On paljon uskovia ja seurakuntia, jotka ovat oikeassa. Minulla on paljon heikkouksia, mutta oikeassa oleminen ei taida kuulua niihin. Itse asiassa oikeassa oleminen on minusta epäilyttävää. Saatan tietenkin olla väärässäkin.

Meillä ihmisillä voi olla vahvoja näkemyksiä totuudesta. Kun lopullinen totuus Taivaassa aukenee, se saattaa monia häkellyttää. Koska lopulta vain Jumala on totuus.

Jeesus hengaili kaikkinaisten epämääräisten tyyppien kanssa, porttojen ja publikaanien. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”, hän tokaisi hänen kaikenkarvaista seurakuntaansa kritisoiville kirjanoppineille. Tarina ei kerro, kuinka moni portoista ja publikaaneista lopulta päätyi Taivaan kirkkauteen. Täsmälleen ottaen tarina ei kerro sitäkään, moniko oikeassa olija sinne ei kirkkauteen päässyt. Mutta ainakaan Jeesus ei halunnut ihmisten tuomitsevan toisia ihmisiä. Ei hän odottanut ihmisiltä oikeassa olemista. ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Kesällä mietin Korinttilaiskirjeestä kohtaa, jossa Paavali kirjoittaa, että Jeesus on perustus, ja jokaisen ihmisen ja seurakunnan vastuulla on, mitä tälle perustukselle rakennetaan. Oikeassa olemisen ongelma on siinä, että toisen ihmisen ja toisen seurakunnan rakennushommille on uskomattoman helppoa mennä antamaan rakentavaa kritiikkiä. Te kastatte ihan väärin. Te painotatte väärää asiaa. Sinä olet liian liberaali. Eikun te olette tuomiohenkisiä konservatiiveja.

Seuraavassa luvussa Paavali osuu napakymppiin. ”Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.” Pimeyden kätköjen ja sydänten ajatusten valaiseminen tuntuu äkkiä vähän pelottavalta. Mitkä olivat motiivisi näissä rakennushommissa? Et kai kuitenkin tehnyt hommia omaan pussiisi pelaten? Paavalin virke loppuu kuitenkin todella yllättävästi. Ei siinä potkaistakaan rakennusmiestä tai -naista helvetin liekkeihin. ”Silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.”

Kiitoksen? Onko työmies muka palkkansa ansainnut? Siis juuri se, joka puhui minun mielestäni niin ärsyttävästi eikä keskittynyt oleelliseen. Tai se, joka minun mielestäni murjoi Raamatun sanomaa tulkinnoillaan. Tai sekin, joka aina änkesi soittamaan djembeä, vaikka hänen rytmitajunsa olisi karkottanut kovakorvaisimmankin enkelparven.

Kiitos Paavali, vanha kiistakumppani, viisaista sanoistasi. Ehkä minäkään en saa tuomita sinua. On mahdollista, että sinun rakennelmasi on lopputarkastuksessa jopa vähän minun rakennelmaani vahvempi, vaikka minusta kirjoitatkin välillä niin ärsyttävästi.

Aiemmat Paavalit:

https://blogitaivas.fi/2015/06/24/hullutuksia-ja-viisauksia-paavali-ja-maa-osa-1/
https://blogitaivas.fi/2015/06/26/arkuutta-ja-pelokkuutta-paavali-ja-maa-osa-2/
https://blogitaivas.fi/2015/07/17/huteria-rakennuksia-ja-alennusmyyntiarmoa-paavali-ja-maa-osa-3/

Lasten äänet kaikuvat isolla leikkikentällä. Keinujen saranat vingahtelevat ja riemun kiljahdukset täyttävät ilman kun karusellin vauhti pysähtyy ja pienet tytöt yrittävät pitää tasapainoaan pyörittyään liian pitkään. Isot siskot toruvat siskojaan liian kovista vauhdeista mutta pian karuselli pyörii vielä lujempaa. Kiipeilytelineiltä kuuluu itkua pienen pojan livettyä tikkailta hietikkoon. Pian itku vaihtuu huokailuksi kun Isä rutistaa hellästi poikansa syliin ja lohduttaa pientä leikkijää. On aika lähteä kotiin ja jättää päivän leikit.

