Tulin juuri kympin juoksulenkiltä. Rakastan helteellä juoksua. Olen kuin sudenkorennot kesällä. Tykkään pörräillä auringossa ja säntäillä ympäriinsä. Juostessa on aikaa jutella Jeesuksen kanssa ja antaa ajatuksen soljua Pyhän Hengen virran mukana.

Helteellä korennot pörräävät kuuman tien päällä törmäillen autoihin.  Juostessani poikki kuuman peltoaukion huomasin tien pinnassa pörisevän ison sudenkorennon. Se oli törmännyt ilmeisesti autoon ja sen takasiivet eivät toimineet ja se yritti päästä lentoon. Juoksin ohi mutta päähäni iski mieletön ajatus.  Palasin takaisin ja katsoin maahan tuuperunutta korentoa. Laitoin käteni sen ylle ja rukoilin Pyhää Henkeä,  että tuo pieni luojan luoma olento paranisi sellaiseksi kuin se on tarkoitettu. En oikein tiedä mitä odotin. Uskoni oli kaikkea muuta kuin vahva, mutta jotenkin koin olevani kuulianen.  Oloni oli aika pöljä.  Otus pörisi selälällään hetken ja sitten hiljeni.  Oloni typertynyt, mutta vielä kerran rukoilin parantumista tuolle upealle pikku olennolle.  Hiki valui silmiini ja kuuma tienpinta ei juuri oloa helpottanut.  Lopulta tunsin itseni idiootiksi ja ajattelin että jatkaa matkaani.  Yht´äkkiä otus alkoi liikutella siipiään, ensi etusiipiään ja sitten molemmat siipipari alkoivat liikkua ja suoristua. Sudenkorento nousi siivilleen ja lähti määrätietoisesti lentämään eteenpäin. Hömistyneenä jäin tuijottamaan sen jälkeen.  Riemu nousi sisältäni pintaan ja en kyennyt pidättelemään sisältäni kuplivaa naurua. Onneksi olin yksin sillä en usko että kovinkaan  moni olisi ymmärtänyt miten korennon toipuminen vosi olla niin riemukas asia.

En kauheasti miettinyt jatkaessani lenkkiäni paraniko korento kuuliaisuuteni takia vai itsestään. Auton keulaan osuminen on yleensä aika tappava asia hyönteiselle. Itse tunsin tilanteessa vain epävarmuutta ja noloutta. Pyhyys ja voiman tunne loisti poissa olollaan. Ja miten muuten se voisi ollakkaan, sillä ei meistä ole käsittelemään voimaa, joka on Jumalasta lähtöisin. Pyhä Henki itse tietää mitä tekee.

Pyhän Henki voi lyödä meiltä jalat alta. Voimme kokea sen voiman hyvin eri tavalla mutta sen ilmenemismuodot eivät ole kovin tärkeitä ainakaan pyytäjän kannalta. Vain tulokset ovat tärkeitä!

Mitä siis opin. Pyhä Henki voi tuntua tai olla tuntumatta. Kyse on kuuliaisuudesta ja luottamuksesta. Tärkeintä on että itse tahdon katsella mailmaa pukeutuen Kristukseen, Jumalan antamaan sota-asuun ja toimia sen mukaan. Oma sieluni on aina heikko mutta Pyhässä Hengessä olen vahva. Siksi pöljä ajatus lenkilläkin muuttui minusta huolimatta todeksi.

Jumala on suuri. Se ei se aina arjen harmaudessa tunnu niin ihmeelliseltä, tai todeltakaan. Usein maalliset murheet kasaantuvat vuoreksi eteen. Haluankin kysyä itseltäni ja meiltä jokaiselta; mitä me itsessämme ruokimme ja mihin asioihin kiinnitämme huomiomme?  Vihollinen tahtoo painaa meidät alas, hän on valheiden mestari ja tietää ihmismielen heikot kohdat. On hyvä kuitenkin muistaa, että suurin osa vihollisen puheista on vain liioteltua ja suurenneltua illuusiota.

