Vietin viikonlopun Kalajoen Kristillisellä opistolla miestenpäivillä. Itselläni ei ole muuta varsinaista yhteyttä Uusheräykseen ja Kalajoen opistoon kuin Hengen uudistus kirkossamme ryn kautta muodostuneet ystävyyssuhteet miestenpäivillä käyviin miehiin. Uusheräys on liikkeenä selvinnyt melko hyvin viime vuosikymmenten myllerryksistä. Yhtenä syynä on ollut liikkeen viisaus jättää naispappeus kysymys jäsenten itsensä omantunnon kysymykseksi ja uusiutuminen hengellisesti unohtamatta omia juuriaan. Voisi sanoa että liike on positiivisella tavalla raamattu-uskollinen ja miehet jämäkän änkyröitä pitämään puoliaan maailman tuulia vastaan. Olen kokenut nämä päivät turvallisen hoitaviksi. Ympärillä on kymmeniä kokeneita ja paljon elämää nähneitä kristittyjä miehiä. Jeesuksen veri tuo turvan ja pelastuksen ja muut asiat ovat kehällisiä ja tiukanpaikan tullen sivuseikkoja. Pyhä Henki on myös tunnistettu ja tunnustettu toimija yksilön elämässä. Ainoa asia jota jäin kaipaamaan oli selkeä esirukouspalvelu vaikka sielunhoitoon olikin mahdollisuus. Ohjelmaa oli niin paljon ettei aikaa oikein jäänyt keskusteluun. Onneksi sain mahdollisuuden jutella ja rukoilla omien asioiden ja seurakuntani puolesta tutun papin kanssa ennen nukkumaan menoa. Tattista vaan Timo!

Yksi asia kiinnitti huomioni päivien aikana. Jokaista tilaisuutta ja keskustelua sävytti jonkinlainen alakulo. Päivien teema oli ”Sanoista tekoihin” ja puhujat onnistuivat mielestäni hyvin tuomaan esiin sen millaista hedelmää kristityn elämä tulisi tuottaa. Kuitenkin miesväen ajatukset ja keskustelut pyörivät siinä miten ahtaalle Kristinusko on ajassamme ajettu. Miten uskosta ei saa puhua ja varsinkin kuinka koululaitoksessa uskontoa ei saa enää opettaa. Mutta onko ajassamme jotain poikkeuksellista? Onko usko niin ahtaalla että on syytä uhriutua ja ottaa  jo marttyyrinviitta harteille?

Kristinuskon alaspainaminen alkoi oikeastaan jo Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Ristiinnaulitseminen oli kaikista tuomioista häpeällisin ja kristittyjä surmattiin myöhemminkin vainoissa yhdessä rikollisten kanssa. Tämä siksi että kristityihin pyrittiin yhdistämään pahuus. Kristityt ovat pahoja koska eivä mukaudu muun yhteiskunnan eetokseen ja tapoihin. Kannattaa lukea Keisari Hadrianuksen toiminnasta Kristittyjä kohtaan. Hänen aikanaan kirjoitettiin ensimmäinen apollogia, puolustuspuhe keisaria varten pyhä Justinuksen toimesta. Eikä tämä oma aikamme poikkea mitenkään noista ajoista. Koskaan ei Kristittyjä ole surmattu uskon takia niin paljon kuin nyt.

Jos Kristityt olisivat tuolloin alistuneet yleisen mielipiteen ja kuoleman uhan edessä olisi maailman historia kirjoitettava uudestaan. Mutta ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen identiteetti oli kirkas ja selkeä. Se on sama mistä Mika Poutala puhui miestenpäivillä l. Kristitty on Jumalan lapsi ja koko elämä ponnistaa tuosta identiteetistä. Turvamme on Jumalan sana josta opetti Veli-Pekka Joki-Erkkilä. Se on voimallista ja elämää muuttavaa Jumalan sanaa. Ja Jumalan sana itää ja kasvaa ihmisessä hedelmiksi, jotka ovat Jumalalle mieleistä elämää ja toimintaa, kuten Timo Pöyhönen meitä  miehiä opetti.