Me elämme yhdessä suurella Jumalan Leikkikentällä. Leikkikenttä on lapselle tosi maailma. Leikissä esineet muuttuvat oikeiksi ja leikki elämäksi. Leikki valmistaa lasta tulevaan. Leikki on turvallista kun isä ja äiti valvovat lasten touhuja. Leikkikentällä lapset tietävät, että isä tai äiti on lähellä ja tietää kaiken mitä tapahtuu. Lasten ei tarvitse istua vanhempiensa jalkojen juuressa tunteakseen heidän läsnäolonsa.

Olen usein jäänyt pohtimaan mitä on olla kristitty, pieni voideltu, niinkuin tuo nimi tarkasti ottaen kait kääntyy vanhasta kreikan kielestä. Mitä on olla Jumalan lapsi. Moni elää uskonsa suhteen melkoisessa epävarmuudessa ja kipuilee sen suhteen, että riittääkö hänen uskonsa. Onko rukouselämä tarpeeksi syvää ja onko parannukseni aitoa kun kerta toisensa jälkeen lankeaa. Onko elettävä jonkin tietyn kaavan mukaan saavuttaakseen Isän suosion.

Jeesus asettaa kuitenkin lapsen  esikuvaksemme. Hän ei tee sitä turhaan. Leikkikentällä tapahtuu kaikenlaista, hyvää ja pahaa. Lapsi luottaa ja lähtee rohkeasti elämään ja leikkimään tietäen, että tapahtuipa sielä mitä tahansa, Isä ei jätä lastaan yksin. Hän ei hylkää.

Meidän elämämme on turvallista leikkikenttäelämää siitä hetkestä asti, kun lähdemme seuraamaan Jeesusta.  Armo kantaa, olimmepa millaisia hyvänsä tai teimmepä mitä tahansa. Saamme luottaa, että Isä, Jumala seuraa kaikkea mitä teemme, vaikka emme leikin tiimellyksessä häntä joka hetki näkisikään. Hänen läsnäolonsa kuitenkin tuntuu joka hetki ja kaikki puheemme ja ajatuksemme kantautuvat hänen silmiinsä ja korviinsa. Näin elämme jatkuvassa rukouksen ja siunauksen ilmapiirissä, jossa Isä täyttää tarpeemme, iloitsee kun me iloitsemme ja lohduttaa kun me suremme. Toiset lapset auttavat ja ohjaavat kykynsä ja lahjojensa mukaan ja toisille riittää kun saa vain leikkiä ja olla.

Me kristityt olemme yhtä, kuuluimmepa mihin seurakuntaan hyvänsä ja meidän tulisi puhaltaa yhteen hiileen, ymmärtää laatumme. Olemme kaikki samalla leikkikentällä yhdessä ja saman Isän lapsia. Olkaamme siis vapaita toimimaan yhdessä, jotta joukkomme kasvaisi!

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin…Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. 1 Kor 12:12, 27 .

Psalmissa 71, joka on otsikoitu ”Vanhuksen rukoukseksi” kuvataan kauniisti mutta todenmukaisesti ihmisen elämää.

Psalmi alkaa sanoin:” Herra sinuun minä turvaan” mutta jatkuukin pyynnöllä:” Älä milloinkaan hylkää minua”. Elämässä on aikoja jolloin huomaa olevansa hyvästä ja turvallisesta uskostaan Jumalaan, ikään kuin eksyksissä, loitonnut. On jäljellä tieto, mutta läheisyys puuttuu. Minut se pelästyttää. Mitä on tapahtunut tai tapahtuu, miksi Jumala on etäällä, vai minäkö Hänestä? Tiedän että Hän on sanonut:” Minä en sinua jätä , en koskaan sinua hylkää.”  Monessakin kohtaa hän näin vakuuttaa, niin vanhassa kuin uudessakin testamentissa.

