Rukoushuone Voltissa

Vaimo oikoo eteisen mattoja ja pinoaa viikon lehdet hieman parempaan ojennukseen. Hänen miehensä mittaa kahvia keittimeen ja laskee mielessään tulijoita. On osaston vuosikokouksen aika. Puolenkymmentä kahvikuppia on valmiina ja eilen tehty tiikerikakkukin on laitettu pöytään. Kaikki on sokeritonta ihan käytännön syistä. Naapurin emäntä on ainoa joka saa syödä mitä lystää, mutta muilla on jonkin sortin dieetti ollut jo vuosia.

Varastossa olisi osaston vanhat kahvikupit viidellekymmenelle hengelle mutta ei niitä ole tarvittu enää vuosikymmeneen. Takana ovat ajat jolloin kaikki olisivat tulleet paikalle ja eihän jäseniäkään ole kuin parikymmentä jäljellä. Kyläkin on kuihtunut  murto osaan entisestään.

Lähetiltä tullut kirje oli avattuna pöydällä raamatun vieressä. Pirteä nuori lähetti kertoo siinä terveiset koulultaan, jossa hän työskentelee. Kirjeet ovat talon emännän, osaston sihteerin, henkireikä eläkeläisen arjen harmaudessa. Lähetti työskentelee lasten parissa.  Koulussa ja kylässä panostettiin tyttöjen ja naisten koulutukseen ja lähetti kertoi miten oli saatu uusia koulukirjoja ja tarvikkeita hankittua koululle. Miten ihmeelliseltä tuntukaan se että heidän pienen lähetyspiirinsä vähillä rahoilla oli niin suuri merkitys tuola kaukana.

Lähetyspiiri oli kyläosaston ainoa toimiva kokoontumismuoto evankeliumijuhlien rinnalla.  Yli 80 vuotta lähetystyötä oli tehty ja tuettu niin lähellä kuin kaukana.  Vuosikokous pidettäisiin aina, niin kauan kuin jäseniä olisi ja paikalle tulisi edes yksi jäsen. Pyhäkoulu lopetettiin viimevuoteen koska lapsia ei enää tullut ja eipä niitä muksujakaan kylällä ollut kuin kourallinen mutta josko joku harvoista nuorista äideistä  alkaisi kaivata lapsilleen Pyhäkoulua, siinäpä onkin rukousaihetta päivän hartaushetkeen.

Vaimo pitää kädessään Hengellistä lehteä ja aikoo sanoa siitä jotain miehelleen, mutta heittää sen sitten takaisin lehtipinoon. Uutiset kirkosta murehduttavat mieltä mutta niissä ei lopultakaan ole mitään uutta. Vastustaja tekee työtään ja turhanaikaisista riidellään niinkuin ennenkin. Kuinka ne osaavatkin sotkea selviä asioita. Evankeliumin sanoma armosta oli riittänyt hänelle aina.

Siitä kumpusi ilo ja helpotus raskaaseen arkeen. Taivastoivo oli ollut aina kantava voima osaston ihmisille.  Kirkkopolitiikka tuntui kaukaiselta ja oman seurakunnan papit olivat olleet aina mieluisia puhujia seuroissa eikä koskaan ole heidän kanssaan ollut minkäänlaisia kiistoja.

Vieläköhän  tavallisiin seurohin olisi tulijoita, miettii vaimo kun ensimmäinen tulija koluutteli rollaattorinsa kanssa eteiseen ja hihkaisi iloisen tervehdyksensä.

Tuntia myöhemmin kaikui iloinen laulu tuvasta…

Pikkulintu riemuissaan
laulelevi onneaan,
ei hän jouda kaipaamaan
eikä suremaan.
Ei hän, ei hän
jouda suremaan.

Valtaa mun sydämeni!

Se synnin saastasta puhdista, mä että voisin Sun sanaas kylvää ja veren voimasta kertoa. Nyt sulle tahdon mä kaiken antaa, ja pyydän: Pyhitä huuleni. Suo Hengen liekin mua kosketella, niin Sua kiittelee kieleni.

Myös käten Herra, mä sulle annan, ne tahdon työhösi uhrata.

Suo kärsivälle mun apu tuoda ja lientää kuumeisen tuskia.

Suo armo mulle, niin että aina mä rauhan viestiä viedä saan. On sielut synkässä synnin yössä. Oi auta Sulle ne voittamaan.

Vanha nainen istuu, aamun tv uutisissa, kylmällä kadulla polviasennossta. Musta huivi, mustat lapaset, joku pahvin pala lienee allaan, kädet anoen toisiinsa liitettyinä, pää kumarassa. Joku purkki edessään. Kun hän huomaa että häntä kuvataan hä nopeasti nostaa kuvaajan puolen kätensä kasvojensa peitoksi ja kädet vapisevat.

