Kokoan tähän blogiin pirstaleita matkan varrelta. Pirstaleita siksi, että ainakin oma elämäni on enemmän tai vähemmän palasina enkä ole vielä tähän mennessä tavannut ihmistä, joka olisi henkseleitä paukutellen tullut esittelemään täydellisesti elettyä elämäänsä. Vaikka tämä maallinen taival onkin jonkinlaista pätkätyötä ja etenemistä rastilta rastille se ei tarkoita, etteikö elämä  voisi olla täyteläistä ja hyvää eli sellaista mitä Jeesus meille lupaa. Jeesus ei turhaan sano, että hänen ikeensä on kevyt kantaa.  Jos kannamme elämämme taakkoja niinkuin Jeesus sen tekee, huomaamme, että taakoista on hävinnyt sellainen paino, joka sortaa kantajansa maahan. Oletko koskaan kokeillut nostaa ylivoimaisen suuren tuntuista esinettä vedessä? Vesi kannattelee ja sen noste auttaa. Pyhä Henki ja seurakunta on se noste, joka keventää isonkin taakan niin, että siitä selviää. Elämä itsessään kuitenkin on meille liikaa ja lopullisesti saamme luopua ikeestä vasta Taivaassa. Huomaa, että en puhu tässä syntitaakoista jotka saamme jättää kokonaan Jeesukselle!

Mietin tässä kuinka monta kertaa olen ollut rastilla, jossa elämä on kasannut kaiken mahdollisen painolastin päälleni ja siitä huolimatta matka on jatkunut.  Eräs mahdottomimmista tilanteista tapahtui yläasteella jolloin taistelin monen asian kanssa. En tajunnut kemian ja fysiikan laskuista yhtään mitään enkä oikeastaan mistään muustakaan mitä tunneilla tapahtui. Olin missannut jo kaksi koetta ala-arvoisesti ja nyt olin ollut poissa viimeisestä kokeesta. Päälläni oli uhka, että se olisi selvitettävä kohtuullisesti, että en saisi ehtoja. Tilanne tuntui toivottamalta. Taakka oli liian suuri.

Kun sitten koepäivä tuli, minut vietiin opettajien taukotilaan, joka oli kemian luokan vieressä. Huoneessa oli vain pöytä ja tuoli. Katsoessani paperia tajusin että en ymmärtänyt siitä juuri mitään. Tuijottaessani paperia epätoivoisena, alkoi ilmanvaihtokanavasta kaikua kemianopettajan ääni. Opettaja palautti muulle luokalle koetta käyden huolellisesti läpi jokaisen kysymyksen. En voinut olla kuulematta vastauksia. Jossain vaiheessa lopetin vastaamisen ja tukin korvani, koska kukaan ei uskoisi että osaisin yhtä-äkkiä kaiken.

Näin jälkikäteen ajatellen asiasta voisi nostaa vaikka millaisia moraalisia ja eettisiä ongelmia, mutta vähän yli toisella kymmenellä oleva poika ei siihen kykene vaan ottaa lahjana sen mikä annetaan. Sain kokeesta muistaakseni kahdeksikon pintaan ja tokariin viitosen.  Jos nyt mietin mitä tapahtui, niin näen Jumalan ison sormen, joka venytti edessä olevaa piikkilankaa aidassa alaspäin niin paljon että jopa minä pääsin siitä yli. Itsetuntoni ei siitä kohonnut mutta nyt kun asiaa tarkastelee niin ymmärrän sen mitä Jumala tahtoo sanoa. Hän lupaa kannatella minua ja keventää taakkojani.

Koko kouluaikani aivan opiskeluaikoja myöden on täynnä tällaisia pieniä Jumalan sormen kosketuksia ja siksi hän teki minusta opettajan. Hän ei päästänyt minua irti niistä asioista, joissa hän helpotti tietäni vaan antoi lisää aikaa oppia. Tähän sisältyy ajatus, että kunnia siitä mitä minusta tuli kuuluu vain ja ainoastaan Jumalalle. Minun hommani oli ilmeisesti vain tulla paikalle.

