Tämän ajan ja Kristillisyyden suurin ongelma on hengellisen todellisuuden tunnistaminen. Hengellistä todellisuutta voi perustella Raamatusta vaikkapa Jeesuksen ensimmäisillä julkisilla puheilla, jossa hän julistaa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle”. Jos kielletään Hengellisen todellisuuden olemassa olo sellaisena, kuin raamattu sen kuvaa ollaan suurissa ongelmissa. Itse asiassa ilman sitä ei voi olla oikeaa Kristinuskoa. Hengellisellä todellisuudella tarkoitan tässä Jumalan valtakuntaa, Pyhää Henkeä ja näkymätöntä maailmaa.

Liberaaliin teologiaan näyttäsi kuuluvan ajatus, että Jeesuksen puhe merkitsee sitä, että  Jumala tarvitsee ja rakastaa ihmistä ja näin ihmisen tarpeet nousevat keskiöön. (Tätä samaa vaivaa näyttää olevan myös äärikarismaattisissa piireissä.) Vain se mitä tässä ajassa ja maailmassa tapahtuu on tärkeää. Liberaaliteologia tulkitsee  myös Jeesuksen viimeiset puheet lähimmäisen rakastamisesta  niin, että Jumala rakastaa ja ottaa ihan jokaisen ihmisen iankaikkisuuteen, sikäli mikäli sellainen on ylipäätään olemassa ja näin hän pelastaa kaikki. Evankeliumista tuleekin näin pelkkää sosiologiaa, koska sen perimmäinen ajatus Jumalan todellisesta läsnäolosta ihmisen elämässä on hämärtynyt lähes kokonaan. Voikin ihmetellä onko tällaiselle evankeliumille tilausta ajassa, jossa yksinäisyys ja pahoinvointi lisääntyy huolimatta siitä että omistamme kaiken hyvän ja kauniin mitä  maailmassa on. Hyvinvointi ei näytä täyttävän ihmisen Jumalan nälkää, koska Kristinuskon tilalle tulvii idänuskontoja ja uuspakanallisia kultteja.

Itselleni pysyminen Jumalan kasvojen edessä merkitsi sitä, että jouduin tunnustamaan hengellisen todellisuuden olemassa olon, Pelkkä universaali, yleinen jumaluus, joka joskus laittoin kaiken alulle jollain tavalla, mutta ei enää vaikuta tähän olevaisuuteen, ei riittänyt minulle. Oli oltava enemmän. Ja olikin, Pyhä Henki, joka mahdollistaa uskon ja sen että  voin tunnistaa hyvän paimenen äänen. Ilman tuon todellisuuden tunnustamista ei Kristinuskossa ole juuri järkeä koska raamatusta tulee pelkää sanahelinää ja ihmisen kokemuksia jostain etäisestä Jumalasta. Raamatun Jumala tahtoo ihmisen läheiseen suhteeseen kanssaan. Tällä hetkellä koen, että ilman Kristinuskoa ei elämässä ole juuri mieltä ja liian moni kysymys elämästä jäisi vaille vastauksia.

Kristinuskon ydin sanoma on Armo, jonka Jeesus kuolemallaan voitti ihmiskunnalle.  Tuon Armon luonne on ei valitettavasti aukea suomen kielen avulla kovin hyvin. Mutta jo englannin kielen kautta avautuu oikeanlainen maisema. Englannin kielessä on kaksi armoa merkitsevää sanaa, ”mercy” ja ”grace”.

Kun sana ”mercy” avautuu lähinnä säälin ja nipin napin hengissä selviämisen kautta, niin ”grace” on armoa joka on ylitsevuotavaa ja rakastavaa. Puhuttaessa Jeesuksen lahjoittamasta armosta puhutaan juuri  tuosta grace-armosta. Armosta, joka muuttaa ihmisen elämää ja antaa sille sisällön.

Liberaaliteologia vesittää tämän kaiken ja jättää ihmisen toisten ihmisten armoille, koska se ei tunnista sitä voimaa, joka saa ihmisen tekemään hyvää toiselle. Liberaaliuden ylistys nousee humanismista, joka ei  ole onnistunut tuomaan ihmiselle onnea sen enempää kuin mikään muukaan ihmisen omat pyrkimykset.

