Tänä aamuna koin ihmeen. Se tuli yhtä yllättäen kuin aikoinaan n. 45 ja 1/2 vuotta sitten heräämiseni/ uudestisyntymiseni ja olen aamuista yrittänyt ”sulatella”!
Niin monesti kuin olen tuota rakasta ja lyhyehköä, mutta ehkä kaikkein tärkeintä raamatun kirjettä lukenutkin niin moni asia on jäänyt vain tiedon ja jonkinlaisen keskensyntyneen uskon tasolle.
Kirje galatalaisille elää!

Ihmeellinen, uudenlainen kokemuksellinen tieto laskeutui riemun lailla syvälle sisimpääni. Pysähdyin täysin ja koin olevani kaikesta vapaa! Aivan Kaikesta! Mikä ihmeellinen ja hämmästyttävä tunne!
Olen monenlaista joutunut tänäänkin askaroimaan, vaikeitakin asioita käsittelemään, mutta tuo, riemu vapaudesta, ei katoa vaan saa ihmettelemään, niin kuin ei olisi koskaan vapaudesta kuullut tai lukenutkaan!

Tekisi mieleni kirjoittaa tuo kirje kopioiden tähänkin aivan kokonaan sillä niin sen sanoma on todellinen ja kirkkautta täynnä!
Voin kuvitella tämän kokemukseni sellaisen ihmisen kohdalla joka vankilasta vapautuu! Varsinkin jos vapautumiseen on mennyt niinkin pitkä aika kuin minulla tämän asian sisäistämiseen. Enkä olisi tätä vieläkään näin nähnyt ellei Herra itse olisi ilmestynyt –  niin kuin silloin kauan sitten. Inhimillinen ajatus, vaiko joku muu, yrittää viedä tämän rauhan ja riemun kysymyksellä pysyykö tämä ihmisluonnossani lopullisesti yhtä kirkkaana ja vaikuttavana? Mutta sisimpäni sanoo, onhan sekin kohtaaminen Herrani kanssa pysynyt josta kaikki alkoi, ja jonka varassa olen saanut elää ELÄÄ!
Kun Kristus julistaa Vapaaksi, se on todellista ja sanoinkuvaamatonta!

Ei tarvitse enää koskaan olla ihmisten orja eikä minkään muunkaan. Ei elämässä olevien ja vastaantulevien vaikeiden asioiden, ei kaikkeen väsymisen, ei minkään!
On Vapaaksi Julistettu ja siitä seuraa että on mahdollista rakastaa, antaa anteeksi ja elää ilossa. Ei tarvitse olla vähemmän kuin on, ei enempääkään, eikä kenekään alamainen eikä pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Saa tietää ja luottaa siihen että Jumala on Eloon ja Elämään kutsunut ja antanut kaiken siinä samalla mitä tarvitaan. Hän on hyväksynyt, Hän varustaa, Hän Rakastaa, pitää kaikesta huolen, antaa jokapäiväisen Leivän ja ruokkii ruokkimistaan uskollisesti. Ja kuivaa kyyneleet.

Voi kuinka tahtoisinkaan lainata täältä rakkaasta kirjastani, Raamatusta, kirkastuneita, kirkkauttaan kirkkaampia Jumalan Sanan kohtia, mutta kun kirjoituksiani ehkä lukevatkin ne, jotka itsekin ovat Jumalan lapsia, niin samat ovat luettavissa itselläänkin.
Kunhan vain muistaa että on Vapaaksi julistettu ja Pyhällä Hengellä sinetöity!
Paavalin sanoin:” Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. En elä enää minä vaan, Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.”

Tähän olen uskonut, tätä elämää elänyt, mutta en ole ollut niin vapaa kuin olisin voinut olla. Nyt olen toistamiseen saanut mahdollisuuden uuteen elämään. Jumala minua armahtakoon, niin kuin Hän on jo aikojen alussa ajatellutkin ennen kuin olen syntynytkään.
Hän tuntee ja tietää kaiken, niin minusta kuin sinustakin, se on turvallista ja vapauttavaa!

