.

Itsenäisyyspäivä kotisohvalla on meikäläisen mieleen. Kotisohva on mun oikeuteni ja nautintoni. Valtosen Olli kyseli facebook päivityksessään onko anteeksiannolle vaihtoehtoa. Eipä taida olla.

Suomi on taiteillut ja taistellut idän ja lännen rajalla koko olemassaolon ajan. Ennen kansallisaatteen nousuakin tämä heimo on opetellut elämään pohjoisissa metsissä jatkuvan paineen alla, Savo asutettiin puskuriksi idän uhkaa vasten. Idästä on tullut niin viholliset kuin kauppiaat. Sotien haavat ovat iskeneet suonta mutta Suomi on kääntänyt aina tappion voitoksi. Suomalainen kun ei anna koskaan periksi. Ja suomi on omilta pitkospuiltaan astellut tiedonvaltateille maailman kärkimaiksi. Suomessa on sanonta, että tehdään töitä vihan vimmalla. Liekö se syynä, että anteeksiantamisen teema on meille niin vaikea asia.Kun ei ole mahdollisuutta kostoon on tuo tunne kompensoitava jotenkin. Silloin on osoittauduttava jotenkin paremmaksi kuin vihan kohde. Hammasta purren mennään eteenpäin ja unohdetaan omat tunteet ajattelematta sitä, että joskus on takaisin maksun aika ja tukahdutetut asiat pupahtavat pintaan tavalla tai toisella. Elämää alkavat ohjailla voimat joita ei kyetä hallitsemaan. Kansallisella tasolla se merkitsee poliitisia liikeitä joiden kautta pettymykset kanavoituvat päätöksinä ja kansallisna valintoina ja yksilötasolla pahoinvointi kohdistuu läheisiin ja ihmiseen itseensä.

 Koettu vääryys ja tappio johtaa häpeään joka kanavoituu katkeruutena ja vihana tai sitten se lyö yksilön alas ja elämän pois raiteilta. Oikeusjärjestelmämme perustuu tietyssä mielessä kostoon, koska luonnollinen  ihminen itse ei kykene saatuaan anteeksi kokemaan anteeksisaamisen eheyttävää vaikutusta.Rikollinen jatkaa rikoksiaan. Emme myöskään ole kyenneet kitkemään pahuutta pois vaan tarvitsemme pelotteen ja mahdollisuuden eristää pahuus pois keskuudestamme  siinä kuitenkaan onnistumatta. Samoin on myös anteeksiantajan kohdalla, ellei hän ymmärrä mitä on todellinen anteeksiantaminen, hän ei koskaan pysty irottautumaan siitä häpeästä minkä on kokenut ja se sitoo häntä koko loppuelämänsä. Todellinen vapaus jää puuttumaan elämästä.

Istuessani kotisohvalla riemuitsen vapaudesta vain olla ja istua tässä. Elän vapaassa maassa, minulla on oikeus ja vapaus olla vapaasti sitä mitä olen. Armahdettu ja vapautettu. Olen antanut anteeksi vaikka joudun läpi elämäni etsimään eheyttä elämääni. Kokemani vääryydet eivät kuitenkaan sido minua enää ja olen vapaa nuorempana vannomistani valoista. Pyhä Henki on puolustajani!

Olen siis vapaa mies vapaassa maassa koska Kristus on minut vapauttanut ja sohvani on linnani!

.

Yksittäisen kristityn elämässä on vain yksi asia, joka lopultakin merkitsee jotain. Se on armo.

Ihminen, joka tajuaa, että hän ei ole kykene löytämään elämästään sellaista onnea ja tyydytystä, joka  peittäisi ja piilottaisi sen tosiasian, että kerran tämä kaikki loppuu ja kuolema odottaa, tällainen ihminen kurottautuu kohti armoa ja tulee uskoon. Hän hakee turvaa Jumalalta ja saa sen.
Jotkut ovat saaneet armon elää Jeesuksen kanssa koko ikänsä. Joillekin Jumalan kutsu on tullut vasta myöhemmin. Kutsu ei kuitenkaan synny tyhjiöstä vaan siitä että joku julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Joku joka on astunut pois omalta mukavuusvyöhykkeeltään, vastannut Jeesuksen lähetyskäskyyn ja ollut kuuliainen. Joku jolla on ollut Pyhän Hengen tulta sydämessään ja hänen kauttaa Jumalan kutsu tavoittaa haavoilla olevan ihmisen.