Miten tulisi katsoa maailmaa ja suhtautua elämään? Mistä perspektiivistä? Ihminen elää usein hetkessä ja tunteella. Sana kuitenkin sanoo, että Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme. Jokainen joutuu kokemaan elämässään umpikujia ja tilanteita, joista ei näytä olevan ulospääsyä. Tähän vihollinen iskee syöttääkseen meihin epäuskoa, mutta tässä tilanteessa myös ja ainoastaan Jumalan mahdollisuudet voivat alkaa. Ei ole silti aina helppo luottaa eikä uskoa. Usko onkin lahja, ei itsessämme luonnollisesti oleva ominaisuus, sillä opetuslapsetkin rukoilivat:” Herra, lisää meille uskoa.” On paljon helpompaa vajota surkuttelemaan omaa tilannettaan. Kun on vaikeaa, kysymme: miksi? Saatamme jopa katkeroitua Jumalaa kohtaan. Järkemme ja tunteemme kertovat meille, että koska apua ja muutosta ei tule NYT kun sitä tarvitsisimme, Jumala on heikko, tai unohtanut meidät, tai kiusaa meitä. Saatamme alkaa ratkomaan ongelmiamme omin neuvoin. Olemme kärsimättömiä ja valitamme Jumalalle, että me luotimme ja rukoilimme, mutta sinä ET auttanut. Etsimme tästä helposti tekosyitä valinnoillemme, mutta todellisuudessa Jumalalla on meidän kanssamme vielä paljon tekemstä ja hänen täytyy kasvattaa meitä. 

On vaikeaa luottaa, jos on elämässään joutunut usein pettymään. Kaikki kokemamme ainakin osittain heijastuu Jumalasuhteesemme. Jos Jumala ei vastaakaan silloin kun sitä haluamme, koemme pettyneemme ja sieluumme nousee sama kipu, jota olemme kokeneet pettyessämme johonkuhun ihmiseen.  Jumala ymmärtää tämän meiltä, mutta me saamme valita; odotammeko vastausta vielä, vai otammeko ohjat omiin käsiimme.

Usko ja luottamus ei ole tunteista kiinni, se on klisee mutta totta. Joskus Raamatun lupaukset tuntuvat vain sanahelinältä, tai asioilta jotka koskevat kaikki muita, paitsi itseämme. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, kuka Jumala on. Hän ei koskaan kiellä itseään, eikä sanaansa. Hän on luvannut, ettei anna meille suurempaa taakkaa kuin mitä me jaksamme kantaa. Entä jos meistä tuntuu, että lyhistymme kuormamme alle. Onko Jumala silloin jättänyt meidät yksin? Ei ole, ei silloinkaan. Se ei ehkä tunnu oikeudenmukaiselta, tai rakkaudelta, mutta Jumalan täytyy toisinaan käytää meitä hyvinkin alhaalla. Ei aina ole kyse rangaistuksesta. Jumala ei ole julma, hänessä ei ole tällaista ominaisuutta. Vihollisen yksi juoni on saada meidät näkemään Jumala vääristyneesti, että erkanisimme hänestä. Hädän tai tuskan hetkellä ei aina ymmärrä kaiken tarkoitusta, hyvin usein sen näkee vasta jälkeenpäin ja vasta silloin ymmärtää sen olleen rakkautta. 

Miksi Jumalan täytyy särkeä meitä? Itse olen oivaltanut, että Jumala haluaa minun olevan entistäkin riippuvaisempi hänestä. Mihin Jumalaa tarvitsisi, jos selviäisimme kaikista omin avuin? Jumalan tiet ovat suoria, mutta me teemme usein mutkia. Jos haluaa olla Jumalan käytössä, on ymmärrettävä, että silloin mennään Jumalan ehdoilla. Miksi se sitten kannattaa, kun voi elää mukavaa ja huoletonta elämää? Vihollinenkin jättää rauhaan ja armon päällä voi kellua taivaaseen. Se onkin jokaisen oma valinta, ei Jumala pakota meitä mihinkään ja jos emme halua olla hänen käytössään, niin hän suostuu myös siihen. 

Helppoa elämää ei Jumala ole meille luvannut, mutta hän on luvannut tulla voimaksi meidän heikkouteemme.  Tämä kysyy meiltä luottamusta. Uskovaisen elämä kokonaisuudessaan on luopumista, antautumista ja luovuttautumista. Se on heittäytymistä Jumalan varaan, riippuvaiseksi tulemista. Ihminen mielellään puntaroi, että mitä se kannattaa ja mitä siitä hyötyy? Tämä paljastaa myös sen, mistä perspektiivistä maailmaa ja elämää katsoo. Kaiken voi saada täällä ja aarteensa voi kerätä myös tänne.  Jos ajattelee vain tätä elämää, voi elämänsä voi uhrata aarteiden keräämiselle tänne aikaan. Mitä ne aarteet sitten itse kullekin ovat, se on yksilöllistä. Aarteita voivat olla mm: status, saavutukset, maine ja raha. Huomionarvoista on kuitenkin se, että mitään näistä edellämainituista ei Jumala meiltä kiellä! Meillä saa olla kaikkea noista ja enemmänkin, mutta mikään ei saa tulla meille epäjumalaksi. Ihminen on kuitenkin itsessään huono kestämään mitään näistä edellämainituista aarteista ylpistymättä.