Jumalan Rauhaa, Vapautta ja Riemua Sinullekin, Herra On Hyvä!

Kahden aiheen paineessa oli vaikea löytää otsikkoa mutta vanhemmassa raamatunkäännöksessä psalmin 119 otsikko oli suurinpiirtein noin. Jää nähtäväksi kuinka onnistuu tai ei.?

Joka tapauksessa kyseisen psalmin jakeissa 54 ja 55 ovat sieluani innoittavat sanat jotka ovat kohdallani totta usein!
” Sinun käskysi ovat riemulauluni, kun asun täällä muukalaisena, Yölläkin minä muistan sinut Herra, minä tahdon alati noudattaa lakiasi.”  Vanhemmassa käännöksessä se on:” Sinun käskysi ovat minun ylistysvirteni minun muukalaisuuteni majassa. Yöllä minä ajattelen sinun nimeäsi, Herra ja minä noudatan sinun lakiasi”.

Öisin on hyvää ja autuasta kiittää ja ylistää Jumalaa, ymmärtää kuinka hyvä osa itsellä on verrattuna niihin joilla ei Jumalaa ole, tai omaa kotia ja sänkyä.
Minä todellakin heräilen öisin kun kipu herättää ja on tukala olo. Muutamia öitä sitten Jumala lohdutti tuolla riemulaululla. Sain Häntä kiittää ja ylistää, eikä ole ainoa kerta/yö. Tuona yönä oli juhlaa. Herra on hyvä.

Ja sitten toinen psalmista 118. ” Kiittäkää Herraa, sillä Hän On Hyvä, sillä Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti”!  Olen vuosikausien jälkeen aloittanut Raamatun lukemiseni aivan alusta ja lukenut sitä nyt sivusivulta eilisestä perjantaista lähtien ja päässyt Joosuaan, jota vain vähän ehdin aloittaa.

Aika pitkä alustus tälle aiheelle, mutta kun luin vanhaa testamenttia niin varsinkin Mooseksen kirjojen 2, 3 ja 4 luku muistuttivat siitä kuinka Jumala on väkevä, Pyhyydestään joustamaton ja suorastaan pelottava. Noissa luvuissa Jumala sallii paljon väkivaltaa ja kuolemaa. Lait eivät tunnu loppuvan koskaan ja niitä on vaikea edes ymmärtää. Toisaalta hän pitää omiensa puolta lähes säälimättömästi. Ainakin niitten jotka pitävät hänen sanansa.

Herää ajatus, voiko tämä Jumala olla sama kuin uudessa testamentissa, mutta kyllä hän on.

Hän ei kuitenkaan tänäänkään tingi pyhyydestään. Hän on Pyhä! Ja sellaisena puhuteltava. Sellaisena pidettävä. Hän, ikuisesti oleva ei muutu. Hän on se sama Jumala joka kaiken loi! Sama, joka kirjoitutti vanhan että uuden testamentin. Hän joka antoi ainoan Poikansa ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, joutuisi kadotukseen. Hän turvamme ja lohtumme silloinkin kun emme sitä ansaitsisi.

Paavali kirjoittaa roomalaisille:” Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, ON TÄYTTÄNYT LAIN VAATIMUKSET!”  Ja jatkaa: ” Käskyt Älä tee aviorikosta, Älä tapa, Älä varasta, Älä himoitse, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan:” Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.”

Ja nyt asiaan, ellei se tuossa jo ole ja aika ankarasti. Kuka meistä pystyy rakastamaan lähimmäistään, saati kuin itseään?
Ei kukaan ihminen, mutta tahto meillä siihen tulisi olla.
Roomalaiskirjeen 14 luvussa on otsikkona Älkää tuomitko toisianne ja sitten 12-13 lukujen välissä vielä otsikko ”Heikon veljen tukeminen” ja siinä voisi olla myös sisaren. Varsinainen asia ikäänkuin kristallisoituu luvussa 15. ”Yksimielisyyden ylistys”.