Viime talvena elämä sai uuden, alakuloisen sävyn kun kuolema ja suru teki pesän viitanliepeeseen. Uupumus ja masennus hiipi varkain elämään varastaen monta hyvää asiaa elämästä. Kuitenkin tässäkin asiassa Jeesus tuli konkreettisella tavalla apuun antaen lähelle ihmisiä, joiden kautta hän lohdutti ja antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Sain itkeä ja rukoilla toisten kanssa. Jakaa taakkaa, jotta voisin olla tukena toisille. Yhteys Jeesuksen toisten ihmisten kautta osoitti voimansa. En ole koskaan yksin!

Kolmas pirstale liittyy epävarmuuteen ja epäuskoon, siihen jatkuvaan kamppailuun jota ihminen käy sisällään. Jossain vaiheessa kun ihminen huutaa Jumalan puoleen ja on samalla uskollinen kaikelle mitä Jumalan sana, Raamattu sanoo niin Jumala näyttää voimansa. Se vaatii sen, että ei itse kuvittele pystyvänsä mihinkään vaan ymmärtää sen, että kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan Jumalan Pyhän Hengen voimasta. Sain kokea, että kun minä ojennan käteni rukouksessa toisen päälle itse asiassa se käsi ei kuulukkaan enää minulle vaan Jeesukselle. Sitä kokemusta ei voi jakaa tai selittää mutta sen seuraukset voi. Kun toinen ihminen parantuu ja saa uuden elämän, kirkastuu Jeesuksen  meille lahjoittama Usko, Armo ja Elämä aivan uudella tavalla.

Sitä en tiedä mitä tämä taival tuo tulevaisuudessa eteeni mutta sen tiedän että yksin en jaksa tuota tietä käydä koska elämä tulee jyrämään kaiken sen minkä teen yksin.

Join iltateetä, olin lähes koko päivän ulkona, oli vähän vilu.
Katselin, tapani mukaan, keittiön ikkunasta taivaalle. Radio oli auki Marian Andersson lauloi Chubertin Ave Marian…….. kohosin.

Taivas alkoi tummua iltapilvistä, kuuntelin edelleen. Illan ohjelmissa soitetaan Arvo Pärtin musiikkia sekä Tv Teemalla, että radiossa.
Aivan mahtavaa, joku sanoisi mystistä on hänen musiikkinsa. En tiedä mihin se minussa niin syvästi vaikuttaa, mutta olen jossain muualla. Psalmit nousevat toinen toisensa jälkeen mieleeni ja pidättelen kyyneleitäni. Sieluni ylistää Herraa.

Taivas tummenee, olen tässä ja samalla jossain muualla. Saan kuitenkin kirjoitetuksi. Olen taivaallisissa tunnelmissa. Rakastan Herraa!
Päiväni on ollut ihmeellinen.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen,
– mikä on ihminen!

Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.

panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa.
Lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villieläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat.

Herra, meidän Jumalamme, suuri on Sinun nimesi kautta koko maailman!
Ps.8:4-10

Kuoro laulaa Aamenta!

Opettajanpöydälläni on Raamattu, joka näyttää käyttämättömältä. Sen ensimmäisellä sivulla on omistuskirjoitus lakkautetulle Parkkiman kyläkoululle Pyhäjärven seurakunnalta. Lopussa on vielä silloisen kirkkoherran allekirjoitus ja liuta raamatunkohtia. Ajatukseni pysähtyi yhden kohdalle.  Psalmi 127. Se alkaa sanoilla ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa.

Psalmi jysähtää omaan elämäntilanteeseeni kuin kolmen kilon leka murskaten kaikki omat elämänkuvioni ja viimeisetkin omat rimpuilut rakentaa ja johtaa omaa elämääni itse.