Kun opimme katsomaan elämää ja maailmaa ikuisuusnäkökulmasta, ymmärrämme helpommin Jumalan tarkoitusperiä elämässämme ja on helpompaa luopua joistain asioista, jos Jumala niin tahtoo. Asioiden hyväksyminen käy helpommin, kun ymmärtää, että on jotain niin paljon meitä suurempaa ja viisaampaa. Ihminen, joka luottaa omaan ymmärrykseensä helposti kapinoi Jumalaa vastaan, koska monesti asiat joita Jumala elämäämme sallii eivät sovi järkeemme tai suunnitelmiimme. Järkeä tulee tietenkin käyttää, sillä Jumala ei ole sitä turhaan ihmiselle luonut, mutta järkemmekään ei saisi olla esteenä Jumalan mahdollisuuksille elämässämme. Siksi meidän täytyy oppia luottamaan.

Kun Jumalaa oppii tuntemaan paremmin, on häneen helpompi luottaa. Tuskin kukaan meistä luottaa täysin tuntemattomaan ihmiseen, saatika tuntemattomaan Jumalaan. Ei siis ihme, että jos emme tunne Jumalaa, emme kykene luottamaan häneen. Jumalaan on hyvä tutustua paremman luottamuksen saavuttamiseksi. Tämä ihmisikä ei riitä Jumalan täydelliseen tuntemiseen, ehdimme raapaisemaa vain pintaa, mutta mitä lähemmäksi Jumalaa pääsemme, sitä syvempi rauha elämäämme tulvii. Jumalassa on täydellinen armo ja rakkaus, täydellinen hyvyys, pyhyys ja totuus, joten miksi emme haluaisi opetella tuntemaan häntä syvemmin. Luottamusta herättävää on varmasti tieto myös siitä, että Jumala on Kaikkivaltias. Hän oli jo silloin, kun maailmaa ei vielä ollutkaan, hän ei ole koskaan tullut mistään, eikä koskaan kuoleva. Hän on pelkällä sanallaan luonut koko universumin, ihmissuvun ja luomakunnan. Hän näkee menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan. Eikö tällaiseen Jumalaan kannatakin luottaa?

Lapsiperheissä todellisuutta on se, että pyykkikoppien pohja ei pilkistä ikinä. Toisaalta nykyihmiset pesevät vaatteita ehkä liian usein. Näitä asioita pohdin usein, kun etsiskelen mustille sukille pareja tai metsästän sänkyjen alta vielä jotain kirjavaa vaatetta mukaan koneeseen.

Olen pariinkin otteeseen lukenut, että pyykkiä pestään ihan väärässä lämpötilassa. Ylen uutisessa sanotaan, että ”puuvillavaatteisiin oli annettu 30–40 asteen pesusuosituksia. Hiki ja ja rasva eivät lähde siinä lämpötilassa irti”.

Samaisessa uutisessa kerrotaan tapauksesta, jossa vaatteisiin ommeltiin 30 asteen pesumerkinnät vain siksi, että 40 asteen laput olivat loppu. Mitkähän olisivat seuraukset jollain muulla teollisuudenalalla? ”Laitettiin lentokoneen mukana toisen koneen suihkumoottorien huolto-ohjeet, kun tämän koneen ohjeet olivat loppu.”

Vieläkin suunnitelmallisempaa vilppiä kuuluu olevan: ”Muuten vuosia kestävään paitaan laitetaan alhainen lämpötilasuositus, että se kuluisi nopeammin.”

Vaate kuluu nopeammin, kun sitä ei pestä tarpeeksi kuumassa. Hiki ja rasva jäävät syömään kuituja.

En tietenkään voinut olla vertaamatta vaateteollisuuden edesottamuksia hengellisen maailman asioihin. ”Pese tahrasi lempeästi lämpöisellä vedellä”, supattaa ääni korvassa. ”Kyllä sillä ulospäin näkyvät tahrat lähtevät.”