Uskoontulo on joskus kipeä prosessi, joka päättyy  helpotukseen ja armon tuntemiseen. Uskoontulo vaatii lopultakin
vain sen, että ottaa lahjana vastaa uskon. Sana vaikuttaa ja sanomme ääneen,
että minä uskon ja pyydämme, auta minua Jumala.
Uskon keskipiste ja alkaja on Jeesus, Jumalan poika. Hän on se mihin me uskomme.
On surullista, että evankeliointi ja uskoontuleminen on joutunut paitsioon kirkon opetuksessa, aivan kuin se ei kuuluisi siihen paljon
puhuttuun kansankirkkoon. Ainakin minusta tuntuu siltä. Tunnustavia uskovia katsotaan
vinoon ja pidetään ahdasmielisinä farisealaisina. On trendikkäämpää olla vain vähän
Jumalan suuntaan kallellaan ja pitää visusti suu kiinni omista uskon asioista.
Unohdetaan että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Armon kokeminen täyttää sydämen
ilolla ja Pyhä Henki laittaa puhumaan.
Olen huomannut että moni opettaja ja evankelista joiden opetus koskettaa
ihmisiä ovat itse olleet ihmisinä vähäisiä ja heikkoja astioita. Heillä ei ole
ollut esittää mitään omia meriittejä ihmisille. Tyhjä astia on helpompi täyttää
Pyhällä Hengellä kuin astia joka on täynnä omia agendoja. Heidän suunsa
täytyvät Jumalalle mieleisistä sanoista, jotka koskettavat tavallista
kadunmiestä ja naista.
Uskoon kuuluu ajatus, että meidän tulisi tuntea Jumala johon uskomme. Se, että
Jumala on salattu tai häntä ei näe, ei tarkoita sitä etteikö Jumalaa voisi
oppia tuntemaan. Mutta jos meillä on kiire omaan elämäämme takaisin ja
Seurakunta on vain yksi harrastepiireistä omantuntomme rauhoittamiseksi jää
Jumalan todellisuus arvoitukseksi.
Jumalan tunteminen lähtee Raamatun lukemisesta ja siitä että annamme hänen olla mukana
kaikessa mitä ikinä teemme. Ilossa ja surussa, suunnitelmia ja päätöksiä
tehdessämme, aina ja joka tilanteessa. Tämä tuo rukouksen tavaksi hoitaa
asioita. Se murtaa Jumalan valtakunnan rajan ja päästää sen vaikuttamaan
elämäämme. Elämän tiimellyksessä Jumala tulee tutuksi.
Kun selvitämme kuka Jumala on, hän jo tietää mitä me tarvitsemme.
Rukouselämämme rikastuu ja syvenee kun elämme Jumalan läsnäolossa.

Kun vaikkapa rukoilemme paranemista toisen puolesta ja jäämme odottamaan Jumalan vastausta, luotamme
samalla, että Jumala on jo tehnyt sen mikä on meille hyväksi. Elämämme ei ole
kuitenkaan ennalta määrätty vaan Jumala on kaiken ennalta nähnyt ja on meidän
asiamme otammeko vastaan sen mitä Jumalalla on meille antaa. Joskus käy niin
että Jumala haluaa meidän sinnikkäästi rukoilevan lisää ja joskus taas vastaus
tulee heti. Kipeimmältä se tuntuu silloin, kun rukoilemaamme paranemista ei
tule ja joudumme jopa hyvästelemään läheisiämme Taivasmatkalle. Varsinkin
lapsen jättäminen Jumalan käsiin tuntuu vaikealta ja raskaalta. Vain Jumalan
rakkaus voi silloin lohduttaa jos muut eivät sitä osaa tehdä. Jumalan rakkaus
näkyy jälleen näkemisen toivossa.

Me matkaamme ajassa joka on erillään Jumalan todellisuudesta ja olemme tämän
kirotun maan vieraina, vieraan maan kansalaisina. Oikea kotimme on Jumalan
luona.
Kun yksittäinen uskova painii uskonsa kanssa, on taustalla ihmisiä, joille
Jumala on antanut omat tehtävänsä. Jumala kutsuu uskovia opettajiksi,
evankelistoiksi ja paimeniksi. Mutta jokaisen uskovan Jumala varustaa
taisteluvarustuksella ja antaa aseet hengelliseen sodankäyntiin pahaa vastaan
ja hyvän puolesta.
Vastustajat eivät ole toisia ihmisiä, vaan he ovat se rakkauden kohde joiden
puolesta taistelemme. Joskus kovin ottelu käydään kuitenkin omassa
sisimmässämme, jotta oppisimme rakastamaan. Vasta tuon ottelun jälkeen silmämme
avautuvat näkemään, että ainoa tapa taistella, on rakastaa.