Me ihmiset olemme kaikki erilaisia, ei ole kahta samanlaista koko luomakunnassa. Ja tässä se vaikeus onkin.
Olisi hyvä jos meissä itsekussakin pääsisi kasvamaan Galatalaiskirjeen  5 luvussa mainittu Hengen hedelmä, edes jokin niistä ts. siitä. Niin vaikeaa kuin se onkin koska ” Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte”.  Hengen hedelmästä puhutaan kokonaisena, siis yhtenä hedelmänä jonka pitäisi toteutua Tässä: Rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja i t s e h i l l i n t ä. 26 jakeessa sanotaan vielä ettemme saisi tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.

Palaan roomalaiskirjeen 15 lukuun. Tämä on niille jotka kokevat olevansa vahvoja!
Kysyn oliko heikkoja kohtaan lempeä Jeesus, vahva vai heikko?! Oliko Hän heikko kun kuoli ristille meidän tähtemme!? Ei ollut, ei edes silloin kun Getsemanen puutarhassa hikoili verta rukoillen Jumalaa, Isäänsä, kun ”veljet” nukkuivat.? Niin.

Minä en lue itseäni vahvojen joukkoon mutta kirjoitan tähän Paavalin sanat:” Mutta meidän, vahvojen, tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi HÄNEN PARHAAKSEEN, että Hän rakentuisi! Sillä ei Kristuskaan elänyt itselleen mieliksi, vaan niin kuin kirjoitettu on”. …
”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.

Ja lopuksi vielä;” Jumala jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti. Niin että yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi!”

” Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Hän ei yhtäkään luotansa sulje eikä karkoita ketään pois. Maan alimpiin paikkoihin astui, Hän kantaen ristiään Hänen viittansa verehen kastui. Repi piikit tuon puhtaan pään.
Vaan alas oi alemma vainen vei tuskien raskas tie. Sinne missä vain syntinen nainen ja ryöväri yössä lie. Kun kieltäjän kurjan hän kohtaa, ei vältä vaan luokse käy. Pyhä rakkaus silmistä hohtaa, eikä kostoa, vihaa näy.
Ja alemma vieläkin tulla Hän tahtois jos siellä ois, joku tunnolla haavoitetulla jotta korjata kurjan vois. Niin alhaalla ei kukaan kulje ettei siellä Jeesus ois. Hän ei yhtäkään luotansa sulje, eikä karkoita ketään pois.”

Uskollisuutesi Suuri on Herra, ei vaihteen varjoa luonasi Sun. Iäti kestävä perustus varma on Sinun armosi, Herrani mun. Suuri on Herrani, uskollisuutesi, aamuisin uusi Sun armosi on. Mitä mä tarvitsen, sulta ain saan sen. Uskollisuutesi on loputon!
Kiitos Jumalalle!

Opettajan työhön kuuluu nykypäivänä kaiken tyyppiset kehitys- ja arviointikeskustelut lasten ja vanhempien kanssa. Istumme rauhassa alas ja käymme yhdessä kuluneen lukukauden tapahtumia, oppimista ja lapsen vahvuuksia. Vanhemmat voivat kertoa omia havaintojaan oppimisesta ja koulun  käynnistä omasta näkövinkkelistään. Samalla tulee arvioitua myös opettajan ja koulun toimintaa. Jos kommunikaatio pelaa ja luottamussuhde on syntynyt, niin nämä keskustelut ovat hyviä ja voimaannuttavia niin opelle kuin oppilaallekin. Jokainen osapuoli voi tarkastaa omaa kompassiaan noiden keskustelujen perusteella. Lasten kanssa työskentely ei ole siis pelkästään tiedon päähän kaatamista, kurin pitämistä ja kasvattamista luokassa, vaan kokonaisvaltaista perheen ja koulun työskentelyä yhteisen päämäärän, lapsen kasvun eteen.