Jeesus käytti kuvakieltä puhuessaan omasta kuolemastaan ja vertasi itseään temppeliin, joka puretaan hetkessä ja rakennetaan kolmessa päivässä uudestaan. Tuo Herran temppeli rakentui Jumalan voimalla. Jeesuksen ylösnousemukseen sisältyy salaisuus, jota me ihmiset emme tunnu tajuavan laisinkaan. Emme näe omaa elämäämme temppelinä, jota Herra haluaa rakentaa ja johon Pyhä henki haluaa asettua asumaan olemaan yhtä oman henkemme kanssa. Voimme kyllä tehdä itse jonkilaisen havumajan omista tarpeistamme ja se kyllä kestää tämän maailman mutta kuoleman toiselle puolelle se ei kanna. Tuon rakennelman on hajottava liitettynä Jeesuksen ristinkuolemaan ja uudelleen rakentaminen on jätettävä kokonaan Jumalan Pyhälle Hengelle. Kuoleman Jeesus on jo voittanut.

Tämä kaikki merkitsee sitä että saamme olla yhteydessä Jumalaan joka hetki. Näky on huikea, tämä syntinen tomumaja voi olla Pyhän Hengen asuinsija, Herran temppeli.

Mietin että miksi tämä ja monet muut uskon salaisuudet tuntuvat pysyvän suljettuina ihmisiltä. Voisiko syynä olla se että monelle Jumala ei oikeasti olekaan kolmiyhteinen vaan se sisältää vain kaksi persoonaa, Jumalan ja Jeesuksen. Pyhä Henki jää jonkinlaiseksi sielä ja täällä humisevaksi tuuleksi, joka puhaltelee missä tahtoo ja parempi onkin, että puhaltelee ja eikä tule häiritsemään liikoja omaa uskonnon harjoittamista. Pyhä Henki ei näyttäydykään sellaisena kuin Jeesus sen kuvaa raamatussa.

Itse olin tällainen perususkovainen seurakuntanuori. Homma toimi niin kauan kun oli mukana hengellisessä toimivassa yhteisössä. Mutta kun työelämä ja perhe vei sitten kaiken ajan ja aikuismaailmassa ei löytynytkään luontevaa seurakuntayhteyttä, niin nopeasti uskon asiat katosivat pois arkisesta elämästä. Elämästä tuli kahdella kaistalla kulkemista. Oli Jumalan jutut ja omat jutut.

Näin jälkikäteen ajateltuna, asiat olivat olleet näin jo nuoren seurakunnan aikana, koska kukaan ei koskaan selventänyt minulle sitä, mitä minulle oli tapahtui vuonna 1981 seurakunnan rekituvan eteisessä, hälisevän nuorisolauman keskellä. Kukaan ei selittänyt mikä oli se merkillinen rauhan ja levollisuuden tunne, joka salamaniskun tavoin valtasi kiusatun sieluni. Tiesin siitä hetkestä, että Seurakunta on minun paikkani. Siitä hetkestä asti oli Jumala sitonut minut Kristukseen vaikka itse aina ymmärtänyt.  En väheksy omaa seurakuntanuorissa viettämääni aikaa, mutta tajuan nyt, että nuoruuden palossa pidin kiinni omista asioistani enkä luovuttanut kaikkea Jumalalle. Onneksi hyvät opettajat seurakunnassa antoivat hyvät lähtökohdat muuten elämään ja se kaikki oppi kantaa yhä elämääni eteenpäin ja kaikki opetukset ovat heränneet eloon aivan uudella tavalla. Vasta kun opin tuntemaan Pyhän Hengen toimivana elävänä persoonana on kuvani Jumalasta ja Raamatusta avautunut kokonaisena.

Voimme yrittää rakentaa seurakuntia ja temppeleitä, Kehittää seurakuntien toimintoja ja terävöittää strategioita, mutta jos Jumalan Pyhä Henki ei ole mukana rakentamassa ja opastamassa ihmistä, on kaikki toiminta turhaa ja seurakuntien salit jatkavat tyhjenemistä. Raamatun sana ei tule avautumaan ihmisille ja suomut pysyvät silmissä.

Pyhä Henki puhaltaa sielä missä hänet tunnistetaan ja hänelle avataan ovi. Hänessä Jeesus kolkuttaa sydämen ovelle ja hän tulee aterioimaan avaajan kanssa. Siitä alkaa rakennustyömaa joka muuttaa ja mullistaa ihmisen elämän.

