsenet herätysliiketaustaan katsomatta. On vähän korni toive, toivoa kirkon sisälle yhteiskristillisyyttä jäsenten kesken, mutta olemme jo tilanteessa, että juuri sitä toivon. Monet uskovat ovat löytäneet yhteyden Luterilaisen kirkon ulkopuolella oleviin uskoviin.

Täällä maalla seurakunnissa me maallikot teemme töitä yhdessä kaikkien kanssa ja keskitymme evankeliumiin ja Jeesukseen. Aikaa ja tarvetta ei ole pohtia kunkin syntisen synnin laatua tai suuntautuneisuutta vaan energia kuluu Jeesuksen tahdon toteuttamiseen. Olisi hyvä kun tutustuisimme toistemme tapaan uskoa ja olla Jumalan kasvojen edessä ennenkuin alamme arvioimaan. Suosittelen menemään niin körttiseuroihin kuin myös karismaattisiin ylistystilaisuuksiin ja tutkimaan millä sykkeellä sielä olevat ihmiset elävät. Se vaatii ripauksen luottamusta Jumalan toimintaan, ei muuta! Kannattaa katsoa sitä mitä ihmiset saavat itselleen eikä aina sitä miltä itsestä tuntuu. Ehkä minäkin joskus opin ymmärtämään mitä on körttihenkisyys, körttiläisyys on ollut tuttua jo nuoruudesta.

On tajuttava että mikään meidän ihmisten luoma oppirakenelma ei tule kestämään Jumalan tarkastelussa. jos näin olisi mihin me Jeesusta tarvittaisiin. Jeesuksen armon varaan joudun heittäytymään tämän sepustukseni kanssa.

Hyvin sekalaisin tuntemuksin olen lukenut keskusteluja viime päivinä eri tahoilla siitä, miten meidän pitäsi kertoa ja julistaa Jeesuksesta Kristuksesta. Jeesuksen seuraajat käyvät sanallista sotaa ja muodostaen jälleen puolueita ja kehuen omia esikuviaan ja vähätellen toisten sanomisia. Traagista ja surullista, sillä näin suuri valehtelija tahtoo, että toimimme, hän haluaa estää meitä näkemästä asioiden tärkeysjärjestyksen ja kylvää hajaannusta. Katseet  kääntyvät pois Kristuksesta ja eksytys käynnistyy. Eksytystä on ennenkaikkea seurakunnan hajoaminen, ei niinkään ihmisen opetus, joka yrittää vajavaisella tavalla ymmärtää, kuvata ja julistaa Jumalan voiman mahtavuutta omalla vajavaisella ymmärtämyksellään. Toki tietoista eksytystäkin on olemassa. Tässä tapauksessa  on eksytyksessä Suomen pieni siioni, joka hukkaa energiaansa riitelyyn. En todellakaan tarkoita sillä sitä, että ei saisi arvioida tai puolustaa jonkun opetusta, en todellakaan, vaan sitä että sielunvihollinen iloitsee jokaisesta agressiosta, joka syntyy Kristuksen ruumiin sisälle.

Otsikkoni viittaa tietenkin opetukseen jota David Herzog antaa kiertäessään Suomea. En ota kantaa sen syvemmin, mutta hän puhuu paljon ja pohjaa opetustaan omiin kokemuksiinsa Jumalan läsnäolosta, tulkiten samalla Raamattua niiden pohjalta. On äärimmäisen vaikea lähteä arviomaan toisen näkyjä tai kokemuksia. Raamatun valossa voimme tutkia hänen puheitansa ja todeta niistä asioita. Mutta lopultakin arvioitavaksi jää se, mitä tuo kierros Suomessa jättää jälkeensä. Pelkään pahoin, että yksi perintö tulee olemaan syvä haava uskovien keskuuteen. Haavat kyllä parantuvat, mutta jokainen tietää, että arpia tahtoo kutittaa tämän tästä.

