Blogitaivas

Viime yönä olin isoissa körttiseuroissa. Sielä oli hyvä tunnelma ja hyvä olla. Seurojen lopussa jaettiin jostain syystä mannalappuja koska tuossa seuratalossa oli sellainen tapa. Lappujen Raamatun kohdat luettiin ääneen vanhasta mökistä, jonka katossa roikkui jonkinlainen mikrofoni ja puhe välittyi ihmisille kaiuttimista. Minä menin lappujonossa ensimmäiseksi ja jotenkin ajauduin juontajaksi. Onnistuin tietysti ensikertalaisena tunaroimaan kaiken. Uneni oli muuttumassa perinteiseen tapaan kaaokseksi, kun jostain käteeni osui pieni puunukke, joka oli rikkinäinen ja resuinen. Varsinainen elämän murjoma nukenkuvatus. Ryhdyinkin puhumaan seuraväelle tuosta nukesta. Uni loppui ennen kuin sain puhettani edes alkuun mutta herättyäni puhe nukesta oli yhä mielenpäällä.

Unessa sinällään ei ollut mitään hengellistä syvyyttä tai näkyä, mutta se palautti mieleeni omat kokemukseni herännäisyydestä.  Muistin juurevat  ystävälliset ihmiset, jotka pukeutuivat seuroihin tummiin vaatteisiin ja naisilla oli hieno tumma villahuivi. Puheet olivat lyhyitä nasevia opetuksia elämästä ja Raamatusta. Siionin virret kaikuivat mahtaina vanhojen pohjalaistalojen hirsiseinissä. Nuorten malttamaton veisuu omassa kammarissa ja vanhempien rauhallinen tahti pirtissä teki veisaamisesta kaanon laulua. Olen ollut aika onnekas siinä että olen saanut elää ja olla tekemisissä lähes kaikkien herätysliikeiden kanssa Suomessa, vain rukoilevaisuus on jäänyt vieraaksi. On todettava, että ruohonjuuritasolla jokaisen liikeen ihmiset ovat tosissaan asiansa kanssa ja elävät sovussa omissa seurakunnissaan.

Näin aamutuimaan jäi mieleeni pyörimään muutamia ajatuksia ja kysymyksiä. Tuo unen nukenrähjä pisti miettimään miten usko ilmenee tuntemissani ihmisissä. Moni kokee olevansa Jumalan edessä tuon nuken kaltainen. Elämän ja synninmurjoma. Jumalalle kelpaamaton ilman sitä armonvilausta, jonka heille antaa Jeesus uskon kautta. Nöyryys ja kiitollisuus oli kuitenkin joka pitää kiinni uskossa ja Raamatun sanassa. Uskossa on läsnä samalla Jumalan pyhyys ja arjen kovuus. Omaa uskoa ja pätevyyttä ei korostetta, koska heikkosta astiasta ei ole ollut toisen ojentajaksi, sen sijaan Siioninvirret ja Jumalan sana hoitavat ihmistä. Tällaisena olen oppinut tuntemaan herännäisyyden.

Nyt tähän körttipukuun on pukeutunut opetusta josta en tunnista tuota nuoruuteni totista herännäisyyttä. Luin jokin aika sitten Sana-lehdestä Mika Nuorvan, Herättäjäyhdistyksen nuorisosihteerin ajatuksia ja ihmettelin hänen käsityksiään siitä mitä on ns. uskovaisten elämää. Yhdessä blogissa jo sivusin asiaa mutta palaan siihen vielä. Hän kiteytti ettei keski-ikäisillä työssä käyvillä ihmisillä ole aikaa kynttilöiden sytyttelemiseen joka sunnuntai kirkossa. Voisi ajatella että hän näkee uskovaisuuden jotenkin kahlitsevana ja ahdistavana asiana ja että se olisi jotenkin vastakohta työnteolle ja perhe-elämälle. Jutusta syntyy helposti kuva, että uskovaisuus on elämälle vieras asia.  Kuitenkin ihmiselle, joka ei usko Jumalaan ja eroaa kirkosta sen takia, hänen oma tapansa ajatella on aivan yhtä vieras. Maailma ei kaipaa anteeksiantoa koska synti on maailmalle tuntematon asia ja armoa ei tarvita.  Kuitenkin kun luen Nuorvan ajatuksia rivien välistä ja tarkemmin, löytyy häneltä aivan sama usko kuin itselläni, usko ristiinaulittuun Jeesukseen. Nuorva tuomitsee jutussaan uskonnollisuuden eikä ihmistä, vaikka sitä ei jutusta suoraan voikaan lukea ja samalla hän korostaa sitä, miten kohtaamme Kristuksen toisessa ihmisessä. Aamen sanon minä! Juuri näin se on! Jään kuin kuitenkin ihmettelemään miksi asia piti sanoittaa juuri näin. Mikä antaa uskossa olosta sellaisen kuvan että se on elämälle vierasta. Sitä sietää miettiä.

Toinen ihmetystä herättävä asia on Raamattu käsitys, jota tuodaan opetuksessa voimakkaasti esille. Mitä pitäisi ajatella tulkinnasta, jossa Raamatun ilmoitus onkin ihmisen kokemuksia Jumalasta eikä Pyhän Hengen inspiroimaa ilmoitusta Jumalasta ihmisen kirjoittamana. On kestämätöntä, että Vanhan Testamentin Sana typistyy paimentolaisheimon historiankirjoitukseksi ja samalla kuitenkin julistetaan oppia Jeesuksesta, joka itse perusteli itseään Vanhan Testamentin kirjoituksilla. Tämän tapaisia tulkintoja luen ns. körttihenkisiksi tunnustautuvien teologien teksteistä. Millainen on Jumala joka ei kykene huolehtimaan omasta Sanastaan? Ihminen pyrkii näin riisumaan Jumalan paljaaksi, koska omat ajatukset ja käsitykset ovat ristiriidassa Raamatun sanan kanssa. Ihmisillä on kuva rakkaudettomasta Jumalasta, joka sanoo silti olevansa rakkaus. Ei ymmärretä Jumalan oikeudenmukaisuutta ja ehdottomuutta. Olen kuullut jopa väitteen että Jumala on niin suuri että hän ei voi sopia Raamatun kansien väliin. Kuitenkin Raamattuun on kirjoitettu ilmoitus Jumalasta niin että pieni ihminen voisi saada edes jonkinlaisen käsityksen Herrastaan. Jumala on vähässäkin uskollinen ja oikeudenmukainen.