Hellävaraisen käsittelyn jälkeen ihminen loistaa kesäauringossa, mutta pinttyneet tahrat jäytävät entisellään.

Mikä on oikea pesulämpötila ihmisten omille epäpuhtauksille?
Tai niille epäpuhtauksille, joita maailma on ihmisen koltulle roiskuttanut?
Missä määrin pyykki täytyy pestä itse, missä määrin saa luottaa Suureen Pyykkäriin?

Kuvassa onnellista, riittävän kuumassa pestyä ja raikkaassa ulkoilmassa kuivattua pyykkiä. Huomatkaa, että päällimmäisen pyyhkeen pintanaarmukin on hoidettu asianmukaisesti laastarilla.

Valtava oivallus. Jumalan valtakunta on määränpäässämme kuin magneetti, joka vetää puoleensa sisimmässä olevaa Pyhää Henkeä, joka kirkastaa Valtakuntaa meissä. Kun katseen kiintopiste on Jeesuksessa, toimii magneetti vastaansanomattomasti. Ylösnoussut vetää puoleensa ylenpalttiseen iloon, jossa ei enää ole itkua ja tuskaa. Jo nyt parhaimmillaan se voi pyyhkiä pois kaikkea matkaa hidastavaa. Jumalan valtakuntaan kuulumaton aines minussa karisee Pyhän Hengen vetovoimassa.

Kaikki tässä ajassa ympäröivä vajaavainen ja Jumalan vetovoimaa häiritsevää saattaa hidastaa tai pysäyttää, mutta Jumala ei muutu, kutsua ja vetoa ei peruutetakaan. Sinä olet Minun, sanoo tuo ihmeellinen, vastaansanomaton. Anna Minun puhdistaa ja taas mennään…

Jumalan Valtakunta sisäisesti meissä, meidän keskellämme, yhteisen kiitoksen keskellä. Yhteinen kiitos voi olla joskus sitä, että oma matka hidastuu, jotta Jeesus saa korjata jonkun toisen magneettikenttää. ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” Koska itse en voi millään tietää, ketkä kaikki kuuluvat omaan vaikutuspiirini, hyvä olisi varmuudeksi osata kohdella jokaista kuten tämä olisi juuri se, jonka on tarkoitus pysyä samassa Hengen yhteydessä. Rosoinen ja romuluinen voi olla oma taival, mutta Jumala hioo eläviä kiviä ja vetää puoleensa. Uudestaan ja uudestaan joka-aamuisella tuoreella armolla.

Tietäväisemmät saattavat kärsiä vertauksen mahdollisesta asiapitoisuuden ontumisesta, sillä magneettien toiminnasta ymmärrän vain sen verran mitä lapsena ja sittemmin lapsettuneena olen niillä leikkinyt. Joten korjaavat kommentit ovat aina paikallaan.

Magneetti-idean ytimen heitti tietoisuuteen Ian Parkinson Himoksen New Winessa. En muista ketä siteerasi, mutta Pyhä Hengen vahvistus oli tärkein. Mikä ihmeen Pyhä Henki, kysyy joku. Sitä minäkin, ihmeen Pyhä Henki, yllättävä ja vangitsematon – samalla mutkaton, ihmisen puolustaja. Ajattelen pysyä kaveruudessa ja tutkimusmatkalla. Hän pitää magneettini kunnossa.

Lapsiperheessä hiljainen rukousaika on joskus kortilla.  Eräänä päivänä tuli pakottava tarve rukoilla aivan yksin. Lähetin siis lapset kauppaan. Samalla hetkellä aviomies kuitenkin saapasteli sisään. Hyvästi yksinäinen hetki rukouskammiossa! No voisimmehan tietysti rukoilla myös yhdessä… Päädyimme kuitenkin siihen, että aviomies vetäytyi omaan rukouskammioonsa suljetun oven taakse.  

Sydämeni huusi sohvalla Jumalan puoleen. Puhu Herra! Otin raamatun, joka aukeni Jesajan kirjan kohdalta. Vaihdoin uteliaisuuttani englanninkieliseen ja jatkoin lukemista : ”Arise, shine for your light has come and the glory of the Lord rises upon you”.  Ja äkkiä profeetan sanat alkoivat soida sisälläni melodiana.  En pidä itseäni lauluntekijänä mutta sen tiedän, että tuossa hetkessä sanoissa oli hyvin vahva lataus.