Mitä sitten on kirkkaudesta kirkkauteen. Tuo ilmaisu tuntuu olevan yksi kompastuskivi. Oman ymmärrykseni mukaan Jeesus opetti että Jumalan valtakunta on tullut hänessä lähelle, hän lähti täältä Jumalan kirkkauteen ja lähetti Pyhän Hengen meille kirkastamaan Kristusta ja syntien sovitusta. Me olemme Kristuksen ruumis ja meidän päämme, Jeesus on Taivaallisen isän sylissä, Taivaan kirkkaudessa. Kirkkaus edustaa Raamatussa puhtautta ja Jumalan tulta.  Mooses ei suoraa katsekontaktia Jumalaan kestänyt vaan hän joutui olemaan Jumalan läsnäolossa kasvot pois käännettynä.

Me saamme pukeutua tuohon kirkkauden asuun Jeesuksen sovintoveren kautta, joka takaa jokaiselle häneen uskovaan opetuslapseuden ja täyden perintöoikeuden siihen Jeesus mitä meille voitti kuolemassaan. Jumalan valtakunta tulee jokaisessa uskovassa tämän takia maailmaa lähelle. Jumalan kirkkautta on siis jokaisessa Jeesukseen uskovassa. Siinä ei ole välimuotoja tai aste-eroja, tasoista puhumattakaan. Sen sijaan olemme uskon taipaleella jokainen eri kohdalla menossa. Ymmärryksemme ja kutsumme ovat erilaisia siksi myös armolahjat ovat erilaisia, joku puhuu myös voitelusta, mutta meille luterilaisille käsitteenä se on hieman vieras vielä.

Olemme myös kilvoittelijoina erilaisia, sillä joku kestävä maratoonari ja taas joku räjähtävä spritteri, joka hetken kamppailun jälkeen väsyy ja tarvitsee lepoa. Joku on sohvaperuna, joka tarvitsisi kipeästi lisää voimaa ja viisautta. Joku hapuilee jatkuvasti uskonsa kanssa ja etsii yhteyttä. Kaikki kuitenkin yhtä Kristuksessa, jos he hänet tunnustavat Herrakseen ja ovat hänelle antaneet elämänsä. Tämän asian tulee olla keskiössä armon kokemuksen kanssa.

Armo on kertakaikkinen asia ja on olemassa vain yksi ansio ihmisen hyväksi Jumalan kasvojen edessä ja sekin on Jeesuksen ansaitsema. Kaikki muu on kehällistä, joko Jeesusta lähelle tuovaa tai Armosta syntyvää ja Pyhän Hengen kirkastamaa. Mikään ei voi mennä Raamatun ohi tai yli, olipa Raamattu näkemys ihmisellä millainen tahansa.

Jeesus meni köyhien ja sairaiden luo parantaen ja antaen lohtua heidän elämäänsä. Kaikella tavalla hänen toimintansa oli radikaalia suhteessa sen aikaiseen yhteiskuntaan. Tämän perinnön hän jätti opetuslapsilleen, siis  myös meille ja se on aivan yhtä radikaalia nyt kuin silloin. Jeesus toimii meidän kauttamme tuoden kirkkauden muiden hyljeksimien arkeen, jossa pienikin valo ajaa pimeyden voimat pois. Pienikin hyvä on siellä monikertaista verrattuna siihen mitä se on yltäkylläisyyden keskellä eläville.

Näin toimien,   Jumala antaa siunauksen  ja sitä kautta alkaa herätys, joka syttyy ja syntyy Pyhän Hengen voimasta ja rakkaudesta. Matkasaarnaajia tulee ja menee mutta tärkeintä olisi että jokaiselta paikkakunnalta nousee omat Jeesuksen seuraajat, jotka alkavat kysellä omien armolahjojensa perään, asettaen ne seurakunnan käyttöön ja palvelukseen.

Soitellaan usein Turun Sinitaivassalilla lyömäsoitinvoittoisella kokoonpanolla. Eilen menossa mukana oli flyygeli, viulu, kolme–neljä djembeä ja rumpusetti. Viulu on tuossa orkesterissa vähiten lyömäsoitin. Välillä meno yltyy jonkin verran äänekkääksi. Miten siinä kolinassa voi kuulla viulun kauniin äänen?