Minulla on lämmin asunto ja kaikki mitä tarvitsen, lääkkeet jotka pitävät minut hengissä, ruokaa tarpeeksi, vaatetta, tv, tietokone, puhelin. Olen omassa maassani jonka kielen osaan, on muutama hyvä ystävä, sukua.

Rakas Jumala! Kuinka paljon kärsimystä jolle olen turtunut, jota en helposti jaksa nähdä oman ”kärsimykseni” takaa vaikka minulla on aineellinen tuki omassa elämässäni.

Joku sanoo että rukous ei mitään auta, mutta ellen voi tehdä muuta, niin Herra, kuulethan kuitenkin rukoukseni. Jeesus, tulit ihmiseksi ja – Pyhä Jumala sinussa, jotta ymmärtäisi ihmisen osan. Jeesukseni, auta tänään kaikkia niitä joiden puolesta joku rukoilee. Ja siunaa niitä jotka voivat antaa terveet kätensä, jalkansa, aikansa ja elämänsä auttaakseen niitä joiden puolesta toiset rukoilevat.

Lähimmäisteni toiseus on samaa toiseutta kuin omani. Herra armahda!

En ole filosofi, tavallinen open planttu vaan. Open yksi etuoikeuksista on talviloma. Viikko joka katkaisee työputken maaliskuun alussa sopivasti. Tänään vein keskimmäisen pojan Vuokattiin kolmeksi tunniksi ja lähdin itse kiertämään kolmekympin hiihtolenkin vaarojen ympäri. Eilen hiihdin jo 18 kilometriä pitkän, hieman rankemman Vuokatin vaarat ylittävän lenkin joten tämänpäiväinen lenkki oli hieman yltiöpäinen retki. Ja reissu oli rankka vaikka yritin pitää matkavauhdin alhaisena. Ruuti alkoi loppua 20 kilsan jälkeen ja suksi lipsui ylämäissä. Pakkanenkin alkoi nipistellä viiman kanssa naamaa. Tiesin että mummolassa odotti uintiavannon sahaaminen jääsahalla kahden tunnin hiihtolenkin päälle ja yritin  säästellä voimiani. Jäänsahausurakka metrisen jään läpi ei ole pikku juttu…

Nyt kun kirjoittelen tässä  tuntuu että kädet painavat tonnin ja raukeus valtaa kehon. Tulin juuri saunasta ja kävin avannossa 5-6 kertaa. Viimeisen uintikerran rituaaleihin kuuluu avannon peittäminen ja lumen luominen kannen päälle jotta avanto ei jäädy. On merkillistä että 17 asteen pakkasessa  uinnin jälkeen, iho märkänä ei ole mikään ongelma työskennellä pakkasessa 15 minuuttia pelkissä uikkareissa ja märissä sukissa. Iholla oleva kosteus suojaa kylmältä ja hyvä olo ja mieli hoitaa loput.

Samalla kun touhusin ulkona, katselin tähtikirkasta taivasta ja linnunrataa. Mitkään kaupungin valot eivät sotkeneet näkyä. Koin ahaa elämyksen, Minä olen minä, Jumala on ihmeellinen kun on luonut minut. Minä olen olemassa samalla tavalla kuin nuo tähdet taivaalla. Olen osa huikeaa maailmankaikkeutta  joka on paljon enemmän kuin voimme käsittää. Me ihmiset olemme pieni mutta tärkeä osa hurjan suurta luomakuntaa. Olemme yksilöitä, kuin pieniä universumeita ja samalla Luojamme kuvia. Humanismi joka pohtii Ihmisen olemassa olon ongelmaa tällä pallolla tuntui tuossa hetkessä lasten hiekkalaatikko leikiltä. 

Nyt lojun aika väsyneenä mutta onnellisena anoppilan vintillä. Mieleni on täynnä ylistystä, minä, pieni ihminen olen osa jotain hurjan suurta!

Jeesus keskellämme kulkee niin kuin usein ennenkin. Moni sydämensä sulkee, niinkö teet nyt sinäkin? Kulkee pyhä voittosaatto, tiellä taivaan vaeltaa. Nythän on jo juhlan aatto, määränpää jo kangastaa.

Päivä etsikon on tänään, kenties päivä viimeinen. Siksi kuule hänen ääntään, sullekin on armoinen. Hetki koittaa Herra sapuu, juhlaportit aukeaa. Kaikkein polvet maahan taipuu, kaikki laulaa kunniaa.

