Onko merkitystä sillä että uskon Isäni olevan oven takana.

Uskonko ristiin ja sen viattomaan mieheen.

Onko merkitystä sillä että uskon tuon kaiken tarpeelliseksi jotta menisin kolkuttamaan.

Luotanko siihen että isä kykenee kaikkeen, myös avaamaan tuon oven.

Uskonko siihen että se mikä minussa oli, riippuu ristillä ja kuolee pois.

Luotanko siihen, että nousimme

Miehen jäljet

puhtaana ylös.

Minä, ihminen astun samaa matkaa mestarini kanssa kohti kotia.

Seurakunnalla täytyy olla missio eli näky siitä miten Jumalanvaltakunta murtautuu ihmisten elämään. Polttopisteenä on seurakunnan kokoontuminen, jossa armolahjat ja hengenhedelmät kuuluvat ja tuntuvat. Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan ja kohtaavat Kristuksen toistensa kautta. Pyhä Henki toimii ja vaikuttaa heidän elämässään. He ymmärtävät miten Pyhän Hengen täyteys vaikuttaa heissä.

Seurakunnalla on johtaja joka valtuuttaa ja voimaannuttaa seurakuntalaisia toimimaan ja auttaa löytämään ne vahvuudet, jotka Jumala on heille tarkoittanut. Johtaja on ennen kaikkea seurakuntansa palvelija. Johtaja uskaltaa myös epäonnistua ja ymmärtää myös muiden epäonnistumista. Johtajan ei saa pelätä uusiutumista.

Voittava seurakunta ei takerru liikaa perinteisiin ja vanhoihin rakenteisiin. Siksi tällaisessa seurakunnassa on erilaisia ryhmiä ja piirejä, joista ihmiset löytävät oman tapansa toimia. Huonot ja toimimattomat mallit uskalletaan hylätä ja hakea tilalle sellaisia, jotka tavoittavat uusia ihmisiä seurakunnan toimintaan. Kaiken toiminnan yhtenä  perustavoitteena tuleekin olla se että tavoitetaan koko ajan niitä ihmisiä Jeesuksen luo jotka eivät häntä vielä tunne.

Sen lisäksi, että missionäärinen seurakunta käyttää armolahjoja seurakunnan sisällä,niin seurakunta rukoilee, huolehtii ihmisistä ja heidän tarpeistaan ja kertoo evankeliumia eteenpäin. Jokainen seurakunnan jäsen käyttää taitojaan näiden kolmen asian hyväksi jollain tavoin.

Aito rakkaus on seurakunnan polttoainetta, sillä rakkaus on se, joka säteilee ulospäin ja vetää ihmisiä puoleensa. Tuo rakkaus pulppuaa elämänlähteestä, Kristuksesta. Eripuraisuus ja kiistely karkoittaa ihmsiä ja valittettavan usein Kristityt tunnetaan paremmin kiivailijoina ja riitelijöinä.

Jumalanpalvelus on tällaisen seurakunnan yhteinen juhla. Sen tulisi olla innostava ja yhteisöllinen asia, jossa ihmiset aidosti kohtaavat toisensa. Jumalanpalveluksen ei pitäisi olla jäykkä kaava, joka tappaa luovuuden ja halun kohdata toinen ihminen. Jumalanpalveluksessa Ylistys avaa sydämen Jumalalle ja rukous ja opetus kohtaavat toisensa. Musiikki on tärkeässä asemassa, sillä sen tulee lähteä ihmisten tarpeista ja kokemusmaailmasta ei pelkästään perinteistä. Jumalanpalvelus tulisi olla ihmiselle tarve, ei velvollisuus.

Tärkeintä ei ole miettiä kuinka säilyttää seurakuntalaiset toiminnassa mukana tai miten miellyttää heitä vaan miettiä sitä kuinka tavoittaa niitä ihmisiä joille Jeesus ei ole vielä henkilökohtainen Vapahtaja.