Vastaus on yksinkertainen: muiden täytyy muistaa välillä soittaa hiljempaa. Niin hauras mutta vahvasti elävä ääni kantautuu kuulijoiden korviin asti.

Täytyy välillä muistaa soittaa hiljempaa!

Kun sanoja ei ole
– Tai niitä on liikaa…..

Kun joku sanoo:
olen väsynyt – sallittakoon se hänelle.
Kun joku haluaa aamulla vetää tilkkutäkin
päänsä yli
ja nukkua pahan päivän ohi –
kunpa se sallittaisiin!
kun joku haluaa
elää omaa elämäänsä toisin
kuin normittaja on suunnitellut –
kun se vain ei vahingoita muita
sallittakoon se.

Orjuuttajia on monia
elämä itse niistä pahin, lahjomattomin.
Sallittakoon ihmiselle vapaus
hengittää omaan tahtiinsa.
Yleensä ottaen: sallittakoon enemmän.
ja katso
sallijankin elämä helpompaa.

Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa Snl.25:11

Joskus sana satuttaa,
yksi ainoa. Joskus sanattomuus.
eikä parempaa lääkettä suurempaa lahjaa
kuin sana silloin kun on sen aika.
Hyvä sana lohtunasi vielä
kun sanojaa eivät enää
sanat saavuta.

Tulee päivä, jolloin sinun muurisi rakennetaan, sinä päivänä rajasi laajenevat. Miika 7: 11

Tähän
juuri tähän aurinkopälveen
haluaisin istuttaa sinut joka sanoit:
Olen niin uupunut. Peloissani. Yksin.
olen aivan lopussa.
Tässä istuisin viereesi, kuuntelisin sinua,
sinä lintuja, veden helinää
puiden lempeää puhetta.
Tässä luonto hoitaisi meitä. Elämä armahtaisi.
Rakastaisi.

”Hedelmätarhojen asujatar, ystävät kuuntelevat ääntäsi. Anna minunkin kuulla sitä”
”Riennä, rakkaani, ja ole kuin gaselli tai nuori peura tuoksuvilla vuorilla”. Laulujen laulu 8:13-14

Kuulkaa kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Tekin, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa ja syökää. Tulkaa, ostakaa ilman rahaa, ilman hintaa viiniä ja maitoa. Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, ja annatte työnne ansion siitä, mikä ei ravitse? Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvää, ja sielunne nauttii yltäkylläisyydestä. Kallistakaa korvanne, tulkaa minun luokseni. Kuulkaa, niin sielunne saa elää. Minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, Daavidille antamani armolupauksen mukaisesti. Jes. 55: 1-3

Joskus kun sanoja ei ole, niitä on lainattava. Runot Maaria Leinosen teoksesta ”Silta joka kantaa” Ilon ja Voiman runoja.

.

Itsenäisyyspäivä kotisohvalla on meikäläisen mieleen. Kotisohva on mun oikeuteni ja nautintoni. Valtosen Olli kyseli facebook päivityksessään onko anteeksiannolle vaihtoehtoa. Eipä taida olla.

Suomi on taiteillut ja taistellut idän ja lännen rajalla koko olemassaolon ajan. Ennen kansallisaatteen nousuakin tämä heimo on opetellut elämään pohjoisissa metsissä jatkuvan paineen alla, Savo asutettiin puskuriksi idän uhkaa vasten. Idästä on tullut niin viholliset kuin kauppiaat. Sotien haavat ovat iskeneet suonta mutta Suomi on kääntänyt aina tappion voitoksi. Suomalainen kun ei anna koskaan periksi. Ja suomi on omilta pitkospuiltaan astellut tiedonvaltateille maailman kärkimaiksi. Suomessa on sanonta, että tehdään töitä vihan vimmalla. Liekö se syynä, että anteeksiantamisen teema on meille niin vaikea asia.Kun ei ole mahdollisuutta kostoon on tuo tunne kompensoitava jotenkin. Silloin on osoittauduttava jotenkin paremmaksi kuin vihan kohde. Hammasta purren mennään eteenpäin ja unohdetaan omat tunteet ajattelematta sitä, että joskus on takaisin maksun aika ja tukahdutetut asiat pupahtavat pintaan tavalla tai toisella. Elämää alkavat ohjailla voimat joita ei kyetä hallitsemaan. Kansallisella tasolla se merkitsee poliitisia liikeitä joiden kautta pettymykset kanavoituvat päätöksinä ja kansallisna valintoina ja yksilötasolla pahoinvointi kohdistuu läheisiin ja ihmiseen itseensä.