Myöhemmin illalla keittiössämme aviomies sanoi minulle: ”Muuten, sävelsin silloin, kun olimme eri huoneissa”.  ”Niinkö?”, vastasin yllättyen, ”niin minäkin!”. ”Sävelsin muuten raamatunkohtaan”, jatkoi mies.  ”Niin minäkin”, vastasin taas jo hieman huvittuneena.  ”No mihin kohtaan sinä sävelsit?”, kiinnostui aviomies.  Jesaja kuusikymmentä, vastasin minä. Tällä kertaa aviomies vuorostaan sai sanoa: ”niin minäkin”.  Seurasi pyhä hämmästys keittiössämme. Aikamoinen yhteensattuma!  Harvoin Jumala puhuu meille antamalla saman raamatunkohdan. En ole varma onko niin käynyt koskaan ennen. Tilanteessa oli erikoista myös se, että tapoihimme ei kuulu tehdä lauluja. Etenkään raamatunkohtiin. Ilmeisesti Jumalalla oli tällä kertaa hyvin painavaa sanottavaa.

Parin päivän päästä lähdimme New Wine -kesätapahtumaan. Raamatunsanat kaikuivat jossain takaraivossa. Päiviin mahtui monia kohtaamisia sekä yhteistä rukousta tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Pyhä Henki oli myös liikkeellä. Rukouskohtaamisissa oli ihmeellistä nähdä kuinka kerta kerran jälkeen Pyhä Henki nosti esiin leivisköjä ihmisten elämässä. Pyhä Henki kohtasi ihmisiä, joiden kutsumuksen muut ihmiset olivat painaneet alas. Pyhä Henki kohtasi ihmisiä, jotka olivat itse sulkeneet jonkun luovuuden alueen itsensä ulkopuolelle.  Kyyneleet virtasivat, kun sain siunata epämusikaalisena itseään pitävän ihmisen kädet soittamaan. Pyhä Henki kohtasi ihmisiä, joiden maailmalla ryvettyneitä leivisköitä Hän tahtoi puhdistaa loistamaan Hänen kirkkauttaan.

Näissä kohtaamisissa alkoi myös Jesajan kirjan kohta tulla eläväksi. Ymmärsin, että se oli todella sana tätä aikaa varten. Nouse ja loista Kristuksen seurakuntaruumis! Viritä lahjasi palaviksi, jotta Herran kirkkaus voi loistaa!  Kaiva lamppusi vakan alta! Puhdista ja kiillota vanhat lahjasi! Ota vastaan uusia! Pukeudu täyteen loistoosi yksilönä ja seurakuntana!  Antaudu kokonaisvaltaisesti Pyhän Hengen käyttöön!

Tanssijana aloin miettiä Jesajan jaetta myös konkretian kannalta. Jos olen alhaalla ja nostan vain käden, ei ruumis ole vielä ylhäällä. Nousemiseen tarvitaan useampien lihasten yhteistoimintaa.  Jos nousen varpaille, kohotettu käsi nousee vieläkin korkeammalle. Varpailla seisominen ei kuitenkaan onnistu, jos keskivartalolihakset eivät ole kunnossa ja luo riittävää tukea.  Seurakuntaruumissa ei ole koskaan kysymys pelkästään omasta leiviskästä, omasta kutsusta ja lahjoista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.  Eräs nainen kirjoitti ison pinon runoja. Hän antoi runot kommentoitavaksi työkaverilleen. Työkaveri ei kuitenkaan koskaan kommentoinut runoja, koska lukiessaan runoja hänelle tuli vuosien tauon jälkeen pakottava tarve maalata. Eräs nuori, tanssia jonkin verran harrastanut nainen uskaltautui jokunen aika sitten tanssimaan ensimmäistä kertaa vapaasti ylistysmusiikin tahdissa. Pian toinenkin tanssija liittyi seuraan. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä jälkimmäinen tanssija opiskeli tanssia ammatikseen. Hän oli katsonut nuoren naisen tanssia ja ajatellut: ”Minäkin tahdon tanssia noin”. Elämä synnytti elämää.

Jumala itse sanoo: ”Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Silloin te tiedätte, että minä olen Herra”. Oleellista on, annammeko tuon hengen virrata meihin. Antaudummeko virran vietäväksi vai onko meissä alueita, joihin Pyhällä Hengellä ei ole vielä pääsyä.