Kulkee Kuningas nyt tiellä, tervehditkö riemulla? Sydäntäsi älä kiellä. Krrunaa Hänet palmuilla. (HL 232)

Tänään on aihe vaihtunut kolmeen kertaan. Tämän vanhan hengellisen herätyslaulun sanat syntyivät monestakin tekijästä, mutta loppusilauksen tälle antoi Ilkan mainio teksti. Asiat voi todellakin sanoa niin monella eri tavalla eikä toinen ole huonompi tai parempi toista. Mutta Nyt, jos on kuulevat korvat ja oikeat kanavat, voi sanoa että kaikkialla puhutaan herätyksestä. Se on alkanut. Ainakin rukousherätys!

Siunattu varmuus: Jeesus on mun, Oi mikä riemu on pelastetun! Jumalan lapsi perillinen, verellä pesty oon Jeesuksen. Nyt oma Herran olla mä saan, sieluni kiitosta on tulvillaan. Enkelit ensin julisti sen. Sanoman rauhan rakkauden. Seurassa kuljen nyt Jeesuksen, Hänessä onnen sain taivaallisen. Riemuiten ootan tuloansa. Kätketty olen armossansa!       Tämä on laulu sydämeni. Ylistän Herraa ainaisesti. Tämä on laulu sydämeni, ylistän Herraa ainaisesti! (HL 435)

Tämä laulu oli se ensimmäisen kirjoituksen aihe, enkä malta tätäkään olla tähän laittamatta. En, vaikka oletan että harva näitä jaksaa lukea ja on muutenkin henkilöitä joille tämmöinen ”julistus” ei sovi. Mutta, sydämen kyllyydestä sielu laulaa. Oikeastihan tuokaan ei noin mene, mutta haittaaks sekään.

Miksi tämä laulu?  Siksi että saimme taas tyttäreni kanssa kokea taivaitten aukeavan sunnutairukouksemme aikana. On käsittämätöntä miten hyvä ja ihmeellinen Jumala on! Tekisi mieli kertoa mitä kaikkea Hän meille antaa ilman määrää, mutta ehkä sitä eivät kaikki ymmärtäisi oikein.  Monet kyllä tietävät miten rikas on rukousten maailma. Jälleen sydämemme saivat täyttyä suuresta uskon ilosta ja Jumalan huolenpidon ja rakkauden täyteydestä. Olemme myös molemmat kokeneet sellaista ihmettä että Jumala on ennalta ilmoittanut meille asioita rukoillessamme vaikka emme ole sitä siinä hetkessä ymmärtäneet. Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa kun Jumala vielä vahvistaa antamansa sanoman, se on myös Raamatullista.

Kolmas aiheeni olikin jo aamusta tai oikeastaan jo useamman päivän ajan sanoa armolahjoista jotain. En tiedä sopiiko se nyt tähän myllerrykseen jota käydään läpi, mutta se mikä Raamatussa on kirjoitettuna pätee kyllä kaikiin aikoihin ja vaiheisiin. Armolahjoista puhuttaessa on jotenkin surullista se, että niistä on niin palojon ennakkoluuloja! Se on suuri vahinko. En tarkoita etteikö meillä kaikilla voisi olla kokemusta niiden kuuluvimpien ja näkyvimpien armolahjojen virheellisestä ts. inhimillisen vajaasta, sielullisesta käytöstä, mutta se ei saisi olla esteenä Jumalan Armon hyville lahjoille. Me oikeasti tarvitsemme niitä ja tulemme enenevästi tarvitsemaan ja saammekin jos uskallamme vastaan ottaa. Apostolien tekojen 1 ja 2 luku ovat tässä suhteessa tärkeitä. Niin kuin ovat muutkin asiaa koskevat, kuten korinttilaiskirje (1: luvut 12,13,14 esim.) Kaikki nämä ovat Jumalan Sanaa. Näistä puhutaan myös VT:n puolella.

En ole teologi, ja onneksi en, sillä eivät olleet ensimmäiset opetuslapsetkaan ja kuitenkin he ovat kirjoittaneet meille kaiken sen minkä tarvitsemme elämään ja jumalisuuteen. Kaiken sen mikä on elämän ja kuoleman kannalta tärkeintä tietää.

