Blogitaivas

Pianon nuottitelineessä, valmiiksi avattujen nuottikirjojen päällä oli paperi. Paperissa luki ”Älä koske”. Hyvin nuori mies huomasi paperin ja luki tekstin.

– Tuossa lukee: ”Älä koske”.

– Niin lukee, vastasi nuoren miehen isä.

– Isä, mitä se tarkoittaa?

Isä selitti lapselle, mitä teksti yritti sanoa. Käännyin lapsen isän puoleen.

– Mitä, lukeeko tuo poika? kysyin. – Kaverihan ei ole kuin kolmevuotias.

– Kolme ja puoli. Häntä alkoivat sanat kiinnostaa.

Pikkupoika osasi lukea. Maailma oli valtavan auki. Hän oivalsi myös kysyä, mitähän teksti mahtaa tarkoittaa. Aika moni meistä osaa lukea, mutta tuleeko mietityksi tekstin merkitystä.

Miksi pitää kirjoittaa: ”Älä koske”? Kaikkea täytyy maistaa ja koskea. Täytyy saada elämyksiä. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Tekstille ”Älä koske” saattaa myös olla rationaalinen syy. Ehkäpä pianisti oli avannut nuotit valmiiksi, ettei sitten kun soitto alkaa tarvitse alkaa etsiä nuotteja eri kirjoista.

”Isä, mitä se tarkoittaa?” jäi pyörimään mieleeni. Entäs jos pari henkilöä ihmiskunnan aamuhämärissä olisi kysynyt: ”Isä, mitä se tarkoittaa?” Mutta ei, piti ihan pikkaisen koskea. Vähän vain haukata.

Nyt, ihmiskunnan pimeällä keskiajalla, viestejä on niin paljon, että kukaan ei taaskaan ehdi pohtia: ”Mitä se tarkoittaa?”

Joskus käy niin, että viesti ei tarkoita juuri sitä, mitä ensin tulee ajatelleeksi. Paperi ”Älä koske” -teksteineenkin osoittautui pian näytelmän rekvisiitaksi. Mitähän mahtaa tarkoittaa näytelmä, joka kieltää koskemasta.

Voimmeko muuten itse havaita, milloin olemme jossain asiassa kolme ja puolivuotiaita?

Kun saavuin hotellihuoneeseen, huomasin, että varpaita kuumotti kummasti.

– Ei tule mitään, tuumailin. – On kerrassaan tyylitöntä, jos minut on tilattu ulkomaille asti workshoppiin puhumaan ja joudun puhumaan hyvin haudutetut villasukat jalassani.

Piti siis ottaa metro jonnekin, jossa kuvittelin, että olisi sukkia. En tunne Kööpenhaminaa yhtään, joten päädyin reissaamaan asemalle, joka minusta oli mahdollisimman lähellä aluetta, jonka kuvittelin olevan kaupungin keskusta. Tulin maan pinnalle pienellä torilla. Torin ohi kulki suuri katu. Valitsin suunnan viimeaikaisten ajatuskuvioitteni perusteella. Vastavirtaan on mentävä.

Silta meni yli veden. Vesi oli varmaan jokin meren uloke. Onko Kööpenhaminassa edes jokea? Kunnon kaupungeissa on joki, joten ehkä vesi sittenkin oli joki, koska kaupunki vaikutti jossain määrin kunnolliselta.

Pyöriä virtasi vastaan. Vaikka ei ollut vielä edes kunnolla hämärä, jokaisen fillarin nokalla välkkyi vilkkusilmä. Polkupyörien paljouden keskellä huomasin äkkiä, että olen yksin. Kukaan ei tunne minua tässä kaupungissa. Huomenna minun pitäisi nähdä yksi tuntematon ihminen hotellin edustalla. Siinä kaikki. Ja siinä minä kävelin, polkupyöriä tulvivassa omassa tyhjiössäni. Minulla oli yksi selkeä tavoite keskellä ei mitään. Pitää seurata varpaita, jotka ehkä vievät minut sellaiseen paikkaan, josta saan edustuskelpoiset sukat.