 Koettu vääryys ja tappio johtaa häpeään joka kanavoituu katkeruutena ja vihana tai sitten se lyö yksilön alas ja elämän pois raiteilta. Oikeusjärjestelmämme perustuu tietyssä mielessä kostoon, koska luonnollinen  ihminen itse ei kykene saatuaan anteeksi kokemaan anteeksisaamisen eheyttävää vaikutusta.Rikollinen jatkaa rikoksiaan. Emme myöskään ole kyenneet kitkemään pahuutta pois vaan tarvitsemme pelotteen ja mahdollisuuden eristää pahuus pois keskuudestamme  siinä kuitenkaan onnistumatta. Samoin on myös anteeksiantajan kohdalla, ellei hän ymmärrä mitä on todellinen anteeksiantaminen, hän ei koskaan pysty irottautumaan siitä häpeästä minkä on kokenut ja se sitoo häntä koko loppuelämänsä. Todellinen vapaus jää puuttumaan elämästä.

Istuessani kotisohvalla riemuitsen vapaudesta vain olla ja istua tässä. Elän vapaassa maassa, minulla on oikeus ja vapaus olla vapaasti sitä mitä olen. Armahdettu ja vapautettu. Olen antanut anteeksi vaikka joudun läpi elämäni etsimään eheyttä elämääni. Kokemani vääryydet eivät kuitenkaan sido minua enää ja olen vapaa nuorempana vannomistani valoista. Pyhä Henki on puolustajani!

Olen siis vapaa mies vapaassa maassa koska Kristus on minut vapauttanut ja sohvani on linnani!

Liedon kirkon ensimmäisen adventin iltamessussa laulettiin ja tanssittiin. Kuulin sähkökitarasoolonkin. Tanssiryhmää katsoessani muistin kuulemani parin nappulaliigalaisen isän keskustelun. Isät olivat sitä mieltä, että kaikki pelaa -ohjelma tuhoaa suomalaisen jalkapalloilun tulevaisuuden. Minun maallikonaivoni taas ovat ymmärtäneet asian niin, että kaikki pelaa -ohjelmalla yritetään varmistaa se, että kaikki lapset, jotka harrastavat jalkapalloa, saavat pelata jalkapalloa.

Ymmärrän, että jollain tavalla ajateltuna se, että kaikki tumpelotkin saavat pelata, saattaa jotenkin häiritä huipulle tähtäävien erityislahjakkaiden juniorien kehitystä. Huiput joutuvat kikkailemaan kaikenlaisten toistaitoisten kanssa. Huipulle pääseminen vaatii kunnon vastuksen ja paljon treeniä. Ymmärrän siis jotenkin tämän ajatusrakennelman, mutta en onnistu sitä täysin hyväksymään. Jos lapsi haluaa pelata jalkapalloa, olisi oikein kiva, että hän saisi pelata jalkapalloa. Piste.

Minusta jokin on ehtinyt mennä vikaan, jos lasten tai nuorten harrastuksessa tarvitaan kaikki pelaa -ohjelmia.

Liedon seurakunnan nuorten tanssiryhmä on nimeltään Dance&Praise, tuttavallisemmin D&P. Se esiintyi pari viikkoa sitten Maata Näkyvissä Festareilla.  D&P oli juuri päättänyt esityksensä, ja juontaja kapusi lavalle.
– Vau! Kahdeksan tanssia ja viisitoista tanssijaa. Katsokaa mitä voi saada aikaiseksi, kun käyttää aikansa oikein. Ja tällaista tulee jostain Liedon seurakunnasta. Eihän Lieto ole edes kaupunki! Jos nämä pystyvät tekemään seurakunnassaan tällaista, niin miettikää, mitä kaikkea te pystytte tekemään teidän seurakunnassa.