Siksi olen tullut tulokseen, että ns. körttihenkinen ei ole sama kuin aito herännäisyys.  Se ei voi olla sitä tai sitten olen ymmärtänyt Paavo Ruotsalaisen opetukset aivan väärin! Jollain tapaa kirkon pahimmat viholliset löytyvät kirkon sisältä. Vihollisia eivät ole ihmiset  vaan paremminkin ihmisten tietämättömyys ja pelko. Meillä tulis Sanan tuntemuksen lisäksi olla taju siitä että ero Jumalasta on sumentanut ajan kuluessa käsityksemme Jumalasta ja sanasta. Jumalalle tämä  on ollut selviö aivan alusta saakka. Tietämättömyys johtaa siihen että ihmiset on helppo tyynnyttää tilaan jossa uskolle tärkeät asiat painetaan piiloon. Siksi Raamatun yksi aivan keskeisin asia on sitoa ihmisen usko Jeesukseen. Ei ole muuta tietä!

Uskovat itse ovat myös asialleen haitaksi toimimalla oudosti, elämälle vieraalla tavalla. Jeesus itse toimi hyvin arkisesti. Parantaessaan hän kohtasi jokaisen ihmisen hänen persoonalleen sopivalla tavalla. Hän pyrki tekemään itsensä hyvin ymmärrettäväksi ilman outoja maneereita tai tapoja. Ihmeet vain tapahtuivat. Jeesus teki vain sen mitä näki Isän tekevän. Hän ei parantanut koko maailmaa vaikka olisi siihen kyennyt. Merkittävää oli että kaikki eivät silti uskoneet Jeesukseen vaikka näkivät hänen tunnustekonsa ja vaikka he tunsivat kirjoitukset. Nyt me uskovat vedämme rajalinjoja Jeesukseen uskovien välille aiheuttaen riitoja jotka näyttävät maailman silmissä naurettavilta.

Teemu Kakkuri kiteyttää jälkipuintina Teologisten opintopäivistä, että Herätysliikkeiden ja seurakuntatyön välille nousee turhaan vastakkainasettelua. Herätysliikkeet tavoittaakseen ihmisiä ovat riippuvaisia Seurakunnista. Seurakunta muodostaa sen toimintaympäristön jossa eletään ja tavoitetaan uusia ihmisiä. Muuten käy niin että kaikki muuttuu pelkästään sielujen kierrättämiseksi eli uskovat vaeltavat pippaloista toiseen ja uusien ihmisten tavoittaminen toimintaan jää puuttumaan.

Seurakunnan toiminta ei ole pelkästään kynttilöiden sytyttämistä tai edes harrastepiiri jonne on velvollisuuden takia tultava. Seutrakunta on Jumalan tarkoittama viitekehys ihmisen elämälle. Siihen synnytään kastetaan ja sen keskellä eletään kunnes se hyvästelelee rakkaansa jälleen näkemisen odotuksessa. Usko on siis joka päiväistä elämistä Jumalan kasvojen alla ja hänen tahtonsa etsimistä aivan arkipäiväisissä asioissa. Se on rukousta jossa kerrotaan Jumalalle kaikki ja huokausta omasta heikkoudesta johon on lääkkeenä yksin Jeesus. Usko on riippuvuutta Jumalan tahdosta tietoisena siitä hän hän rakastaa ja antaa kaiken tarpeellisen lapsilleen. Se on tietoisuutta Armosta!

Mielestäni aito herännäisyys tai usko ylipäänsä nousee siitä synnintunnosta, joka nöyrtyy Raamatun ilmoittaman Jumalan Pyhyyden edessä. Se ei ole oman uskon epäilyä silloin kun pappi julistaa synninpäästön. Se ei ole Jumalan ilmoituksen epäilyä vaan se nöyrtyy siitä tietoisuudesta että ihmisellä ei ole itsellään mitään viemistä viimeiselle tuomiolle. Se nöyrtyy ihmisen heikkouden tähden ja takertuu entistä tiukemmin Raamatun sanaan kun sillä ei muutakaan ole. Herännyt kansa löytää edelleen lohduttajansa sanasta, ainakin ne ihmiset jotka tunnen.

Suomalaiseen uskoon on aina liittynyt se kun jotain raamatun sanaa ei ymmärretä sille nostetaan hatttua ja mennään eteenpäin luottaen että se selkenee aikanaan, jos ei muuten niin taivaassa. Suomalaiseen uskoon ei ole koskaan kuulunut mielestäni tarvetta sanoittaa raamattua uudestaan ja samalla nousta Jumalan yläpuolelle! Paremminkin hiljaa nöyrtyä Suuremman edessä ja luottaa elämä Hänen haltuunsa.

.

Nykymainoskielessä kaikesta tehdään elämyksiä. Uskon, että joululoma Kaukoidässä on elämys (kysykää vaikka Ilkalta). Mutta täytyykö maitopurkin hakemisesta Siwasta tehdä elämys?

Jos markkinointiviestintä ei halua saatella asiakassekvenssiä ihan elämykseen asti, niin edes kokemus on saatava. Viranomaislomakkeen täyttäminen netissä onkin puuhakkeentäyttökokemus.

Sitä paitsi enää ei pykätä huteraa hökkeliä hietikolle vaan rakennutetaan kolmitasoratkaisu jykevälle graniitille.

Jotta ihmiset ymmärtäisivät, että kaikessa ollaan inhimillisiä, niin kaikki on asiakaslähtöistä.

On oikein ja kohtuullista alkaa soveltaa samanlaista markkinoinnin hengen inspiroimaa kieltä myös kristillisen elämän markkinoinnissa eli evankelioimisessa. Ajatus ei ole edes uusi: uskonratkaisujahan on tehty jo iät ja ajat. Siitä huolimatta on aika faceliftata hengellisiä markkinointiratkaisuja.

Useiden hengellistä elämää promoavien tahojen mukaan uskonratkaisu on keskeisessä osassa ihmisen pelastumisen kannalta. Sitä edeltää usein tila, jota kutsutaan katumukseksi. Katumus on markkinoinnin edistämisen kannalta nykyihmiselle aivan liian syyllistävä termi. Siksi on parasta puhua transgressiosta vieraannuttavasta kokemuksesta. Sitä ei ymmärrä tämän kirjoittajakaan.