Kun Hadrianus asetti kaksi uunia Roomaan, kummankin uunin viereen laitettiin kyltti, jossa luki keisarillinen määräys: ”Galilealaiset, jotka palvotte ristiinnaulittua, pelastakaa itsenne kidutuksista ja säästäkää meidät vaivalta. Heittäytykää uuniin.” Useat kristityt todella heittäytyivät uuniin ja antoivat itsensä Jumalalle. He halusivat osoittaa että mieluummin kuolevat kuin antavat periksi.

Mitä siis meillä on menetettävää? Sen sijaan että masentuisimme ja surkuttelemme tilanneta, eikö meidän tulisi julistaa rohkeasti evankeliumia ja ottaa siunaus suuhumme. Näyttää maailmalle millainen Jumalamme on. Julistaa että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Tämä maa ei ole meidän maamme vaan tämä on Jumalan maa ja me vain vieraana täällä.

Vastasi pieni poika isänsä kysymykseen, miksi poika ei haluaisi lähteä kirkkoon. Pienen pojan aito ja rehellinen vastaus laittaa ajattelemaan. Otsikko tuntuu aluksi  jopa loukkaavalta ja pohdin voinko laittaa ajatusta koko tekstiin. Herjaako ajatus jopa itse Jumalaa?

Ketä varten Jumalanpalvelukset ovat ja saako tätä vuosisataista jopa vuosituhantista perinnettä arvioida ja arvostella?

Hätkähdin pari päivää sitten, kun satuin katsomaan telkkarista kahden eläkeikäisen keskustelua siitä mitä musiikkia he kuuntelisivat lenkillä. He päätyivät erääseen 70-luvun tunnettuun rockbiisiin, jota he sitten hoilasivat yhdessä kadoten samalla mutkan taakse.  On vaikea kuvitella tämä nuo kaksi pirteätä eläkeläistä  samaistuisivat virsiin ja kirkkomusiikin helmiin. Toki pieni prosentti kokee kirkkomusiikin ja klassisen musiikin omakseen mutta väitän, että yksi merkittävä  tekijä väkikatoon on se, että rippikoulun jälkeen pitäisi omaksua ja tottua musiikkiin, jota ei jaksa kuunnella saatika sitten laulaa mukana. Surkuhupaisinta kaikessa on, että  hyvin koulutetut kanttorimme saavat virsikirjan lisävihon uudetkin laulun kuulostamaan sata vuotta vanhoilta.

Nykymuotoinen messu ei mielestäni puhuttele eikä palvele lapsia ja lapsiperheitä, ei työikäisiä ja kohta ei myöskään eläkeläisiä. Ainoastaan se palvelee ihmisiä, jotka ovat kasvaneet sisään messun kaavaan ja liturgiaan. Messussa me tuijotamme edessä istuvaa niskaan, olemme hartaita ja juttelemme asiamme Jumalalle, mikä  on hyvä, mutta usein miten poistumme sieltä vaihtamatta kovinkaan montaa sanaa toisen ihmisen kanssa. Seurakunnat ovat sidottuja sääntöihin ja säädöksiin jotka koskevat Jumalanpalvelusta. Pienillä seurakunnilla ei ole  mahdollisuutta järjestää vaihtoehtosia messuja tai kehittää messukulttuuria kuin tiettyyn rajaan saakka. Myös kanttorit ja heidän koulutuksensa vaikuttavat asiaan. Kanttorin herätysliike voi asettaa oman haasteensa tähän. Mikäli hän ei suvaitse ns. rytmimusiikkia ja sähköisiä soittimia ollaan melkoisessa suossa.

Koska luterilainen kirkko herää tämän yksinkertaisen totuuden edessä aidosti kysymään itseltään mikä on seurakunta ja mitä Messu merkitsee sille? Miksi lapsi sanoo, että kirkossa on tylsää. Totuus kun on, että sielä missä viihtyy lapsi, viihtyy myös aikuinen. Mikä Kristillisessä uskossa on oikeasti tärkeää, muotoseikat vai se,että ihmiset yhdessä voisivat luontevasti iloita evankeliumista?