Itselleni on nämä keskustelut ovat olleet kova koulu. Aina ei oma työskentelyni ole ollut sellaista, että se olisi palvellut tuota yhteistä päämäärää. Kasvaminen opettajana on ollut välillä rankkaa ja itsetunto on ollut kovilla palautteen edessä. Ensimmäinen askel opettajuuteen onkin ollut itsensä ja vajavaisuuksien hyväksyminen. Omat mokat on tunnistettava, muuten käy huonosti. Itsetunnon on rakennuttava rehellisyydelle. Myös omat vahvuudet on myös tunnistettava, jotta niitä voi käyttää ja kompensoida niillä omia heikkouksia muistaen, että oppilaan ja lapsen etu on oltava aina ensimmäisenä. Opettajan työn myötä olen oppinut nöyryyden ja nöyristelyn eron.

Oma aikamme korostaa  yksilön oikeuksia ja siksi myös  opettajuus näyttää muuttuneen.  Enkä puhu nyt opetussuunnitelmista vaan ihmiskäsityksestä ja sen kaventumisesta. Parhaiten tämän huomaa seuraamalla erilaisia opettajien keskustelupalstoja. Moni nuori opettaja katsoo maailmaa oman aatemaailmansa läpi ja haluaisi ajaa koulun arkea siihen samaan muottiin. Suvaitsevaisuus on päivän sana. Mutta vaikuttaa siltä että samalla unohtuu se, että edessämme on arvomaailmaltaan hyvin sekalainen joukko perheitä, joista lapset tulevat kouluun. Lapset eivät voi valita perhettään, johon syntyvät eikä opettaja määrittää perheiden elämää ja valintoja. Opettajan tehtävä ei ole kyseenalaistaa perheen arvomaailmaa vaan tukea lapsen kasvua. Arvot kuuluvat perheelle ja ovat perheen omaisuutta. Opettajan tehtävä on luodata lapsi läpi tämän arvojen sekamelskan läpi yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi ja tukea perhettä kasvatustyössä. Vain silloin kun lapsen kasvu ja kehitys on uhattuna opettajan virkavastuu vaatii toimimaan.

Yhteiskuntamme rikkaus on aina ollut sen moniarvoisuudessa. Erillaiset aatteet ovat saaneet kukkia ja yhteiskuntarauha on säilynyt hyvin aidon suvaitsevaisuuden kehittyessä samalla kun tieto ihmisyydestä on kasvanut.  Lainsäätäjä on pysynyt hyvin kehityksen aallonharjalla ja lakimme kuvaavat hyvin yhteiskuntaamme. Opettajuuteen ei kuulu määrittää miten ihmisten kuuluu ajatella, vaan lain säätäjä määrittää laillisuuden rajat. Tämä pätee erityisesti uskontoon liityviin asioihin.

Lainsäätäjä on hyvin tiedostanut uskonnon ja uskonnollisten yhteisöjen merkityksen suomalaisille. Siksi maamme uskonnonvapauslaki puhuu vapaudesta ja oikeudesta harjoittaa omaa uskoaan. Uskonnon opetuksesta on myös omat hyvät ohjeensa samoin siitä miten seurakunnat ja hengelliset yhteisöt voivat toimia koulussa.

Ohjeiden idea on kuitenkin se, että koulussa voi olla seurakuntien ja hengellisten yhteisöjen järjestämää tunnustuksellista toimintaa. Mahdollisuutta tunnustukselliseen toimintaan ei olla viemässä pois koulusta, vaikka sitä hyvin kova äänisesti vaaditaankin. Kaikilla paikkakunnilla luterilainen seurakunta on yhä elävä osa yhteisöä ja siksi on luontevaa, että seurakunta näkyy myös koulussa. Kirkosta eroaminen ja yleinen puhe uskonnoista ei pitäisi vaikuttaa virkamiehiin joita opettajatkin ovat. Emmehän me peukaloi muittenkaan oppiaineiden sisältöjä yleisen mielipiteen pohjalta. Sen perusteella Ruotsinkielen pitäisi olla jo muinaismuisto.  Seurakuntien tilaisuudet ovat kouluille rikkaus vaikka ne teettäisivätkin hieman työtä.