Tuo etäisyyden tunne yllättää. Ihmisenä alkaa miettiä syytä. Niitä voi olla monia mutta usein elämään on kertynyt, aivan kuin salaa, liikaa kuormaa. Surua, sairauksia, vastoinkäymisiä ja kaiken maailman huolia. On inhimillistä paineitten alla alkaa katsoa tuota kuormien vuorta. Vaikka kuinka tietäisi että Jumala On ja vastaa sanomisistaan, Jeesus on lunastanut ja Vapahtanut kaikesta orjuudesta ja Pyhä Henki on ottanut tämän ihmisen savimajan temppelikseen, on kuin eksyksissä. Lukee Sanaa, rukoilee ja pyrkii kohti elävää Jumalaa, ja silti seinä on vastassa.

Onko Taivaallinen Isäni kaukana minusta, vai minä Isästäni? – Tiedän ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä, koska sanassa niin sanotaan. Silloin se olenkin minä joka olen huolteni ja murheitteni vuoren juurella, vuoren joka peittää näköalani ja taivaallisen valon! Minä olen varjossa. Raamatussa Elihu opettaa Jobia luvussa 35 sanoen ”asia on vireillä hänen edessään”, sen pitäisi lohduttaa kärsivää, mutta lohduttiko se? – Kuinkahan usein olen itse ollut taitamaton lohduttaja?

Etsin Raamatustani monia kohtia joissa puhutaan tuosta kaukana olon tunteesta. Useimmat niistä löytyvät psalmeista, mutta myös profeetoista. Lohduttivatko ne minua? Kyllä ne sitäkin tekivät, mutta toisaalta ne myös ahdistivat. Minä tahdon tuntea Jeesuksen lähelläni! Minä tahdon puhua hänen kanssaan, tahdon kuulla mitä Hän minulle sanoo!

En ole vielä vanhus, vasta sitten kun ikäni alkaa numerolla 7.
Silti psalmi 71 minua liikuttaa rehellisyydellään ja aitoudellaan. Se puhuu sydämen kieltä kuulevalle sydämelle. Se puhuu sielun hätää sielujemme ylipaimenelle!-  Miksi siis hän ei minuakin kuulisi!
Jakeessa 5 sanotaan ”Sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani nuoruudestani saakka” Eikä sekään vielä riitä vaan:” Syntymästäni saakka olet ollut tukeni, siitä saakka kun kohdusta minut päästit…” Sinulle minä laulan ylistystä. Omakohtaista on seuraavakin:” Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta Sinä olet luja turvani!”

Jakeessa 12 tulee tuo harras pyyntö:” Jumala älä ole kaukana”! Jumala, riennä minua auttamaan.! Psalmi kertoo Jumalan uskollisesta hyvyydestä ja hänen apunsa runsaudesta ja psalmin kirjoittaja alkaa päästä iloon ymmärtäessään kuinka ihmeellisen ihana Jumala on. Ennen loppuhuipennusta psalmin kirjoittaja kuitenkin vielä kertaa ja toteaa jakeessa 20:” Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja,…  – mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat!”

Jumalan Sana on ihana, se on parasta mitä tiedän.

Kun omassa ahdistuksessani tänään itkin ja sain purkaa tunteitani tyttärelleni muistutti hän minua ihmisyydestämme. Heikkoudestamme jonka ainoa todellinen ymmärtäjä on Herramme Jeesus kristus joka on itsekin ollut kiusattu ja ainoana voi meitä auttaa ja läpikotaisin meidät tuntea. Kun surin uskoni heikkoutta, hän muistutti kuinka eräs mies Raamatun lehdillä pyysi Jeesusta auttamaan itseään epäuskossaan. Ehkäpä Jeesus kysyisi minultakin uskonko että hän voi minua näissä kuormissani auttaa ja minä voisin vastata:” uskon Herra, auta minun heikkouttani ja vahvista uskoani”.
Voisinko jo huomenna, – tai jo tänään laulaa ”Koko Tien Hän kanssain kulkee”?