Tiedotusvälineet vyöryttävät eteemme päivä toisensa perään suuria uutisia. Kansat vaeltavat maasta toiseen kuin ihmistsunami. Maailma tuntuu olevan kaaoksessa eikä kukaan oikein tiedä mitä tehdä. Hätä ja kärsimys koskettaa. Tuossa suuressa joukossa jokainen on ihminen, yksilö, vaikka hätä on yhteinen.

Meillä tyttäreni kanssa on kotialttari, keittiön pöytä, jonka ääressä me säännöllisesti yhtenä päivänä viikossa rukoilemme. Aiheita riittää pienistä asioista näihin suuriin. Osallistuttuamme seurakunnan Jumalanpalveluksiin aiheita tulee myös sitä kautta.

Viime aikoina olen joutunut ajattelemaan lopun aikoja ja kertaamaan mitä Jumala niistä on sanassaan sanonut. Kärsimykset ja kaikenlaiset ahdistukset tulevat entistä suuremmiksi ja julkisemmiksi ja ihmiset yhä useammin sanovat jotain mitä ei helposti sanota. Kuten eräs ei uskova:” Onkohan nyt tulossa kolmas maailman sota” tai toinen:” Maailma on ihan sekaisin, täydessä kaaoksessa”. On kai niitäkin jotka vain elävät niin kuin ei mitään outoa olisi tapahtunutkaan. Tämän päivän uutinen on heille huomenna eilinen ja kaikki jatkuu niin kuin  ennenkin?

Kuinka tässä kaikessa näyttäytyy yksilöihmisen kärsimys? Ajattelen nyt ennen kaikkea kristittyjä seurakunnan jäseniä täällä kotimaassa ja vielä tarkemmin omassa seurakunnassani. Tänään oli erikoinen ilmapiiri kokoontumisessamme. Oikein jouduin tunnustelemaan sitä, olin hiljaa ja odotin. Koin Pyhän Hengen, lohdutuksen ja rakkauden Hengen, vahvan läsnäolon. Kysyt voiko sen kokea? Mistä sen tunnistan? En osaa muuta sanoa kuin että minä vain tunnen Hänet ja itken, kyyneleet vaan valuvat..

En pystynyt laulamaan vain kuuntelin. Katselin pienehköä joukkoamme ikään kuin olisin nähnyt jotain mitä ei silmin nähdä. Olin toki jo kuullutkin ensimmäiset surulliset uutiset sairauksista joita meidän kristusruumiimme sisaret ja veljet nyt kantavat kehossaan, mutta jälkeenpäin kuulin vielä lisää. En paljoakaan enää jaksa osallistua tai olla ihmisten kanssa, mutta silti sieltä ja täältä tulee tietooni ihmisten hätä ja kärsimys joka laittaa rukoilemaan. Lukemaan Jumalan Sanaa ja mietiskelemään mikä tässä hetkessä on se tärkein asia josta Pyhä Henki tahtoisi muistuttaa?

Usein vastaus tulee rukouksen myötä. Tänään, ennen kuin aloimme rukoilla, puhuimme tyttäreni kanssa kuinka todelliseksi meille on tullut Jumalan Sana ja se että me olemme Kristuksen ruumiin jäseniä jossa yhden jäsenen kärsiminen tuottaa kärsimyksen myös muille. On totta että meidän on kannettava toistemme kuormia. Meissä ei ole itsessämme rakkautta, mutta ihmeellisesti se alkaa vaikuttaa rukoillessamme  sisariemme ja veljiemme, koko seurakunnan ja työntekijöiden puolesta. Eikä se ole vaikeaa vaan ilosta, kiitollisuudesta ja sydämestä lähtevää. Ihmeellinen on Jumala, ihmeitä tekevä ja aikaansaava Jumala. Ihmeellinen Jeesus ja lohduttaja Pyhä Henki.