Maata Näkyvissa Festarit kansainvälisine tähtineen on vähän kuin Ruisrock, iso juttu. Tapahtumaan osallistui yli 20000 nuorta, 31 bändiä ja 8 muuta taitelijaa tai taiteilijaryhmää. Dance&Praise sovelsi siis kaikki pelaa -ohjelmaa Euroopan suurimmassa kristillisessä nuorisotapahtumassa. Osa porukasta on harrastanut tanssia pitkäänkin, osa alle vuoden. Silti homma toimi niin hyvin, että juontajan hehkutus oli aivan paikallaan. Myös ammattitanssijat kiittelivät.

Ajatellaanpa, että seurakunnassakin pelikentälle päästettäisiin vain lahjakkaimmat. ”Kyllä me hoidetaan tämä evankeliointi, olkaa te vaan hiljaa.” ”Me todistetaan Jumalasta, älkää te tulko sotkemaan ympyröitä.” ”Me ihmeparannetaan sairaat, ei teitä tarvita.” Loput saisivat istua katsomon puolella ja laulaa kannustuslauluja, kunhan eivät vain sotkeudu ylistysryhmän toimintaan.

Olisi seurakuntaelämä aika kurjaa.

Jo apostoli Paavali oli hajulla kaikki pelaa -ohjelmasta: ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’ Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.”

Paavali oivalsi, että heikot – siis ne jotka eivät vielä ole virtuooseja – eivät ole riesa vaan keskeinen osa seurakuntaa. He eivät ole uhka vaan mahdollisuus. Heille on tilaa Taivaan Isän pelikentällä. Eikö seurakunta ole seurakunta siksi, että siellä ei tähdätä tähtien tekemiseen viihteen areenoille. Seurakunnan matkassa kaikki voivat Tanssia&Ylistää, ja kaverit pyydetään mukaan Juhliin.

.

Yksittäisen kristityn elämässä on vain yksi asia, joka lopultakin merkitsee jotain. Se on armo.

Ihminen, joka tajuaa, että hän ei ole kykene löytämään elämästään sellaista onnea ja tyydytystä, joka  peittäisi ja piilottaisi sen tosiasian, että kerran tämä kaikki loppuu ja kuolema odottaa, tällainen ihminen kurottautuu kohti armoa ja tulee uskoon. Hän hakee turvaa Jumalalta ja saa sen.
Jotkut ovat saaneet armon elää Jeesuksen kanssa koko ikänsä. Joillekin Jumalan kutsu on tullut vasta myöhemmin. Kutsu ei kuitenkaan synny tyhjiöstä vaan siitä että joku julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Joku joka on astunut pois omalta mukavuusvyöhykkeeltään, vastannut Jeesuksen lähetyskäskyyn ja ollut kuuliainen. Joku jolla on ollut Pyhän Hengen tulta sydämessään ja hänen kauttaa Jumalan kutsu tavoittaa haavoilla olevan ihmisen.