Kuka heitä opetti?  Jeesus, ja sitten hänen jälkeensä Pyhä Henki. Pyhä Henki opettaa edelleenkin. Omalla kohdallani voin kertoa siitä ja vain siitä jonka olen itse vuosikymmenien aikana oppinut kokemuksen kautta. En kuitenkaan opeta, sanon vain yksinkertaisesti että kun profetoimisesta puhutaan, sitä kohtaan tunnetaan suurta ennakkoluuloa, mutta koska se on arvostelun alaista sitä ei tarvitsisi pelätä. Itse saan mm. tiedon sanoja ja ne tulevat usein hyvin yksinkertaisesti ja luonnollisesti esim. rukouksen yhteydessä, niin ettei niitä aina välttämättä heti huomatakaan. Ihmeellistä siinä vaan on se että ne toteutuvat. Olen myös kokenut että näiden kaltaisissa armolahjoissa, kuten profetioissa, tiedot saattavat tulla paljon ennen kuin ne toteutuvat. Samoin on ns. näkyjen tai ilmestysten kanssa. Voi mennä useampi vuosikin. Eivät ne siis välttämättä heti huomenna tapahdu. Niin on kohdallani, en tiedä miksi. Mutta mikä on Jumalasta se toteutuu ja mikä ei se tyhjiin raukeaa. Ehkä tässä piilee joku salaisuus tai oppi. Ihminen tulee koetelluksi tässäkin. Kielillä rukoilen vain yksin tai tutussa seurassa, kirkossa olen hiljaa, sanottakoon nyt tämäkin. Nämä kaksi tässä nyt on niitä eniten ehkä ihmisiä puhuttavaa lahjaa siksi näistä.

Armolahjat ovat monet, samalla ihmisellä voi olla useampikin. Uskon jokaisen tietävän omat lahjansa tai sitten lähimmäisten näkevän ja kokevan ne, jos jollain on vaikka palvelemisen armolahja. Tai toisista välittämisen, tai lahjoittamisen jne. Nämä nyt tähän keksin. Jumalalla ei ole lahjattomia lapsia. Ja kaikki hänen lapsensa ovat hänelle veren hinta, rakkauden ja itsensä uhraamisen hinta ja uskon että siksikin Hän haluaa antaa lapsilleen rakkautensa lahjoja. Että Hänen rakkautensa tulisi esiin niin täydellisenä kuin se täällä ihmisten maailmassa on mahdollista. Jumala rakastaa meitä niin paljon, niin paljon, ei murehduteta hänen Pyhää Henkeään vaan avataan Hänelle itsemme kokonaan.

Niin pysyvät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus. Jumala rakastaa ihmistä, rakastetaan mekin, osoitetaan sitä ja kerrotaan se. Kiitos jos jaksoit tänne asti. Jumalan, Isän haltuun!

”Purten kestää sen. Turvan antaa pyhä veri, siksi pelkää en.. Johdossa saan olla Herran, Taivaan kuninkaan. Hänpä voitti meren kerran, hältä avun saan. Vaaroja on paljon kyllä, mutta pelkää en taivashan on meren yllä, hallitsija sen. Puhdistaahan myrsky purren , painot pudottaa. Kulkisinko sitten surren, vaikka aaltoaa.”

Tänä aamuna oli ajatuksissani ruuhkaa. Nyt olen yrittänyt kuunnella mikä on tarpeellista ja mikä ei. Ensin herätessäni mielessäni olivat nuo hengellisen laulun sanat, mutta sitten aikaa kului kaikenlaisessa. Kahvia juodessani laitoin radio Dein päälle, en tiedä oliko virhe vai ei mutta uskon kuulleeni luonnollisten korvieni lisäksi Jumalan Hengen puhetta. Sen puheen olen osittain kirjoittanut tuonne Ilkan blogiin ”Väärin parannettu”. Tosin lupasin Ilkalle että saa sen poistaa jos hänestä siltä tuntuisi.

Olin jo sivuuttamassa tämän laulun sanat paremman tieltä, mutta sitten Heikki kirjoitti oman tekstinsä ja Henkeni yhtyi siihen sykähtäen. Kävi niin kuin eilen illalla Virpin kanssa, kun hän laittoi saman virren säkeen tekstiinsä jota itse olin päivällä hyräillyt keittiön pöydän ääressä istuen.  Ellen vedä liian suoria johtopäätöksiä kaikesta, herkkyydessäni, niin nyt sanoisin että kuunneelkaa tarkasti ”mitä henki seurakunnille puhuu” eli nyt täällä olevat, olkaa herkkiä kuulemaan Pyhän Hengen sanomaa. Mutta Sanan valossa ja rukoillen. Uskon että Jumala puhuu. Uskon vaikka koen erittäin suurta alamittaisuutta ja arkuutta. SIIS koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvää on!!!

Yhtenä ajatuksena mielessäni on ollut myös Jesajan kirjan luku 40 niin että se itkettää minua. Siihen aion vielä paremmin perehtyä täällä tykönäni. Minulle kuitenkin liikutus on Hengen merkki. –  Tutkikaa kukin tykönänne, älkää minua uskoko. Nämä minä olen ”saanut”. Enkä tiedä mitä muuta pitäisi vielä kirjoittaa. Lisätköön hän, joka kokee tähän jotain tarvittavan.

