Sain tänään viihdemyrkytyksen, vaikka ainoa viihde, jota päivän mittaan olen harrastanut, ovat muutamat Facebook-päivitykset. Suunnittelimme erään kampanjakokonaisuuden medianäkyvyyttä. Eteeni avattiin muutaman TV-kanavan ohjelmatarjonta. Ei ole kenellekään yllätys, että tositeeveetä on tarjolla sen moninaisissa muodoissa hirmuisesti. Sarjoja tulee sarjan perään. Väliin mainoksia. Mutta kun koko viihteen kirjo koko harmaudessaan avautui silmieni eteen muutamalla powerpoint-dialla, sain viihdemyrkytyksen.

– Mulle on ihan oikeasti tosi tärkeää katsoa, että minun suosikkini leipoo paremman paakelssin kuin sinun suosikkisi”. Varmistaakseni asian tarun kännykkään ja pudotan sinun suosikkisi ulos koko ohjelmasta. Tämä tositelkkari on niin totta.

En minä ole täysin viihdevastainen. Kuuntelen poppismusiikkia, kun vain ennätän. Enemmän hukkaan aikaani joutavaan FB:ssä roikkumiseen. Skarpattavaa on minullakin. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että joku katsoo telkkarista lempiohjelmiaan. Mutta kun näin TV-tarjonnan edessäni, näin silmissäni myös valtavan määrän ihmisiä tuijottamassa telkkarista kaiken, mitä sieltä valuu.

Yritin keskittyä siihen, miten turvallisuuskampanjamme tavoittaa ihmisiä ja kuinka heihin vaikutamme. En onnistunut.

Minun teki mieli huutaa telkkarintuijottajille hirmuiseen ääneen:
– Mitä te oikein teette?
No, en huutanut. TV-mies ja työkaveri olisivat saattaneet pikkasen pelästyä.

Nyt kun olen pari tuntia toipunut ohjelmatarjottimen annista, minun tekisi mieleen huutaa:
– Mitä te oikein ette tee?
Kumpi on oikeasti tärkeämpää, Tanssii tähtösten kanssa vai tanssii lapsensa kanssa? Putous telkkarissa vai puron lorina lähimetsässä? Big Brother vai Isä Taivainen?

Jos tuijotan telkkaria tai Facebookia kolme tuntia illassa, niin olenko laskenut päiväni oikein? Toivon, että moni muukin saa viihdemyrkytyksen.

Pelattiin aamupalan jälkeen neidin kanssa lasten alfabet-peliä. Tyttö veti kirjainpussista esiin kirjaimet P, E ja R. Katseli niitä pöydällä hetken hieman hämmentyneenä ja kuiskasi minulle hiljaa (ettei äiti kuulisi): ”Isi, tiedätkö, että nämä kirjaimet on alku yhdestä kirosanasta.” Vastasin tietäväni. Samalla ajattelin mielessäni, että tiedän tuon sanan liiankin hyvin ja sen mitä se edustaa. Silti se on joskus lipsahtanut myös minun huuliltani.

Valitettavasti sama per… sana oli tullut ensimmäisenä myös minun mieleeni. Likka sijoitti kirjaimet laudalle eri sanojen päälle, peli jatkui ja tuhma sana painui taka-alalle… kunnes vaihdoimme UNO-korteihin ja pelasimme niillä kaksistaan. Halusin palata noihin mieltämme askarruttaneisiin kirjaimiin ja kysyin: ”Tiedätkö mikä kivan sanan alku on P, E ja R?” Neiti nosti katseensa, hymyli ja vastasi saman tien: ”Tiedän isi, sana PERHE alkaa niillä.” Katseemme kohtasivat ja hymyilimme molemmat leveästi. Sydämeen tulvahti ilo ja kiitollisuus. Ensin ajattelin meidän perhettä ja sitten Jumalan perhettä. Ihana sana PERHE. 

Se toinen Per… sana tarkoittaa hajoittajaa, tuhoajaa, veljien (myös siskojen) syyttäjää sekä erilleen heittäjää. Pyhä Henki puolestaan luo ja palauttaa yhteyttä ihmisten välillä, kutsuu anteeksiantoon sekä yhteyteen sellaisena kuin on. Hän kirkastaa Jeesuksen, ristin armon, uudelleen aloittamisen ja palauttaa yhteyden. Tämä ajatus mielessäni ja hymy naamallani jatkoin peliä.