Nykykoulussa siis saa ja pitää puhua Jeesuksesta. Uskoaan saa ja pitää tunnustaa koulussa. Maamme on moniarvoinen ja sitä on takaamassa laillisesti valittu kansanedustuslaitos ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Opettajan tehtävä ei ole lytätä kenenkään elämän perusarvoja olivatpa ne ateistisia tai uskontoon perustuvia.

Niitä iskeytyi sydämeeni
Kerran, toisen
ja niin monennen etten enää
Laskuissa pysynyt

Yritin lapsen käsilläni
niitä torjua
Kuin kaislan ruokoja
niitä tuli
Uudestaan ja uudestaan
Läpi

Kunnes sydämeni
Oli erilainen

Ja se jäi
Mestarin käsin muokattavaksi
Kukaan muu ei enää tiennyt
miltä sen pitäisi näyttää,
kuulostaa ja elämää kaiuttaa

Ihan hyvä siitä tulee
Mestarin käsissä
Hyvissä käsissä
Ikuisesti rakastettu

Näinä menneinä päivinä on monta ajatusta/aihetta tullut mieleeni joista olisin voinut kirjoittaa… Nyt kun lopulta ryhdyn pyysin Herralta sanaa. Avasin Raamatun, kuten aina, kun aloitan. Luin toista korinttolaiskirjettä sen lukuja 11,12, 13.. Pöydälläni tässä vanha käännös. Näissä Paavali puolustaa itseään.
– Olen ollut herkillä muutenkin mutta tämä herkistää entisestään.

Minulla on kahtena päivänä viikossa filippiiniläinen avustaja ja kolmena suomalainen. Tämä filippiiniläinen on tullut 7 vuotta sitten tänne Suomeen alakoulu ikäisten 2 poikansa kanssa, mies oli täällä jo ennestään. Huomasin heti että tämä pienikokoinen, kaunis ja nuori nainen on aivan mahtava töissään. Hän puhuu huonosti suomea mutta on oppinut luonani koko ajan enemmän.

Hän on paljon yrittänyt kertoa elämästään kotimaassaan ja perheestään siellä. On uskomatonta kuinka alkeellista elämää he ovat viettäneet. Ovat uskonnoltaan katolilaisia ja tällä minun ”tytölläni” on 11 sisarusta. Äiti ollut aina myös synnytystensä välissä tienaamassa ja tämä lapsista kolmanneksi vanhimpana joutunut tekemään kaiken minkä yleensä äiti tekisi. Hänen vanhempi sisarensa on jotenkin sairas, siksi hän.  Juuri nyt perjantaina hän näytti kuvia millä tavalla he ovat tehneet mm. ruokaa – Hiilillä paistaen. Ei sähköä, ei mitään niistä koneista joita meillä on. Kasvattaneet oman ruokansakin aikaisemmin.

Hän itki kertoessaan kuinka kovaa elämä on ollut, toistellen ”anteeksi, anteeksi, anteeksi että itkee”. Minäkin itkin. Olen luvannut olle hänen ”suomi äitinsä” Hänellä on ikävä omaansa. Hän uskoo Jumalaan ja että hän vielä saa äitinsä ja isänsä täällä nähdä! Hän sanoi muutamaan kertaan: ”Jumala tietää” (milloin antaa äitin ja isän tulla Suomeen). Sen hän sanoi osoittaen taivasta ja hymyillen silmät kyynelissä. Mitään realistisia mahdollisuuksia siihen ei ole. Minä olen rukoillut hänen ja perheensä puolesta ja sen myös sanoin ja hän:”kitos, kitos, kitos Tuulikki”.