Vaikka kristityt ovat Voittajan puolella, elämä ei aina ole helppoa. Joskus pitää kilvoitella. Kilvoittelusta tulee mieleen tuska ja hiki. Ei käy! Jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa ja haasteensa. Näin ollen kilvoittelusta ei käy mikä tahansa tylsä itsehillintä. On viisasta laatia jokaiselle oma hengellinen kunto-ohjelma, josta saa täyden asiakaslähtöisen parannuksentekokokemuksen.

Ennen pitkää ollaan siinä kohdassa, että ikuisen elämän henkilökunta avaa asiakasrekisterinsä. Siinä kohdassa on turvallista tietää, ettei ole uskonut mitä tahansa markkinointiviestintää vaan on seurannut selviytyjien strategiaa. Edessä on taivaaseenastumiselämys. Siitä kelpaa twiitata kavereille!

Miten muuten faceliftaisitte sanan armo?

Miltä näyttäisi seurakunta, joka löytäisi Raamatun vasta nyt ja alkaisi toimia sen opetuksen mukaan. Kuinka he lukisivat siitä Jumalan olemuksen ja perustaisvat seurakunnan Apostolien tapaan ja Paavalin ohjauksessa.

Kun he kokoontuisivat viikottaiseen juhlaan, olisiko heillä liturgi, joka messuaisi valkoiselle öylätille ja tilkalle viiniä. Tuijottaisivatko he toistensa niskoja hiljaa ja hartaasti. Hiljentyisivätkö he hiljaisuudessa rukoukseen yhdessä, mutta kukin silti yksin. Hankkisivatko he kalliit urut pauhaamaan juhlavuutta ja hienot asut erottamaan paimenen muista. Miten he ylevöittäisivät mielensä kunioittaakseen Herraa. Säveltäisivätkö he keskiaikaisia hymnejä, voidakseen laulaa Jumalalle?

Mieti ystäväni hetki ja ajattele, miten toimisi seurakunta, joka haluaisi kutsua messuun ihmiset, jotka ovat vieraantuneet Raamatusta ja Jumalasta! Tarkoittaako Raamatun kehoitus  ryhtyä yhteiseen kokoukseen ja leivän murtamiseen Luterilaista messua, jossa kaikki tuntuu tähtäävän siihen, että jokainen olisi yksin niin ettei edes ehtoollisella tarvitse kohdata toista jos ei halua.

Tätäkö  Jeesus tarkoitti?

Minä näen Jeesuksen kädessä ison leipäkimpaleen ja astian verenpunaista herkullista viiniä, ruokaa ja yhdessä oloa. Kunnon pippaloita ja juhlia. Toisten kohtaamista ja riippuvuutta muista ihmisistä niin, että syntyy Seurakunta joka ei saa kyllikseen yhdessä olosta, armolahjoista ja toisten palvelemisesta, koska Pyhä Henki täytää, ravitsee ja palkitsee heidät aina, kun he ovat yhdessä.

Kun ihminen löytää Raamatun tuoreena, siitä on pönöttäminen kaukana! Mutta missä kohtaa se pönöttäminen alkaa? Onko siitä jokin ohje Raamatussa? Usein kun me menemme kirkkoon, katsomme paheksuvasti  ilakoivia tai itkeviä lapsia, jotka häiritsevät hiljentymistämme kun emme voi keskittyä rukoukseen? Nyrpistämme nokkaamme kun haistamme takarivissä haisevan puliukon, joka on tullut lämmittelemään ja odottamaan kirkkokahvia. Meille vieraat elementit kiusaavat meitä ja emme kykene keskittymään. Mutta eikö hiljentymistä ja yksityistä rukousta voi harjoittaa aivan yksin  omassa kammiossa. Messussa voisimme liittyä lasten riemuitsevaan joukkoon, olemmehan pelastettuja varmalta kuolemalta. Yhdessä voisimme jakaa sen mitä Jumala on hiljaisuudessa puhunut.  Eikö siinä ole aihetta iloon. Miksi emme voi itkeä suureen ääneen suruamme kirkossa, jossa olisi lohduttajia. Surra niin että sali raikuu. Eikö kirkkon mahtuisi itkupotkuraivarimme, koska sielä olisi tyynnyttäjämme ja sielä saisimme rauhan. Emmekö voisi nauraa, iloita ja laulaa hyvää oloamme yhdessä, onhan jaettu ilo moninkertainen. Miksi olemme käsittäneet kaiken niin, että yhteisestä juhlasta on tullut jotain aivan muuta.  Toki ymmärrän messun rakenteen ja sen, että siellä on kaikki tähdelliset asiat huomioitu, mutta silti sen kaavamaisuus vaatii melkoista teologista ymmärtämystä, jotta ulkopuolinen voisi päästä sisään. Vakituinen messuvieras ei ehkä löydä itseään tästä tekstistä ja loukkaantuu. Se ei ole kuitenkaan tarkoitukseni. Tarkoitukseni ei ole myöskään muuttaa evenkeliumia. Tarkoitukseni on ravistella ja herättää meidät ymmärtämään, että messukin on vain aikansa lapsi, mutta ei välttämättä enää kaikkien tämän ajan ihmisten juttu.  Ehkä tarvitsemme messun rinnalle jotain uutta, jotta nouseva sukupolvi löytäisi jotain vanhaa ja ikuista.

Vuoden sisään Suomessa on vieraillut muutama David, yksi Kimuli ja muitakin ulkomaalaisia puhujia. On virinnyt hurja keskustelumyräkkä siitä, onko joku heistä kenties sittenkin juudas. Minun korviini ei ole näiden puhujien suusta kolahtanut niin epäraamatullisia lausahduksia, etteivätkö ne olisi armon piirissä. Kunnia kuulostaisi menevän sinne, minne kunnia kuuluu. En puutu puhujien oikeaoppisuuteensa vaan nyky-yleismaailmallisesti vielä kuumempaan perunaan, heidän etnisiin taustoihinsa.

Ketäänhän ei saa tuomita sen perusteella, minkä väristä ihoa sattuu kantamaan tai mitä kieltä sattuu puhumaan. Edes amerikkalaisuudesta ei saa ketään tuomita. Aika monta amerikkalaista on täällä Pohjan perukoilla kuitenkin liikuskellut. Olen törmännyt myös ugandalaiseen ja englantilaisiin. Paljon on heillä ollut sanottavaa, ja meno tilaisuuksissa on ollut muutenkin railakasta. Olen itsekin jonkun puhujan tilaisuutta maustanut kummallisilla rytmisillä ratkaisuilla – alkuylistyksessä.

