Blogitaivas

Katson sinuun joka istut avarassa huoneessa. Jokapuolella aloitetut työt… Turhaa, luovutettua. Lopulta niin paljon, ettei enää näy muuta. Miksi mikään ei ole valmiin arvoista?

Nostat katseesi ja näen silmät jotka eivät enää kipinöi. Sammutetut toiveet, vain pisaroita jäljellä. Mistä ne tulevat? Kyyneleet eivät puhu. Silmäsi itkevät mutta korvasi eivät enää kuule? On olemassa suurempi toivo ja jalompi taival kuin olet osannut kuvitella. Yhtäkkiä näen kipinän, jossa on elämä kiinni. Yritän tarttua siihen, hypähdän, huudahdan: ”Tule, nouse, olet kaiken kauniin arvoinen.”

Liian pian, liian vahvasti, sillä ojennettuja käsiä olet kyllä nähnyt. Et osannut tarttua oikein, et jaksanut. Ovat luovuttaneet. Katsot pois. Katson sinuun. Tiedän että tiedät että rakastan. Jatkan matkaa, mutta älä ajattele että luovutan. Rakkaus ei jätä kesken. Jonain päivänä tulet mukaan. Jaksan sinun hidastuneet askeleesi. En ole osa valheita jotka olet niellyt. Olet ehkä kuullut että vain riittävän nopeiden tulee kävellä. Voi miten sokeaa! Miten torso maailma tämä olisi! Voit olla varma että palaan. Haluan kuulla sinun äänesi. Haluan opettaa sinulle iankaikkisuuden kaiun ja puhumaan sen sävyllä. Elämä on kaunis.

*****

Löysin tuon talvisen tekstin kesän heleyden keskellä. Voiko kesälläkin uupumus taakoittaa niin sitkeästi ettei oikein toivu ja virvoitu ennenkuin luontokin taas alkaa nuukahtaa? Onhan sitä väsymystä, hellittämätöntä – ainakin sen ollessaan painon alla. Silloin armoton näköalattomuus valehtelee, etteikö askel vielä olisi keveämpi. Toivo on vain siitä ihmeellinen asia, ettei se lakkaa tuikkimasta, vaikka näkökyky olisi sumentunut. Ja jonain päivänä se on pysyvä valo, joka valaisee askeleet.

Saattaa tuntua pitkältä ne vaiheet, jolloin tarvitsee valonkantajia vierelleen enemmän kuin kehtaisi myöntää. On kipeää olla tarvitseva ja avuton, luottamus särkyneenä ja kyvyttömänä. Siunattuja ovat ihmiset, jotka eivät tuolloin luovuta. Kurottavat ehkä omankin tottumuksen ja osaamisensa ulkopuolelle kulkeakseen palan matkaa kanssasi. Elämän kauneus ja voima näkyvät pienissä rakkauden teoissa. Ja tulee päivä, jolloin luottamus vahvistuu, omat jalat kantavat, kenties väliin ontuen, mutta askeleissa on ilo. Ja ystävyys heleämpää.

Jeesus sanoi:  -Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.  Sanoi vain mutkattomasti, ei määritellyt, leimannut diagnooseilla, tuominnut toivottomaksi. Hän vain oli ihmisten kanssa ja jaksoi rakastaa. Kukaan meistä ei ole niin ihmeellinen kuin hän, mutta hänen ystäviään voimme olla. Meidän puutteellisuutemme ja voimattomuutemme hän kantaa ja vuodattaa vastalahjaksi täyteyttään. Ja lupaa antaa levon, jossa sielu rauhoittuu. Ei luovuteta, ystävät, eihän?

Tulin juuri kympin juoksulenkiltä. Rakastan helteellä juoksua. Olen kuin sudenkorennot kesällä. Tykkään pörräillä auringossa ja säntäillä ympäriinsä. Juostessa on aikaa jutella Jeesuksen kanssa ja antaa ajatuksen soljua Pyhän Hengen virran mukana.