Valo on saapunut maailmaan. Kristus on ylösnoussut ja helluntain henki on täällä. Nouse ja loista!  Anna Pyhän Hengen täyttää itsesi jokaista sopukkaa myöten. Ja Herran kirkkaus koittaa yllesi.

Ihmiset kysyvät kysymystä miksi? Useimmiten sitä kysytään silloin kun jotain vaikeaa tai pahaa tapahtuu. Kysymyksiä on yhtä paljon kuin on ollut ja tulee olemaan ihmisiäkin.” Jo ensimmäiset ihmiset kokivat tietämisen ja näkemisen himon”, kirjoittaa Erkki Jokinen kirjassaan ”Muukalainen”. Tulen tässä lainaamaan hänen teoksestaan kohtia jotka itselleni ovat antaneet iloa, ja rohkeutta, koska olen huomannut saman asian omassa elämässäni, kuin mistä hän kirjoittaa. Voi tulla pitkästi asiaa, joten en omakohtaisia muuten tähän kerää kuin vain sanomalla että olen aina tuntenut olevani kaikkialla ja kaikessa muukalainen.

”Muukalaisuus avautuu Vanhan testamentin alussa ihmisyyden varhaisena identiteettinä: Ihminen on juuriltaan karkotettu ja koditon. Ihmiseen piirtyi näillä alkumetreillä geneettinen paluun ikävä, kaipaus löytää oma paikka, ehjän kodin sopusointu, tehtävä ja tarkoitus!”

Jokinen kirjoittaa että näistä kaikista on ihminen kerran nauttinut, ja geenimme tietävät sen! ”Ihmisen sisälle on kirjoitettu kaipaus saavuttaa alkuperäinen ihmisyys, sopusointu Jumalan, toisen ihmisen ja muun luomakunnan kanssa”.

Otsikolla ”Muukalaisen paluu” Jokinen kirjoittaa että ihmisen itseriittoisuuden särkyminen on parasta, mitä langennelle ihmiselle voi tapahtua. ”Ihminen löytää aidon minuutensa minäkeskeisyytensä raunioilta. Vasta kun omat kyvyt on murskattu, ihminen voi tavoittaa Jumalansa kaltaisuuden, tarkoituksen ja luovuuden”. Ihminen on minuutensa löytäneenä ”kutsuttu” löytämään Jumalan mieli ajassaan, ja ennen kaikkea ”tunnistamaan Jumalan ajatus omassa elämässään ja ympäristössään”. Tästä seuraa että ihminen oppii päästämään irti ”epätoivoisesta takertumisesta elämään ja ottamaan sen vastaan lahjana.” Itselle kuoleman kautta ”syntyy kadonneesta ihmisestä paratiisin muukalainen, Jumalan puhekumppani”.

Kuoleman varjon maa otsikon alla Jokinen kertoo Kainista ja Aabelista päätyen Kainin merkin kautta lohdulliseen tulokseen ”Muukalaisuuden merkki ei ole vihan vaan suojan merkki. Jumala tarjoaa muukalaisuuteen ajautuneelle ja sen taakan tunnistaneelle suojaa”. Hän jatkaa että Raamattu maalaa ihmisen muukalaisuuden synnyn tummin, mutta ei toivottomin värein. ” Ihmisen väärien valintojen kaikissa seurauksissa on jo Jumalan uusi suunnitelma läsnä ja valmiina. Tässä on Jumalan rakkauden ja johdatuksen suuri salaisuus. Ihmisen vääristä valinnoista HÄN voi muovata oman siunatun tiensä.”

”Murhe ihmisen tähden” on se otsikko johon pitkässä johdannossa pyrin. Yritän saada siitä tähän olennaisimman, omasta mielestäni. Tässä on vastausta esim. siihen miksi Jumala sallii pahan. Jokainen joka torjuu itseltään uskon Jumalaan siksi että näkee ja kokee maailmassa niin paljon käsittämätöntä pahuutta ja kärsimystä, voi yrittää ymmärtää sitä seuraavien ”selitysten” kautta.