Konservatiivinen tapa tulkita evankeliumia on usein parannus keskeistä ja syyllisyys jää ihmiselle usein päimmäiseksi vaikka Jeesus opettaa parannuksesta, kääntymisestä toisin. Hän ei aseta ehtoja sille, joka ottaa vastaan hänet pelastajanaan. Armo on kertakaikkinen historillinen teko, ja sen vastaanottanut on Jeesuksen oma. Armo kattaa koko ihmisen elämän myös ajallisesti eikä sitä voi ottaa häneltä pois. Vain Pyhän Hengen pilkkaaminen ja hylkääminen voi johtaa eroon Jumalasta. Tässä kohtaa on tehty hirvittävästi pahaa eri seurakunnissa ja eri aikakausina, kun armoa säännöstelemällä on pyritty hallitsemaan yhteisöjä sisältä päin. Näin myös Pyhän Hengen ja Jumalan valtakunnan todellisuus on vaihtunut ihmisen omaan todellisuuteen ja tulkintaan evankeliumista.

Liberaaliteologian syvin ongelma on sen taipumus hävittää kokonaan sen miksi ihminen tarvitsee Jeesusta. Se, että katse seurakunnassa käännetään vain ihmisen tarpeisiin ja puhe synnistä jää filosofian tasolle, johtaa ihmisiä pahasti harhaan. Tällöin puhutaan puhtaasta harhaopista, josta jo Paavali puhuu ja varoittaa. Synti on ja pysyy Kristillisen seurakunnan opetuksessa konkreettisena ja olemassa olevana asiana. Synti on yksinkertaisesti se tila, jossa ihminen elää erossa Jumalasta. Synti on muuri, joka estää yhteytemme Jumalaan ja vain Jeesus voi murtaa tuon muurin.

Muurin murruttua, syntyy Pyhän Hengen kautta yhteys Jumalaan ja hänen valtakuntansa todellisuuteen. Ja jos suostumme elämään sen todellisuutta ja annamme Jeesuksen sovittaa itsemme Jumalan kanssa, meistä tulee Jeesuksen opetuslapsia ja elävän Jumalan ja hänen valtakuntansa edustajia.

Sen sijaan että kiirehtisimme vastaamaan kaikkiin tämän maailman ajan ongelmiin Kristittyinä meidän tulisi julistaa ylösnoussutta Kristusta ja sitä miten Jumalan valtakunnan todellisuus, sen antama lohdutus ja rakkaus nostaa meidät kärsimyksen ja yksinäisyytemme yläpuolelle niin, että näemme selkeämmin ja kirkkaammin minne olemme matkalla. Näin matkan teko on aika ajoin helpompaa ja toivottomuus ei sumenna näköämme.

Huomenna alkaa Alfakurssi, valmistelut jäivät taas viime tippaan, tulijoista ei ole tietoa vain yksi on ilmoittautunut. Laulut on valitsematta ja lapsenvahtikin on hakusassa. Jänskättää mitä tästä tulee. Heitän asian Jumalan ja toisen vetäjän varaan ja katson youtubesta Verkoston messun.

Matikaisen Mikko saarnaa ja ajatus vaeltaa Mikon sanojen mukana evankeliumiin ja sen salaisuuteen. Mikon  saarnassa esittämä kysymys pysäyttää, olemmeko niin salaisia Jeesuksen agentteja, että evankeliumi jää  omaksi salaisuudeksemme.  Maailmassa ihmiset etsivät sisältöä elämäänsä, turvaa ja suuntaa. Näemmekö me heitä lainkaan? Miltä Jeesus, joka asuu sisällämme näyttää ihmisistä. Onko edessä suljettu panssariovi vai avoin portti, joka houkuttaa kulkemaan läpi? Minun on pakko myöntää, että oveni on usein paksuinta terästä. Uskallan avata sen vain tutussa porukassa. En osaa avata sitä silloin kun pitäsi, kun olisi mahdollisuus kertoa Jeesuksesta. Ystävyys on mahdollisuus Jeesukselle, mutta me pelkäämme tungettelevamme.