Hetkeä myöhemmin työhuoneesta kuului rouvan ääni: ”Sillä alkaa myös sana perhonen.” Ahkeroitsija oli siis kuullut keskustelumme ja jatkoi työtään. Viisauden sanako se oli? En tiedä, mutta se nosti välittömästi mieleeni ajatuksen metamorfoosista. Toukka ryömii, syö, kotiloituu, kuoriutuu perhosena ja oppii lentämään tuulessa ja tuulen mukana. Kristityn ei tarvitse madella loputtomiin. Hän saa lentää ja nauttia tuulesta, vaikkei pystyisikään kunnolla liikkumaan. Hengessä ihminen on vapaa.

Per…, perhe ja perhonen sentään miten upea aamusaarna arkiaamun keskellä. Pyydän, että Jumalan rakkauden henki vaikuttaisi ajatteluuni siten, että sinne tulisi enemmän tilaa pyhälle intuitiolle. Näin kirjaimet P, E ja R toisivat tullessaan mieleeni heti oikeat sanat, toisivat mukanaan ilon ja keveyden sekä poistaisivat ahdistavia näköaloja. Jumalan perheeseen on kivaa kuulua. (ja siinä saa jokainen tulla näkyväksi :-))

Otsikko voisi yhtä hyvin olla Jumala puhuu! Ei Hän ole lakannut puhumasta, Hän puhuu sisimmmässäni siinä tilassa joka Hänellä minussa on. Aamulla heräsin puhelinviestin piippaukseen klo 8.  Ilman mitään ennakkovaroitusta tiesin viestin sisällön.

Vanhin neljästä veljestäni on ollut minulle rakas ja olen joskus antanut hänelle lempinimen jota ei juuri kukaan muu hänestä käytä. Tällä lempinimellä sanoin ääneen K…U on kuollut, ja nousin hitaasti katsomaan viestiä. Tiesin ettei kiirettä enää ollut.
Sairastihan hän paljon pidempään kuin ennustekaan oli. Tieto ei ollut sinänsä uutinen, mutta ajankohta oli. Hänen kärsimyksensä oli pitkä ja raskas. Olimme rukoilleet hänelle poispääsyä.

Ihmeellistä on ollut elämässäni, sen jälkeen kun uudestisynnyin elävään uskoon, kaikki se tieto jota Pyhä Henki  usein eri elämän tilanteissa on etukäteen antanut. Liian usein ajattelen että no, se nyt vaan on jokin ohimenevä ajatus jolla ei ole sen kummempaa merkitystä. Ja kuitenkin jälkeenpäin näen ja ymmärrän että minulle annataan tietoa.

Olimme tyttäreni kanssa torstaina 1.8 rukoilemassa täällä luonani. Usein Jumalan Henki antaa meille aiheet, näitä rukouksia nimitämme ”voimarukouksiksi”. Sellaisen koimme torstaina. Tyttäreni oli lähdössä perjantaina 2. 8 lähdössä seurakuntamme järjestämälle kirkkovenesoturetkelle Porkkalasta Viron Koseen. Tätä retkeä oli suunniteltu pitkään ja huolella, eikä sitä olisi voinut muu estää kuin huono keli. Tässä on ensimmäinen ihme. Veneet pääsivät lähtemään niin suotuisassa säässä että pelastusveneen miehistössäkin ihmeteltiin. Yö oli ollut monelle soutajalle rankka esim. pahoinvoinnin takia, mutta tyttäreni oli yksi niistä jotka eivät tulleet merisairaaksi. Viroon rantauduttiin klo 2 maissa yöllä. En ole vielä tavannut tytärtäni, kaikkea kuullakseni, mutta tapaan tänään. Netistä seurasin tapahtuman etenemistä.

Kuinka tämä liittyy aiheeseeni. NO, kun tämän ”uhkarohkean” urakan puolesta rukoilimme kiittäen ja ylistäen Jumalaa, minulle tuli ”tunne” että tässä ei ole kaikki. Sain aavistuksen veljeni lähdöstä. Tyttärelleni en sanonut mitään. Tänä aamuna tiesin että ”taivaallinen ilmoitus” koski etukäteistietoani. Tapahtui muutakin jonka Henki minulle kertoi etukäteen. Kuitenkin nämä ovat sellaisia asioita joita eivät kaikki usko. Sen tähden niistä on vaikea – ja ehkä tarpeetonkin liikaa puhella.