Miksi kerron tämän ja miksi tuo alku? Ehkä kerron koska tällä ”tytöllä” on suurempi usko kuin minulla ja oma uskoni minua surettaa kun ajattelen etten voi auttaa mitenkään taloudellisesti ja kärsin hänen kanssaan. Tosin meille on kirjoitettu myös:” Itkekää itkevien kanssa” ehkä se vähän edes helpottaa hänenkin suruaan.
Minun sydämeni, sieluni ja henkeni on aina siellä missä myötätuntoa kaivataan. Rakas on tämä tytär minulle.

Olen hänen aikanaan entistä enemmän ajatellut Jumalaa, ihmeellistä Jumalaa. Vaikka aina vain vähemmän pääsen mihinkään kotoani, niin Hän lähettää ihmisiä tänne. Ehkä voin kokea juuri tässä tarkoitusta kaltaiselleni elämälle.?

Todennäköisesti kauttani on kulkenut lähes kaikki ”uskonnot”. On ollut 3 Jehovan todistajaa, 1ortodoksi, 2 muslimia, 1 suitsukkeiden polttaja mietiskelijä, 1helluntailainen, ilmeisesti 1 judaisti ja nyt tämä katolilainen. Kaikista en ole tiennyt, enkä kaikkia enää muistakaan. Tänään ajattelin että kunhan aikaa kuluu voisinkohan mahdollisesti kysyä tältä tyttäreltä mitä Jeesus hänelle merkitsee? Jos, tulee oikea aika, nyt juuri se ei ole.

Joka tapauksessa, kun näitä kauttani kulkeneita ihmisiä ajattelen niin minun ei tarvitse edes sanoa mitään kun uusi ihminen astuu ovesta sisään. Kotini jo heti tekee sen, puhuu puolestani siitä uskosta josta minä elän, –  ja aina puheeksi tulee. Kaikkein vaikeampia ovat olleet Jehovan todistajat. Siinä joutuu koville.  – Ehkä siksi kovin koskettaakin Paavalin itseään puolustava puhe.

Ei tämä asia yksin nyt ole herkistämässä, on monta muutakin. Elämä on monen kohdalla uskomattoman julma. Me emme aina sitä tiedosta emmekä välitä tietääkään! Mutta hyvä olisi, voidaksemme entistä enemmän rukoilla todella kaikkinaista hätää kärsivien puolesta –  ja omasta puolestamme kiittää kaikesta siitä mikä meillä on Jumalan Armosta hyvin. Vieläkin, vaikka korjattavaakin olisi. Ja tulee enenevästi olemaankin.

Lohduttakoon meitä kuitenkin se Toivo joka meille Sanassa avautuu, Kirkkauden ja Jumalan Armon toivo ja usko. Toivo joka ei saata häpeään, vaan antaa jokapäiväisen leivän ja Ikuisen Tulevaisuuden Rauhan ja Rakkauden Valtakunnassa. Kiitos, Ylistys ja Kunnia Jumalalle!

” Anna sydän avara, anna sieluun tuulla. Silmille suo Valoa, anna korvat kuulla, että ihmisissä, hiljaa kärsivissä Sinut näkisin. Anna sydän avara, anna sieluun tuulla. Silmille suo Valoa, anna korvat kuulla, että Ihmisissä kaikkein lähimmissä Sinut näkisin”

” Kevät talven huikaiseva kirkkaus, kaikkialle tulviva valo, vastustamaton. / Ja me kaikki kaamoksen kurittamat nousemme yön sylistä,/ Päästäinen, oravan poika, perhosen toukka. Uudestisyntyneinä!
Talvilinnun reviirilaulukin pelkkää iloa. Kiitosta!”
Maaria Leinonen. ”Pohjoisen maan siunaus.”