Ehkä kuitenkin, vielä nyt, laulaisin sittenkin:

”Kautta kärsimysten voittoon käynyt tie on Jeesuksen, eikä meille toista tietä suotu maassa varjojen. Katso Israel kun pyrki maahan Herran lupaamaan, vaarojen ja vaivain kautta matka sinne kulki vaan.
Kautta kärsimysten voittoon käy myös kristikunnan tie; kulkemaansa tietä Herra seuraajansa aina vie. Taivaan valtakunnan siemen murhein multaan peitetään, mutta siemen, kun se kuolee, nouseva on elämään.
Kautta kärsimysten voittoon, niin se tie vie voittohon, vaikka kyynel joskus vierii, taistelu kun kuuma on. Jeesus voitti kuollessansa, Israel sai Kaanaan maan; Taistellut on pyhäin joukko, kun se kerran kruunataan.
Kautta kärsimysten voittoon, laula riemu mielin näin. Veren voiman voittolaulun, taisteluissa virittäin. Synnin, yön ja kärsimyksen, voittaa ristin rakkaus. Sydämissä särkyneissä, syttyy toivo uskallus!”

Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ, tule aamuin ja illoin varhain, tule vielä kun joutuu yö. Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan, Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan. Aamen!

Sain kutsun soittamaan djembeä kastetilaisuuteen. Menin, kun pyydettiin. Kastettava ei ollut aivan tavallisimmasta päästä. Hän oli turvapaikanhakija, keski-ikäinen mies. Hän seisoi valkoisessa kastepuvussa paljain jaloin totisena.
En muista nähneeni aiemmin aikuiskastetta, hengellisemmin sanottuna uskovan kastetta. En myös aiemmin ollut nähnyt upotuskastetta. Minulle tilanne oli uusi. Mutta vielä uudempi se varmasti oli kastettavalle.

Jumalanpalvelus venähti, ja kastetilaisuus pääsi alkamaan myöhässä. En ollut osannut etukäteen vaivata päätäni, että mihinkähän paljuun se kastettava upotetaan. En ollut nähnyt siinä kirkossa koskaan kasteallasta, vaikka käyn siellä aika usein. No, olen paukuttanut djembeä samassa kirkossa aiemminkin. Nyt sitten tajusin, että olen rummuttanut vetten päällä. Tosin veden ja minun välissä oli onneksi ollut tukeva kansi.

Miten paljon vetten päällä seisoo itse kastettava? Hänen entinen uskontonsa ei juuri arvosta kääntymistä kristityksi. Hänelle risti on riski. On mahdollista, että maanmiehet hänen ympärillään vastaanottokeskuksessa eivät hyväksy hänen kääntymistään. Voi olla että hän saa negatiivista palautetta myös suomalaisilta. ”Äijä yrittää edistää myönteistä turvapaikkapäätöstä ottamalla kasteen.”

Soitettiin pari laulua. Pariisin terroristi-iskuista oli aikaa puolitoista vuorokautta. Isku oli pyörinyt päässäni, ja kävipä se mielessä tilaisuuden aikanakin. Kun tiedämme, millaiset olot turvapaikanhakijoiden lähtöpaikoissa on, emme me voi tuomita jokaista tänne tullutta terroristiksi, emme edes elintasopakolaiseksi. Kasteelle tullut mies oli tullut maasta, jossa saman uskonnon edustajatkin listivät toisiaan – myös uskonnollisista syistä. Semmoista on tapahtunut Länsi-Euroopassakin. Muutama sata vuotta sitten. (En laske natsi-Saksan juutalaisvainoja uskontojen väliseksi konfliktiksi.) Jotain on ehkä opittu.

Mies valkoisessa puvussaan oli päättänyt alkaa kristityksi. Sydämessään hän tietää vaikuttimet päätökseensä. Mutta taatusti hänen päätöksensä on ollut harkittu. Taatusti hän on ottanut tietoisen askeleen. Ja taatusti hänen tunteensa kastetilanteessa olivat vähän samat kuin Pietarilla yhdessä Raamatun tunnetuimmista episodeista.

Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”  Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo.

Käveli kuitenkin!

Uskontunnustukset luettiin. Kastettava vastasi ”tahdon”. Hänet kastettiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen uppeluksiin asti. Sitähän me varmasti kaikki tarvitaan joka päivä, Jumalan pesua ihan päästä varpaisiin.

Kasteen jälkeen kättelin miestä.
– Blessings, toivotin.
Tähän asti niin totinen mies hymyili.
– Kiitos, hän vastasi. Suomeksi.

Maailma on saanut jälleen suuren haavan. Käsittämätön on kouraissut. Mielettömyys sumentaa ajattelun ja tekee hiljaiseksi.