Inhimillisenä ajatuksenani kuitenkin vielä sen verran että ellemme kohtaisi ulkoista painetta, emme niin sulautuisi yhteen. Emme niin oppisi rakastamaan toisiamme emmekä kohottamaan katsettamme Kristukseen Jeesukseen, kuin silloin kun ulkoapäin alkaa tulla painetta. Jeesus tahtoo tulla entistä elävämmäksi ja voimallisemmaksi meissä ja meille.

Lopuksi jälleen muutama ihana säe Hilja Aaltoselta Jumalan rakkaalta.

”Kuuntele Siion, kevättä tuulet jo soittaa. Vuorilla aamunkoi hiljaa säteitä luo. Morsiuskansa, sinun juhlasi koittaa, sydämen kaipuu Hengen pilviä tuo. Rakkauden kaste kuin Hermonin huippujen lumi, loistetta hohtaa Jumalan kirkkauden. Syttyös Henki, väistyköön epäilyn uni, pilvet kertoo sateesta lupausten.

Hiljenny Siion, kuuntele airueet soittaa. Kohta jo päättyvi öinen itkujen tie. Jumalan kansa veren voimassa voittaa, helkähdä harppu, Jeesus perille vie. Vaikkapa tänään on murhetta murheitten mailla, kirkkaaks se muuttuu tuhkaksi hiiltyessään. Aamulla kerran, kilvoitus valjaita vailla, saavut juhlaan Jumalaa ylistämään!

Ensin meinasin toisen säkeistön jättää pois, mutta en voinutkaan, olkoon niin kuin on, totta joka sana ja ihanaa toivoa täynnä!

Siunattua loppuviikkoa kaikelle kansalle! Herra on hyvä ja uskollinen, rakkautta, armoa ja totuutta täynnä. Pelkoa ei rakkaudessa ole!

Kiitos Jumalalle.

Sä kuljet seurassa Jeesuksen, sen kertoo katseesi riemuinen, sen kertoo laulusi helkkyvä myös murheen kyynelten keskellä.

Ei tunne rauhaasi maailma, ei huomaa tielläsi kukkia, se aallon leikkeihin kiintyen ei tiedä helmistä syvyyden

Vaan helmen sait sinä kauneimman, se aarre on veri karitsan. Hän kuoli puolesta syntisten, nyt kuljet vaatteissa autuuden.

Jo täällä riemusi Jeesus on, maan päällä, laaksossa ahdingon. Kun matka vaikea uuvuttaa, hän armonlähteenä virvoittaa.

Se lähde auki on kaikille, vaan monet kulkevat ohitse. Ei maista korskea maailma sen voimaa, rauhaa riemua.

Vaan kylmä, synkeä erämaa tuon virran partailla virkoaa, se valkoliljoiksi puhjeten jo loistaa riemua autuuden.

Ja virtain varsilla kulkijat näin toinen toistansa auttavat: Oi nosta pääsi ja kultaisiin taas katso taivasten kunnaisiin!

Siis riennä, ystävä, riemuiten ja kasva armossa Jeesuksen. Saat kerran porteissa Siionin hääriemuun  astua sinäkin.

Nämä ovat virren 319 sanat. Eivätkö olekin puhuttelevat. On niin paljon kauniita virsiä ja hengellisiä lauluja jotka oikaisevat ryhdin ja auttavat sisäiseen iloon ja valoon. On kuin valo alkaisi loistaa ja voimat uudistuisivat. Kuin olisi ”kaukana kavala maailma”. Kuinka toisenlainen onkaan se oikea ja todellinen kotimaa johon saamme olla matkalla, ja mikä parasta Jeesus on siellä vastaanottamassa ja me saamme tehdä matkaa sinne yhdessä kaikkien niiden rakkaitten kanssa jotka Hänen omansa ovat.

”Ja virtain varsilla kulkijat näin toinen toistansa auttavat: Oi nosta pääsi ja kultaisiin taas katso taivasten kunnaisiin! Siis riennä, ystävä, riemuiten ja kasva armossa Jeesuksen”.

Ei elämä täällä kovin pitkä ole ja ahdistuksetkin ovat vain hetkellisiä, vaikka ei siltä tuntuisi eikä näyttäisi, mutta ovat ne iankaikkisuuden rinnalla. Ystävät rakkaat kiitos teille, matkakumppanit, seurasta tähän asti. Jatketaan samalla Tiellä niin kauan kuin Herra meille eloa antaa.

Minun rakkaustarinani alkaa  telkun alta kun olin kolmevuotias. Ensimmäinen muistoni on tuosta tilanteesta. Muistan miten äitini oli kieltänyt syömästä lattialta mitään. Telkun alla oli matosta karvoja jotka olivat sinisiä ja punaisia. puhtaita ja kirkkaita lankoja. Keräilin niitä suuhuni ja ihmettelin miksi ihmeessä en saisi niitä syödä. Äitini torui minua mutta ei ollut vihainen.