Kesänkähmässä, en muista millloin, olin menossa lenkille Vuokatin vaaroille kun radiosta tuli uusintana Jari Sarasvuon radio-ohjelma joka käsitteli ihmissuhteita ja rakkautta. Miehen tapa käsitellä aihetta koukutti ja oli pakko virittää puhelimesta radio päälle ja unohtaa Raamattutunti, jota olin aikeissa kuunnella. Minua puhutteli miehen yltiöpäinen rehellisyys. Minua samalla kiehtoi ja ärsytti hänen tapansa käyttää hengellistä termistöä koska kuvamme uskosta ja ilmeisesti myös uskon kohteesta erosivat radikaalisti.

Radio-ohjelman jälkeen jäin miettimään Sarasvuon ajatuksia, koska ajattelin lähes samalla tavalla kaikesta mitä hän puhui ihmisestä.  Sarasvuo uskoo ihmiseen ja rakkauteen. Hän ei puhu humanismista eikä itserakkaudesta vaan aidosta rakkaudesta toista ihmistä kohtaan ja hän asettaa toisen ihmisen tarpeet oman edun edelle. Minua on puhuteli myös se että hän ei tyrmää tai halveksi Jumalaa tai häneen uskovia vaan antaa tilaa hengittää ja pohtia asioita kuulijan omista lähtökohdista.

Jari Sarasvuosta tulisi loistava paimen  mihin tahansa seurakuntaan, voisi kuvitella että tunnustutuminen johonkin kirkkokuntaan uskovana tekisi hänestä yhtäkkiä uskovien silmissä hyväksyttävämmän ja ärsytys hänen persoonastaan katoaisi, ainakin osaksi, täysin tuskin koskaan, koska kaverissa on särmää! Mutta tässä onkin se Jumalan heittämä haaste, voinko rakastaa lähimmäistä nimeltä Jari Sarasvuo, joka on rehellisesti sitä mitä on? Minulle usko on Pyhän Hengen antama lahja ja itse en ole sitä itselleni järjestellyt. Pitäsikö minun siis vaatia Jari Sarasvuota muuttamaan itsensä samanlaiseksi kuin minä. Taidan jättää homman väliin ja Jumalan huoleksi. Sillä välin voin kuunnella edelleen hänen osuvia juttujaan  ihmisistä ja ihmisyydestä sekä rukoilla hänen puolestaan sillä hän minun asemassani tekisi saman koska myös hän tahtoisi hyvää minulle. Sarasvuo on yksinkertaisesti hyvä jätkä.

Vietin lauantaipäivän Nivalassa New Wine verkoston ja Nivalan Vapaakirkon järjestämässä parantavaa rukousta käsittelevässä koulutuksessa. Luterilaisena on aina mielenkiintoista vaihtaa omasta toimintakulttuurista toiseen. Ennen kuin koulutuspäivä pääsi edes alkuun, paikalla oleva väki oli jo rukoilemassa sairaan ystävän puolesta. Mietin, että mitä ihmeen koulutusta tämä väki tarvitsi.

Yksi New Winen yksi tavoite on antaa varustavaa koulutusta kristityille. Meillä Suomessa on runsaasti erilaisia keskusjärjestöjä ja sateenvarjo-organisaatioita erillaisille seurakunnissa toimiville ihmisille  ja yhdistyksille. Kaikelle toiminnalle on paikkansa, mutta NW on vakuuttanut minut sillä, että se haluaa varustaa ja lähettää ihmiset omille paikkakunnilleen  viemään  Jumalan valtakunnan läsnäoloa ihmisten arkeen, sillä juuri sitä Jeesus julisti.

Kun aamulla lähdin ajelemaan Nivalaa kohti, mietin koko matkan, mitä halusin saada päivän koulutukselta. Jollain tasolla halusin Jumalalta vastauksia, mutta Jumala sanoi, että eihän sinulla ole kysymyksiäkään ja kun viestittelin Hilvon Heikin kanssa asiasta hän vahvisti ajatuksen, sillä Heikki kysäisi minulta, että entäpäs jos Jumala antaakin sinulle kysymyksiä johon on löydettävä vastaukset.

Niinpä kun koulutus alkoi, ensin ylistyksellä ja sitten pareittain rukouksella, niin sain pyytää kaverin kanssa Jumalalta oikeita kysymyksiä esitettäväksi. Päivän mittaan tapahtui paljon hienoja asioita joista voisi kirjoittaa oman blogin, mutta yksi asia pitää nostaa tässä kohta esiin. Se miten me asetumme toisen ihmisen kanssa rukoilemaan asioita Jumalalta. Rukouspalvelija on anojan ja Jumalan välissä välittämässä Pyhän Hengen avulla Jumalan voimaa ja tahtoa. Ei siis rinnalla!

