En osaa pukea kunnolla sanoiksi sitä mitä tällä hetkellä koen sisälläni. Tulin muutama minuutti sitten seurakunnan tilaisuudesta. Tilaisuudessa piti laulaa Jippu ja puhua Jaakko Pirttiaho mutta paikkalle tulikin Jeesus, joka puhui minulle. Toki hän puhui muillekin, koska hän puhuu jokaiselle yhdessä ja erikseen. Hän puhui siihen kipuun ja häpeään, joka itse kunkin sydämessä ja sielussa on. Hän puhui niihin haavoihin, joita elämä on viiltänyt jokaiseen meistä. Hän puhui siihen syntiin, joka meissä on. Hän tuntee ne synnit, koska hän itse on ne kantanut kerran ja kärsinyt niistä tuomion, joka olisi kuulunut minulle ja sinulle.

Niin, mietin mitä tapahtui? Jippu oli sairastunut ja flunssa oli vienyt äänen lähes tyystin. Jaakko oli ajellut päivän tietokoneensa perässä pitkin Pohjanmaata. Itse puhujana tiedän mitä sellainen valmistautuminen tekee itsetunnolle ja varmuudelle seistä sanojen takana. Jippu lausui ja rukoili oman osansa pianistin kanssa. Jaakko puhui koko sydämestään ja jakoi elämäänsä kuten Jippukin. Kauniin laulun sijasta tuli valtava määrä koskettavia sanoja, jotka hitaasti sulivat läpi kovan ihmiskuoren ja upposivat ihmisten sydämiin.

Yhdessäkään konsertissa ei ole tuossa salissa mainittu Jeesusta niin monta kertaa kuin nyt. Kun Jippu ilmoitti alussa, ettei kykene laulamaan vaan aikoo rukoilla meidän kanssamme koko illan, niin jokin ihmeellinen liikahdus ja voima meni kehoni läpi ja tajusin, että Jeesus oli  tämän takana. Hän ei halunnut, että kuuntelisimme Jipun ihanaa laulua vaan että kuuntelisimme Häntä. Hän tiesi, että pidimme Jipusta ja moni oli siksi paikalla. Jeesus kuitenkin tiesi, että illan jälkeen pitäisimme hänestä vielä enemmän. Hän tiesi, että Jippu ei rikki mene vaikka ei pystyisikään laulamaan, mutta että ilman Jeesusta me jäisimme ilman rakkautta.

Itse sain polvistua illan lopuksi vapahtajani eteen ja kuulla ne tärkeät sanat. Sinun syntisi on annettu anteeksi! Kiitos Jeesus Jipusta ja Jaakosta.

Kuva: Pauliaukusti Haapanen

Istun takapihalla, verannalla teltassa. Elokuu on jo pimentänyt illat ja etäällä autot peittävät vielä ympäristön äänet alleen ja jossain haukkuu koira laskien kulkijoita. Mietin Äiti Teresaa. Hänen elämänsä oli enemmän työtä, hikeä ja kyyneleitä kuin uskon sankaruutta. Enimmäkseen Jumala oli vaiti ja siitä huolimatta hän jaksoi seurata kutsuaan. Hän epäili mutta ei epäröinyt. Siitä kai uskossa on kysymys. Omasta epäröinnistä huolimatta antautuu kutsulleen. Niin sen täytyy olla koska muuten kukaan ei koskaan lähtisi liikkeelle. Niin hullua on evankeliumi. Emme tee työtä pelastuaksemme vaan teemme työtä koska olemme pelastettuja. Siinä  on vissi ero.

Aikamoista on tämä elämä. New Wine tapahtumat jättävät joka kerta jonkinlaisen jäljen minuun. Rukouspalvelussa mukana olo osoitti, miten Jumala toimii, kun antaa omat kätensä ja ajatuksensa Hänen käyttöönsä. NW-päivät ovat osoittaneet konkreettisesti, että Kristinuskossa on kyse enemmän suhteesta ja Jumalan tahdon etsimisestä kuin laista ja parannuksen teosta päivästä päivään. Kun Vanha Testamentti puhuu parannuksesta, se viittaa palaamiseen Jumalan yhteyteen ja ennalle asettamiseen. Kansalle parannus merkitsi Jumalan eteen palaamista ja hänen tahtonsa etsimistä. Ei niinkään yksilön tekojen muuttumista vaikka palaaminen Jumalan yhteyteen muuttaa myös yksilön toimintaa. Parannuksen tehtyämme olemme siis palanneet Jumalan kasvojen alle elävään suhteeseen Jeesuksen kanssa.