Uskoontulo on joskus kipeä prosessi, joka päättyy  helpotukseen ja armon tuntemiseen. Uskoontulo vaatii lopultakin
vain sen, että ottaa lahjana vastaa uskon. Sana vaikuttaa ja sanomme ääneen,
että minä uskon ja pyydämme, auta minua Jumala.
Uskon keskipiste ja alkaja on Jeesus, Jumalan poika. Hän on se mihin me uskomme.
On surullista, että evankeliointi ja uskoontuleminen on joutunut paitsioon kirkon opetuksessa, aivan kuin se ei kuuluisi siihen paljon
puhuttuun kansankirkkoon. Ainakin minusta tuntuu siltä. Tunnustavia uskovia katsotaan
vinoon ja pidetään ahdasmielisinä farisealaisina. On trendikkäämpää olla vain vähän
Jumalan suuntaan kallellaan ja pitää visusti suu kiinni omista uskon asioista.
Unohdetaan että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Armon kokeminen täyttää sydämen
ilolla ja Pyhä Henki laittaa puhumaan.
Olen huomannut että moni opettaja ja evankelista joiden opetus koskettaa
ihmisiä ovat itse olleet ihmisinä vähäisiä ja heikkoja astioita. Heillä ei ole
ollut esittää mitään omia meriittejä ihmisille. Tyhjä astia on helpompi täyttää
Pyhällä Hengellä kuin astia joka on täynnä omia agendoja. Heidän suunsa
täytyvät Jumalalle mieleisistä sanoista, jotka koskettavat tavallista
kadunmiestä ja naista.
Uskoon kuuluu ajatus, että meidän tulisi tuntea Jumala johon uskomme. Se, että
Jumala on salattu tai häntä ei näe, ei tarkoita sitä etteikö Jumalaa voisi
oppia tuntemaan. Mutta jos meillä on kiire omaan elämäämme takaisin ja
Seurakunta on vain yksi harrastepiireistä omantuntomme rauhoittamiseksi jää
Jumalan todellisuus arvoitukseksi.
Jumalan tunteminen lähtee Raamatun lukemisesta ja siitä että annamme hänen olla mukana
kaikessa mitä ikinä teemme. Ilossa ja surussa, suunnitelmia ja päätöksiä
tehdessämme, aina ja joka tilanteessa. Tämä tuo rukouksen tavaksi hoitaa
asioita. Se murtaa Jumalan valtakunnan rajan ja päästää sen vaikuttamaan
elämäämme. Elämän tiimellyksessä Jumala tulee tutuksi.
Kun selvitämme kuka Jumala on, hän jo tietää mitä me tarvitsemme.
Rukouselämämme rikastuu ja syvenee kun elämme Jumalan läsnäolossa.

Kun vaikkapa rukoilemme paranemista toisen puolesta ja jäämme odottamaan Jumalan vastausta, luotamme
samalla, että Jumala on jo tehnyt sen mikä on meille hyväksi. Elämämme ei ole
kuitenkaan ennalta määrätty vaan Jumala on kaiken ennalta nähnyt ja on meidän
asiamme otammeko vastaan sen mitä Jumalalla on meille antaa. Joskus käy niin
että Jumala haluaa meidän sinnikkäästi rukoilevan lisää ja joskus taas vastaus
tulee heti. Kipeimmältä se tuntuu silloin, kun rukoilemaamme paranemista ei
tule ja joudumme jopa hyvästelemään läheisiämme Taivasmatkalle. Varsinkin
lapsen jättäminen Jumalan käsiin tuntuu vaikealta ja raskaalta. Vain Jumalan
rakkaus voi silloin lohduttaa jos muut eivät sitä osaa tehdä. Jumalan rakkaus
näkyy jälleen näkemisen toivossa.

Me matkaamme ajassa joka on erillään Jumalan todellisuudesta ja olemme tämän
kirotun maan vieraina, vieraan maan kansalaisina. Oikea kotimme on Jumalan
luona.
Kun yksittäinen uskova painii uskonsa kanssa, on taustalla ihmisiä, joille
Jumala on antanut omat tehtävänsä. Jumala kutsuu uskovia opettajiksi,
evankelistoiksi ja paimeniksi. Mutta jokaisen uskovan Jumala varustaa
taisteluvarustuksella ja antaa aseet hengelliseen sodankäyntiin pahaa vastaan
ja hyvän puolesta.
Vastustajat eivät ole toisia ihmisiä, vaan he ovat se rakkauden kohde joiden
puolesta taistelemme. Joskus kovin ottelu käydään kuitenkin omassa
sisimmässämme, jotta oppisimme rakastamaan. Vasta tuon ottelun jälkeen silmämme
avautuvat näkemään, että ainoa tapa taistella, on rakastaa.

– Ootteko kuulleet siitä kaverista, joka hilluu kävelykadulla?

– Ai se, joka väittää, että niiden puliveivarien synnit on annettu anteeksi?

– Justiin se. Se porukka ei oo ikinä katunut yhtään tekoaan.