Tuolta tulee enemmän ihmisiä kuin tuolta. Vastavirtaan. Aha, taas näkyy lisää vettä. Tästä vedestä voi ottaa valokuvankin. Mikähän tuo historiallisen näköinen talo on? Keitä nämä kaikki pyöräilijät ovat? Mistä ovat tulossa ja minne menossa?

Äkkiä etu-oikealla oli rakennus, jonka pystyin määrittelemään tavarataloksi. Hei, tässä maassa, tässä kulttuurissa on jotain tuttua. Tavaratalo, materialismin katedraali. Oho, tuolla loistaa punaisella ”H&M”!  ”H&M”:hän tarkoittaa ihan kotisuomeksi, että Halpoja&Mukavanraikkaita sukkia. En kuitenkaan mennyt halpaan. Jatkoin tassuttelua, enkä päätynyt mihinkään. Käännyin kulkemaan takaisin kadun toista puolta. Vastaani tuli ruokakauppa. Valitsin hyllyiltä juustonaksuja ja kaksi tölkkiä olutta siltä varalta, että hotelliyö kiusaa unettomuudella. (Ai niin, olen viimeksi syönyt sämpylän yhdeksän tuntia sitten. Pitäisikö löytää ruokaa?)

Menin ostoksineni kassalle. Kassatyttö näytti väsähtäneeltä ja muutenkin kassaelämä tuntui tutulta. Tuli minun vuoroni maksaa. Tökkäsin kortin koneeseen. Naputtelin tunnusluvun. Pieleen tietenkin. Jokin maisemassa näytti tutulta. Ei, kassatyttö oli yhtä tuntematon kuin muutkin kööpenhaminalaiset. Kukaan mukaan ei näyttänyt tutulta. Sitten oivalsin.

– Hey, this machine speaks Finnish!

Kassaneitonen vilkaisi minuun kummissaan.

– This bank card machine speaks Finnish, toistin.

Tyttö naurahti. Hän ei ehkä yhtään tajunnut, mitä höpisin.

Aamupäivällä Helsingin lentsikkakentällä pankkikorttivempele oli puhunut minulle espanjaa. Naureskeltiin sitä myyjän kanssa. Nyt keskellä minun Köpis-tyhjiötäni suunnilleen samanlainen tekninen rakkine kehottaa minua poistamaan kortin itsestään ihan suomen kielellä.

Pakkaan ostokseni ja lähden kaupasta. Vasta tavaratalon ovella oivalsin, että varmaan kortin mikrosiru oli aktivoinut suomen kielen pienen kööpenhaminalaisen ruokakaupan kassalla. Muutamat äidinkieleni sanat saivat minut tilanteeseen nähden järjettömän onnelliseksi. En olekaan yksin. Minulla on täällä kummallisessa tyhjiössä kaveri, jonka kanssa voin kommunikoida suomeksi. Pankkikorttimaksuvempele!

Löydän tavaratalosta itselleni sukat. Kolmet saisi kuulemma kahden parin hinnalla. Tyydyn ostamaan vain yhden parin. Villasukille tulisi paha mieli, jos yrittäisin korvata laadun määrällä!

1.

En ole koskaan kirjoittanut itsestäni todistusta tai miten asia kuuluisi ilmaista? En ole siis julkisesti koonnut ajatuksiani kokoon siitä miten minusta on tullut Jeesuksen seuraaja, sillä enhän minä ole itse oikeastaan tehnyt aloitetta koko asiaan. Siksi ajattelin tehdä matkan ja purkaa muistojani pala kerrallaan.

Kaikki on alkanut kotoa, äidin sylistä ja äidin harteilta. Muistan miten äiti kantoi minua olkapäillään. Sieltä minä kahareisin istuen ihmettelin maailmaa ja tunsin itseni suureksi. Varhainen lapsuus on mielessäni kuin lämmin peitto, jonka äiti, joka ilta asetteli ylleni. Iltaan kuului aina iltarukous jonka me pojat luimme yhteen ääneen ja myöhemmin kuoroon liittyi pikkusisko.

Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi.
Aamen

Rukouksen päätteeksi siunasime ääneen kaikki ihmiset, jotka vain muistimme.

Isän osallistuminen iltatouhuihin oli aina juhlahetki, koska silloin luettiin iltarukouksena  Isä Meidän-rukous, siinä rukouksessa tuntui olevan jotain mahtavaa. Isä myös peitteli aivan omalla tavallaan, se antoi jostain syytä valtavan turvallisuuden tunteen.Niinä iltoina ei sängynalus möröt hiippaileet kamarissa jossa koko perhe nukkui.

Nuo varhaislapsuuden iltahetket rukouksineen ja jutusteluineen kylvivät siemenen, joka kasvaa yhä. Nykyoloihin verrattuna elämä ulkovessoineen ja puuhelloineen olivat karut. Mutta joka ilta, olipa päivä ollut millainen tahansa, päättyi Taivaan isän luo ja se loi turvallisuutta ja jatkuvuuden tunnetta. En muista, että olisin koskaan pelännyt kuolemaa lapsena.

Me suomalaiset olemme hukanneet jotain lapsuudesta. Emme ole osanneet siirtää sitä kaikkein turvallisinta asiaa, lohduttavaa kuvaa Jumalasta rakastavana Isänä lapsillemme. Juuri sitä iltarukous merkitsee pienelle ihmiselle. Taivaan Isä ja omat vanhempani olivat oman elämäni sankareita, koska he yhdessä kykenivät murtamaan pelon muurit pienen pojan sydämestä silloin kun maailma ahdisti. Sydämeeni oli kylvetty luottamus Jumalaan ja myöhemmin tuohon hyvin kynnettyyn maahan kasvoi Viinipuu johon minut oksastettiin kiinni.

Siinä se monttu aina on, jokapäiväisellä reitillä. Se vaikeuttaa etenemistä mennen, tullen. Siinä se monttu aina vain on.

Seisahdun kädet taskussa montun reunalle.

– Hä-häh! Mikset täytä sitä? kysyy ääni.

Vilkaisen montun pohjalle. On sitä yritetty täyttää. Sinne on kertynyt työkaluja. Monttuun heitettyjä. Metalliset ovat ruostuneet, puiset ovat lahonneet, muoviset ovat halkeilleet. Romua yhtä kaikki.

– Sas sä se! vastaan äänelle ja annan sille piut-paut.

Nytkin montun reunalla on muutamia työkaluja.

Jään tuijottelemaan montun pohjalle. Mahtaisiko montun saada täyttymään pelkillä työkaluilla? Media on täynnä montuntäyttötyökaluja. Kaikki mainokset ovat täynnä montuntäyttötyökaluja. On henkisiä ja materialistisia montuntäyttötyökaluja. On Kela-tuettuja, ja tukemattomia vasta on lukemattomia. On enkeleitä ja dieettejä ja uusi elämän iKäyttöjärjestelmä.

Seison montun reunalla. Siinä sattuu olemaan nyrkin kokoinen kivi. Potkaisen sen monttuun. Montusta kuuluu metallinen kilahdus.

– Auts, pääsee suustani.

Katselen ympärilleni. Työkaluja kyllä on, mutta missä on se aines, jolla montun oikeasti saa täyteen?

Katselen ympärilleni. Joen takana näkyy ikivanha kirkko. Kirkon vieressä lököilee matala ja moderni seurakuntatalo. Otan askeleen.

– Hei, mihin sä lähdet? Jää tähän!

Ääni vaikuttaa hätääntyneeltä.

– E. Mä menen seurikselle soittamaan Landolaa. Saatan laulaa pari haikeaa veisuakin. Pärjäile.

– Hei kuule, odota. Ei ne sua sinne tahdo.

– Itteppä pyysivät.

Loikin yli valtatien. Autojen vuo vie kohti kaupunkia. Kävelen toiseen suuntaan. Tunnen olevani vastavirrassa. Siitä saa voimaa.