Telkku oli mustavalkotelkkari,  Lieneekö ollut kylän ensimmäinen. Telkkariin liittyy myös toinenkin muisto. Äitini ja isäni olivat pienen ruokatavarakaupan omistajia ja pienviljelijöitä. Kaupan pitoon liittyi se että joskus piti mainostaa. Kuusikymmenluvun lopussa mainokset piti jakaa itse ja mainokset olivat sinikopioita. Tavallisesti isä jakoi niitä iltamyöhään navettatöiden jälkeen. Mutta jossain erään kerran, en muista miksi, vanhempani päättivät jakaa mainokset yhdessä ja jäimme isonveljen kanssa katsomaan elokuvaa kahdestaan vanhan puutalomme pirttiin. Kun vanhempamme palasivat löysivät he meidät nukkumasta lattialta haarukat kädessä. Nuo haarukat olivat ainoat aseet jotka olimme keksineet turvaksemme kun viilenevä ilta ja tuuli narisutti vanhan talon nurkkia ja ikkunoita. yksin olo oli laittanut mielikuvituksemme liikkeelle ja nostanut pelon pintaan.

En muista kovinkaan paljon paljoa lapsuudestani. Kuitenkin se oli työntäyteistä aikaa koko perheelle. Kauppa ja maatila piti vanhempani liikkeessä ja työn touhussa ja tietysti me lapset osallistuimme omalla panoksellamme työhön. Liekö isän kiire ja tarmokkuus ollut yhdistelmä että elämäni ensimmäinen sankari oli juuri oma isä. Äidin rakastava ja hellä kasvatus piti yllä perusturvallisuutta jota isä tuki omalla järkähtämättömällä oikeudenmukaisuudellaan. Nämä ensimmäisen viiden ikävuoden muistot kertovat miten pienessä pojassa heräsi ajatus siitä on olemassa rakkautta ja turvallisuutta joka on tavoittelemisen arvoista.

Nuoruuteni ajan etsin ja aina välillä kuvittelinkin löytäneeni rakkautta mutta kovin kivikkoista taival oli. Rakkauden etsiminen oli vaikeaa, sillä aika nopeasti nuoruuden hurma ja eros peittävät alleen todellisen rakkauden josta kumpuaa luottamus ja turvallisuus. Miten usein me rakastummekin siihen ensirakkauden tunteeseen joka itse asiassa kohdistuukin meihin itseemme ja hakee tyydytystä omiin tarpeisiimme.

Nuorena olisin tarvinnut ohjausta siitä mitä rakkaus todella on, koska en osannut kohdistaa kaipaustani oikein ja loukkasin ihmisiä kun petyin itseeni ja heihin. Rakastin enemmän itseäni.

Me ihmiset puhumme usein kohtalosta joka tarttuu meihin ja kuljettaa elämäämme mielin määrin. Emme joko osaa tai uskalla irtautua tuosta ajattelusta vaan jäämme omien mielihalujemme ja kuvitelmiemme vangeiksi.

Rakkautta ei ole omien mielihalujen ja  tarpeiden tyydyttäminen.  Rakastuminen ei ole rakkautta vaan se on tunne ja rakettipolttoainetta jolla ihminen pääsee irti omasta itsekeskeisyydestään ja matkalle kohti todellista rakkautta, joka kasvaa ja muuttuu pitkin matkaa saavuttamatta koskaan täydellisyyttään tässä ajassa.  Rakastumiseen tarkoitettua polttoainetta ei pitäsi tuhlata vaan se pitää polttaa loppuun saakka jotta vauhti riittää siihen että päästään mahdollisimman korkealle kiertoradalle suhteessa itseenä.

Itse aikanaan tuhlasin tuota rakastumisbensiiniä niin että olin polttaa sieluni karrelle ja silmäni sokeiksi. Sokean on vaikea löytää enää mitään.

Tahto on polttoainetta itse rakkaudelle ja tekee rakkaudesta kaksi suuntaista. Pyyteetöntä ja turvallista. Se synnyttää luottamuksen ilmapiirin, joka kestää elämän merellä eteen tulevat karikot. Tällainen rakkaus tyynnyttää myrskyjä ja auttaa navigoimaan.

Levoton mieleni ja sokea itseni rakastaminen aiheutti sen että en kyennyt ymmärtämään mitä on Jumalan rakkaus. Puhe siitä miten Jeesus on rakkaus, jäi ilmaisuksi joka ei oikeasti avautunut minulle lainkaan. Uskoin Jumalaan mutta tahto ojentautua Jumalan kasvojen eteen puuttui. En oikeasti tuntenut kuka Jumala on!