Kuinka suhtautua ihmisten tuskaan, kuinka saavuttaa surevat ja järkyttyneet niin että he voivat toipua? Monet syytökset nousevat milloin ketäkin kohtaan. Kuten vihakin.

”Näin pysyvät nyt usko toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus”?!
”Kun laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus”.
Tunnettuja raamatunlauseita. Kääntyykö tuo ensimmäinen jossain vaiheessa kristittyjä vastaan! Kuinka me kristityt voimme kiittää Jumalaa silloinkin kun maailmassa viha ja oma oikeassa oleminen saavat aina vaan julmempia muotoja lähimmäisiämme kohtaan?

Minut pysäytti Ilkan blogin yksinkertaisuus jossa on öinen kuva Pariisista ja sanat ”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton Hän, joka on meitä rakastanut!”.

Ajattelen kuinka paljon odotusta koko Raamattu sisältää. Niin vanhassa kuin uudessakin testamentissa. Usein ihmiset ovat väsyneet odottamiseen ja menettäneet uskonsa luvattuun ja toivottuun. Kuinka on nyt?

Annammeko me päämme painua kaiken mahdottomuuden edessä, vai uskommeko että Jumala On ja että Hän on rakkaus?! Kuinka meidän tulisi elää tässä ajassa? Mitä meille merkitsee se että Jumala on rakkaus? Kuinka se ilmenisi parhaiten meissä kristityissä. Sorrummeko pahan päivittelyyn vai alammeko tehdä jotain? Katselemmeko elämää ja maailmaa vaakatasossa, vai nostammeko päämme ja katsomme valoon, valoa kohti? Sitä kirkkainta kirkkautta joka säteilee meille Jumalan Pyhästä olemuksesta, Hänen Sanastaan?

Jeesus on itse sanonut:” Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa”! (Luuk.21:33) Eikö juuri silloin, juuri nyt kun ihmiset kohtaa suru ja toivottomuus olisi aika rakastaa? Mikä on sitä suurinta rakkautta johon meidän Herramme meitä kutsuu? Eikö sitä että me omassa ympäristössämme, ellemme pääse maailman ääriin, käyttäisimme aikamme ja sanamme/tekomme oikein lähimmäistemme hyväksi.
Mitä se on?

Olisiko se evankelioimista? Rakkaudella kertomista elävästä toivosta ja iankaikkisesta elämästä joka on kaikille tarkoitettu. Ettei tarvitse pelätä eikä olla toivoton kaiken kaaoksenkaan keskellä. Että meillä on hyvä Jumala, Isämme ja Luojamme joka tahtoo vain hyvää! Luojamme, joka on rakkaudesta sairas jos, tai koska, emme ota häntä vastaan.  Monia, jotka eivät tätä ymmärrä loukkaa tällainen toiminta ja puhe, ja niin se oli Jeesuksenkin aikana.

Ehkä ihmisistä, jotka eivät tiedä mistä tuo puhe kumpuaa, tuntuu että kristityt ovat tunteettomia eivätkä ymmärrä kun ihmistä sattuu. Anoppini piti kauheana että kuolevalle mennään puhumaan Jumalasta, hänestä se oli raukkamaista pelottelua, hän ei itse uskonut. No, ehkä se monien kohdalla olisi ollutkin jo myöhäistä. Ei niin etteikö hienotunteisuus näissäkin asioissa ole tärkeää, mutta!  Kumpi on tärkeämpää?

Toisessa Ilkan blogissa kuvataan naulat.
Se sattuu. Rakkaus sattuu. Rakkaus sattui. Rakkaus vei ristille. Rakkaus rukoili ihmisten puolesta. Rakkaus koki pimeyden hetken kun Herramme ja Vapahtajamme tuska purkautui sanoina ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”! Rakkaus herätti. Rakkaus lunasti. Rakkaus takasi ikuisen elämän kaikille jotka Häneen uskovat.

Ihminen ei ymmärrä enempää kuin hän on itse kokenut, vaikka kuinka tahtoisi. Siksi kaikella on tarkoituksensa. Siksi kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat – ja toivottavasti sitä kautta myös lähimmäisten hyväksi. Eikö niin käynyt Jobillekin.