Ken on joskus nähnyt kuvan taidemaalari William Holman Huntin läpimurtoteoksesta Light of the World  , on ehkä myös kuullut kysymyksen, mitä kuvasta puuttuu? No kahvahan se. Ei näy oven ulkopuolella. Oven peittona on myös rikkaruohokuoro, joka puhuu käyttämättömästä reitistä. Oven saa auki vain sisäpuolelta. Sinä, minä, se ystävä, sukulainen, työkaveri, satunnainen ohikulkija… Kukaan meistä ei voi vastaanottaa Jeesuksen läsnäoloa siten, että joku muu tönäisee oven auki. Jeesus ei riko eikä pakota, mutta hän kolkuttaa.

”Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” Ilm. 3:20. Isä, Poika ja Pyhä Henki, koko paketti, yhdessä suuresta rakkaudesta, vilpittömästi kiinnostuneena, astuu ovesta sisään ja aterioi, ravitsee, auttaa, suojelee, haluaa varjella sielun iankaikkiseen elämään.

Istuin hiljattain tilaisuudessa, jossa tästä maalauksesta muistutettiin. Painoin pääni ja rukoilin mukana, kun edestä johdettiin rukousta, miten voi rukoilla ja pyytää Jeesusta elämäänsä. Näin sisimmässäni, miten oven takana oli synkkyyttä ja järjestäytymättömyyttä. Ensimmäisen kerran rukoilin Jeesusta elämääni 13-vuotiaana. Ihan teini en enää ole, vuosikymmeniä on vierähtänyt. Mutta näinpä vaan sain huomata, että ihan helppoa on tarpoa eteenpäin elämäntiellä ja olla päästämättä Jeesusta niihin huoneisiin, joissa hänen apuaan todella tarvitaan. Tai tarkemmin, helppoa on sanoa ’ihan helppoa’, mutta ihan helpolla ei elämän ryteiköt päästä.

Rukouksena kuitenkin on taas: ”Lisää kolkutuksia, lisää kohtaamisia, eteenpäinmenoa, Jeesuksen kauniin kirkkaan todellisuuden lisääntymistä ja eteenpäinmenoa.” Vaikka olosuhteet olisi miten raskaat tahansa, hän haluaa olla se paras puutarhuri, joka siistii oven ulkopuolen ja paras puuseppä, joka korjaa sisimmän rikkinäisyydet. Ihmeellinen Jeesus.

Olen tuota Mikaelinkirkkoa kuvaillut. Tänään oli lämmin mutta pimeä syysilta, taannoin oli valoisa alkuilta. Vuosi sitten lähes palellutin sormeni ja hytisin hypotermian rajamailla kuljeskellessani kameran kanssa ympäri kirkkoa.

Tänään tulin kirkonmäellä siihen tulokseen, että yhdelle ihmiselle yhdessä kirkossa riittää ammennettavaa vaikka loppuiäksi. On tornia ja kellaria ja seinäpintaa. On ikkunoita ja ovia. Onpa joskus seurakuntaakin.

Mutta kuinka kukin kirkkonsa valitsee?

”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.”

– – –

PS. Huoneet muuten eivät ole umpioita. Niistä on ovi naapurihuoneisiin.

Oli vähän harkitsematonta ehdottaa vielä yhtä laulua siinä vaiheessa Alfa-iltaa, kun pianisti oli jo lähtenyt kotiinsa. Mutta koska ehdotin, niin oli kaivettava kitara esiin. Ja laulettava.

Laulun alku sujuikin oikein hyvin. Ihmettelin itsekin. Toisen säkeistön loppupuolella iski jännityksen puuska. Ääneni lähti piirtelemään aivan omia kuvioitaan. Ja kuinka reagoin tilanteeseen? Minua alkoi naurattaa poskettomasti.

Oletteko koskaan yrittäneet soittaa, laulaa ja nauraa samaan aikaan?
Semmoisesta syntyy epämusikaalista komediaa.
Keskityin siis kuuntelemaan kaverin kitaraa, että pysyn edes rytmissä.

Laulu saatiin veisattua loppuun. Iltakin ennen pitkää päättyi.

– Olipas tosi hienoa, että otitte vielä sen laulun, sanoi yksi ryhmänvetäjistä.
– Oli, vastasin. Nolous ja huvittuneisuus näppäilivät sieluni kieliä.