Minua ei itketä nyt ainoastaan Ilo siitä että tyttäreni ja koko venekunnan retki, ilmeisesti, täyttyi parhaalla mahdollisella tavalla ja Jumalan Henki oli läsnä sekä merellä veneissä, että seuraavan päivän ilojuhlassa ystävyys-seurakunnassamme Kosessa. En itke surusta enkä ilosta myöskään ainoastaan veljeni puolesta. Itken ilosta että JUMALA PUHUU!  Että saan jatkuvasti, arjessanikin, olla osallinen Jumalan Pyhästä Hengestä aivan konkreettisellakin tavalla. Se on ihmeellistä, se on elämäni suurin ja tärkein asia. Se on ihme ihmeiden! Tämä minua murtaa! Hyvän Jumalan rakkaus ja armo.

Veljestäni en tiedä mikä oli hänen iankaikkinen kohtalonsa, mutta uskon parasta. Tieto hänellä oli. Erääseen kirjeeseeni hän vastasi soittamalla ja sanomalla:” Kylläpä kirjeen kirjoitit” vastasin: ”Niin kirjoitin”. Tämä tapahtui ennen kuin tiesimme hänen kuolemaan johtavasta sairaudestaan. Samassa kirjeessä olin lähettänyt hänelle ”missio” kirjan, Mahdollisuus muutokseen. Kaikki suvussamme tietävät elämän katsomukseni. Meillä on ollut myös uskonnollinen koti ja kasvatus. Iso-äitimme ovat olleet uskovia ja rukoilleet paljon.

Yritin tiedustella veljeltäni hänen hengellistä tilaansa ja hän vastasi:” Ollaanhan me kasvettu samassa kodissa, ei ne (uskon asiat) ole mihinkään karisseet”. Minulle tuli hyvä mieli ja ajattelin että kukin ”uskon määränsä mukaan”. Rukoillessamme hänen puolestaan saimme usein vahvistusta siitä että Herra hänet tuntee. Kuitenkaan veljeni ei halunnut ehtoollista eikä Herran siunausta kun pyysin tyttärensä häneltä tätä kysymään. Tosin veljeni oli jo niin lopussa että ei juuri puhunut eikä syönyt, nukkui morfiinin vaikutuksen alaisena vaan. Kysyn itseltäni, missä hän nyt on? Riittääkö lapsikaste, riittääkö usko joka lapsena oli? Riittääkö/kohtasiko häntä Jumalan armo ja rakkaus. Joka tapauksessa sisimpäni puhuu minulle uskollisesta Herrasta! Jeesuksesta joka raksti/rakastaa kaikkia luotujaan kuolemaansa asti. Hän on ylösnousemus ja elämä. Hän on TIE.

Tien, Totuuden ja Elämän tähden, kysyn sinulta: Oletko Sinä lähtenyt kulkemaan tarjottua Tietä?!. Täällä blogitaivaalla ei liene tarpeen tämä kysymys, mutta jos joku ei vielä tunne olevansa Jeesus Tiellä, niin lähde sinne nopeasti ennen kuin on liian myöhä. Lähde oman itsesi tähden ja läheistesi! Lähde vielä niin, että kerrot olevasi sillä Tiellä! Ei ole parempaa, ihmeellisempää, autuaampaa, riemullisempaa,lohduttavampaa eikä pelastavampaa TIETÄ!  Jumala siunatkoon kaikki Tien kulkijat!

”Ota hänet vastaan, Suuri Pyhä Jumala. Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta, Ota hänet vastaan, taivaan kotiin avaraan, ota hänet vastaan iloon loppumattomaan. Ota hänet vastaan, tuuli hiljaa puhaltaa. Ota hänet vastaan, virta kantaa kulkijaa. Ota hänet vastaan rantaan suuren rauhan maan. Ota hänet vastaan kotisatamaan!”

Ota hänet vastaan, meillä on niin ikävä. Ota hänet vastaan, murheellisten ystävä. Ota hänet vastaan, silta yli pimeyden. Ota hänet vastaan syli rakkauden!”

Opin tänä kesänä, että aito ja oikea lähetyskäsky kuuluisi oikein käännettynä suunnilleen näin: ”Kulkiessanne opetuslapseuttakaa kaikki kansat.”

Ei siis: Menkää ja käännyttäkää kaikki kansat kristinuskontoon.

Ei myös: Menkää ja järjestäkää kaiken maailman kristityille hengellistä huvitusta.

Vaan jotenkin näin: Tallistellessanne omassa elämässänne etteenpäin näyttäkää esimerkkiä siitä, kuinka Jeesuksen opetuksen mukaan eletään. Näyttäkää esimerkki niin, että Jeesuksen opetuksen noudattaminen houkuttaa ja koukuttaa.