Olen myös yrittänyt ymmärtää, mitä sanottavaa kaukaisilla vierailla on ollut. Olen miettinyt sitä, onko heillä ollut sanottavanaan jotakin sellaista, mitä joku suomalainen puhuja ei olisi voinut sanoa. Tai ei olisi jo sanonut. Mörökölli suomalainen äijä minussa murahtaa, että noh, ei mittään uutta auringon alla.

Minusta tuntuu jopa siltä, että moni suomalainen puhuja saattaa aiheenkäsittelyllään ja huumorintajullaan onnistua koskemaan suomalaisia kuulijoita ulkomaalaisia paremminkin. Tässä olen viitannut lähinnä puhujien opetukselliseen antiin.

Samansävyisesti olen mietiskellyt tilaisuuksiin nykyään elimellisesti kuuluvaa ylistysmusiikkia. Se on usein amerikkalaista, joko englanniksi tai suomennettuna. Puhuttelisiko suomalaisempi musiikki enemmän suomalaisia? Pohdiskeluni sai yllättäen tukea – teksasin murteella.

Lila Terhune piti tammikuun alussa seminaarin Turussa. Hän kertoi matkoistaan eri puolilla maailmaa. Etelä-Afrikassa ollessaan Terhune kuunteli eri maalaisten afrikkalaisten ylistystä. Ja mitäpä hän kuuli – amerikkalaista ylistystä! Terhune piti oikein madonluvun seminaarissa siitä, kuinka jokaisen kansan täytyy ylistää omalla tavallaan. Onneksi seminaariin osallistunut kenialainen porukka rumpuineen ja asuineen palautti Terhunen uskon siihen, että Afrikassa ollaan vielä yhteydessä Jumalaan tavalla, joka kuulostaa afrikkalaiselta.

Terhunen etnisiä näkemyksiä seuraavana iltana ylistyslaulut olivat valtaosaltaan amerikkalaisperäisiä. Yhtäkkiä ilmoille kajahti Pekka Simojoen Tule Pyhä Henki. Se kuulosti suomalaisuudessaan minun mielestäni poikkeuksellisen raikkaalta. Ajattelin että äh, edellisen päivän opetukset vaikuttavat vastaanottooni. Hoilotin siis täyttä kurkkua seurakunnan mukana. Tilaisuuden jälkeen kuulin, että kaksi muutakin ihmistä oli kokenut Simojoen laulun samalla tavalla kuin minä. Toinen heistä on vieläpä saksalainen.

Siinä minä oivalsin entistä syvemmin, että Pyhä Henki ei ole jumittunut ulkomaalaiseen opetukseen tai amerikkalaisiin säveliin. Aion vastakin mennä kuuntelemaan ulkomaalaisia puhujia. Kyllä Henki saattaa lennättää heikäläisiä Suomeen täkäläisten seurakuntien rakennukseksi. Halusin vain sanoa, että Jumala on totuus, eivät ulkomaalaiset puhujat. Aion myös yhä kuunnella Reziä ja Gungoria. Ja aivan varmasti soitan Sinitaivassalissa tulevanakin perjantaina nikottelematta jotain amerikkalaista.

Pyhä Henki puhuu kielillä, ihan suomeksikin. Hän puhuu suomeksi suomalaisten puhujien opetuksissa ja suomalaisten tekijöiden lauluissa. Hän puhuu suomeksi lukemattomilla tavoilla ja juuri sillä tavalla, että me suomalaiset ymmärrämme häntä.

* * *

Erilaisia suomalaisuuksia on nykyään leegio. Siksi kysäisenkin tässä, että mitkä Pyhän Hengen teot suomalaisia puhuttelevat.

Tapahtui ketjureaktio. Minä inspiroiduin, puolestani, Tapion viimeisimmästä Pyhää Henkeä koskevasta tekstistä niin että jatkan ketjua, johon hän inspiroitui Heikin tekstistä. Yleensä kirjoitan hyvinkin nopeasti ja intuitiivisesti, mutta nyt olen ensin joutunut etsimään Raamatusta tietoa ja ajatusta siitä, mitä tulisi kirjoittaa. Tukea ja rohkaisua Jumalan Sanasta.

Ensimmäisenä tuli mieleeni korinttilaiskirjeen 13 ja 14 luvut koska kielillä puhumisen armolahja on itselleni ollut korvaamaton apu ja tuki uskon elämäni varrella. Tosin vastustin sitä väkevästi aikanani ja pidin todella kummallisena. Sanoinkin etten koskaan puhu kielillä, enkä muutenkaan koe mitään sellaisia vaikutuksia joita näin ja kuulin toisten kokevan. Se oli -70 luvun herätyksen aikoihin. Vahvasti silloin ”todistin” etten koskaan puhu kielillä ellei Jumala ota itsekontrollia minulta ja tee siten minusta vastustuskyvytöntä. No, niin sitten kävi.
Ei ole tarpeen tästä sen enempää, muuta kuin, että minulle Herra Jeesus on ilmestynyt Pyhässä Hengessä juuri voimakkaimmin kielillä rukoiluni/puhumiseni kautta. Kielillä rukoillen saan rakentua pääsemällä sellaiseen suoraan yhteyteen Kaikkivaltiaan Jumalani kanssa, kuin en mitenkään muuten. En puhu julkisesti kuin korkeintaan sellaisessa seurassa jossa se on ”normaalia” ja silloinkin hiljaa, muita häiritsemättä, ellei ole kyse profetiasta. – Muutenkin, kuin tältä osin Tapion teksti oli useamman lukukerran arvoinen, koska siitä avautui joka kerralla enemmän ja syvällisemmin asiaa tälle ajalle.

Luin siis ensimmäistä korinttilaiskirjettä koska aamuyön tunteina käsitin uudella tavalla jotain rakkaudesta. Mutta aloitin alusta 1-3 varsinkin 3:10-16, 23 ja 4:5-7. Suosittelen. Tämän jälkeen tapahtui jotain ennakoimatonta, minut siirrettiin 1 Sam.2 :1-10 ja siitä kolmanteen lukuun. Yleensä kun Pyhä Henki alkaa ilmoittaa minulle jotain alkavat kyyneleet nousta silmiini. Minä en tiedä pitäisikö tästä kirjoittaa koska tämä on yhtä henkilökohtaista kuin kielillä rukoilemiseni. Nämä ovat niitä joita Jumala armossaan antaa omilleen lahjoina ja jokaisen yksilölliseen tarpeeseen, mutta niillä saattaa olla myös tarkoitus tulla julki jonkin toisen ihmisen rakennukseksi. Sen tähden on oltava se mieli joka oli Samuelilla kun Eeli häntä rohkaisi; Puhu Herra, palvelijasi kuulee”. Suuri opetus on vielä 3 luvun jakeessa 18 jossa Samuel joutuu kertomaan pappi Eelille surullisen viestin Eelin kysymykseen mistä asiasta Herra oli Samuelille puhunut. ”Niin Samuel kertoi hänelle kaiken salaamatta häneltä mitään. Eeli sanoi: Hän on Herra. Hän tekee, mitä hyväksi näkee.”  Uutinen jonka Samuel kertoi oli raskas, mutta Eeli oli nöyrä eikä kapinoinut Jumalaa vastaan, hän tyytyi Jumalan päätökseen ja suostui siihen kapinoimatta.