Tavallisesti otsikkoa jatketaan kysymyksellä, oletko valmis? Tällä kysymyksellä viitataan Jeesuksen toiseen tulemiseen ja nykyisen maailman järjestyksen loppumista. Jeesus kehoitti  meitä kyllä tarkkailemaan ajan merkkejä, mutta samalla antoi ymmärtää, ettei meidän tehtävämme ole keskittyä lopunajan odottamiseen vaan aivan toisenlaiseen toimintaan. Luther, joka todennäköisesti odotti ajan loppumista omana aikanaan, heitti ilmaan ajatuksen omenapuun istuttamisesta, vaikka tietäsikin, että maailma loppuu huomenna.

Minä ajattelen, että Jeesus haluaa tulla sinun elämääsi. Hän kolkuttaa ovellasi ja tahtoo tulla aterioitsemaan kanssasi. Siis ihan elävä Jeesus omassa persoonassaan. Ei mikään joulupukki tai keijukainen. Tämän mahdollistaa Jumalan Pyhä Henki.

Paavali kohtasi elävän Jeesuksen Damaskoksen tiellä. Mietitäänpä tätä hetki, Saulus, jota kutsumme Paavaliksi, oli sillä hetkellä menossa tuhoamaan Jeesuksen seuraajia. Vihainen, omaa uskoaan puolustava fariseus joka uskoi aidosti siihen mitä teki. Hän muuttuu yhdessä hetkessä, kun hän kohtaa elävän Jeesuksen. Mikään idea tai filosofia ei voi muuttaa ihmistä noin radikaalisti. Vain se, että mies, joka tuntee kirjoitukset, tapaakin kuolleista nousseen Messiaan elävänä ja tajuaa, että kirjoitukset ovatkin tulleet täytetyksi. Lain aika on ohi! Alkaa lopun ja seurakunnan aika. Tämän kaiken oppinut Saulus ymmärtää. Olen itse aika jäykkäniskainen ja siksi tämä puhuttelee minua.

Me suomalaiset olemme kummaa porukkaa. Toisaalta olemme itsepäisiä ja periksiantamattomia ja toisaalta taas olemme kuin lammaslauma, joka kulkee johtajansa perässä mihin vain. Nyt laumaltamme puuttuu selvästi johtaja. Aikanaan kunnioitimme Jumalaa ja johtajiamme, jotka jakoivat uskomme. Pystyimme sopimaan keskinäiset riitamme ulkoisen uhan hetkellä kun oli pakko. Mutta nyt, kun Suomi ei tiedä mihin uskoo, niin meidän mieliämme hallitseekin jokin, jota luulemme yleiseksi mielipiteeksi. Olemme aina luottaneet julkiseensanaan. Kuuntelemaan ns. järjen ääntä. Ja monissa asioissa se onkin luotettava, mutta ongelma on siinä että julkinen sana ei enää luota Jumalaan. Se ei voi tehdä sitä, koska yhteiskuntamme on sekularisoitunut ja muuttunut avoimemmaksi. Tämä luo meille harhan siitä, että Suomi ei enää usko Jumalaan. Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että hädän hetkellä suurin osa suomalaisista rukoilee. Miksi? Koska Jeesus elää ja vaikuttaa. Hän kolkuttaa ovella.

Jeesus elää ja kolkuttaa. Jumalan siunaus on sielä, missä on siunaukseen kärkkäitä suita. Rukoukseen taipuvia niskoja ja käsiä tavoittamaan Jumalan valtakunnan lahjoja tekemään rakkauden tekoja.

Jeesus opetti, että  Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Se tarkoittaa sitä että hän on sielä missä on häneen uskovia ihmisiä. Me olemme Jumalan valtakunnan suurlähettiläitä  ja me valtaamme pinta-alaa Jumalalle takaisin! Jeesus tulee sinne minne me ikinä menemme!

 Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: »Missä sinä olet?» Mies vastasi: »Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.»