Rukoushuone Voltissa

Vaimo oikoo eteisen mattoja ja pinoaa viikon lehdet hieman parempaan ojennukseen. Hänen miehensä mittaa kahvia keittimeen ja laskee mielessään tulijoita. On osaston vuosikokouksen aika. Puolenkymmentä kahvikuppia on valmiina ja eilen tehty tiikerikakkukin on laitettu pöytään. Kaikki on sokeritonta ihan käytännön syistä. Naapurin emäntä on ainoa joka saa syödä mitä lystää, mutta muilla on jonkin sortin dieetti ollut jo vuosia.

Varastossa olisi osaston vanhat kahvikupit viidellekymmenelle hengelle mutta ei niitä ole tarvittu enää vuosikymmeneen. Takana ovat ajat jolloin kaikki olisivat tulleet paikalle ja eihän jäseniäkään ole kuin parikymmentä jäljellä. Kyläkin on kuihtunut  murto osaan entisestään.

Lähetiltä tullut kirje oli avattuna pöydällä raamatun vieressä. Pirteä nuori lähetti kertoo siinä terveiset koulultaan, jossa hän työskentelee. Kirjeet ovat talon emännän, osaston sihteerin, henkireikä eläkeläisen arjen harmaudessa. Lähetti työskentelee lasten parissa.  Koulussa ja kylässä panostettiin tyttöjen ja naisten koulutukseen ja lähetti kertoi miten oli saatu uusia koulukirjoja ja tarvikkeita hankittua koululle. Miten ihmeelliseltä tuntukaan se että heidän pienen lähetyspiirinsä vähillä rahoilla oli niin suuri merkitys tuola kaukana.

Lähetyspiiri oli kyläosaston ainoa toimiva kokoontumismuoto evankeliumijuhlien rinnalla.  Yli 80 vuotta lähetystyötä oli tehty ja tuettu niin lähellä kuin kaukana.  Vuosikokous pidettäisiin aina, niin kauan kuin jäseniä olisi ja paikalle tulisi edes yksi jäsen. Pyhäkoulu lopetettiin viimevuoteen koska lapsia ei enää tullut ja eipä niitä muksujakaan kylällä ollut kuin kourallinen mutta josko joku harvoista nuorista äideistä  alkaisi kaivata lapsilleen Pyhäkoulua, siinäpä onkin rukousaihetta päivän hartaushetkeen.

Vaimo pitää kädessään Hengellistä lehteä ja aikoo sanoa siitä jotain miehelleen, mutta heittää sen sitten takaisin lehtipinoon. Uutiset kirkosta murehduttavat mieltä mutta niissä ei lopultakaan ole mitään uutta. Vastustaja tekee työtään ja turhanaikaisista riidellään niinkuin ennenkin. Kuinka ne osaavatkin sotkea selviä asioita. Evankeliumin sanoma armosta oli riittänyt hänelle aina.

Siitä kumpusi ilo ja helpotus raskaaseen arkeen. Taivastoivo oli ollut aina kantava voima osaston ihmisille.  Kirkkopolitiikka tuntui kaukaiselta ja oman seurakunnan papit olivat olleet aina mieluisia puhujia seuroissa eikä koskaan ole heidän kanssaan ollut minkäänlaisia kiistoja.

Vieläköhän  tavallisiin seurohin olisi tulijoita, miettii vaimo kun ensimmäinen tulija koluutteli rollaattorinsa kanssa eteiseen ja hihkaisi iloisen tervehdyksensä.

Tuntia myöhemmin kaikui iloinen laulu tuvasta…

Pikkulintu riemuissaan
laulelevi onneaan,
ei hän jouda kaipaamaan
eikä suremaan.
Ei hän, ei hän
jouda suremaan.