Aamuyöstä minua itketti kaikki se eripura jota sielunvihollinen on aikaan saanut uskovien ja eri seurakuntien välillä. Ajattelin miten voisin/ voisimme yhdessä tuoda tervettä iloa, rauhaa ja rakkautta tähän ihmisten maailmaan, niin että olisimme Jumalan voimaa täynnä, ja pääsisimme kaikki samasta riemusta ja elinvoimasta osallisiksi, masentuneen hengen sijaan. Kun luin tuota ”rakkauslaulua” korinttilaiskirjeestä (mm.) niin, ensiksikin mitä kielillä puhumiseen tulee, siinä on täydellistä opetusta siihenkin miksi se kuulostaa joidenkin korviin torjuttavalta. Maailmassa on lukemattomia kieliä joita harvat ovat kuulleet. On menneitä kieliä ja ehkä tuleviakin, mutta on myös enkelten kielet. Sillä perusteella siis, ettei joku kieliä opiskellut tunne jotain kieltä, ei todista ettei kieli olisi todellinen. Tämä on sivujuonne, mutta katsoin tarpeelliseksi mainita. Tärkeintä on rakkaus jonka kautta kaikki arvioidaan. Kun luen tätä 13 lukua tällaiseen rakkauteen ei pysty ihminen:” Mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se mikä on vajavaista”! Ei katsota itseemme, ei toinen toisiimme vaan Ylös ja ulos! Luetaan 3:10-16. Kristus on ainoa perustus. Riemuitaan siitä että nimemme on elämän kirjassa Kristuksen Jeesuksen täytetyn työn tähden ja nähdään se rakkaus jonka hän on täyttänyt ja annetaan sen silata kullalla myös lähimmäisemme maallinen olemus.

Galatalaiskirje 5:16, 22-26  ja kuudesluku kokonaan, poimin siitä 4,9,10 ja 18 jakeen: Tutkikoon kukin omat tekonsa. Silloin hänellä on kerskumista vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toisiin… Ja kun hyvää teemme, älkäämme väsykö, sillä aikanaan saamme niittää, jos emme lannistu. Niin kauan kuin meillä siis on vielä aikaa, tehkäämme hyvää kaikille, varsinkin uskonystäville.

Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän henkenne kanssa, veljet –  ja sisaret. Aamen!

Luterilaisen kirkon sisällä yhdeksi kipupisteeksi on noussut Pyhän Hengen toiminta ja harhaopit. Heikki kuvaa omassa blogissaan asiaa hyvin ja koska oma vastaukseni venyi hieman, niin kirjoitin kommenttini blogin muotoon.

Itse asiassa kun olen seurannut keskustelua laajemmin, niin huomaan että ongelma ei ole vain luterilainen, vaan koko hengellistä kenttää vaivaa jonkinlainen puhdasoppisuuden ähky.  Keskustelua käydään sen kustannuksella, että huomio kääntyy pois Seurakunnan kehittämisestä ja evankeliumin kovasta ytimestä eli Jeesuksen sovitustyöstä. Hyvin nopeasti vedetää esiin punainen kortti, jossa on antikristuksen kuva.  On erittäin tärkeä muistaa, että ennen kuin tuomitsemme toista, ovat meidän omat kehitelmämme opeista aina vajaita ja siksi Jumala sitoikin kaiken Raamattuun ja sen ilmoitukseen.  Aina kun opetus päätyy tuon tiukan ytimen ympärille ja vetoaa Raamatun sanaan ollaan turvallisilla vesillä.

Ongelma on se että suurelle osalle luterilaiseen kirkkoon kuuluvista jo pelkkä kielilläpuhuminen on hirveää hörhöilyä. Se oli sitä myös itselleni pitkään. Ensimmäinen kokemukseni kielillä puhumisesta oli hämmentävä. Rinteen Riku oli vierailemassa koulullamme ja oppitunnin jälkeen  hän halusi rukoilla puolestani. Tuolloin  pelkkä rukous ehdotus oli minulle odottamaton juttu. Tuo vuosia sitten tapahtunut kohtaaminen oli omituinen, sillä Riku alkoi rukoilla tai höpöttää, niinkuin sen silloin koin aivan omituisella tavalla. Se kuulosti korviini lähinnä järjettömältä pulinalta. Se oli minulle asiasta mitään tietämättömälle, itseäni kuitenkin jollain tavalla kristittynä pitävälle luterilaiselle hämmentävä kokemus.  Ensimmäinen kosketukseni kielillä puhumiseen oli  siis lähinnä kielteinen koska en tiennyt siitä mitään.

Nykyään kielillä puhuminen alkaa olla hyväksytympää niiden keskuudessa, jotka ovat aktiivisesti mukana seurakunnissa ja osallistuvat erilaisiin rukous tilaisuuksiin, mutta ne jotka käyvät vain häissä ja hautajaisissa, ovat riippuvaisia julkisesta mielipiteestä ja ovat täysin tietämättömiä siitä mitä Raamattu opettaa armolahjoista. Eikä ihme, sillä Raamatun arvovalta on murenemassa  teologienkin keskuudessa. Se on monille pelkkä arvolauseiden kokoelma ja filosofinen arvoperusta. Se ei ole enää ilmoitus elävästä Jumalasta. Kun herättäjäjuhlien puhujakorokkeelta julistetaan, että uskomme kohde ei ole Raamattu vaan Jumala, niin viestin sisältö muuttuu matkalla kuulijan suusta, kuuntelijan korvaan, muotoon Raamattu ei ole totta. Silloin Raamatusta on tullut vain kokoelma ihmisen kokemuksia Jumalasta, ei Jumalan ilmoitusta itsestään. Kun sitten saman firman nuorisosihteeri Sana-lehdessä toteaa, ettei arjen keskellä olevilla ihmisillä ole aikaa sytytellä kynttilöitä kirkoissa vaan arjen vaatimukset vie kaiken ajan, alkaa kokonaisuus hahmottua siitä missä mennään. Usko ja uskonnollisuus sekoittuvat, koska Jumalan valtakunnan olemusta ei tunneta ja ymmärretä.  Mika Nuorvan ansioksi on kuitenkin todettava että hän nostaa kristittyjen kohtaamisen arjessa oikeaan arvoon sillä me kohtaamme Kristuksen toisissamme arjen keskellä ja se osoittaa taas sen että ydin on kohdillaan ja mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen kaikkein tärkeimmästä eli armosta!