Siinä siis olin pyytämässä kysymyksiä. Oli merkillistä huomata miten aivan tuntematon ihminen voi muotoilla ja viedä asian Jumalalle niin että itsekin tajuaa että tulen samaan pyytämäni asiat, jopa niin, että uskalsin asettaa rajaksi 15 minuuttia, jonka sisällä kysymykset olisivat selvillä. Varmuus siihen että Jumala toimii, vahvistui  kun uusi ystäväni pyysi rukousta asiasta, joka oli itsellenikin tärkeä. Jumala antoi minulle sanat suuhun joilla samalla rukoilin mutta samalla tajusin Jumalan varustavan ystävääni kauttani. En ole koskaan ollut kovin varma rukoustilanteissa ja sanani hapuilevat helposti mutta nyt sain itse kuunnella ikäänkuin sivusta mitä rukoilin. Rukous johdatti meidät sitten päivän varsinaiseen aiheeseen eli parantavaa rukoukseen johon kuuluu lähes elimellisesti myös Jumalan äänen kuuleminen.

Kun Sarennon Markku oli ollut 15 minuuttia äänessä minulla oli paperilla kolme selkeää kysymystä ja ne kaikki liittyivät samaan asiaan eli mitä on tehtävä että Jumalan valtakunta laajenisi.

1. Haluatko sinä lähteä?

2. Haluatko sinä kuunnella?

3. Haluatko sinä tehdä?

Kysymykset eivät olleet minulle vaan meille kaikille. Meidän aikanamme asioiden tärkeysjärjestys on heittänyt häränpyllyä ja Jumalasta on tullut  harrastus muiden joukossa. Suomalainen kulttuuri on työkeskeistä ja sen sijaan että työ olisi yksi muoto palvella Jumalaa, siitä on tullut elämän tärkein sisältö ja epäjumala. Jopa niin että osa ihmisitä putoaa ulos yhteiskunnasta ja muuttuvat ihmisten silmissä arvottomiksi koska he eivät hyödytä yhteiskuntaa. Näin hengellisyyskin on muuttunut uskonnollisuudeksi, joka palvelee yhteiskunnan tarpeita. Emme ole enää kuuliaisia Jumalalle ja kuuntele hänen tahtoaan. Luterilaisuus onkin asettunut tukemaan niin voimakkaasti yhteiskunnan vaatimuksia, että hintana on ollut seurakunnan sisäisen yhteyden ja kiinteyden katoaminen. Sellainen yhteisöllisyys, joka ammentaa voimansa Pyhästä Hengestä on hukassa. Seurakunta on menettänyt missionsa. Lähettäjän antama tehtävä on hukassa ja samalla se mitä ymmärrämme uskolla on kaventunut pelkäksi armon vilaukseksi kun tarjolla olisi Jumalan valtakunnan perillisyys ja kaikki se mitä rukouksessa Jumalalta pyydämme eli tapahtukoon sinun tahtosi, sillä tavoin kuin se Taivaassa tapahtuu. Mieti hetki mitä on olla taivaassa.

Jumalan tahto on hyvä, koska hän rakastaa ihmistä.

Palataanpa takaisin noihin kysymyksiin. Vaikka koulutuksen aihe oli parantava rukous niin kaikki liittyy aina lähetyskäskyyn. Kaikessa on takana ajatus, että Jumala tahtoo pelastaa ja ottaa meidät jo tässä ajassa hoiviinsa. Keskeinen ajatus on lähteä opetuslasten tavoin liikkeelle, seuraamaan Jeesuksen antamaa mallia.

Jotta voisimme lähteä liikkeelle, meidän on uskallettava kuulla se, mitä Jumala meille sanoo Pyhän Hengen kautta. On viivyttävä Jumalan läsnäolossa ja kuunneltava. Olemme tässä myös riippuvaisia toisista kristityistä. Jumala puhuu myös heidän kauttaan. Sana puhuu meille Jumalan tahdosta.

Jotta Jumalanvaltakunta leviäsi meidän pitää olla valmiita tekemään Jumalan tahdon mukaisia asioita. Meidän on mentävä ulos maailmaan. Tämän ajan ihmisen kysymys on kristityille; -Toimiiko Jumala yhä?  Meidän tehtävämme on lähteä, kuunnella ja toimia niin, että Jumalan valtakunnan hehku näkyisi ja kuuluisi kaikialla missä liikumme.