Kristinusko ei siis ole uskonto vaan enemmän suhde ja elämäntapa. Kristinusko ei ole lakikokoelman läpikäymistä, vaan Jumalan tahdon etsimistä ja suhteen hoitamista. Kaikki lähtee siitä, että hyväksymme sen, että meidät on kertakaikkisesti sovitettu, jolloin olemme yhtä aikaa pyhiä ja syntisiä. Heikkoja ihmisiä, mutta elävä aito suhde elävään Jeesukseen tekee meistä pyhiä. Jeesus on kuin kallio, jonka onkaloon saamme painautua suojaan ja saamme elää elämäämme Kristuksessa. Kaiken toiminnan keskiössä on rukouselämä, jolla hoidamme suhdetta. Olemme Jumalan valtakunnan suurlähettiläitä ja ympärillämme oleva tila kuuluu Jumalalle.

Taakse jäänyt viikko osoitti, että Jumalan toiminta ei millään muotoa ole kiinni siitä mitä minusta itsestäni tuntuu tai kuinka osaan keskittyä. Rukouspalvelijana tunsin lähinnä kömpelyyttä ja heikkoutta ensikertalaisena. Siitä huolimatta ne asiat, jotka kerroin rukouksessa ihmisille, yleensä osuivat kohdalleen. Koin, että en itse saanut Jumalalta yhtään mitään ja siitä huolimatta edessäni oli lohdutettuja ja kosketettuja ihmisiä. Jumala antoi selvästi ymmärrystä kohdata ihmisiä. Oma nenäliinapakettini oli todella tarpeen.  Rukouspalvelijana toimiessa omat asiat tuntuivat aluksi jäävän hoitamatta mutta pian alkoi eteen tulla ihmisiä, joilla oli samanlaisia asioita jaettavana ja saimme yhdessä huokaista Jumalan puoleen ja lohduttaa toisiamme.

Loppupäätelmänä voisi sanoa että ehkä olen nyt himpunverran lähempänä Jeesusta kuin aikaisemmin. Tajuan ehkä paremmin sen mitä on olla Jeesuksessa ja seurata häntä. Se ei ole tunne tai mikään olo vaan sitä että etsin hänen tahtoaan ja suostun elämään sovitettuna. Suostun olemaan hänen omansa ja hän toimii sitten minun kauttani toisten ihmisten hyväksi. Eli kyse ei ole minusta vaan Jeesuksesta.

Näiden NW-päivien aikana on mieleeni noussut kysymys, vieläkö kutsumus on ihmisille tärkeää. Kutsumusta voisi lähestyä kahdelta kantilta. Vieläkö ihmiset etsivät kutsumustaan ja merkitystään elämälleen tässä ajassa. Ja mikä on merkittävää ja millä mittaamme sitä. Onko merkittävää se miltä itsestämme tuntuu vai onko mittari ulkopuolellamme. Elämmekö itseämme varten?

Samaa kysymystä voisi lähestyä Jumalan suunnalta. Vieläkö hän kutsuu ja etsii ihmistä. Löytääkö hän ihmisiä, jotka etsivät hänen valtakuntaansa ja kasvojaan. Onko ihmisiä jotka haluavat seurata Jeesusta. Kysymykset kietoutuvat yhteen ihmisissä ja seurakunnassa. Ja syntyy kysymys, onko jäljellä Jeesuksen seuraajia, jotka kyselevät omaa kutsuaan Jumalan valtakunnan lähettiläinä ja Jumalan lapsina. Onko vielä ihmisiä jotka asettavat Jumalan tahdon oman tahtonsa edelle. Jotka ymmärtävät että lopultakaan ei ole kyse minusta ja henkilökohtaisesta parannuksen teosta vaan siitä mitä Jumala tekee. Jeesus on sovittanut syntimme jotta voisimme olla yhteydessä Isään ja olla yhtä Hänen kanssaan Pyhässä Hengessä. Jeesus haluaa että toisimme muutkin tähän yhteyteen. Olisimme majakkana joka osoittaisi karikoita ja tien satamaan ja turvaan.

Voisimmeko kuulla kun Jumala kutsuu ja löytäisimmekö oman kutsumuksemme Hänen valtakunnassaan. Näitä tässä kyselen aamun opetuksen lomassa. Eilen illalla teltta oli täynnä l. 1500 ihmistä etsi Jumalan kasvoja ja halusi olla hänen hoitavassa läsnäolossaan. Rukouspalvelijana sain kokea miten Jumala kohtasi ihmisiä ja lohdutti heitä. Kyyneleet puhdistivat ja vapauttivat ihmisiä vanhoista kahleista. Moni sai uudistua ja eheytyä omassa uskossaan.