Länsimaissa Jeesuksen maailmankuvaa pidetään vanhanaikaisena eikä sovellu valistuksen lapsille. Jeesus ja Jumala kutistuvat taskuun sopivaksi kokonaisuudeksi, joka otetaan esille vain silloin kun on hankalaa. Jumalan tahdon etsiminen joka päivä ja hänen ylistämisensä ei kuulu tällaisen opetuksen mukaan tavallisen ihmisen arkeen. Suomeksi sanottuna epäuskosta on jostain syystä tullut se mitä julistetaan.

Lisäksi on tietysti hengeliset ryhmät, jotka vetävät rajan apostolisen ajan ja nykyajan välille vaikka sellaiselle ei löydy Raamatusta mitään perustetta. Heille on tärkeää säilyttää oma näkemyksensä esimerkiksi harhaoppisyytösten avulla, koska muuta tapaa ei ole. Postilloista peruskirjoista nouseva perinteinen oppi on kaikki kaikessa ja ihmisen luomat perinteet ja tavat ovat uskoa säilyttäviä rakenteita. Raamatussa ei kuitenkaan ole pistettä sille missä Pyhän Hengen toiminta ja armolahjat Hengen hedelmineen lakkasivat toimimasta ja siirryttiin pelkästään odottamaan Jeesusta. Jollain tasolla he ymmärtävät lähetyskentillä tapahtuvat ihmeet mutta ihmeet täällä Suomessa tuntuvat olevan ylivoimainen asia.

Rikkana rokassa ovat valitettavasti myös huijarit, jotka uskonnon varjolla paisuttavat kukkaroaan tai pyrkivät saamaan itselleen mainetta, kuitenkin moni on löytänyt Jeesuksen heidänkin kauttaan, sillä Pyhä Henki mahdollistaa uskon, ei toinen ihminen. Surkeaa on kuitenkin se, että osa näistä ns. evankelistoista sitovat ihmiset itseensä muodostaen suljettuja yhteisöjä, joiden ulkopuolella ei ole pelastusta ja joiden toimintaa ei saa arvostella. Toisaalta tämä auttaa kuitenkin arvioimaan toiminnan oikeallisuutta.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että ihmiset pelkäävät yhä luovuttaa elämänsä Jeesukselle Pyhässä Hengessä sillä Raamatun lupausten mukaan mikään ei ole entisensä sen jälkeen.
Tästä kaikesta on seurauksena se, että kontrasti tavallisen ihmisen ymmärtämyksen ja ja Jumalan valtakunnan sisältävän maailmankatsomuksen välillä on liian suuri. Valitettavasti moni uskova on enemmän kiinni länsimaisessa maailmankuvassa. Sama pätee moneen ns menestyspainotteiseen evankelistaan, joka painottaa rahan ja talouden merkitystä liikaa ja etsii itselleen mainetta.  Se sotkee kuvioita pahasti vaikka he olisivatkin rehellisiä. Tilanne voi johtua siitä, että seurakunnissa ei ole enää omia evankelistoja tai armolahjoja ei käytetä. Tilanteesta on tulossa globaalilla tasolla villi samalla tavalla kuin Korintissa aikoinaan. Nyt ei vain ole Paavalia laittamassa asioita järjestykseen. Paavali ei muuten kieltänyt  korintilaisia profetoimasta ja parantamasta, vaan laittoi asiat vain järjestykseen näiltä osin. Samalla tavalla hän nyt kehottaisi meitä edelleen puhumaan kielillä, profetoimaan ja parantamaan hyvässä järjestyksessä 😉

Itse pelkään sitä, että menetämme vapauden kun alamme painottaa jotain asiaa liikaa tai vastustamaan suoralta kädeltä asiota joita emme ymmärrä. Katseemme kääntyy ihmiseen Jeesuksen sijasta. Evankelikaalisuus muuttu lain alla elämiseksi ja karismaattisuus ihmeiden perässä juoksemiseksi. Kaiken pitäsi kuitenkin suuntautua toisen ihmisen hyväksi seurakunnasta käsin,  samalla evankeliumia julistaen, parantaen ja opettaen.

Olisikin hyvä, että jos luemme ja kuuntelemme toisiamme, yritäisimme löytää riveiltä ja rivien väleistä Jeesuksen ja ihmisen, eikä demoneita ja vääriä henkiä. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin kytätä toisiamme.  Jumala kutsuu meitä töihin ja olemaan maailman valo Jeesuksessa Kristuksessa.

Sataa isoja hiutaleita, aamu on vasta yön sininen.
Aikaisimmat ovat jo liikkeellä.
Autot pysähtyvät ja antavat tietä.
Ostan pahvimukillisen kahvia.
Pikkukaupan kassa hymyilee:
-Tarvitaanko kuittia?

Lumi piirtää puiden oksille valkoiset varjot.
Harmaapartainen mies työntää pyöräänsä.
Tangosta roikkuu tusina muovikasseja.
Lumi on valkoisempaa kuin kodittoman parta.
Lumisade lämmittää tuskin ketään.
Milloin häneltä kysyttiin hymyillen:
-Tarvitaanko kuittia?

Kohta viima yltyy jäätäväksi.
Kohta seison kapealla ovella.
Takanani myrsky heittelee muovipussia.
Oven takana loistaa lämmin valo.
Minun ja valon välissä seisoo toinen parrakas mies.
Tapailen povitaskua hermostuneesti hymyillen.
-Tarvitaanko kuittia?

Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat viime helmikuiselta aamulta matkalta bussipysäkiltä toiselle.
Kolmas säkeistö syntyi bussissa kuin itsestään.