Eilen Hengen uudistuksen kesäjuhlassa Keld Dahlmann Tanskasta muistutti, kuinka kulkiessa opetuslapseuttaminen tapahtuu:
”Minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee,” sanoi Jeesus.
Hän näytti esimerkkiä palvelemisesta. Vaikka Keld ei etsinytkään palvella-sanalle mahdollisia synonyymejä, luulen, että rakastaa voisi olla mahdollinen. Mutta rakastaa on kovin abstrakti sana. Päässäni alkaa soida Dave Lindholmin laulu: ”Joo joo, mä rakastan sua.” Onko rakkaus täysin leipääntynyt ja horrokseen vaipunut olemisen tila?

Jeesus valitsi hyvän sanan ja vaikean sanan. Palveleminen on oikeaa toisen ihmisen puolesta tekemistä. Keld muistutti, että vaikka uskovilla on maailman Luojan lapsen identiteetti, palveleminen on Jeesuksen sanojen mukainen toimintamalli.

Kulkiessanne opetuslapseuttakaa kaikki kansat palvelemalla.

Tässä ruokapöydän ääressä istuessani, pyykkikoneen linkousta kuunnellessani yritän muistella, olenko minä toteuttanut Jeesuksen opetuslapseuttamiskäskyä palvelemalla. Muisteleminen saattaa nimittäin olla paikallaan. Keld visioi tilanteen Taivaan portille. Keldin mukaan Jeesus ei portilla kysy, montako ihmistä paransit. Minulta hän ei taida kysyä, monessako tilaisuudessa kävit bassottelemassa tai djembettemässä.
”Montako ihmistä opetuslapseutit kulkiessasi?” kysyy Jeesus.

Niin että armon problematiikkaan päästiin taas.

Herra on minun Paimeneni ja Hän on luvannut pitää minusta huolen, jos yritänkään paeta Hänen kasvojensa suojasta, ottaa Hän minut kiinni. Minulta ei tule puuttumaan mitään, minulta ei puutu kokemuksia, Hänen viisauttaan ja Hänen ymmärrystään, vain minua varten, eikä minulta puutu ongelmiakaan, joita Hän kanssani avaa, opettaen niiden kautta.

Hän vie minut vihreille niityille; Hän tietää tarpeeni ja puhuu minulle levosta, jota tarvitsen aina silloin, kun yritän omin voimin edetä kompuroiden. Hän asettaa minut viheriölle jalkojensa juureen. Hän pyytää minut vetten ääreen janoani sammuttamaan ja virvoittumaan kaikesta siitä touhusta, joka ei ravitse sieluani, henkeäni ja kehoani. Hän rakastaa minua niin paljon, että Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä kunnian tähden. Hän heilauttaa kieltomerkkiä, jos olen kääntymässä väärälle tielle. Hän on armollinen minua kohtaan, sillä Hän tuntee minun tieni.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, omissa, pahan väijyttämissä ajatusmaailmoissani tai totutuissa reaktiotavoissani loukkauksiin, en pelkäisi mitään pahaa, sillä Hän on minun kanssani. Hän suojelee minua kädellään ja estää minua joutumasta pahan valtaan. Hän johtaa paimensauvallaan minut kasvuun sanansa lupausten mukaisesti ja uudistaa minua. Hän kattaa minulle pöydän sekä vihollisteni silmien eteen että oman sisimpäni itse tuottamien vihollisteni eteen, luomalla minussa uutta vanhan sijaan. Hän voitelee pääni ja sisäiset haavani tuoksuvalla öljyllä ja saattaa minun maljani ylitsevuotavaksi jälleen. Hänen hyvyytensä ja rakkautensa sulautuvat minun koko olemukseeni ja jokaiseen soluuni, ympäröiden minut elämäni kaikkina päivinä. 

Minä kiitän siitä, kun saan asua Herrani huoneessa päivieni määrän.

I näytös

– Hullun hommaa, manaan joskus itselleni, kun juoksen junaan. Viimeisten kymmen vuoden aikana olen lukemattomia kertoja juossut talvitakin liepeet lepattaen kilpaa IC-junan kanssa. Muistaakseni olen hävinnyt kisan vain kaksi kertaa. Siinä vaiheessa, kun minä vielä jaksan pyyhältää, on junan jo pakko pysähtyä laiturille huohottamaan. Mutta hullun hommaa juokseminen on.

– Kukaan muu aikuinen mies juokse tällä tavalla!