Meidän suomalaisten Jumala kuva on usein hyvin pinnallinen ja ohut. Itse asiassa moni palvelee tai uskoo aivan eri Jumalaan kuin mitä Raamattu ilmoittaa. Minunkin Jumalani oli etäinen kaiken alulle saattaja ja Jeesuksen persoona jäi tuntemattomaksi, korkeintaan ehkä  suloiseksi seimen lapseksi tai kuvaksi pyhäkoulu open kirjassa.

Rakkauden kaipuu on monella omien tarpeiden mukaan suuntautuvaa ja se ei tavoita koskaan täyttymystään ellei kaipaus muutu kaksisuuntaiseksi. Rakkaus ei ole sidoksissa tarpeisiin vaan siihen että suhde, joka rakkauteen kuuluu rakentuu kolmesta asiasta. Luottamuksesta, turvallisuudesta ja tahdosta.

Kun oivalsin vihdoin kuka Jumala on, tajusin myös sen mitä tarkoitaa Jumalan rakkaus tai mitä rakkaus ylipäätään on. Ryhdyin rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Ensimmäinen asia jonka löysin sieltä oli Seurakunta ja toiset ihmiset. Sitten löytyi se kaikkein suurin asian. Löysin  Raamatusta Isän joka kuuntel ja kommunikoi. Löysin sen saman tunteen ja kunnioituksen, jota pienenä poikana tunsin omaa isääni kohtaan ja sen saman turvallisuuden joka vallitsi aina kotona! Samalla tajusin mitä on Rakkaus.

Rakkaus on kaksisuuntainen suhde jossa ei omien tarpeiden tyydyttäminen ole päällimmäinen asia. Tarpeet ovat olemassa mutta ne eivät ole suhteen kantavia asioita. Sitä vastoin antaminen ja välittäminen luovat suhteen perustan. Turvallisuus ja luottamus sekä tahto olla suhteessa, huolehtivat siitä, että Rakkaus kokee täyttymyksensä.

Valittettavasti me ihmiset olemme heikkoja ja usein rikkinäisiä. Emme kykene pitämään  kasassa suhdettamme Jumalaan emmekä aina edes toisiimme. Mutta emmehän aina lapsinakaan osanneet luottaa ja toimia oikein. Vaikka nukummekin haarukka kädessä turvattomina, vanhemmat eivät silti suuttu tai hätkähdä  moisesta vaan kantavat  meidät sankarit vuoteeseen hymyssä suin. Tai jos suuhun menee väärää evästä Ei äiti huuda pää punaisena vaan nuhtelee hellästi. Samoin  tekee Jumala. Taivaallinen Isä ei hylkää meitä vaan peittelee meidät luottamuksen ja rakkauden peittoonsa vaikka emme sitä edes aina huomaa.Jos teemme väärin Hänen Pyhä Henkensä nuhtelee meitä rakkaudellisesti.

Jumala jonka olen oppinut tuntemaan on paljon suurempi ja vahvempi kuin olin kuvitellut. Hänen olemassa olonsa ei ole ollut kiinni siitä mitä minä haluan. Hän on selkeästi tiennyt mitä minä tarvitsen ja antanut sen mukaan. Suurin lahjoista on ollut Pyhä Henki ja Lapsen usko. Tunteet jotka usein rakkauteen liittyvät eivät määrää tätä suhdetta vaikka ne sitä vahvistavatkin. Sydän on rakkauden koti ja sielä asuu myös Pyhä Henki. Jeesus ei ole enää pelkkä kuva vaan lihaa ja verta. Hän tulee vastaan toisissa ihmisissä, Seurakunnassa, kaduilla ja kujilla. Mutta hän on myös Jumalan, yhteisen isämme luona ja puolustaa minua.

En osaa ihmisenä ehkä rakastaa täällä maailmassa oikein, mutta tiedän että Jumala Abba, rakastaa minua. Oloni on turvallinen ja luottavainen ja tiedän minne olen menossa ja minä rakastan häntä kuin sankaria.

Joskus  elämä on vähän mäenlaskun tyylistä touhua. On kiva laskea mäkeä  niin kauan kunnes huomaa että ei jaksakkaan nousta takaisin mäenpäälle ja vielä  tilaa pahentaa se että koti on sielä mäen päällä. Pakko sinne on paarustaa mutta raskasta se on. Kotonakin vielä uupuus jäytää vaikka muuten on taas hyvä olla.