Helteellä korennot pörräävät kuuman tien päällä törmäillen autoihin.  Juostessani poikki kuuman peltoaukion huomasin tien pinnassa pörisevän ison sudenkorennon. Se oli törmännyt ilmeisesti autoon ja sen takasiivet eivät toimineet ja se yritti päästä lentoon. Juoksin ohi mutta päähäni iski mieletön ajatus.  Palasin takaisin ja katsoin maahan tuuperunutta korentoa. Laitoin käteni sen ylle ja rukoilin Pyhää Henkeä,  että tuo pieni luojan luoma olento paranisi sellaiseksi kuin se on tarkoitettu. En oikein tiedä mitä odotin. Uskoni oli kaikkea muuta kuin vahva, mutta jotenkin koin olevani kuulianen.  Oloni oli aika pöljä.  Otus pörisi selälällään hetken ja sitten hiljeni.  Oloni typertynyt, mutta vielä kerran rukoilin parantumista tuolle upealle pikku olennolle.  Hiki valui silmiini ja kuuma tienpinta ei juuri oloa helpottanut.  Lopulta tunsin itseni idiootiksi ja ajattelin että jatkaa matkaani.  Yht´äkkiä otus alkoi liikutella siipiään, ensi etusiipiään ja sitten molemmat siipipari alkoivat liikkua ja suoristua. Sudenkorento nousi siivilleen ja lähti määrätietoisesti lentämään eteenpäin. Hömistyneenä jäin tuijottamaan sen jälkeen.  Riemu nousi sisältäni pintaan ja en kyennyt pidättelemään sisältäni kuplivaa naurua. Onneksi olin yksin sillä en usko että kovinkaan  moni olisi ymmärtänyt miten korennon toipuminen vosi olla niin riemukas asia.

En kauheasti miettinyt jatkaessani lenkkiäni paraniko korento kuuliaisuuteni takia vai itsestään. Auton keulaan osuminen on yleensä aika tappava asia hyönteiselle. Itse tunsin tilanteessa vain epävarmuutta ja noloutta. Pyhyys ja voiman tunne loisti poissa olollaan. Ja miten muuten se voisi ollakkaan, sillä ei meistä ole käsittelemään voimaa, joka on Jumalasta lähtöisin. Pyhä Henki itse tietää mitä tekee.

Pyhän Henki voi lyödä meiltä jalat alta. Voimme kokea sen voiman hyvin eri tavalla mutta sen ilmenemismuodot eivät ole kovin tärkeitä ainakaan pyytäjän kannalta. Vain tulokset ovat tärkeitä!

Mitä siis opin. Pyhä Henki voi tuntua tai olla tuntumatta. Kyse on kuuliaisuudesta ja luottamuksesta. Tärkeintä on että itse tahdon katsella mailmaa pukeutuen Kristukseen, Jumalan antamaan sota-asuun ja toimia sen mukaan. Oma sieluni on aina heikko mutta Pyhässä Hengessä olen vahva. Siksi pöljä ajatus lenkilläkin muuttui minusta huolimatta todeksi.

Jumala on suuri. Se ei se aina arjen harmaudessa tunnu niin ihmeelliseltä, tai todeltakaan. Usein maalliset murheet kasaantuvat vuoreksi eteen. Haluankin kysyä itseltäni ja meiltä jokaiselta; mitä me itsessämme ruokimme ja mihin asioihin kiinnitämme huomiomme?  Vihollinen tahtoo painaa meidät alas, hän on valheiden mestari ja tietää ihmismielen heikot kohdat. On hyvä kuitenkin muistaa, että suurin osa vihollisen puheista on vain liioteltua ja suurenneltua illuusiota.