En ole filosofi, tavallinen open planttu vaan. Open yksi etuoikeuksista on talviloma. Viikko joka katkaisee työputken maaliskuun alussa sopivasti. Tänään vein keskimmäisen pojan Vuokattiin kolmeksi tunniksi ja lähdin itse kiertämään kolmekympin hiihtolenkin vaarojen ympäri. Eilen hiihdin jo 18 kilometriä pitkän, hieman rankemman Vuokatin vaarat ylittävän lenkin joten tämänpäiväinen lenkki oli hieman yltiöpäinen retki. Ja reissu oli rankka vaikka yritin pitää matkavauhdin alhaisena. Ruuti alkoi loppua 20 kilsan jälkeen ja suksi lipsui ylämäissä. Pakkanenkin alkoi nipistellä viiman kanssa naamaa. Tiesin että mummolassa odotti uintiavannon sahaaminen jääsahalla kahden tunnin hiihtolenkin päälle ja yritin  säästellä voimiani. Jäänsahausurakka metrisen jään läpi ei ole pikku juttu…

Nyt kun kirjoittelen tässä  tuntuu että kädet painavat tonnin ja raukeus valtaa kehon. Tulin juuri saunasta ja kävin avannossa 5-6 kertaa. Viimeisen uintikerran rituaaleihin kuuluu avannon peittäminen ja lumen luominen kannen päälle jotta avanto ei jäädy. On merkillistä että 17 asteen pakkasessa  uinnin jälkeen, iho märkänä ei ole mikään ongelma työskennellä pakkasessa 15 minuuttia pelkissä uikkareissa ja märissä sukissa. Iholla oleva kosteus suojaa kylmältä ja hyvä olo ja mieli hoitaa loput.

Samalla kun touhusin ulkona, katselin tähtikirkasta taivasta ja linnunrataa. Mitkään kaupungin valot eivät sotkeneet näkyä. Koin ahaa elämyksen, Minä olen minä, Jumala on ihmeellinen kun on luonut minut. Minä olen olemassa samalla tavalla kuin nuo tähdet taivaalla. Olen osa huikeaa maailmankaikkeutta  joka on paljon enemmän kuin voimme käsittää. Me ihmiset olemme pieni mutta tärkeä osa hurjan suurta luomakuntaa. Olemme yksilöitä, kuin pieniä universumeita ja samalla Luojamme kuvia. Humanismi joka pohtii Ihmisen olemassa olon ongelmaa tällä pallolla tuntui tuossa hetkessä lasten hiekkalaatikko leikiltä. 

Nyt lojun aika väsyneenä mutta onnellisena anoppilan vintillä. Mieleni on täynnä ylistystä, minä, pieni ihminen olen osa jotain hurjan suurta!

Minun rakkaustarinani alkaa  telkun alta kun olin kolmevuotias. Ensimmäinen muistoni on tuosta tilanteesta. Muistan miten äitini oli kieltänyt syömästä lattialta mitään. Telkun alla oli matosta karvoja jotka olivat sinisiä ja punaisia. puhtaita ja kirkkaita lankoja. Keräilin niitä suuhuni ja ihmettelin miksi ihmeessä en saisi niitä syödä. Äitini torui minua mutta ei ollut vihainen.

Telkku oli mustavalkotelkkari,  Lieneekö ollut kylän ensimmäinen. Telkkariin liittyy myös toinenkin muisto. Äitini ja isäni olivat pienen ruokatavarakaupan omistajia ja pienviljelijöitä. Kaupan pitoon liittyi se että joskus piti mainostaa. Kuusikymmenluvun lopussa mainokset piti jakaa itse ja mainokset olivat sinikopioita. Tavallisesti isä jakoi niitä iltamyöhään navettatöiden jälkeen. Mutta jossain erään kerran, en muista miksi, vanhempani päättivät jakaa mainokset yhdessä ja jäimme isonveljen kanssa katsomaan elokuvaa kahdestaan vanhan puutalomme pirttiin. Kun vanhempamme palasivat löysivät he meidät nukkumasta lattialta haarukat kädessä. Nuo haarukat olivat ainoat aseet jotka olimme keksineet turvaksemme kun viilenevä ilta ja tuuli narisutti vanhan talon nurkkia ja ikkunoita. yksin olo oli laittanut mielikuvituksemme liikkeelle ja nostanut pelon pintaan.