On joskus todella raskasta ottaa oma risti ja kantaa sitä. Pitää kiinni kutsusta kun oma lihakin kuiskuttaa että miksi mies kiusaat itseäsi, Elä ja nauti. Kuinka usein joutuu Kristitty mies tähän tilanteeseen. Puhun nyt miehestä koska en uskalla tai osaa asettua tässä pois itsestäni. Olen uskovana nimenomaan mies, Sukupuolinen, sukupuolisidonainen, maskuliininen suomalainen mies. Minulla on miehen putkimallin aivot ja sydän aina auki. Kun innostun jostain asiasta teen sitä täysillä niin kauan kuin polttoainetta riittää tai keksin jotain uutta. Aikaisemmin minun oli varsin helppo hypätä aina uuteen asiaan ja jättää vanhat kuviot muille jos niissä oli mitään jättämistä.

Mutta nyt ei homma menekkään niinkuin minun mieleni ja aivoni tahtovat. Se keskeneräisyys ja epätäydellisyys joka on tämän maailman perua ei tunnukkaan sen kutsumuksen mukaiselta joka nyt vie minua eteenpäin. Haluaisin hypätä pois junasta mutta se ei pysähdykkään silloin kun minä tahdon ja odotan. Jos hyppään vauhdissa tiedän että seuraukset ovat minulle katastrofaaliset vaarana on kuolema. Kuolema monella tasolla.

Mistä puhun? Puhun Jumalan kutsusta, siitä Henkilökohtaisesta kutsusta joka uskovalle on annettu. Puhun kutsun mukaan elämisestä ja ristin kantamisesta.

Juna jossa istun sillä on nimi. Sen nimi on Herätys ja istun ravintolavaunun keittiössä tehden ravintoa junassa matkustaville. Rakennan yhtenä monista omaa yhteisöäni seurakunnassa käyttäen niitä lahjoja mitä Jumala minulle antaa. Ymmärrätte nyt mitä merkitsee jos tästä Junasta putoaa.

Mikä sitten mättää. Se mikä on vaikeinta kaikessa, on se kun vanha minä väsymyksen tullessa ottaa vallan,  silloin jää alttiiksi kiusauksille. Vaikeinta joskus on oman yhteisön pienuus ja mahdollinen yhteyden puute toisiin kristityihin ja ennenkaikkea rukousyhteyden puute.

Kirjoitan tätä auki siksi, että tuo yhteyden tärkeys toisiin uskoviin tulisi selväksi. Seurakunnan tulisi olla kuin elävä organismi, jolle kaikki jäsenet ja elimet ovat elintärkeitä.  Kehoa kun rasitetaan se tarvitsee happea, Seurakunnassa se on yhteistä rukousta eli Hengen yhteyttä Jumalaan. Rasituksen jälkeen se tarvitsee ravintoa eli sanaa jotta ruumiin voimat palautuvat. Tarvitaan liikuntaa, ylistystä, että sydän ja keho vahvistuisi ja  niin että lihakset kasvaisivat eli uusia ihmisiä tulisi mukaan.

Jos kannat omaa iestäsi, matkan teko on raskasta mutta Seurakunnassa voi vaihtaa oman ikeen Jeesuksen ikeeseen joka on keveämpi onhan kantajiakin enemmän. Eli Seurakunnassa kaikki on yhteistä, murheet ja vaivat on helpotus jakaa muiden kanssa.

Jos yhteys puuttuu myös Hengellinen kasvu jää keskeneräiseksi ja voimat uupuvat. Me saamme olla ihmisinä keskeneräisiä mutta joskus Jumala ei päästä irti. Väkisin Jumala ei sitä tee, vaan kyse on kutsun noudattamisesta ei käskyn. Joona, Mooses ja moni muu vastahakoinen, Jeesus ylimpänä kulki tiensä loppuun kunnioittaen ja kirkastaen Jumalan nimeä.  Seurakunnan yhteys vahvista uutta elämäämme Kristuksessa jolloin oma keskeneräisyys ei olekaan se joka ratkaisee vaan että toimimme Kristuksen nimissä. Hän toimii, me vain tuomme hänet itsessämme paikalle. Näin toimien emme väsy,  koska emme ole yksin. Suurin syy siihen, että ihmiset väsyvät, etenkin me miehet, on juuri se että yritämme toimia itse ja yksin. Hallita kaikkea ja mikä pahinta kerätä pisteitä itsellemme. Se on varma tie uupumukseen.

Loppupeleissä on kyse siis asenteesta ja kunnioituksesta Jumalaa kohtaan, siitä että tekee asiat oikein. Asettuu Jumalan Pyhän Hengen kasvatettavaksi Seurakunnan yhteyteen. Sillä seurakunta on Kristuksen ruumis.

Tänään kävin Majatalokuoron harjoituksia kuuntelemassa ja tuo pieni hetki vahvisti ja palautti pienen mäenlaskijan voimat ja antoi kiitollisen ylistysmielen. Junan suunta palautui mieleen ja ilo toisista tarttui 🙂  Yhteys on ihmeellinen asia!