Jumala on rakkauden ja lohdutuksen Jumala. Tuhlaajapojan Isä ei pelännyt nolatuksi tulemista, mutta minä pelkään. Joudun kysymään itseltäni, -Kummalla meistä on enemmän menetettävää, Taivaallisella Isällä vai minulla. Mitä menetän jos mokaan puhuessani Jeesuksesta. Jumala uhrasi oman poikansa ja minä piilotan sen ihmisiltä oman pelkoni tähden. Mihin olen kadottanut luottamukseni Jumalaan?

Mikko haastaa hurvittelemaan Jeesuksen kanssa. Ottamaan riskejä ja menemään ihmisten luo kertomaan kuinka Jeesus on hyvä! Puhumaan rakkauden ja lohdutuksen sanoja. Siunaamaan ja rukoilemaan.

Jos vain saisi sanottua siinä kassajonossa olevalle tutulle, -Hei mites sulla menee, saanko rukoilla sun puolesta…

Minulla on ystävä, vuotta nuorempi kuin tyttäreni. Olen tuntenut tämän nuorehkon miehen perheen, aikoinani, asuessamme naapureina. Ystävyytemme tämän vanhimman pojan kanssa on kestänyt vaikka olemme muutoin joutuneet perheen kanssa kauemmaksi toisistamme.

Sovimme pitkästä aikaa tapaamisesta ja saimme todeta syvän ystävyytemme olevan tallella ja koimme ihanaa Hengen yhteyttä niin kuin ennenkin. Meillä ei ole mitään vaikeutta puhua avoimesti mistä tahansa elämäämme liittyvästä asiasta, vaikka ikäeroa on ja olemme vastakkaista sukupuolta. Tämä, minuun nähden nuorehko mies, ehti opiskella teologiaakin muutaman vuoden tarkoituksenaan tulla papiksi, mutta sitten elämä toi eteen asioita jotka muuttivat tilanteen. Hänestä olisi tullut hyvä pappi ja sielujenhoitaja. Ja sitä hän voi silti olla ja onkin. Meillä oli siunattu tapaaminen.

Kun tulin kappeliltamme tänään, minua odotti posti. Toinen läheinen  ystävä pyysi palvelusta erään henkilön puolesta.  – Muutenkin kaiken kaikkiaan olen viimeaikoina kokenut miten kallisarvoista on Jumalan perheväen yhteys toisiinsa. Vaikka harvemminkin, mutta tätä perheyhteyttä ei korvaa mikään. Tässä saa rukoilla ihmisten puolesta. Voi myös henkilökohtaisesti ripittäytyä ja saada synninpäästön, joka  suuresti vapauttaa kun se tapahtuu kahden toisiinsa luottavan ihmisen välillä.

Kaikki tiedämme että rippiä koskee salassapitovelvollisuus ja se on ehdotonta ja juuri  siksi niin siunaavaa. Ajan kanssa meihin kaikkiin kuormaa kertyy ja likaa tarttuu, sitä emme voi väistää. On suurta armoa ja kiitosaihe jos on onni omistaa luotettavia ystäviä, sisaria ja veljiä Jumalan perheväessä! On pakko todeta että aivan jokaisella pitäisi olla, jos ei montaa, niin ainakin yksi sellainen ystävä jolle voi puhua asiansa  ja avautua täysin turvallisin mielin! Kuinka kevyeksi Tie tuleekaan sen jälkeen taas kulkea.

Tutkiskelin jälleen psalmeja, minulle tulee niitä lukiessa juhla- ja kiitosmieli. Sieluni puhdistuu ja voin ylistää täysin sydämestäni Jumalaa Hänen armostaan, rakkaudestaan ja pitkämielisyydestään. Sanassa on Tie, Totuus ja Elämä. Sanassa on rakkaus. Sanassa lohtu ja tuki, kaikki mitä ihmisenä tarvitsee.

Ps 27. 4:” Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä 5: Sillä hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa, korottaa minut kalliolle. 6: Niin kohoaa nyt minun pääni vihollisteni yli, jotka minua ympäröivät, ja minä uhraan riemu-uhreja hänen majassansa, Herralle minä veisaan ja soitan!”

Suloinen ystävyys, sydänten kohtaaminen, taakoistaan vapautuminen, kuinka korvaamatonta se onkaan. Eikä sitäkään saada aikaan omin ihmisvoimin vaan ”Hengellä Jumalan”.