En muista kovinkaan paljon paljoa lapsuudestani. Kuitenkin se oli työntäyteistä aikaa koko perheelle. Kauppa ja maatila piti vanhempani liikkeessä ja työn touhussa ja tietysti me lapset osallistuimme omalla panoksellamme työhön. Liekö isän kiire ja tarmokkuus ollut yhdistelmä että elämäni ensimmäinen sankari oli juuri oma isä. Äidin rakastava ja hellä kasvatus piti yllä perusturvallisuutta jota isä tuki omalla järkähtämättömällä oikeudenmukaisuudellaan. Nämä ensimmäisen viiden ikävuoden muistot kertovat miten pienessä pojassa heräsi ajatus siitä on olemassa rakkautta ja turvallisuutta joka on tavoittelemisen arvoista.

Nuoruuteni ajan etsin ja aina välillä kuvittelinkin löytäneeni rakkautta mutta kovin kivikkoista taival oli. Rakkauden etsiminen oli vaikeaa, sillä aika nopeasti nuoruuden hurma ja eros peittävät alleen todellisen rakkauden josta kumpuaa luottamus ja turvallisuus. Miten usein me rakastummekin siihen ensirakkauden tunteeseen joka itse asiassa kohdistuukin meihin itseemme ja hakee tyydytystä omiin tarpeisiimme.

Nuorena olisin tarvinnut ohjausta siitä mitä rakkaus todella on, koska en osannut kohdistaa kaipaustani oikein ja loukkasin ihmisiä kun petyin itseeni ja heihin. Rakastin enemmän itseäni.

Me ihmiset puhumme usein kohtalosta joka tarttuu meihin ja kuljettaa elämäämme mielin määrin. Emme joko osaa tai uskalla irtautua tuosta ajattelusta vaan jäämme omien mielihalujemme ja kuvitelmiemme vangeiksi.

Rakkautta ei ole omien mielihalujen ja  tarpeiden tyydyttäminen.  Rakastuminen ei ole rakkautta vaan se on tunne ja rakettipolttoainetta jolla ihminen pääsee irti omasta itsekeskeisyydestään ja matkalle kohti todellista rakkautta, joka kasvaa ja muuttuu pitkin matkaa saavuttamatta koskaan täydellisyyttään tässä ajassa.  Rakastumiseen tarkoitettua polttoainetta ei pitäsi tuhlata vaan se pitää polttaa loppuun saakka jotta vauhti riittää siihen että päästään mahdollisimman korkealle kiertoradalle suhteessa itseenä.

Itse aikanaan tuhlasin tuota rakastumisbensiiniä niin että olin polttaa sieluni karrelle ja silmäni sokeiksi. Sokean on vaikea löytää enää mitään.

Tahto on polttoainetta itse rakkaudelle ja tekee rakkaudesta kaksi suuntaista. Pyyteetöntä ja turvallista. Se synnyttää luottamuksen ilmapiirin, joka kestää elämän merellä eteen tulevat karikot. Tällainen rakkaus tyynnyttää myrskyjä ja auttaa navigoimaan.

Levoton mieleni ja sokea itseni rakastaminen aiheutti sen että en kyennyt ymmärtämään mitä on Jumalan rakkaus. Puhe siitä miten Jeesus on rakkaus, jäi ilmaisuksi joka ei oikeasti avautunut minulle lainkaan. Uskoin Jumalaan mutta tahto ojentautua Jumalan kasvojen eteen puuttui. En oikeasti tuntenut kuka Jumala on!