Isä Meidän rukouksessa minulle vaikein kohta on ollut sydämestäni sanoa:” niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Lapsuudessani luimme kotonani vuonna 1948 kirkolliskokouksen hyväksymää Katekismusta. Siinä tuo kohta kokonaisuudessaan kuului näin:” Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksiannamme meidän velallisillemme”. Tämä velallisuuden asia on puhuttanut minua pitkään.
Minä rikon, ja minua rikotaan. Siksi olen mieltynyt tuohon pyyntöön, jonka muoto on minulle se, että pyydän omia velkojani anteeksi sekä Jumalalta että lähimmäisiltäni, jota kautta toivon voivani koko sydämestäni antaa anteeksi myös niille joille olen velkaa. Niille, jotka kokevat että olen heille velkaa. Joiden mielestä en ole ollut sellainen kuin he olisivat toivoneet tai olettaneet minun olevan. Erityisen kipeää on ollut tuottaa pettymys omille läheisilleen alkaen äidistäni.

Äiti. Äiti oli kärsivä ihminen, kaikkea sitä vaille jäänyt jonka toivoisi jokaiselle ihmiselle kuuluvan edes sillä tasolla ettei ihmisestä tulisi katkera ja sitä myöten kahlittu omassa elämässään. Ettei ihminen tuntisi jatkuvasti tulevansa torjutuksi sellaisena kuin on, tai olisi jos voisi olla, puhumattakaan rakastetuksi tulemisesta. En myöskään toivoisi että kukaan ihminen joutuisi kärsimään sodista, kuten vanhempani. En liian tiuhaan syntyvistä lapsista, liiasta työstä tai sellaisesta jossa joutuu puolustelemaan erilaisuutta perheessään. Sukupolvien ketjussa kannetaan erilaisia kuormia ja ne siirtyvät vanhemmista lapsiin. Minä olen velkonut, minua on velottu. Mikä siis avuksi?

Joitakin aikoja ennen elämänsä päättymistä äiti ilmoitti minulle tulevansa pariksi viikoksi luokseni. Ahdistuin. Me olimme molemmat suhteessamme toisiimme jo niin rikki ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Yritin paeta, mutta en päässyt pakoon, hän tuli. Kävimme samat vanhat vaikeudet ja väärinymmärrykset läpi eikä mikään ollut muuttunut vaikka äiti sanoi tulleensa uskoon. Kuilu oli liian suuri ylitettäväksi. Ilta tuli, äiti oli mennyt vuoteeseen ja minä kärsin huonosta omasta tunnosta. Oli mentävä. Minulle ei ollut ollut koskaan syliä joten olin kauhuissani, mutta menin, otin äitini syliin ja pyysin häneltä anteeksi…… Kun hän oli kuolemassa syöpään, soitin hänelle viimeisen puheluni sairaalaan sanoin:” Äiti taivaassa tavataan”. Äiti vastasi:” Niin kai”. Minulla on ollut isäni kuolemasta aikaa yli 30,  äitini kuolemasta 15 vuotta ja veljeni kuolemasta 4 kuukautta. On ollut aikaa.

Miksi tämä henkilökohtainen teksti? Sen tähden että olen kokenut kuinka Jumalan osuus elämässäni on auttanut kahleista vapauteen. Ensimmäinen otsikkoni olikin tälle tekstilleni ”Kahleissa vai vapaa”. En nyt hae mitään raamatunlauseita tähän, koska kaikki jotka täällä kirjoittavat osaavat ne jo ulkoa.
Tiedän kuitenkin ettei ole helppoa päästä täydellisesti vapaaksi, niin että olisi täydellinen ilo kaikista niistä lupauksista joita Herramme on meille antanut, ja ymmärtää täysin sitä vapautta johon Jeesus elämällään, opetuksillaan, rakkaudellaan, totuudellaan, anteeksiantamuksellaan, ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan on meille lahjoittanut. Sen saamme täydellisenä vasta nähdessämme hänet kasvoista kasvoihin, sitten, kun muutumme samankaltaisiksi kuin Hän. Vasta kun saamme riisua tämän maallisen ja pukeutua taivaalliseen. Tarkoitukseni on korostaa tuota velkaantumisesta vapautumista. Sitä rikkinäisyyden tuomaa tuskaa vähentää, joka meissä on. Pyydetään anteeksi, ja ennen kaikkea, annetaan anteeksi. Ei ole muuta tietä kestävään Iloon ja Rauhaan itsensä ja lähimmäistensä suhteen. Opetellaan sietämään erilaisuutta ja näkemään jokaisessa ihmisessä risti ja veri.
Jeesus rukoili omiensa puolesta, se on kauneinta mitä maailmassa voi olla! Kun sitä ajattelen pääsee itku. Hei, ystävät, annetaan niille anteeksi jotka eivät, vielä, tiedä mitä tekevät. Ei kanneta taakkaa jonka Jeesus on jo kantanut. Otetaan vastaan rakkaus jonka puolesta Jumala on kuollut!

Särjetyt syömmet korjaa nyt Herra, paranna haavat haavoitetun. Veresi kallis lääkkeeksi anna, haavoihin sielun ahdistetun.
Anna oi Herra, armosi mulle, näethän kaikki puutteheni. Virvoita auta, hoida ja kanna, huonoinkin lapsi laumahasi.
Oi, Jeesus Kristus lunastajamme, luoksesi kerran tulla mun suo. Autuain joukkoon, pyhien seuraan, taivaiseen kotiin istuimes luo.
– En tiedä kenen sanat mutta on kirjoitettuna vanhan Katekismukseni alkulehdelle.

Pitkästi tekstiä mutta vielä lopuksi Vilho Rantasen runo:
Hiljaa
Hiljaa, ystävät hiljaa, siellä nyt vaeltakaa missä suru ja murhe ovelle kolkuttaa./ Missä taakkojen alle uupuvat sydämet, / missä itkien käyvät/ vaivatut ihmiset.
Ken on tuskien tuttu, kyllä hän tietävi sen: siipehen satutettu arka on lintunen./ Yhtä se toivoo pyytää: paikka jos pieni ois/ minne tuulilta maailman, turvaan paeta vois.
Älkää ankarin käsin, sattuko sydämeen, jonka harpuissa soivat sävelet särkyneen/ Jollet sä ruokoa maasta korjata talteen vois,/ jätä se Mestarin huomaan, väisty vaieten pois.
Ei ole helppoa kantaa ristiä ihmisen. Työläs on kuormien alla kulkea nauraen./ Siksi, ystävät, hiljaa siellä vaeltakaa, missä elämän murhe/
portille kolkuttaa.