II näytös

Eilen meillä oli jonkinlaiset ylistysjamit. Kitara, pari – kolme rumpua ja laulua. Meno oli melkoinen ja improvisaation puolelle mentiin välillä.

– Sinä laskeudut vuorelta nopeammin kuin minä sinne kiipeän, runoili kitaristi englanniksi.

III näytös

Mielessäni olen aina nähnyt tuhlaajapojan isän seisomassa vuoren laella, kun hän näkee pojan nostaman pienen tomupilven lähestyvän. Isä pinkaisee juoksuun. Hän laskeutuu vuorelta nopeammin kuin mitä poika uupuneena pystyy laahustamaan ylöspäin. Isän viitan liepeet heiluvat, kun hän ryntää rinnettä alas.

– Kukaan patriarkka ei juokse tuolla tavalla!

*  *  *

Kiitos, Laura ja Regine.

Katson sinuun joka istut avarassa huoneessa. Jokapuolella aloitetut työt… Turhaa, luovutettua. Lopulta niin paljon, ettei enää näy muuta. Miksi mikään ei ole valmiin arvoista?

Nostat katseesi ja näen silmät jotka eivät enää kipinöi. Sammutetut toiveet, vain pisaroita jäljellä. Mistä ne tulevat? Kyyneleet eivät puhu. Silmäsi itkevät mutta korvasi eivät enää kuule? On olemassa suurempi toivo ja jalompi taival kuin olet osannut kuvitella. Yhtäkkiä näen kipinän, jossa on elämä kiinni. Yritän tarttua siihen, hypähdän, huudahdan: ”Tule, nouse, olet kaiken kauniin arvoinen.”

Liian pian, liian vahvasti, sillä ojennettuja käsiä olet kyllä nähnyt. Et osannut tarttua oikein, et jaksanut. Ovat luovuttaneet. Katsot pois. Katson sinuun. Tiedän että tiedät että rakastan. Jatkan matkaa, mutta älä ajattele että luovutan. Rakkaus ei jätä kesken. Jonain päivänä tulet mukaan. Jaksan sinun hidastuneet askeleesi. En ole osa valheita jotka olet niellyt. Olet ehkä kuullut että vain riittävän nopeiden tulee kävellä. Voi miten sokeaa! Miten torso maailma tämä olisi! Voit olla varma että palaan. Haluan kuulla sinun äänesi. Haluan opettaa sinulle iankaikkisuuden kaiun ja puhumaan sen sävyllä. Elämä on kaunis.

*****

Löysin tuon talvisen tekstin kesän heleyden keskellä. Voiko kesälläkin uupumus taakoittaa niin sitkeästi ettei oikein toivu ja virvoitu ennenkuin luontokin taas alkaa nuukahtaa? Onhan sitä väsymystä, hellittämätöntä – ainakin sen ollessaan painon alla. Silloin armoton näköalattomuus valehtelee, etteikö askel vielä olisi keveämpi. Toivo on vain siitä ihmeellinen asia, ettei se lakkaa tuikkimasta, vaikka näkökyky olisi sumentunut. Ja jonain päivänä se on pysyvä valo, joka valaisee askeleet.

Saattaa tuntua pitkältä ne vaiheet, jolloin tarvitsee valonkantajia vierelleen enemmän kuin kehtaisi myöntää. On kipeää olla tarvitseva ja avuton, luottamus särkyneenä ja kyvyttömänä. Siunattuja ovat ihmiset, jotka eivät tuolloin luovuta. Kurottavat ehkä omankin tottumuksen ja osaamisensa ulkopuolelle kulkeakseen palan matkaa kanssasi. Elämän kauneus ja voima näkyvät pienissä rakkauden teoissa. Ja tulee päivä, jolloin luottamus vahvistuu, omat jalat kantavat, kenties väliin ontuen, mutta askeleissa on ilo. Ja ystävyys heleämpää.

Jeesus sanoi:  -Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.  Sanoi vain mutkattomasti, ei määritellyt, leimannut diagnooseilla, tuominnut toivottomaksi. Hän vain oli ihmisten kanssa ja jaksoi rakastaa. Kukaan meistä ei ole niin ihmeellinen kuin hän, mutta hänen ystäviään voimme olla. Meidän puutteellisuutemme ja voimattomuutemme hän kantaa ja vuodattaa vastalahjaksi täyteyttään. Ja lupaa antaa levon, jossa sielu rauhoittuu. Ei luovuteta, ystävät, eihän?