Kuinka Jumalan Armo nyt liittyy tähän hajanaiseen ja poukkoilevaan tekstiin?
Niin, olen ajatellut paljon näitä aikoja ja tämän maailman ajan loppua. Syvä kiitollisuus ja ilo nousee sisimmästäni kun tajuan että Jumala armossaan ja rakkaudessaan ei anna kenenkään tarpeettoman pitkään kärsiä tässä maailmassa, vaan tämä maailman aika loppuu juuri silloin kun Hän sen hyväksi näkee. Ja me jotka olemme panneet Jumalan täydellisen ilmoituksen mukaisesti uskomme ja toivomme Jeesukseen, Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, Hänen ristin voittoonsa, pääsemme pian täydellisesti vapaaksi kaikista kärsimyksistämme.

Kun kuulemme kaiken sen minkä nyt kuulemme ja näemme maailmassa minkä nyt näemme, meille sanotaan ettei meidän tule peljätä vaan nostaa päämme sillä meidän vapautuksemme on lähellä.

Koko Raamattu on alusta loppuun täynnä pelastuksen sanomaa siksi uskon että meidän pelastuksemme tulee oikealla ajalla ja tavalla. Kuinka usein Jeesus sanoikaan ”älä pelkää, älkää pelätkö”! Kuinka usein Hän puhui Jumalasta Isänä, meidän Isänämme. Hänestä sanotaan että Hän on kuin lintuemo joka tahtoo koota poikasensa siipiensä suojaan. Hän armahtaa, Hän antaa voimaa olosuhteista riippumatta. Käsittämätön suuri ja armollinen Jumala. Isä, Poika ja Pyhä Henki. Hän pyyhkii pois meidän kyyneleemme ja kipumme.

On ihanata ylistää Sinua Jumalamme. Ja laulain kiittää armoas, hyvyyttäs kohtahamme. Sä, kuljit aina kanssamme, veit taisteluissa voitolle ja olit auttajamme.
Ain olet ollut luonamme Aarteena kalleimpana. Meit elon vesi virvoittaa ja elon leipä, sana. Sun armos meille virtailee, ja totuutesi valaisee. kuin tähti loistavana.
On virsi täällä heikko vain ja köyhä kiitoksemme. Kaikesta minkä meille soit jo täällä iloksemme. Me emme kyllin johtoas voi ylistää ja armoas, mi siunaa askelemme.
Sua rukoilemme, Herramme, meit älä koskaan heitä. Suo meille Hengen valkeus, mi johdattaapi meitä. Luo usko, toivo sydämeen ja rakkautta Jeesukseen. Vie armotahtos teitä.

Aamen

Mitä on  tämä sekava ja hämmentävä usko. Mihin uskon ja miten sen perustelen. Mitä epäilen ja mitäs jos hukun epäilyyni. Miten tulen uskoon ja mikä on sen lähde ja kohde. Onko uskoni aitoa ja uskonko oikein. Teenkö tarpeeksi ja riittääkö mikään. Miksi ei tunnu miltään ja miksi toisinaan taas tuntuu siltä  kuin voisin halata koko maailmaa julistaa rakkautta Jeesusta kohtaan.

Jumala on ääretön, rajaton ja kaikkivaltias. Hän on tämän ajan ulkopuolella ollen läsnä eilisessä, nykyhetkessä ja huomisessa. Silti elämme maailmassa jossa Jumala on salattu. Hän on kätketty meidän silmiltämme mutta kaikki mitä hän on luonut ja tehnyt on näkyvillä. Mikroskoopin alle voimme vangita siis vain Jumalan kätten töitä. Tuskailemme luomisen ongelman kanssa tajuamatta, että koko elämä on uuden syntymistä ja luomista. Jumalan aloittama luominen jatkuu syntymässä ja kuolemassa.

Voisimme verrata Jumalan etsimistä kaksiuloitteiseen sarjakuvahahmoon, joka paperinpinnalla liukuu ilman syvyysvaikutelman tajua. Hahmo ei voi irrota paperista vapaaksi. Jos hahmo olisi tietoinen hänelle voisimme kertoa millaista kolmiuloiteisuus on mutta kokemusta siitä emme voi välittää. Hän voisi korkeintaa uneksua siitä. Vain Jumala pystyisi irrottamaan hahmon ja luomaan hänestä kolmiuloitteisen hahmon eli herättämään hänet eloon.

