Blogitaivas

Tuossa lueskelin Uuden Testamentin kirjeitä ja Apostolien tekoja kun päähäni pätkähti kysymys, -Millaista on rauha jonka Jeesus lupaa meille? Oma mieleni on ollut viime aikoina hyvin levoton ja on ollut vaikea keskittyä sanan äärelle. Sydämeni ja henkeni kaipaa rauhaa. Monenlaiset tapahtumat elämässä ovat järkyttäneet tasapainoani ja tuntuu kuin horjuisin kahden maailman välillä. Tuntuu kuin joutuisin ponnistelemaan kaikin voimin ylöspäin nähdäkseni armon.

Mutta nuo tuntemukset ovat normaaleja ihmisen reaktioita väsymykseen ja suruun. Se, että en jaksa, ei kerro uskoni tilasta ja suhteestani Jeesukseen, vaan se kertoo että olen yhä ihminen ja se mikä on minua itseäni, tarvitsee Jumalan armahtavaa kosketusta. Kun itse en jaksa suunnata ajatuksiani Jumalaa kohden, Pyhä henki minussa rukoilee ja huokaa Jumalan puoleen ja sitoo minut kiinni Kristukseen. En ole siis eksyksissä  koska Jeesus on kanssani.

Jotenkin ajatukseni kääntyy siihen, että vaikka Jumala on Pyhä ja Pyhä Henki meissä nostaa innostuksen aaltoja ja seurakunnan kokoontumiset vahvistavat uskoamme, niin todellinen rauha on kuitenkin arjen rauhaa oman elämämme keskellä jota vietämme. Jeesus tahtoo elää arkea kanssamme, eikä hän vaadi meitä toistamiseen jättämään kaikkea. Riittää kun me kerran olemme tarttuneet hänen kutsuunsa ja ottaneet vastaan uskon lahjan. Voin rauhassa olla,tässä ja nyt.

Siksi on on lohdullista tietää että Pyhä Henki on puolustaja ja lohduttaja, joka pitää arkemme järjestyksessä ja johtaa meitä silloinkin kun mikään ei tunnu miltään ja ylistys takertuu kurkkuun ja maistuu suolaiselta. On lohdullista tietää, että Jumalalla on minunkin elämälleni suunnitelma ja omat aikataulunsa, joita minun ei tarvitse kiiruhtaa. Tiedän, että taas kun pääsen seurakunnan keskelle saan maistaa palan taivasta ja jaksan taivaltaa sitä kohden.

Sain kirjeen vuosikymmenien takaa. Se järkytti ja murehdutti sydäntäni. Olimme kerran 60 luvulla ystäviä.
Asuimme Helsingissä alivuokralaisina ja kämppiksinä. Olimme samassa opinahjossa 3 vuotta ja olimme sielun sisaret. Kun molemmat avioiduimme jouduimme erilleen toisistamme, tapasimme ja soittelimme harvoin. Laitoin hänelle tiedon kun koin herätyksen ja uskonnollisuuteni muuttui uskoksi. Hän ei reagoinut. Tapasimme satunnaisesti taidenäyttelyni avajaisissa tai kirjoitusteni julkistamistilaisuuksissa. Viimeksi tapasimme kun olin eronnut ja juhlin 50 vuotispäiviäni. Nyt hän sairastaa toistamiseen agressiivista syöpää.

Olen toki tiennyt että hän on ateisti, mutta siitä huolimatta en ole voinut vain tyytyä hiljaisuuteen vaan kirjoitin kaksi varovaista kirjettä hänelle, iankaikkisuusnäkökulmasta. Vastaus oli järkytys, ja aikaa lienee vähän. Olen yrittänyt toipua ja uskoa etten voi mitään, rukoillut olen jo pitkään. Mutta Totuus on sanan mukainen ”Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta”. Kun Raamattu on täysin vieras, koskaan ei olla käyty lähelläkään mitään hengellistä tilaisuutta koska ehtoollinen on kannibalismia –  mitä voi odottaa. Tämä ja ylpeys tiedonviisaudesta sai minut huomaamaan kuinka käsittämätön on itselleni jo täysin ateistinen elämän katsomus. Ja millaisen toivottomuuden ja avuttomuuden tunteen se saa aikaan. Ovi on kiinni ja sisältäpäin lujasti lukossa.