Ps.27:8 ” Minun sydämeni vetoaa sinun omaan sanaasi:” Etsikää minun kasvojani”! Herra, minä etsin sinun kasvojasi”
Ps 30:2 Minä ylistän sinua, Herra, sillä sinä pelastit minut etkä sallinut viholliseni iloita minusta. 3: Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin ja sinä paransit minut 4: Herra Sinä Nostit minun sieluni tuonelasta, Sinä Herätit minut henkiin hautaan vaipuvien joukosta…
12. Sinä muutit minun murheeni ilokarkeloksi, Sinä Riisuit minun surupukuni ja vyötit minut Riemulla 13: että minun sieluni veisaisi Sinulle kiitosta, eikä vaikenisi. Herra minun Jumalani, Sinua minä ylistän iankaikkisesti!”

Mitä täydemmin saan itse kokea Herran hyvyyttä, pelastuksen riemua ja puhdistautumista, maailman, kaikkialle vyöryvistä mustaakin mustemmista pilvistä, sitä antautuneemmin huudan Herraani ja Pelastajaani apuun, kaikkien, koko maailman ihmisten ja luomakunnan puolesta. Sitä voimallisemmin tahdon samaa hyvää mitä itse osakseni saan, myös ystävilleni, –  ja ennen kaikkea niille jotka kantavat toistensa kuormia ja vain siksi että tahtovat seurata Mestarinsa jalanjälkiä. – Hänkään, Jeesus Kristus Jumalan Poika ja Jumala, ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. (Matteus 25:31-40)

Jumala, Kaikkivaltias, Siunaa seurakuntaasi, Siunaa maatamme ja kansaamme. Siunaa ja varjele kaikkia niitä jotka tahtovat uskossa kuulla ääntäsi ja pieninä ihmisinä palvella lähimmäisiään ja toteuttaa tahtoasi Pyhän Henkesi avulla ja Poikasi esimerkkiä seuraten. Jumala, Isäni, kiitos ystävistä! Heitä siunaa ja varjele!

Uskonnon vapaus on tärkeämpää kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Jos tätä vapautta aletaan tulkita niin, että uskonnon harjoittaminen pakotetaan piiloon ja Jumalaan, olipa se sitten mikä jumala vaan, uskomista aletaan kuvata lapsellisena ilmiönä, silloin päästetään irti sellaisia voimia, joita ei enää kyetä hallitsemaan.

Silloin meidän tahtoamme ja elämäämme määrittävät ulkopuoliset tahot, emme me itse. Tälläkin hetkellä meille syötetään ideologiaa,  jossa uskonto halutaan ajaa  marginaaliin. Vaarana on että kaikki meille ennen niin tärkeä arvot vähitellen asetetaan kyseenalaisiksi ja yksilön etu ajaa aina yhteisön edun edelle.  Näin syntyy arvotyhjiö, jossa yhteiskuntaa kasassa pitävät voimat katoavat. Näin muukin elämän moninaisuus on uhattuna. Kunnioitus toisen elämää kohtaan katoaa. Arvotyhjiössä joku aina ottaa vallan ja täyttää sen omilla arvoillaan.  Historiassa on tästä pelottavia esimerkkejä.  Ympäristöllä, jossa vallitsee keskinäinen kunnioitus, on koko yhteisöä suojeleva vaikutus.

Kun uskosta tehdään naurettavaa ja viihdeohjelmien kauhistelun kohde, ihmiset piilottavat uskonsa ja ne jotka uskaltavat jäädä näkyville vaikuttavat oudoilta ja jopa pelottavilta, koska uskon todellisuus on kadonnut maisemasta. Helluntailaisten telttakokoukset aikanaan pitivät tiettyä normaaliutta yllä yhteiskunnassa ja se oli sallittua. Kontaktipintaa uskonnon harjoittamiseen oli enemmän. Nyt kun kukaan ei uskalla tunnustaa väriä ja pienikin  väläys esim. vapaiden suuntien kokouksista näyttää kadunmiehen silmissä oudolta. Maassamme Kristinusko on jo nyt ajettu niin ahtaalle, että ihmiset ovat kuin Pietari pääsiäisyönä ja kieltävät kaiken, vaikka mielessään ajattelevat ihan muuta . ’