Vietin viikonlopun Kalajoen Kristillisellä opistolla miestenpäivillä. Itselläni ei ole muuta varsinaista yhteyttä Uusheräykseen ja Kalajoen opistoon kuin Hengen uudistus kirkossamme ryn kautta muodostuneet ystävyyssuhteet miestenpäivillä käyviin miehiin. Uusheräys on liikkeenä selvinnyt melko hyvin viime vuosikymmenten myllerryksistä. Yhtenä syynä on ollut liikkeen viisaus jättää naispappeus kysymys jäsenten itsensä omantunnon kysymykseksi ja uusiutuminen hengellisesti unohtamatta omia juuriaan. Voisi sanoa että liike on positiivisella tavalla raamattu-uskollinen ja miehet jämäkän änkyröitä pitämään puoliaan maailman tuulia vastaan. Olen kokenut nämä päivät turvallisen hoitaviksi. Ympärillä on kymmeniä kokeneita ja paljon elämää nähneitä kristittyjä miehiä. Jeesuksen veri tuo turvan ja pelastuksen ja muut asiat ovat kehällisiä ja tiukanpaikan tullen sivuseikkoja. Pyhä Henki on myös tunnistettu ja tunnustettu toimija yksilön elämässä. Ainoa asia jota jäin kaipaamaan oli selkeä esirukouspalvelu vaikka sielunhoitoon olikin mahdollisuus. Ohjelmaa oli niin paljon ettei aikaa oikein jäänyt keskusteluun. Onneksi sain mahdollisuuden jutella ja rukoilla omien asioiden ja seurakuntani puolesta tutun papin kanssa ennen nukkumaan menoa. Tattista vaan Timo!

Yksi asia kiinnitti huomioni päivien aikana. Jokaista tilaisuutta ja keskustelua sävytti jonkinlainen alakulo. Päivien teema oli ”Sanoista tekoihin” ja puhujat onnistuivat mielestäni hyvin tuomaan esiin sen millaista hedelmää kristityn elämä tulisi tuottaa. Kuitenkin miesväen ajatukset ja keskustelut pyörivät siinä miten ahtaalle Kristinusko on ajassamme ajettu. Miten uskosta ei saa puhua ja varsinkin kuinka koululaitoksessa uskontoa ei saa enää opettaa. Mutta onko ajassamme jotain poikkeuksellista? Onko usko niin ahtaalla että on syytä uhriutua ja ottaa  jo marttyyrinviitta harteille?

Kristinuskon alaspainaminen alkoi oikeastaan jo Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Ristiinnaulitseminen oli kaikista tuomioista häpeällisin ja kristittyjä surmattiin myöhemminkin vainoissa yhdessä rikollisten kanssa. Tämä siksi että kristityihin pyrittiin yhdistämään pahuus. Kristityt ovat pahoja koska eivä mukaudu muun yhteiskunnan eetokseen ja tapoihin. Kannattaa lukea Keisari Hadrianuksen toiminnasta Kristittyjä kohtaan. Hänen aikanaan kirjoitettiin ensimmäinen apollogia, puolustuspuhe keisaria varten pyhä Justinuksen toimesta. Eikä tämä oma aikamme poikkea mitenkään noista ajoista. Koskaan ei Kristittyjä ole surmattu uskon takia niin paljon kuin nyt.

Jos Kristityt olisivat tuolloin alistuneet yleisen mielipiteen ja kuoleman uhan edessä olisi maailman historia kirjoitettava uudestaan. Mutta ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen identiteetti oli kirkas ja selkeä. Se on sama mistä Mika Poutala puhui miestenpäivillä l. Kristitty on Jumalan lapsi ja koko elämä ponnistaa tuosta identiteetistä. Turvamme on Jumalan sana josta opetti Veli-Pekka Joki-Erkkilä. Se on voimallista ja elämää muuttavaa Jumalan sanaa. Ja Jumalan sana itää ja kasvaa ihmisessä hedelmiksi, jotka ovat Jumalalle mieleistä elämää ja toimintaa, kuten Timo Pöyhönen meitä  miehiä opetti.