Itse jäin nöyränä ihmettelemään kuinka niin suuri Jumala voi käyttää näin pieniä ja elämän rikkomia ihmisiä.

Ihmismieli on jännä kapistus. Sen olen saanut huomata, kun olen viimeisen kuukauden viettänyt mummolan rantasaunalla ja touhunnut päivät kaiken näköisissä työhommissa kartanolla.  Rakennusten korjaukset, traktorihommat ja aitanrakennusprojekti ovat pitäneet huolen, että illalla mies on ollut aika valmis saunaan ja nukkumaan.  Aika-ajoin olen saanut puurtaa rauhassa ja yksin. Silloin on ollut hetkiä, jolloin on voinut huokaista Jumalan puoleen, mutta Jumalan sanan lukemiseen ei ole enää jäänyt voimia. Olen huomannut, että sen myötä on Jumalan läsnäolossa olemisesta on tullut vaikeampaa ja oma mieli on taas nostanut kapinaa ja napinaa pintaan.

Jaakobin kirje, jota olen työstänyt alkukesän mielessäni, puhuu uskosta, joka on kuollut ilman tekoja. Jaakob liimaa kuitenkin teot siihen millainen on tekojen tekijän sydämen tila. Tekijät ovat ihmisiä, jotka ovat kiinni Jumalan sanassa ja siinä mitä Kristus on tehnyt ensin. Jaakob ikään kuin katselee ihmisiä, jotka ovat Kristuksen omia ja tulossa Iankaikkisuuteen. Jaakob lähestyy uskoa ruohonjuuritasolla, sielä missä usko saa aikaan rakkautta ja rakkaus toimintaa. Tärkeää on toiminnan motiivi eli Kristus, joka saa juron suomalaisenkin rakastamaan ja auttamaan ihmisiä.

Se, että olen ollut tekevinäni kaikenlaista koko kesän, mutta ajatukseni ovat olleet omissa huolissani ja omassa navassani, niin touhuamiseni ei ole vienyt minua yhtään lähemmäksi Jeesusta. Jaakobin syy-seuraussuhteet ovatkin hyvin todellisia jokaisen ihmisen elämässä. Kiusaukset synnyttävät synnin ja synti, tullessaan täyteen mittaansa, tuo kuoleman. Kuolema on oman uskonelämän suistuminen kaaokseen ja lopulta pois Jumalan kasvojen edestä.

Oma kokemukseni kuluneena kesänä osoittaa selkeästi, että jos en ole ehtinyt lukemaan Raamattua, etäännyn Jeesuksesta. Se ei riistä minulta sovitusta, mutta se, että en vietä aikaa Jeesukseni kanssa karkottaa minut vähitellen pois.

Huomenna alkaa New Wine kesätapahtuma ja olen viime päivinä pohtinut edellisvuosien tapaan millaista vahvistusta ihmisenä kaipaan ja millaisten kysymysten kanssa lähden matkaan. Mutta luulen että Jumala tietää minua paremmin sen mitä tarvitsen. Siksi lähden tyhjän repun kanssa matkaan.

Istun rantakivellä ja katselen paljaita kinttujani. Polvet ja sääret ovat täynnä arpia ja naarmuja. Viiden vuosikymmenen aikana tulleet kolhut ovat tulleet leikeissä ja urheillessa. Monta kertaa on mies langennut millon kivikkoon metsässä ja milloin rullasuksilla asfalttiin. Jotenkin tuntuu siltä, että joka kesä arpikokoelma kasvaa. Lankeamisen summa on vakio. Arvet eivät varoita eivätkä estä kaatumasta uudestaan.

Aasinsilta, jota tässä rakentelen johtaa tietysti ihmisen maalliseen taivallukseen. Lankeemukset kun näyttävät kuuluvan myös siihen osaan elämää. Arvet sielussa ovat häpeää ja pettymystä itseensä. Kaipa me tarvitsemme elämässä näitä kompastuksia, jotta emme tulisi ylpeiksi. Tarvitsemme Kristusta joka päivä, koska häpeän arvet muistuttavat meitä omasta heikkoudestamme.

Jumalan suuri sovitustyö Golgatalla kannattelee meitä vaikka kompastelisimme jatkuvasti. Armo kun ei kulu eikä lopu. Siksi Jeesus kulkee Pyhässä Hengessä kanssamme koko elämämme ajan siihen saakka, kunnes saamme kohdata hänet kasvotusten.

Jatkan varpaitteni liottamista juhannuksen kunniaksi. Hyvää Juhannusta sinulle!