Samoin on meidän laitamme suhteessa Jumalanvaltakunnan todellisuuteen.  Saamme tietää sen olemuksesta Raamatusta mutta suoraa kontaktia emme voi siihen saada. Olemme riippuvaisia Raamatusta ja siitä mitä kuulemme siitä. Sen vaikutukset kuitenkin murtautuivat tähän maailmaan Jeesuksen ja Pyhän Hengen kautta. Siksi Pyhä Henki  on aivan olennainen persoona avamaan meille ymmärrystä Raamatusta ja Jeesuksesta. Pyhä Henki herättää meidät eloon ja synnymme uudestaan. Mutta itse ”Taivasta” joudumme odottamaan ”tahrana paperissa”. Vain näin voimme saada uskon ja vastauksia loputtomiin kysymyksiimme.

Kun kysyn, että mikä olen pyytämään Jumalalta mitään, joudun miettimään millainen Jumala on. Jeesus kutsuu häntä nimeltä Abba. Sana Abba on hyvin intiimi ja läheinen kuva isästä. Sen voisi kääntää suomeksi vaikkapa isiksi tai iskäksi. Jumala on isänä täydellisen hyvä. Sellaista isää uskaltaa lähestyä ja pyytää koska hän ei torju lapsiaan luotaan pois.

Jumalan työ meissä ei riipu meidän tiedoistamme ja tunteistamme. Hänen hyvä tahtonsa meitä kohtaan ei ole riippuvainen edes meidän uskosta tai epäuskosta. Minulle Raamatun tärkein vertaus on vertaus tuhlaajapojasta. Siinä isä jaksoi odottaa kärsivällisesti poikaansa kotiin eikä otttanut kuuleviin korviinsa pojan selittelyitä vaan ehdoitta otti hänet takaisin lapsekseen ja vieläpä juhlien. Mikään ei voinut estää isää rakastamasta poikaansa.

Kappelimme talviajan toiminta käynnistyi. Osanottajia oli vähän, toistaiseksi. Sateisen kesän jälkeen lämmennyt sää lienee vaikuttanut asiaan? Mutta ei hätää, kyllä ”routa porsaan kotiin ajaa” sanoo vanha suomalainen sananlasku ja –  Jumalan ihminen kaipaa Elämän leipää, sitä tarvetta ei mikään voita.

Itselläni on kaksi asiaa jotka tahtoisivat tulla ulos, mutta tuntuu vaikealta aloittaa. Onko sitten pakko kirjoittaa? Tuntuu että on. Jätän vapaasti arvioitavaksi oliko?

Tämä ensimmäistä kokoontumisemme oli vähän erilainen kuin tavallisesti. Eräs seikka kosketti varmaan erityisesti meitä kaikkia ehtoolliselle menijöitä. Pikareita oli jakamassa pienen pieni tumma tyttö isänsä kanssa. En tiedä mitä kansaa he ovat, mutta näyttävät syntyperältään Vietnamilaisilta. Kauniita ihmisiä, pikkuinenkin oli kuin nukke ja hyvin kasvatettu. Siinä hän seisoi edelleenkin kun me poistuimme tyttäreni kanssa ehtoollispöydästä. Minä en voinut olla hipaisematta hellästi pientä posliiniposkea kun lähes samalta tasolta hänet istuen ohitin. Kansa hymyili.

Siinä me olimme, pieni ja isompi. Yhtä pieninä Hänen edessään joka on sanonut nimekseen ”Minä Olen”.

Joka tapauksessa mieleeni nousi monia raamatunlauseita siitä kuinka Jeesus suhtautui kaikkein vähäisimpiin ja ennen kaikkea lapsiin. Lapset olivat hänen erityis suojeluksessaan.  Mielessäni soi laulu: ”Mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan. Sä suuri ja voimakas Isäni taivaan, Isäni Taivaan. En suotta saa peljätä, murhetta kantaa, kun sen minkä tarvitsen, Isäni antaa, Isäni antaa….”