– Kävelykadun jengi ei koskaan muutu miksikään.

– Eikö Jartsu naapuriseurakunnasta ollut ennen niissä kuvioissa?

– Ääh, se on poikkeus.

– Täällä vetää inhottavasti.

– Se oli kuulemma ostanut omilla rahoillaan niille jotain palvikinkkua ja leipää.

– Ai Jartsu vai?

– Ei ku se kävelykadun hihhuli.

– Mä kuulin yhdeltä kaverilta, että kävelykadun jengi kutsui sitä tyyppiä Vapahtajaksi.

– No semmonen on kyllä Jumalan pilkkaa.

– Hei täällä on kylmä! Tarttis saada parempi tila meidän seurakunnalle.

– Jumalan pilkasta se pitäis tuomita. Ennen sellaset kivitettiin. Nykyisin kukaan ei puolusta mitään pyhää.

– No mut puolustetaanhan me.

– Se oli kuulemma parantanut jonkun niistä spugeista. Se on vähän ihmeellistä.

– Ai sen krapulan vai!

– Ja sit se oli käynyt jossain hoitokodissa laulamassa. Ajatelkaa! Hoitokodissa, jossa ne tyypit ei muista enää edes Isä meidän -rukousta.

– Entäs jos se kuitenkin on Vapahtaja?

– No ota nyt järki kätees. Jos se oikeesti olis Vapahtaja, se olisi täällä meidän kanssa.

– Laittakaa nyt toi ikkuna kiinni! Täällä on tosi kylmä.

Kesänkähmässä, en muista millloin, olin menossa lenkille Vuokatin vaaroille kun radiosta tuli uusintana Jari Sarasvuon radio-ohjelma joka käsitteli ihmissuhteita ja rakkautta. Miehen tapa käsitellä aihetta koukutti ja oli pakko virittää puhelimesta radio päälle ja unohtaa Raamattutunti, jota olin aikeissa kuunnella. Minua puhutteli miehen yltiöpäinen rehellisyys. Minua samalla kiehtoi ja ärsytti hänen tapansa käyttää hengellistä termistöä koska kuvamme uskosta ja ilmeisesti myös uskon kohteesta erosivat radikaalisti.

Radio-ohjelman jälkeen jäin miettimään Sarasvuon ajatuksia, koska ajattelin lähes samalla tavalla kaikesta mitä hän puhui ihmisestä.  Sarasvuo uskoo ihmiseen ja rakkauteen. Hän ei puhu humanismista eikä itserakkaudesta vaan aidosta rakkaudesta toista ihmistä kohtaan ja hän asettaa toisen ihmisen tarpeet oman edun edelle. Minua on puhuteli myös se että hän ei tyrmää tai halveksi Jumalaa tai häneen uskovia vaan antaa tilaa hengittää ja pohtia asioita kuulijan omista lähtökohdista.

Jari Sarasvuosta tulisi loistava paimen  mihin tahansa seurakuntaan, voisi kuvitella että tunnustutuminen johonkin kirkkokuntaan uskovana tekisi hänestä yhtäkkiä uskovien silmissä hyväksyttävämmän ja ärsytys hänen persoonastaan katoaisi, ainakin osaksi, täysin tuskin koskaan, koska kaverissa on särmää! Mutta tässä onkin se Jumalan heittämä haaste, voinko rakastaa lähimmäistä nimeltä Jari Sarasvuo, joka on rehellisesti sitä mitä on? Minulle usko on Pyhän Hengen antama lahja ja itse en ole sitä itselleni järjestellyt. Pitäsikö minun siis vaatia Jari Sarasvuota muuttamaan itsensä samanlaiseksi kuin minä. Taidan jättää homman väliin ja Jumalan huoleksi. Sillä välin voin kuunnella edelleen hänen osuvia juttujaan  ihmisistä ja ihmisyydestä sekä rukoilla hänen puolestaan sillä hän minun asemassani tekisi saman koska myös hän tahtoisi hyvää minulle. Sarasvuo on yksinkertaisesti hyvä jätkä.