1 Moos.6:5. ”Jumala näki, että ihmisen pahuus lisääntyi, katui että oli tehnyt ihmisen ja murehti sydämessään..” Jokinen jatkaa ”Jumalan ainoa murhe liittyi hänen kuudennen päivän kädenjälkeensä, jonka hän oli luonut lähimmäs itseään.” Luojalle jäi murhe koko viimeisestä luomistyöstään, ihmisestä. Jumalalle ja ihmiselle jäi suru. Ihminen hautaa surunsa syvälle elämän kuohuihin, mutta ei saa sitä pois vaan se säteilee hänen jokaiseen päiväänsä. ”Ihmisen vastaus menetetyn kodin suruun oli lissäntyvä pahuus, syvenevä pimeys,ja syksyminen yhä kauemmas ajasta ennen pelkoa ja häpeää” (syntiinlankeemusta). Suunta ei ole vaihtunut vieläkään….”Viljelyyn ja varjeluun kutsuttu osasi enää kylvää pelkoa ja häpeää, jotka oli perinyt tietämisen himossaan”! Tämän jälkeen Jokinenkertoo Nooasta joka ”oli Herralle mieluinen” ja josta tuli siksi ihmiskunnan suuri muukalainen ja Jumalan hullu jonka kautta maailma kuitenkin pelastui. Kuitenkin Maa on Jumalan, ei ihmisen. ”Maa saastui ihmisen pahuuden tähden, mutta alusta asti sillä on ollut vain yksi omistaja, sen tekijä”.

”Ihmisen mielettömyys näyttää mitätöivän Jumalan kaikkivaltiuden. Ihminen tekee mitä tahtoo, eikä Jumala näytä voivan häntä enää pysäyttää”. Vaikka näyttääkin siis siltä että Jumala ei puuttuisi ihmisen massiisivisiin pimeyden tekoihin, se merkitse että hän olisi kyvytön ihmisen pahuuden edessä. ”Jumala ei puutu ihmisen harjoittamiin joukkotuhon liikkeisiin, sillä hänen kiinnostuksensa polttopiste on aina yhden ihmisen muutoksessa, ei massojen historian korjailuissa. Hän on yhdestä totuuden etsijästä kiinnostuneempi kuin tuhannesta toisiaan vääryydellä tuhoavasta!”   että Jumalan rakkauden virta juoksee toisessa tasossa. ”Se ei kastele ihmiskunnan tuhotöiden autiomaita, vaan juottaa kaipaavan sielun elämän vedellä. Yhden ihmisen muutos on Jumalan silmissä suurempi ihme kuin historian virtojen kääntäminen! Ihmisen intohimot kuohuvat historian pintavesissä, Jumalan muuttava rakkaus virtaa syvällä ihmisen hallinnan ulottumattomissa.” Tämän jälkeen tulee vastauksien vastaus.

Lopulta yksi ihminen muutti maailman kaikkeuden!”Sodat jatkuivat, ihmisen pimeys velloi läpi myöhäisen antiikin, mutta maailma oli tämän yhden tähden peruuttamattomasti toinen”! Kuka on tämä yksi? Jumalan ainosyntyinen Poika Jeesus Kristus joka oli, on ja tuleva on! Tässä on vastaus joka tuo meille  lopullisen Kodin tuoksun maahan asti, ”keskelle ihmisen pimeyttä ja pahuutta. Jokainen joka pysähtyy, lopettaa hetkeksi tuoksun hukuttamisen elämän kuohuntaan, tuntee tuulen, joka puhaltaa ylhäältä ja kantaa kodin ääntä mukanaan. Tuonne minä kuulun, me kaikki.” Muukalaisuutemme aika on kerran päättyvä, koska Jeesus puhdisti ihmisen pahuuden omalla verellään ja pesi maan puhtaaksi veljien verestä, jota ihmiset olivat vuodattaneet kautta koko planeetan pinnan. ”Yksi on edestämme perillä, ovi on

Lopuksi: Erkki Jokisen teos oli mukana Vuoden kristillinen kirja arvonnassa, ei kuitenkaan voittanut, mutta minusta sen olisi pitänyt voittaa. Sivuja kirjassa on 247 tässä siis vain alun sivujen sanomaa. minusta tuon ”Yksi on edestämme perillä” jatkoksi sopii erinomaisesti lukea vielä Ilmestyskirjan loppulukuja! Minulla nyt juuri auki 22 luku. Jumala siunatkoon jokaista joka pystyy sanomaan sydämestään tähän lupaukseen ”Tämä on tosi, minä tulen pian.”Aamen, tule Herra Jeesus!

Muutetaan maailma!

4.12.2012 | Tapio Laakso

Esirukous ja anteeksiantaminen ovat sukua toisilleen. Armon, anteeksiannon ja sovinnon kokeminen Jumalan kanssa kasvattaa meistä esirukoilijoita jos annamme siihen luvan.