Heikki aloitti hyvän keskustelun. Miehet missä olette? Miksi te ette kuule hyvän paimenen ääntä? Onko näin, kuten oli Jeesuksen eläessäkin, että naiset ymmärtävät Jeesusta paremmin kuin opetuslapset, jotka viimeiseen asti yrittivät estää Jeesusta menemästä ylös Jerusalemiin? Missä on  miesten herkkyys kuulla Jumalan ääntä? olemmeko yhä alasti ja yllätettyjä?

Hävettääkö meitä tunnustautua Jeesuksen omaksi ja seuraajaksi. Onko väärin olla herkkä ja nostaa katse arjesta ja kiireestä iankaikkisuus asioihin, itkeä ja huutaa Jumalalta apua kun elämä  satuttaa. Itkeä kun työkiire uuvuttaa tai kun läheinen kuolee? Pelkäämmekö Jumalan tuomiota vai  sitä,  että  joku sittenkin on meidän yläpuolellamme ja  kaipaamme Hänen  lohdutusta. Annammeko muiden viedä meiltä ainoa lohdutus, joka meillä on kun emme pärjää maailmalle ja elämä murjoo?

Room.8:31 Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?

Miksi me miehet pakenemme metsäkirkkoihimme kun meidän puolella on maailmankaikkeuden herra, Jeesus? Miten kannamme oman vastuumme Jumalan valtakunnan työssä?

Kulunut kuukausi on  ollut täynnä haasteita ja vastuksia. Yöunet ovat jääneet lyhyiksi ja mieli on ollut matalalla. Hengellinen elämä on ollut kaksijakoista. Toisaalta on huutanut apua ylöspäin ja välillä  taas on tuntunut, että viimeinenkin uskonpisara valunut jonnekkin tienvarren loskaan. Elämä ei säästä ketään eikä käytä silkkihansikkaita. Siksi tuntuukin ihmeelliseltä, että Jumala haluaa käyttää heikkoja ja köyhiä ilmentääkseen Jumalan valtakunnan todellisuutta.

Tänään sain olla mukana keskustelusaarnassa omassa kirkossamme. Pohdimme Mirva-papin kanssa Johannes Kastajan elämää ja Jeesusta, jonka luokse Johannes lähettää opetuslapsiaan varmistamaan sitä onko Jeesus todellakin se, jota on odotettu. Jeesus vastaa Johannekselle Raamatun sanalla. Hän ei lähde vakuuttelemaan omaa erinomaisuuttaan vaan liittää oman toimintansa profeettojen ennustuksiin tulevasta Messiaasta. Itse asiassa Jeesus lähettää Sanan, itsensä, Johanneksen luo. Evankelista Johannes kuvaa tätä ehkä parhaiten oman evankeliumikirjansa alussa. Jeesus tietää, että Johannes Kastaja ymmärtää viestin ja saa rauhan. Ääni erämaasta voi rauhassa vaieta. Kuningas on sittenkin tullut.

Emme tiedä oliko Johannes epäuskoinen lähettäessään omia opetuslapsiaan kyselemään asiaa. Emme tiedä oliko hänellä ollut erilaisia odotuksia Jeesuksen suhteen, mutta tiedämme, että hän oli uskollinen kutsulleen loppuun saakka.  Herodes, joka surmautti Johanneksen sai aikanaan eteensä ruoskitun Jeesuksen. Hän oli puetuttanut Jeesuksen hienoihin asuihin ja odotti häneltä  ihmeitä. Antamaan merkkejä omasta Jumaluudestaan. Mutta Jeesus on vaiti. Hän ei ollut kenenkään käskettävissä. Jeesus ei kertakaikkiaan vastaa kenenkään meidän odotuksiin, vaan hän on kaiken sellaisen yläpuolella. Hän tietää mitä ihminen kulloinkin tarvitsee ja lähettää sanansa paikalle.