Sitä kallisarvoisemmaksi huomasin totuuden. Aloin lukea toista korinttilaiskirjettä luku luvulta. Mielessäni uudelleen avautuneena se suunnaton ihme että on saanut syntyä uudesti ylhäältä ja tulla tuntemaan Herran Jeesuksen. Saanut kaiken Hänen kauttaan ja Hänessä. Ja minä ajattelin kuinka huonosti muistaa joka päiväisessä elämässään että siellä missä Herran oma on siellä on myöskin Pyhä. Paavali kirjoittaa 2 luvussa näinkin 14 jae: Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! (15) Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. (16) Se on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman, toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän. Mutta kuka on tähän kelvollinen?.

Itselläni on se kokemus etten arjessani, enkä pyhässänikään, muista että minä olen Kristuksen ansion tähden elämän tuoksu. Että minä edustan Pyhää, koska minussa asuu Pyhä. Jos oikeasti muistaisimme ketä edustamme, että olemme Kristuksen kirje olisimme ehkä, tai ainakin minun pitäisi olla olemuksellani todistukseksi Jumalan Pyhyydestä, ja hyvyydestä. Kuinka suuri armo ja luottamus meille onkaan uskottu tämän maailman ajaksi voidaksemme tuoksua Kristustuoksua. Paavalin kirje on kuitenkin lohdullinen vaikka onkin Tosi. Kun meillä kaikilla on Raamattu, Jumalan ikuisesti muuttumaton Sana, niin en lainaa tähän paljoakaan, mutta olen niin lumoissani, kolmannesta luvusta eteenpäin lukien, kuin en olisi koskaan ennen näitä lukuja lukenut. Sellainen on Herran Sana, sellainen on Kristuksen Kirkkaus kun Hän oikein puhuttelee ja antaa lukea itseään Paavalin sanoin:” Olettehan te selvästi Kristuksen kirje, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin vaan ihmissydämiin!”
Kun olet päässyt tähän asti omassa Raamatussasi lue edelleen ja vietä juhlaa! Sillä:

3:18 Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.!

Vielä lohdutan itseäni 4 luvulla ja sen alkujakeilla:” Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu. Olemme hyljänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa, vaan tuomme esiin totuuden ja toivomme, että jokainen omassatunnossaan arvioi meidät Jumalan edessä. Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen. Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva.”

Ei kullalla ostettu lunnaita sielun, ei maailman aarteet riittää ne voi. Vaan Jeesuksen risti on kalliopohja ja kuolonsa terveyden mullekin toi!
Ostettu oon – en hintaan kullan enkä maailman aarteiden. Mun osti verellänsä Jeesus, hintaan suuren rakkauden.
Ei kullalla maksettu lunnaita sielun, ei aartehet viedä voi taivaasehen. Vaan Jeesuksen risti on kalliopohja toi kuolonsa mullekin   armahduksen.
Ostettu oon – en hintaan kullan, enkä maailman aarteiden. Mun osti verellänsä Jeesus, hintaan suuren rakkauden.

2 Kor.5: 15 Ja Hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan Hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.

Kiitos, ylistys ja kunnia Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Aamen.

Olenkohan minä jotenkin omituinen?
Tai ääri-?

Minusta on kummallista, että ihmiset tekevät pääsiäisruokaa kiirastorstaina tai pitkänäperjantaina.

Minusta on outoa toivottaa hyvää pääsiäistä, kun meneillään on piinaviikko tai hiljainen viikko ja ylösnousemukseen vielä yö poikineen.

Siksipä olen pyrkinyt itse toivottamaan hyvää pääsiäisen aikaa. Mutta teennäiseltä sekin tuossa kielen päällä maistuu.

Onneksi nämä oireet helpottavat pääsiäisyön Tuomasmessussa.