Meidän suomalaisten Jumala kuva on usein hyvin pinnallinen ja ohut. Itse asiassa moni palvelee tai uskoo aivan eri Jumalaan kuin mitä Raamattu ilmoittaa. Minunkin Jumalani oli etäinen kaiken alulle saattaja ja Jeesuksen persoona jäi tuntemattomaksi, korkeintaan ehkä  suloiseksi seimen lapseksi tai kuvaksi pyhäkoulu open kirjassa.

Rakkauden kaipuu on monella omien tarpeiden mukaan suuntautuvaa ja se ei tavoita koskaan täyttymystään ellei kaipaus muutu kaksisuuntaiseksi. Rakkaus ei ole sidoksissa tarpeisiin vaan siihen että suhde, joka rakkauteen kuuluu rakentuu kolmesta asiasta. Luottamuksesta, turvallisuudesta ja tahdosta.

Kun oivalsin vihdoin kuka Jumala on, tajusin myös sen mitä tarkoitaa Jumalan rakkaus tai mitä rakkaus ylipäätään on. Ryhdyin rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Ensimmäinen asia jonka löysin sieltä oli Seurakunta ja toiset ihmiset. Sitten löytyi se kaikkein suurin asian. Löysin  Raamatusta Isän joka kuuntel ja kommunikoi. Löysin sen saman tunteen ja kunnioituksen, jota pienenä poikana tunsin omaa isääni kohtaan ja sen saman turvallisuuden joka vallitsi aina kotona! Samalla tajusin mitä on Rakkaus.

Rakkaus on kaksisuuntainen suhde jossa ei omien tarpeiden tyydyttäminen ole päällimmäinen asia. Tarpeet ovat olemassa mutta ne eivät ole suhteen kantavia asioita. Sitä vastoin antaminen ja välittäminen luovat suhteen perustan. Turvallisuus ja luottamus sekä tahto olla suhteessa, huolehtivat siitä, että Rakkaus kokee täyttymyksensä.

Valittettavasti me ihmiset olemme heikkoja ja usein rikkinäisiä. Emme kykene pitämään  kasassa suhdettamme Jumalaan emmekä aina edes toisiimme. Mutta emmehän aina lapsinakaan osanneet luottaa ja toimia oikein. Vaikka nukummekin haarukka kädessä turvattomina, vanhemmat eivät silti suuttu tai hätkähdä  moisesta vaan kantavat  meidät sankarit vuoteeseen hymyssä suin. Tai jos suuhun menee väärää evästä Ei äiti huuda pää punaisena vaan nuhtelee hellästi. Samoin  tekee Jumala. Taivaallinen Isä ei hylkää meitä vaan peittelee meidät luottamuksen ja rakkauden peittoonsa vaikka emme sitä edes aina huomaa.Jos teemme väärin Hänen Pyhä Henkensä nuhtelee meitä rakkaudellisesti.

Jumala jonka olen oppinut tuntemaan on paljon suurempi ja vahvempi kuin olin kuvitellut. Hänen olemassa olonsa ei ole ollut kiinni siitä mitä minä haluan. Hän on selkeästi tiennyt mitä minä tarvitsen ja antanut sen mukaan. Suurin lahjoista on ollut Pyhä Henki ja Lapsen usko. Tunteet jotka usein rakkauteen liittyvät eivät määrää tätä suhdetta vaikka ne sitä vahvistavatkin. Sydän on rakkauden koti ja sielä asuu myös Pyhä Henki. Jeesus ei ole enää pelkkä kuva vaan lihaa ja verta. Hän tulee vastaan toisissa ihmisissä, Seurakunnassa, kaduilla ja kujilla. Mutta hän on myös Jumalan, yhteisen isämme luona ja puolustaa minua.

En osaa ihmisenä ehkä rakastaa täällä maailmassa oikein, mutta tiedän että Jumala Abba, rakastaa minua. Oloni on turvallinen ja luottavainen ja tiedän minne olen menossa ja minä rakastan häntä kuin sankaria.