Olen siten rakentunut/rakennettu että jotkut voivat pitää minua, – no, vaikka minkälaisena, mutta ajattelin Jeesuksen seisovan tuon pienen hahmon vierellä katsoen häntä kuin kalleinta aarretta.
–  En ehkä kuule (kovin usein) ääniä, mutta näen henkeni silmin näkyjä, saa ottaa tai jättää, mutta pieni olen minäkin ja saan olla. 🙂

Aamulla varhain ajattelin mitä ”Minä Olen” voisi kaikkiaan tarkoittaakaan. Se on niin paljon ja niin suurta ettei sitä voi ymmärtää koska Jumala, Isä, on käsittämätön. Häntä on mahdollista yrittää ymmärtää vain Jeesuksen Kristuksen persoonan kautta.

Ajattelin kuitenkin mitä ihminen tuntisi tarvitsevansa kaikkein eniten, ja ellei sitä ole saanut, kuinka se häneen vaikuttaa. Mietin voiko Jumalan rakkaus tulla niin todeksi tässä ajassa että se korvaa inhimillisesti puuttuneen rakkauden? Mietin mitä rakkauden ja hyväksynnän puute saa aikaan ihmisen sielussa? Milla tavalla syrjitty alkaa oirehtia hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen puuttumisen vuoksi?

Isä meidän rukouksessa ennen lausuttiin:” Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme velallisillemme”. Ihminen joka jää paljosta vaille usein alkaa velkoa vaille jäämistään. Usein se velkominen kohdistuu toisiin ihmisiin. Tulee esim. tarve hakea jatkuvasti hyväksyntää oman itsensä ulkopuolelta. Hän ei tyydyty jos ei sisin parane vaan karkottaa ihmiset luotaan ja on onneton –  ja vain siksi että hakee sitä mitä on jäänyt vaille.

Ajattelin edelleen voiko ihminen tuntea tulevansa täysin hyväksytyksi ja kokea itsenä ehjäksi näissä sanoissa, tässä nimessä ”Minä Olen”?!

Kattaako tuo ihmeellinen nimi myös sen että me rikkinäiset saamme myös sanoa itsestämme että Minä Olen? Minäkin Saan Olla koska minun Isäni on sisällyttänyt kaiken olevaisen omaan nimeensä. Hän, joka on luonut kaiken, kaikki on Hänen! Saanko olla sellaisena kuin olen olemassa? Saanko kokea olevani ehjä ja rakastettu omana itsenäni, tuntea olevani täysin hyväksyttynä suuressa sylissä. Uskoen ja ymmärtäen saavani olla sen suuren kuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi jonka Jumala valmisti jokaisen ihmisen vastaanotettavaksi. Terveydeksi, rauhaksi, onneksi, iloksi ja toivoksi.

Kaikeksi hyväksi joka ylittää sen pienen ja vajaan joka meitä saattaa ahdistaa. Ja ahdistaakin ellemme näe Isäämme suurempana kaikkea käsitettävissä olevaa ja sitäkin mitä emme vielä käsitä. Saanko uskoa todeksi että olen ihme, suuri ihme, arvokas Jumalan lapsena. –  Niin kuin saat sinäkin, me saamme kaikki tuntea olevamme olla Yhtä Hänen kanssaan. Hänen jonka nimi on ihmeellinen: ”Minä Olen”!

Pieni tyttö ojentaa minulle ehtoollispikarin, ja minä näen hänen vieressään Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, Hänet joka voi meidän kaikki heikkoutemme ymmärtää ja joka ne kantoi puolestamme ristillään. Hän on Valo, Hän on armo, Hän on rakkaus.

” Jeesus luona armopöydän, sinut löydän, siinä mulle kyllin on. Siellä armo, rauha, ilo, siellä elo, sieltä löydän sovinnon…..
Tätä ruokaa syödessäni, juodessani, orjan mieli katoaa. Tämän riemun rikkaudessa, runsaudessa oma puku putoaa……..
Mieltäni se liikuttakoon, opettakoon, armon Herraa kiittämään. Sieluni se sulattakoon, taivuttakoon Jeesukseeni tyytymään……
Kirkkaus ja voitto, valta kaikkialta olkoon yksin Kristuksen. Maa ja taivas luotuinensa Herrallensa riemuin tuokoon kiitoksen.”

virsi 225 1, 5, 7 ja 8 säkeistöt.