Nukkusin huonosti. Sitten menin ja kirjoitin tämmöttis. Tai en mennyt mihinkään, vaan kylkiasennossa näpyttelin tekstiviestiluonnoksiin. Näin siis ajatukset piirtyi, kun isän rakkautta tuumailin:

Täydellinen isän rakkaus rakastaa lapsiaan pyyteettä. Pyyteetön rakkaus on vapaa näkemään lapsensa yksilöinä. Se osaa kutsua esiin jokaisesta lapsesta tämän erityispiirteet jättämättä ketään heitteille.

Ihmisen kyky rakastaa on vajavainen. Rakastaminen voi jäädä kiinni menetelmään, jonka itse on kokenut turvallisena ja tuttuna. Keskeneräinen rakkaus saattaa unohtua katsomaan yksilöitä muotin läpi, jonka ulkopuolelle voivat jäädä persoonallisuuden hienot erityispiirteet. Joskus sinne voivat jäädä lahjat, kehittymättömät käsitykset turvallisuudesta, lepo ja luottamus.

Isän rakkauden tarkoitus on pysähtyä katsomaan silmiin ja tavoittaa juuri se osa sisimmästä, jonka pieni peloissaan on halunnut kätkeä. Isän rakkaus puhuu luottamusta, voimaa ja rohkaisua. Isän rakkaus sanoo: voit kertoa minulle kaiken, käärin sinut rakkauteen ja tuen sinua. Saat mennä ja palata, etsiä ja kompastua, sulkea korvasi ja kääntyä puoleeni. Olen aina sinua varten. Minä rakastan sinua iankaikkisella rakkaudella. Niinäkin hetkinä, jolloin maailman pahuus valehtelee jotain muuta, minä olen sinun puolellasi. On hetkiä, jolloin joudut odottamaan, et näe eteenpäin, mutta minä en sinua hylkää enkä sinua jätä. Saat luottaa että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi minun kanssani.

Isän rakkaus vakuuttaa: Tässä minä olen, sinun kanssasi. Minun läsnäoloni rakkaus suojelee sinun sisintäsi kaikenlaisten tilanteiden keskellä. Saat ammentaa elävästä rauhani virrasta.

Sitten nukkusin taas.

Pari aamua sitten heräsin mielessäni soivaan vanhaan virteen. Se liittyy pääsiäiseen ja on ollut lapsesta lähtien minulle erityisen rakas? En tiedä mitä olen siitä ymmärtänyt syvällisemmin, mutta jokin siinä on. Sain isänäidiltäni rippilahjaksi virsikirjan joka on paljossa käytössä kulunut. Virsi on uudemmassakin, mutta hiukan eri sanoin. Tässä siitä vanhemmasta säkeistöjä.

Murhemielin kyynelöiden oppilasta kaksi käy. Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta, katso, kulkeissansa Hän käy heidän rinnallansa, seurassansa vaeltaa. Kohta murhe kaikkoaa.
Usein ahdistusten tiellä hämärissä kuljetaan. Murheisina, niin kuin vielä Jeesus oisi haudassaan. Sielu kulkee yksinänsä. Huokaa epäilyksissänsä, kunnes täyttää sydämen Läsnäolo Jeesuksen.

Kaksi ensimmäistä säkeistöä. Siinä ollaan Emmauksen tiellä, syvässä murheessa ja täysin ymmällä mitä on tapahtunut ja miksi? Kunnes!
Meillä lapsuuskodissani pitkäperjantai oli todellisen murheen päivä, lapsille pitkä. Olenkin joskus ajatellut mitähän mieltä Jeesus olisi siitä että suru ja murhe on niin vahvasti aina läsnä pitkänäperjantaina ja alkaa jo kiirastorstaina?

Raamatun uudemmassa käännöksessä Markuksen mukaan (luku 14) Jeesus rukoillessaan Getsemanessa sanookin opetuslapsilleen vähän eri sanoin kuin vanhemmassa käännöksessä ottaessaan Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen mukaansa mennessään rukoilemaan. Hän sanoi:” Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa”! Ensimmäisen kerran kun tämän uudemman käännöksen kohdan luin, se iski kuin moukari tajuntaani. Aikaisempi käännös sanoo sen toisin. Yleensä minun on ollut vaikea sopeutua tähän uudempaan, mutta tässä käännös on koskettavampi.