Minua on aina siunannut Jobin sanoma kaikkineen, mutta etenkin se rohkeus jolla hän todistaa uskovansa:” Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan, uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen! Minä tiedän, että lunastajain elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten kun minun nahkani on riekaleina ja lihani riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan”! Vanhemmassa käännöksessä sanotaan ”Minä tiedän Jumalani elävän ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä”.

Otsikko tulee kuitenkin psalmista 145 jonka otsikko on ”Ylistäkää Herraa, kaikki luodut”! Raamatussa puhutaan paljon ylistämisestä, myös kiittämisestä, jopa joka tilassa jne. Meillä joilla on usko iankaikkiseen ja Kaikkivaltiaaseen Jumalaan taivaan ja maan Luojaan, joka on kaikelle määrännyt aikansa, on toivo! Lue tämä ihana psalmi itsellesi rohkaisuksi ja rakennukseksi. Älä unohda miten Hyvä meidän Jumalamme on kaiken kaaoksen keskelläkin. Hän tuntee elämämme läpikotaisin, tuntee tuskat ja vaikeudet, mutta Hän myös antaa ilon, jopa riemun, Hän tukee sinua ja minua. Hän nostaa meidät jaloillemme. Hän avaa kätensä meidät ruokkiakseen ja suojelee meitä ja tukee kun horjumme!

Kyllä me voimme ja saamme kiittää Jumalaa murheen ja tuskankin aikoina ja varsinkin silloin ja me saamme aikojen loppujen lähestyessäkin nostaa päämme ja olla toivossa ja uskossa, Jumalan Voimasta, väkeviä.  Sillä: ”Herra suojelee niitä, jotka häntä rakastavat…..ja on lähellä sitä joka huutaa häntä avuksi, sitä joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.”

Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä, Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen

Ihminen on huomannut, että kaikki eivät usko samoin. Kristinuskossa ongelmallista on, että sen rakkauden uskon puolustaminen saattaa notkahtaa poterosta huuteluun.

Jos Jumala sittenkin on pienempi kuin uskallan ajatella, niin minun on hyvä kerätä suojavarustuksia, joiden takaa huutelen hänen suuruuttaan ja oikeassa olemista. Varmuudeksi, ettei kukaan vain luulisi ettei Jumalaa ole.

Jos Jumala on suurempi kuin uskallan ajatella, eikä hänelle kelpaa minun vaellukseni, on minun hyvä huolehtia ettei lähelläni ole liialti sakkia, joka saa Jumalani huonoon valoon. Jos hän on kylläkin suuri, mutta tahraantuvainen. Ja sotku voi olla minun vikani. Paras siis kouluttaa läheiset huolella. Ettei kukaan vain luulisi ettei Jumalaa ole.

Mutta Jeesus sanoi että: ”Minä olen”. Ja hänestä sanottiin: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa” Ja että: ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan vaan pelastamaan sen.” Ja Jeesus sanoi: ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”

Mutta jos minulla ei ole yhtään orpo olo muutenkaan enkä tahdo pelastua. En ymmärrä kuinka iankaikkinen Jumala on ja mistä ne uskovat puhuu…Hän rakastaa puhtaasti ja niin ylenpalttisesti että sen voi kokea, vaikkei näkisi? Ja pelastua mistä mihin? En siis tahdo. Uskovat sanovat että Jumala huhuili Adamin ja Eevan perään paratiisissa, vaikka aivan hyvin tiesi missä he olivat. Että hän halusi kuulla heidän äänensä. Ja että hän huhuilee minunkin perääni. No, huhuilkoot. Etsivä löytää.

On kirkas valo.

Jos otan valokuvan niin, että valo on taustalla, kohteesta tulee  musta.

Jos otan kuvan niin että olen kohteen ja valon välissä, oma varjoni latistaa kohteen yksityiskohdat.

Entäpäs jos otankin kuvan niin, että kirkas valo paistaa kohteen läpi? Silloin yksityiskohdat tulevat esiin.

On kirkas Valo.

Minkälaisia yksityiskohtia minusta tulee esiin?

On kirkas Valo.

Minulla on lupa päästää valo lävitseni ilahduttamaan ja auttamaan muita ihmisiä.

* * *

”Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.” (1.Joh.1:5)