Alfan jälkeisenä päivänä porukallemme tuli pyyntö lähteä soittamaan ja laulamaan Kaarinaan.

– Mennäänkö? kysyin ”House Bandiltä”.
– Mennään!

No, tässä sitä sitten mennään omien oppien mukaan: Ihmiset, heittäytykää!

Katsoin eilen Nooa-elokuvan. Siinä oli yksi varteenotettava teema:  – Miksi Jumala ei puhu? Miksi hän on hiljaa? Nooalle Jumala puhui. Elokuvan ote oli inhimillinen kaikkien ihmeidenkin keskellä. Ehkäpä liiankin inhimilinen. Se miten aihetta oli käsitelty, kuvastaa hyvin meidän ihmisten suhdetta Jumalaan. Toisaalta Jumala ei puhu eikä häntä näy, mutta silti jollain tasolla pyrimme kurottamaan häntä kohti. Takerrumme kohtalonomaisesti siihen mahdollisuuteen, että Jumala on ehkä sittenkin olemassa.Tai sitten alamme itse mestaroimaan suhdettamme Jumalaan ja maailmaan.

Kuitenkaan Jeesuksessa ei ole mitään kohtalonomaista tai fatalistista. Hän ei ole kaukainen ja etäinen Vanhan testamentin Jumala, joka kuljettaa kansaansa erämaassa ja odottaa, että aika täyttyisi sen kohdalla. Aika tuli täyteen ja  Jumala riisuutui kaikesta ja astui ihmisen asemaan täyttämään lain. Sen jälkeen Jumala on kysynyt jokaiselta, oletko valmis? Oletko valmis seuraamaan Jeesusta?

Yksinkertainen kysymys, johon ihmisellä tuntuu olevan käsittämättömän monimutkaisia vastauksia. Osa on liikkeellä ison repun kanssa, jossa on suuri määrä sääntöjä ja vaatimuksia. Heillä on valmiuspakkauksia, jotka määritelevät valmiuden tason. Aivan uudenlaisia  omavanhurskauden tarvike settejä on tarjolla. On saavuttettava kirkkauden tasoja ja oikeanlainen tapa viipyä Herran läsnäolossa. Vasta sitten voi kuulla Jumalan äänen.

Kuitenkin Jeesus on yhä liikeellä etsien sairaita ja työn raskauttamia.  Hän etsii ihmisiä, jotka kysyvät: -Eikö Jumala enää puhu? Sakkeuksia, jotka kiipeilevät puihin kuullakseen paremmin. Taakseen Jeesus ei katso, koska hänen omansa tunnistavat paimenensa äänen ja he osaavat jo tien.

Kuka on Jumalan ääni tässä maailman ajassa. Kuka huutaa evankeliumia ulos. Vai pitääkö jo kivien huutaa, kun viimeiset uskovat vetäytyvät retriitteihinsä pyhittymään ja odottamaan herätystä?

Tämä maailmanaika asettaa kulkijan eteen esteitä, jotka hidastavat ja ohjaavat kulkuamme vääriin asioihin. Kysymyksiä, joita Jeesus ei kysy. Kysymykset kääntävät katseemme omiin varpaisiimme ja suoritamiseemme. Osa kysyjistä ovat maailman vaatteissa ja osa huutaa kysymyksensä pyhityksensä keskeltä. Pysähdymmekö kiivailemaan kun Jeesus jatkaa matkaansa?

Jeesus kysyy oletko valmis? Valmis seuraamaan ja julistamaan ylösnoussutta Kristusta. Hän lupaa huolehtia Pyhän Henkensä kautta muusta. Meillä on Marian osa. Voimme luottavaisesti jäädä hänen seuraansa ja elää todeksi Jumalan valtakunnan todellisuutta ilman, että kannamme mitään omaa mukanamme. Kun olemme kerran polvistuneet ja painaneet päämme, voimme Jeesukseen kiinnitettyinä olla Jumalan ääni maailmassa. Ilman häntä olemme vain tuuli joka huokaa ja häviää maailman turuille.