Kun Hadrianus asetti kaksi uunia Roomaan, kummankin uunin viereen laitettiin kyltti, jossa luki keisarillinen määräys: ”Galilealaiset, jotka palvotte ristiinnaulittua, pelastakaa itsenne kidutuksista ja säästäkää meidät vaivalta. Heittäytykää uuniin.” Useat kristityt todella heittäytyivät uuniin ja antoivat itsensä Jumalalle. He halusivat osoittaa että mieluummin kuolevat kuin antavat periksi.

Mitä siis meillä on menetettävää? Sen sijaan että masentuisimme ja surkuttelemme tilanneta, eikö meidän tulisi julistaa rohkeasti evankeliumia ja ottaa siunaus suuhumme. Näyttää maailmalle millainen Jumalamme on. Julistaa että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Tämä maa ei ole meidän maamme vaan tämä on Jumalan maa ja me vain vieraana täällä.

Vastasi pieni poika isänsä kysymykseen, miksi poika ei haluaisi lähteä kirkkoon. Pienen pojan aito ja rehellinen vastaus laittaa ajattelemaan. Otsikko tuntuu aluksi  jopa loukkaavalta ja pohdin voinko laittaa ajatusta koko tekstiin. Herjaako ajatus jopa itse Jumalaa?

Ketä varten Jumalanpalvelukset ovat ja saako tätä vuosisataista jopa vuosituhantista perinnettä arvioida ja arvostella?

Hätkähdin pari päivää sitten, kun satuin katsomaan telkkarista kahden eläkeikäisen keskustelua siitä mitä musiikkia he kuuntelisivat lenkillä. He päätyivät erääseen 70-luvun tunnettuun rockbiisiin, jota he sitten hoilasivat yhdessä kadoten samalla mutkan taakse.  On vaikea kuvitella tämä nuo kaksi pirteätä eläkeläistä  samaistuisivat virsiin ja kirkkomusiikin helmiin. Toki pieni prosentti kokee kirkkomusiikin ja klassisen musiikin omakseen mutta väitän, että yksi merkittävä  tekijä väkikatoon on se, että rippikoulun jälkeen pitäisi omaksua ja tottua musiikkiin, jota ei jaksa kuunnella saatika sitten laulaa mukana. Surkuhupaisinta kaikessa on, että  hyvin koulutetut kanttorimme saavat virsikirjan lisävihon uudetkin laulun kuulostamaan sata vuotta vanhoilta.

Nykymuotoinen messu ei mielestäni puhuttele eikä palvele lapsia ja lapsiperheitä, ei työikäisiä ja kohta ei myöskään eläkeläisiä. Ainoastaan se palvelee ihmisiä, jotka ovat kasvaneet sisään messun kaavaan ja liturgiaan. Messussa me tuijotamme edessä istuvaa niskaan, olemme hartaita ja juttelemme asiamme Jumalalle, mikä  on hyvä, mutta usein miten poistumme sieltä vaihtamatta kovinkaan montaa sanaa toisen ihmisen kanssa. Seurakunnat ovat sidottuja sääntöihin ja säädöksiin jotka koskevat Jumalanpalvelusta. Pienillä seurakunnilla ei ole  mahdollisuutta järjestää vaihtoehtosia messuja tai kehittää messukulttuuria kuin tiettyyn rajaan saakka. Myös kanttorit ja heidän koulutuksensa vaikuttavat asiaan. Kanttorin herätysliike voi asettaa oman haasteensa tähän. Mikäli hän ei suvaitse ns. rytmimusiikkia ja sähköisiä soittimia ollaan melkoisessa suossa.

Koska luterilainen kirkko herää tämän yksinkertaisen totuuden edessä aidosti kysymään itseltään mikä on seurakunta ja mitä Messu merkitsee sille? Miksi lapsi sanoo, että kirkossa on tylsää. Totuus kun on, että sielä missä viihtyy lapsi, viihtyy myös aikuinen. Mikä Kristillisessä uskossa on oikeasti tärkeää, muotoseikat vai se,että ihmiset yhdessä voisivat luontevasti iloita evankeliumista?