Älä ruoki kylläisiä vaan etsi nälkäisiä. Älä paranna terveitä, vaan etsi sairaita. Älä tuhlaa aikaasi niihin, jotka eivät kuuntele, vaan kärttävät perusteluita perustelun perään.

Kun tarkastelemme Jeesuksen toimintaa, näemme, että hän oli dynaaminen, määrätietoinen opettaja, jolla oli selkeä päämäärä. Jeesus ei jäänyt kiinni kyselijöiden saivarteluihin vaan näki heidän motiiviensa läpi. Jeesuksen tavoitteena ei ollut tehdä käännynnäisiä vaan opetuslapsia. Hän mieluummin ylitti järven ja odotti nälkäisiä kuulijoita paikalle. Heitä hän ruokki sanalla johdattaen heidät Jumalan valtakunnan salaisuuden tuntemiseen. Hän paransi sairaita osoittaen, että hänessä ja opetuslapsissa vaikutti Jumalan voima ja kirkkaus. Omasta uskonnollisuudesta kylläiset hän jätti oman voimansa varaan sillä heillä ei ollut todellista halua seurata Jeesusta.

Jeesuksen seuraaminen oli jo tuolloin elämän mittainen seikkailu. Seikkailu on jatkunut 2000 vuoden ajan ja se jatkuu yhä. Viestikapula on vaihtunut sukupolvi sukupolven jälkeen. Jokaisella ajalla on ollut omat harhansa. mutta kaikille on ollut yhteistä se että ihminen itse on pyrkinyt hallitsemaan Jumalan sanaa ja etsimään oikotietä iankaikkisuuteen. Mutta aina on löytynyt ne nälkäiset, jotka ovat olleet valmiita intohimoisesti seuraamaan Jeesusta järven yli pois kaupungista. Valmiit opetuslapseuteen ja viemään Sanaa eteenpäin.

Syksyinen, sateinen pururata vaihtui pimeäksi poluksi metsässä. Tunnin olin juossut ja rukoillut, Etsinyt jotain selvyyttä itseeni. Miten mennä eteenpäin elämässäni. Yhtä`äkkiä silmissäni on kuva apostoli Paavalista ja fariseus Saulista, Saman miehen kaksi persoonaa taistelivat minussa. Kyyneleet sekoittuivat sadeveteen, kun Jeesus valitsi minut samalla tavalla kun hän valitsi Paavalin. Tajusin että minun oli tehtävä parannusta ja pyydettävä anteeksi. Ahdistuksen kyyneleet vaihtuivat helpotuksen itkuun.

Istun sukulaismiehen vieressä. Kieleni on kankea ja sanat takertuvat kurkkuun. On vaikea tunnustaa ja pyytää anteeksi. Lopulta itkemme yhdessä. Hän liikuttuneena anteeksipyynnöstä ja minä anteeksiannosta. Molemmat armosta, jonka olimme molemmat saaneet osaksemme.

Heräsin omaan huutooni, Olin riemuissani, kun Pyhä Henki oli täyttänyt minut ja temmannut mieleni, sieluni ja henkeni ylös. Kaikki murheeni ja väsymys olivat poissa. Istuin kuitenkin omassa vuoteessani ja Slummi jossa olin rukoillut kahdentoista muun muusikon kanssa oli kadonnut. Oikeastaan hyvä niin, koska en osannut soittaa soitinta, joka oli ollut sylissäni. Huojennuin, kun vaimoni ei ollut herännyt ja onnellisena painoin pääni tyynyyn.

Ylistin tuhannen muun ihmisen kanssa kädet kohotettuina, mutta olin silti yksin Herrani kanssa.  Näin silmissäni kuinka hän ratsasti aasinvarsalla minua vastaan ja kohotti oman kätensä tervehdykseen nähdessään minut ihmisjoukossa. Myöhemmin, rukouspalvelun jälkeen, tunsin kun joku istui vierelleni ja käännähdettyäni katsomaan tyhjää istuinta tokaisin vaistomaisesti ”Terve, Jeesus”

Jumala pyöritteli savea kädessään ja mietti miltä Tapsa voisi näyttää. Hän maisteli suussaan nimeä ja muisteli millaisia olivat esi-isät olleet. Hän naureskeli mielessään uhoaville härmäläisille jotka tavallisesti polvistuivat nöyrinä rukoukseen  vasta yksin ollessaan. Tämä tapaus tulisi olemaan erilainen. Kovin tuntuu olevan savi eloisaa ja juoksevaa, Sitkeää mutta herkkää, hienojakoista savea. Vähän näkyy olevan epäpuhtauksia joukossa mutta kyllä ne puhdistuvat, kunhan  ensin  murtuu niistä kohdin.

Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.