Lukiessani Kalevi Lehtisen teksteistä koottua pien teosta hän kirjoittaa että Jeesus olisi kuollessaan sanonut lopuksi vain yhden sanan:  ”Tetelestai”:  Täytetty! Kun ajattelen kuinka rääkätty ja tuskissaan hän oli, minusta tuntuu ettei hän olisi muuta jaksanutkaan. – Ajatellessani ihmisten tuntemia tuskia kaikkina aikoina, olen miettinyt kumpi on suurempi tuska/kipu sielun vai ruumiin? Vai voiko niitä edes erottaa?

Me jotka uskomme, meidän ei tarvitse tuntea hylkäämiseksi tulemisen tuskaa niin kuin Jeesus. Minulla on pala kurkussa kun tätä ajattelen. Jumala ei ihmistä, joka on pannut toivonsa Häneen, koskaan hylkää mutta Poikansa Hän joutui hylkäämään minun ja sinun tähden. Oliko Jeesuksen kipu suurempi sydämessä vai ruumiissa? Uskon että sydämessä. Hänen sydämensä murtui – minun tähteni!-  Pyyhin kyyneleet, rauhoitun ja jatkan.

Siitä näen, ettei meitä Jeesus hylkää hätähän, kun käyn ahdistuksen teitä, arvaamatta tulee Hän. Juur´ kun sydän surren kysyy: Miks niin kaukana Hän pysyy? Silloin lähellä jo on Auttajamme verraton.
Uskollisin ystävistä, viivy aina luonani. Mitään mull´ei pelkäämistä, kun vain pääsen turvaasi. Vaikka murheen myrskyt pauhaa, Sulta sieluni saa rauhaa. Seuraani kun Sinut saan, sydän syttyy  palamaan.

Mielestäni syvän surun jälkeen ilokin on suurempi. Kipu muistetaan kyllä, mutta se ei kahlitse. Ortodoksit ovat aina osanneet iloita Pääsiäisestä. Pääsiäinen on pääsemistä vapaaksi kuolemasta! Elämä on voittanut, kuolema on kuolemalla voitettu! Voiko suurempaa ihmettä olla, EI!

Kun mua vaivaa suru syvä, Voittos saata mieleeni. Ja Sun ansiosi hyvä, että olen omasi! Rauhaa Jeesukseni , anna. Sanaas suo mun toivo panna: Joka kylvi kyynelin, Riemuin niittää vihdoinkin.

Ja kun alkaa mailleen mennä elinpäivä laskeva, eikä heikko silmä enää missään näe apua. Seiso, Jeesus, rinnallani. Auta viime sodassani, että loppuun kestäisin, Voiton kruunun perisin!

(Markus 16: 1-20)
Enkö siis Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi. Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti (virsi) 270.
Ylistetty olkoon Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus, Hän joka oli, on ja tuleva on!

Kaverin kanssa metsässä voi kulkea kaikessa rauhassa. Välillä vaihdetaan ajatuksia. Välillä tallustellaan hyvä tovi rinnatusten tai peräkanaa sanomatta sanaakaan. Välillä toinen jää koputtelemaan käkkärämännyn runkoa. Kurkkaako kolosta tikka? Tai valokuvaamaan hämähäkinseittiä. Askelten tömähdyksistä tai oksien risahduksista toisen läheisyyden huomaa, vaikka häntä ei näkyisi.

Jos on eksytty liian etäälle toisesta – se kaveri tietenkin harhaili jonnekin – niin vihelletään. Toinen vastaa vihellykseen omalla vislauksellaan. ”Täällä ollaan.” Ei siinä aleta huutelemaan, koko metsänväkeä häiritsemään.

Miksi siis epäillä, etteikö Jeesus olisi läsnä elämän korpimetsässä, vaikka hänelle ei koko ajan höpöttäisi tai odottaisi, että hän koko ajan puhuisi. Kyllä hän on läsnä. Jos näyttää siltä, että toinen harhautuu – jaa-a, kumpikohan se tässä tapauksessa harhautuu – niin asia on hoidettavissa helposti kuin lyhyt vihellys. ”Anteeksi.”

Ja vastauskin tulee heti. ”Täällä ollaan.”