Me kaipailemme aika-ajoin kunnon parannussaarnaa ja -saarnaajaa. Ajattelemme, että kunno ravistelu saisi aikaan herätyksen ja muutoksen tämän paatuneen sukupolven ihmisissä. Mutta niin kuin Jeesuksenkin aikana, myös  me nykyihmiset katsomme ohi Kristuksen, emme näe sitä rakennuskiveä maassa, jota oma rakennelmamme tarvitsee. Osa loukkaa itsensä tuohon halpaan kulmakiveen. Johanneksen luo menivät ne ihmiset jotka ymmärsivät olevansa köyhiä ja rikkinäisiä. He suostuivat kuulemaan parannussaarnaa, he suostuivat mielenmuutokseen. Jeesus tulee ja kolkuttaa ovellemme ja odottaa että ottaisimme vastaan sovinnon jota hän tarjoaa. Hän näkee kyvyttömyytemme omaan parannuksen tekoon. Hänen rakkautensa opettaa meille kuinka kauas olemme Jumalastamme etääntyneet. Vain hän saa meidät kääntymään Luojamme puoleen

Johannes puhui aikansa ihmisten kieltä ja raivasi tietä Kuninkaalle. Hän oli kirjoitusten Elia. Johannes kuoli tietäen että tästä eteenpäin Jumala ottaa vastuun ihmisestä ja sovituksesta.

Tarvitsemmeko siis Johanneksen ehdotonta parannuksen saarnaa. Kestäisimmekö sen? Johanneksen kaste oli köyhälle, oikeutta vaille jääneelle kuitenkin mahdollisuus päästä Jumalan yhteyteen ja Jeesus on sinetti pelastukselle. Siksi Jeesus sanoo  »Totisesti: yksikään naisesta syntynyt ei ole ollut Johannes Kastajaa suurempi, mutta kaikkein vähäisin, joka on taivasten valtakunnassa, on suurempi kuin hän. Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.  Kaikki profeetat ja laki ovat Johannekseen asti olleet ennustusta, ja uskokaa tai älkää, juuri hän on Elia, jonka oli määrä tulla.

Uutta Eliaa emme siis tarvitse vaan apostoleita ja evankelistoja jotka  huokuvat Jeesuksen rakkautta ja tekevät rakkauden tekoja. Herättävät tämän kuolleen maan näkemään mitä rakkaus saa aikaan.

Tämä aika tarvitsee ihmisiä jotka kuulevat Paimenensa äänen ja seuraavat häntä. Tämä aika tarvitsee Jumalan hulluja jotka elävät Pyhän Hengen täyteydestä ja eivätkä kätke aaretta joka on heille uskottu. Me olemme nyt vuorossa kantamassa Johanneksen perintöä ja raivaamassa tietä sydänten kuninkaalle.

Teräskin väsyy kun sitä aikansa vääntää ja rasittaa. Miten on sitten ihmisen laita, jonka Raamattu kuvaa savenvalajan tuotokseksi.

Kuinka usein kovetamme itsemme ja sanomme ”kyllä minä pärjään” Yritämme suorittaa työmme toisten ihmisten takia paremmin kuin jaksaisimmekaan. Entä sitten ihmiset jotka ajattelevat. ”Minä olen hyvä ihminen. Minä kelpaan kyllä Jumalalle koska en ole koskaan tehnyt mitään pahaa”. Mitä tapahtuu kun tällainen ihminen uupuu ja hänellä ei ole ketää kenen puoleen kääntyä. Hyvät teot eivät nostakkaan häntä pois uupumuksen pohjalta eivätkä ihmiset huomaa miten tuo hyvä ihminen hiljaa hiipuu.

Jo alusta asti kaikki on perustettu sille, että vain Jumala yksin on hyvä. Hän on se joka haluaa kantaa ihmistä. Jeesus on terapeuttimme, koska hän tuntee ihmisen ja on käynyt alempana kuin kukaan meistä. Hän tarjoaa meille rauhaansa ilman yhtään hyvää tekoa tai suoritusta.

Jeesus asetti meille esikuvaksi lapset. Raamatun kohdassa, jossa opetuslapset aluksi torjuvat tulijat ja toruvat äitejä on lohdullinen sanoma. Alkukielestä käy ilmi, että lapset ovat sylivauvoja. Ei siis ihme, että opetuslapset ovat torjuvia. Mitä vauvat hyötyvät Jeesuksen opetuksista. Jeesus kuitenkin nostaa sylilapsen esikuvaksemme.

Saamme olla Jeesuksen kannettavana luottavaisena kuin sylilapsi