Näin tänään, mutta Herrassa iloiten. ”Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän” He sanoivat: ”Herra, anna meille aina sitä leipää” Jeesus sanoi heille:” Minä olen elämän leipä. Sille joka tulee minun luokseni, ei koskaan tule nälkä, ja sille, joka uskoo minuun, ei koskaan tule jano!”
Herra siunatkoon Sinua!

Ellei olisi pimeitä öitä, eivät tähdet näkyisi. Ellei yksinäisyyttä, eivät ystävät olisi niin tärkeitä. Ellei olisi ollut ”vankina”, ei vapauskaan tuntuisi niin suurenmoiselta, ellei surua, ei ilokaan olisi niin ylenpalttista. Yksinkertaisia totuuksia, mutta kärsimyksilläkin on tarkoituksensa. Hyljätyksi tulemisellakin on. Vaan silloin, kun on tuon kipeän vaiheen aika, kaikki minkä tässä edellä kirjoitin on pinnallista, satuttavaa ja loukkaavaa, kunnes! On koulua käyty, on koeteltu, on anteeksiannettu ja saatu. Kun korvakuulolta kuuleminen on lakannut ja nähty Hänet, joka on viimeisenä seisova multien päällä. Eikä kuitenkaan koskaan elämästä täällä, lopu itku eikä erilaisten kipujen tuoma tuska. Niiden kanssa vaan oppii jotenkin elämään.

Lohduttaja tulee tuomaan sanomansa:” Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.  – Sillä minä vuodatan vedet janoavaisen päälle ja virrat kuivan maan päälle. – Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi niin kuin pilven ja sinun syntisi niin kuin sumun. Palaja minun tyköni, sillä minä lunastan sinut. Iloitkaa, te taivaat, sillä Herra sen tekee, riemuitkaa, te maan syvyydet, puhjetkaa riemuun, te vuoret, ynnä metsä ja kaikki sen puut, sillä Herra armahtaa Jaakobin, kirkastaa itsensä Israelissa.

Minä, oikeasti, asun sellaisessa paikassa korkealla mäellä, jonka toisella puolella, kallioon louhittuna on kehä kolmonen ja alapuolellani noin ehkä 500 metrin päässä kiemurtelee Kuninkaan Tie. Joidenkin kilometrien päässä on ikivanha kestikievari jossa on edelleen kahvila. Minua ympäröi historiallinen miljöö. Kivikirkkokin yli 500 vuotta vanha. Minä rakastan tätä maisemaa ja asuinpaikkaa. Tämäkin on aina inspiroinut minua, näen ikivanhoja unia tässä maisemassa – kuvia.

Ajattelen, tätä tekstiä kirjoittaessani, meitä oikean Kuninkaan Tien kulkijoita, sekä matkaajina että kestikievareina. Ajattelen että olemme toinen toisillemme levähdys ja pysähdyspaikkoja matkallamme kohti päämäärää.  Kestikievarit olivat tämän maallisen Kuninkaan Tien varrella pitkienkin matkojen päässä toisistaan, joku oli tien alkupäässä, joku keskivaiheilla ja jotkut jo lähempänä matkansa päätä, mutta kaikki he tarvitsivat matkallaan pysähtymistä. Kuka pidemmän aikaa kuka lyhemmän. Toisilla oli enemmän evästä mukana kuin toisilla ja ehkä paremmat matkavaunutkin. Jos ja kun matkustettiin Helsingistä tai Porvoosta Turkuun kaikilla oli kuitenkin yhtä pitkä matka. Kestikievareita tarvittiin.

Matka meillä kaikilla on erilainen. Tarpeet kuitenkin osittain samat. Kaipaamme matkakumppanuutta, kaipaamme keidashetkiä kaltaistemme matkaajien kanssa. Haluamme rakentua yhteisestä uskostamme, päämäärästämme ja Hengen yhteydestä. Tarvitsemme tunnetta ”omia ollaan”. Kaipaamme vahvistusta vaelluksemme aikana, ravitsevaa leipää ja vettä joka sammuttaa janon ja virkistää. Tähän kaikkeen me tarvitsemme toisiamme. Kohtaamisia voi olla harvoinkin niin kuin joillakin olosuhteitten pakostakin on, mutta kun Henki on sama ystävän tapaaminen antaa voimia jatkaa pitkäksi aikaa.

Jesajan kirja on ihana, sieltä riittää ammennettavaa kaikkiin matkan vaiheisiin, rasitteisiin ja iloihin(kin). Sanotaan ettei pitäisi poimia yksittäisiä kohtia Raamatusta, vaan lukea kokonaisuuksia, ja minustakin se on hyvä ohje ja viisasta noudattaa, mutta nyt juuri haluan poimia muutamia ikikukkia tämän Kuninkaan Tieni varrelta.
Jesaja 45 (Rk. 38) jae 2: Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon rautasalvat. 3. Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä Israelin Jumala….5. Minä olen Herra, eikä toista ole, paitsi minua ei ole yhtään Jumalaa. Minä vyötän sinut, vaikka sinä et minua tunne. 6. jotta tiedettäisiin auringon noususta sen laskemille asti, että paitsi minua ei ole yhtäkään: minä olen Herra, eikä toista ole.

Emme välttämättä tiedä missä kohtaa juuri nyt joku on, tai itse olemme. Emme olemmeko oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja onko meillä antaa evästä hänelle joka sitä kaikkein kipeimmin tarvitsee, mutta Jumala suokoon että kulkisimme johdatuksessa ja voisimme antaa sen lasillisen vettä johon janoinen matkaaja ilman ojentamaamme juomaa muuten nääntyisi. Monet lähtevät kaukomaille kutsunsa pakottamina, auttamaan kärsiviä joita Jumala rakastaa, toiset jäävät omille paikoilleen, mutta voivat silti saada toimia yhtä lailla raviten kanssamatkaaja, vaikka ei sitä itse tietäisikään, eikä saisi koskaan tietääkään tämän maanpäällisen vaelluksensa aikana. Ei ole väliksikään, riittää kun Jumala tietää, kyllä Hän vahvistaa jokaista, sitäkin joka ei mitään tunne olevansa tai tekevänsä. Rakkaus ja sydämen asenne ratkaisevat. Kiitos Jumalalle Hänen armostaan ja lahjoistaan joista riittää kaikille henkilöön katsomatta.

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesus Kristus ja Kaikkivaltias Jumala, Isä jota saamme kutsua omaksemme nyt ja aina.
Runsaasti asukoon maassamme rauha tulevanakin vuonna ja levätköön Jumalan siunaus runsaana kansamme yllä vuonna 2014.