Esirukouksessa me sidomme pahalta kädet suojellen ja estäen sen toiminnan tai viemme lähimmäisen huolet ja sairaudet Jumalan eteen puhtain sydämin.

Yhdessä rukoillen vahvistamme ja ruokimme samalla toisiamme Pyhällä Hengellä, joka meissä itsessämme vaikuttaa. Pyhä Henki ei kulu vaan leimahtaa yhä suurempaan liekkiin, kun kun olemme yhdessä. Yksinäinen puu hiipuu ja savuttaa, mutta nuotiossa sekin syttyy ja roihuaa muiden puiden kanssa.

Esirukous ja rukous ovat kristitylle kuin hengitystä. Muutama vuosi sitten havahduin ajatukseen, että keskustelu, jota ajatuksissani kävin, olikin puhetta Jumalan kanssa. Jumala kuunteli minua. Vähitellen huomasin että kaikki ajatukset eivät olleetkaan omiani. Seassa oli oivalluksia ja uusia ideoita joista kasvoi seurakuntaamme uusia toimintoja.

Toinen havainto oli, että rukoillessani yhdessä toisten puolesta, Jumala siunasi myös minua ja jopa paransi omia vaivojani. Pyhä Hengen vaikutukset näkyivät konkreettisina asioina minussa.

Me mielellämme korostamme uskonelämässämme armoa, sitä perustaa jolle elämän perustamme, mutta torjumme jostain syystä muut hyvät asiat, jotka tulevat uskon ja armon myötä. Minäkin tein sitä vuosia, vuosikymmeniä.

Kun Pietari astui veneestä veteen, kohti Jeesusta, menivät ensimäiset askeleet hyvin kun hänen katseensa oli kohdistettu Jeesukseen, mutta kun katse laskeutui alkoi myös mies vajota ja olisikin vajonnut ilman Jeesusta. Tuo askel oli varmasti tärkeä askel Pietarille henkisesti. Myöhemmin hän varmasti ymmärsi sen, että jos uskoo ja luottaa, tapahtuu ihmeitä, samanlaisia kuin mitä Jeesus teki. Ainakin minua yksikin askel veden päällä rohkaisisi ajattelemaan niin.

Usko Jeesukseen on myös uskoa siihen, että Jumala voi toimia edelleen meidän kauttamme. Usko on yksinkertaisesti uskoa johon on tartuttava ja lähdettävä sen mukaisesti eteenpäin, luottaen Jumalan lupauksiin. Silloinkin kun epäusko yrittää uida liiveihin.

Usko itsessään ei ole mielestäni järjen asia kuin ei koko kristillisyyskään, vaan se on sydämen asia. Jeesus on sydänten kuningas.

Anteeksiantaminen on Kristillisen uskon yksi kulmakivistä. Sen suurin ilmentymä tapahtui Golgatalla (luuk. 23:34) Adventtina kun kaksi juhlaa lyövät kättä on hyvä miettiä omaa inhimillisyyttämme ja millaisessa suhteessa on välimme Jumalaan ja välimme toisiin ihmisiin. Millaisia taakkoja kannamme mukana vaikka voisimme jättää ne ristin juurelle.Ymmärrämmekö mitä Jumala tarjoaa meille, jotta elämme olisi antoisampaa lähimmäistemme kanssa ja elämämme seurakunnassa rikkaampaa. Mammonaa hän ei tarjoa mutta suhteen joka hallitsee koko elämäämme.

Jeesus, joka on esikuvamme ja jonka kaltaisiksi meidän tulisi pyrkiä, ei kantanut taakkoja mukanaan vaan hän antoi kaikki kokemansa iskut anteeksi ja oli sydämeltään puhdas. Puhtaalla sydämellä hän rukoili ihmisten puolesta ja samaa puhtautta ja esirukoilijan osaa hän tarjoaa meille.

Jeesus onnistui muuttamaan ihmisiä ja Pyhässä Hengessä hän antaaa meille saman mahdollisuuden.

Kun saan kokea Jumalan armon, herättää se minussa halun astua ulos veneestä ja vaikka hapuilen ja katseeni saattaa harhailla, Jeesus ottaa minut vastaan. Pietari alkoi vajota mutta hän oppi samalla jotain ja myöhemmin hän muutti maailmaa ja ihmisiä, miksi me emme voisi?