On sudenhetki jolloin jokaisen on oltava valmiina ja hereillä. Maanhiljaistenkin pitää tunnustaa väriä ja pitää paikkansa muurissa. Älkää tässä kohtaa lukeko minua väärin, koska myös yhteiskristillisyys ja eri kristillisten keskinäinen sopu ja ymmärtäminen on tulevaisuudessa aivan avain asemassa. Kaikki julkinen riepottelu syö uskottavuutta. On aika etsiä se mikä on yhteistä, ei sitä mikä erottaa. Oppikysymykset on jokaisen oma asia, koska ne kuitenkin on jokaisella yhteisöllä ankkuroitu peruskallioon . Miksi siis kinata niistä.

Tunnusta siis rohkeasti se mihin uskot ja kunnioitta toisen uskoa tai ideologiaa. Ole uskosi arvoinen!

Joskus tapahtuu sellainenkin ihme että heti aamusta on mitenkään selittämättömän onnellinen olo?
Tänä aamuna herätessäni otin hitaasti ja nautin vain siitä että ei ollut pakko pitää kiirettä, ei suorittaa. Kaiken lisäksi mielessäni soi vanha laulu josta sain otsikon aiheen. Vaihdoin arkipäivän rutiinin rauhaan ja tein kaiken aamussani toisin kuin arkisin, muuten en istuisi nyt tässäkään.

Nautin rauhassa aamukahvini ja katselin kaunista valossa heräävää luontoa ja pihani pikkulintuja ajatellen rakasta Mestariani. Olin niin kiitollinen! Kiitollinen kaikesta mitä Jeesus on minulle ollut ja on. On suhde jolla ei ole vertaa ja joka on ikuinen. Oikeastaan ei paljoakaan ulkonaisissa olosuhteissani ole muuttunut, mutta Herra On Hyvä!

Olen kiitollinen siitäkin että pitkä elämä antaa perspektiiviä tähän aikaan. Jokaisella ajalla ovat omat vaikeutensa, mutta entinen ei minulle ole verrattavissa nykyiseen. Niin kai on että aika kultaa muistot. Ajattelen nyt ennen kaikkea hengellisesti, kuten aina. Koska ihmisen elämän tärkein asia on tulla tuntemaan ja tuntea Jumala ja sanan mukaan onni on olla/elää lähellä Jumalaa. En oikeastaan enää osaisi muuten elääkään, sen huomaan. Sitä suurempi syy on kiitokselle!

Hän, Kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki on kaiken kiitoksen ja ylistyksen arvoinen. Mitkään sanat eivät niihin tässä maailmassa riitä.

Onneksi on ikuinen elämä jossa emme ole vajaat! Uskon että siellä saan kiittää myös menneitä sukupolvia heidän opetuksistaan ja uskollisuudestaan Jumalan Sanaa kohtaan. Kiittää myös Isänmaasta jossa Jumalan Sanaa on menneinä aikoina pidetty kunniassa ja julistettu niin kuin on hyvää ja totuudellista ollut. Tekee mieleni toivottaa kaikille tätä blogitaivasta lukeville Jumalan rauhaa tänä Pyhäaamuna. Pidetään Pyhä pyhänä vaikka maailma ei rauhaa kunnioitakaan.

”Pyhä aamun rauhaa, hiljaa huokuu maa. Häly mainen häipyy, taisto raukeaa. Kuule Juhlakellot kaukaa kuminoi. Temppelihin Herran, kutsu sieltä soi! …
Herra, juhlamieli sydämiimme luo. Viihdytys ja Rauha sielullemme suo. Anna mulle voimaa Korkeudesta, että uskollisna voin Sua palvella!
Pyhä aamu kirkas, suuntaa mieleni, Maahan jossa Rauha aina kestävi. Missä riemun täydet Kiitosvirret soi. Missä sielu kerran Levon saada voi!”
Päivä suuri Herran, milloin koitatkaan, jolloin kiitos täyttää Kaikki Ääret maan? Oi, jos valkenisi kohta päivä tuo. Herra, mulle rauhas Ikuinen Sä suo.

Ps.19
Siunattu olkoon hän joka uskoo Herran nimeen.
Ole ystävä siunattu ja rauha olkoon sinun kanssasi, Jumalan ihmeellinen ja hoitava rauha!