Miten tulisi katsoa maailmaa ja suhtautua elämään? Mistä perspektiivistä? Ihminen elää usein hetkessä ja tunteella. Sana kuitenkin sanoo, että Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme. Jokainen joutuu kokemaan elämässään umpikujia ja tilanteita, joista ei näytä olevan ulospääsyä. Tähän vihollinen iskee syöttääkseen meihin epäuskoa, mutta tässä tilanteessa myös ja ainoastaan Jumalan mahdollisuudet voivat alkaa. Ei ole silti aina helppo luottaa eikä uskoa. Usko onkin lahja, ei itsessämme luonnollisesti oleva ominaisuus, sillä opetuslapsetkin rukoilivat:” Herra, lisää meille uskoa.” On paljon helpompaa vajota surkuttelemaan omaa tilannettaan. Kun on vaikeaa, kysymme: miksi? Saatamme jopa katkeroitua Jumalaa kohtaan. Järkemme ja tunteemme kertovat meille, että koska apua ja muutosta ei tule NYT kun sitä tarvitsisimme, Jumala on heikko, tai unohtanut meidät, tai kiusaa meitä. Saatamme alkaa ratkomaan ongelmiamme omin neuvoin. Olemme kärsimättömiä ja valitamme Jumalalle, että me luotimme ja rukoilimme, mutta sinä ET auttanut. Etsimme tästä helposti tekosyitä valinnoillemme, mutta todellisuudessa Jumalalla on meidän kanssamme vielä paljon tekemstä ja hänen täytyy kasvattaa meitä. 

On vaikeaa luottaa, jos on elämässään joutunut usein pettymään. Kaikki kokemamme ainakin osittain heijastuu Jumalasuhteesemme. Jos Jumala ei vastaakaan silloin kun sitä haluamme, koemme pettyneemme ja sieluumme nousee sama kipu, jota olemme kokeneet pettyessämme johonkuhun ihmiseen.  Jumala ymmärtää tämän meiltä, mutta me saamme valita; odotammeko vastausta vielä, vai otammeko ohjat omiin käsiimme.

Usko ja luottamus ei ole tunteista kiinni, se on klisee mutta totta. Joskus Raamatun lupaukset tuntuvat vain sanahelinältä, tai asioilta jotka koskevat kaikki muita, paitsi itseämme. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, kuka Jumala on. Hän ei koskaan kiellä itseään, eikä sanaansa. Hän on luvannut, ettei anna meille suurempaa taakkaa kuin mitä me jaksamme kantaa. Entä jos meistä tuntuu, että lyhistymme kuormamme alle. Onko Jumala silloin jättänyt meidät yksin? Ei ole, ei silloinkaan. Se ei ehkä tunnu oikeudenmukaiselta, tai rakkaudelta, mutta Jumalan täytyy toisinaan käytää meitä hyvinkin alhaalla. Ei aina ole kyse rangaistuksesta. Jumala ei ole julma, hänessä ei ole tällaista ominaisuutta. Vihollisen yksi juoni on saada meidät näkemään Jumala vääristyneesti, että erkanisimme hänestä. Hädän tai tuskan hetkellä ei aina ymmärrä kaiken tarkoitusta, hyvin usein sen näkee vasta jälkeenpäin ja vasta silloin ymmärtää sen olleen rakkautta. 

Miksi Jumalan täytyy särkeä meitä? Itse olen oivaltanut, että Jumala haluaa minun olevan entistäkin riippuvaisempi hänestä. Mihin Jumalaa tarvitsisi, jos selviäisimme kaikista omin avuin? Jumalan tiet ovat suoria, mutta me teemme usein mutkia. Jos haluaa olla Jumalan käytössä, on ymmärrettävä, että silloin mennään Jumalan ehdoilla. Miksi se sitten kannattaa, kun voi elää mukavaa ja huoletonta elämää? Vihollinenkin jättää rauhaan ja armon päällä voi kellua taivaaseen. Se onkin jokaisen oma valinta, ei Jumala pakota meitä mihinkään ja jos emme halua olla hänen käytössään, niin hän suostuu myös siihen. 

Helppoa elämää ei Jumala ole meille luvannut, mutta hän on luvannut tulla voimaksi meidän heikkouteemme.  Tämä kysyy meiltä luottamusta. Uskovaisen elämä kokonaisuudessaan on luopumista, antautumista ja luovuttautumista. Se on heittäytymistä Jumalan varaan, riippuvaiseksi tulemista. Ihminen mielellään puntaroi, että mitä se kannattaa ja mitä siitä hyötyy? Tämä paljastaa myös sen, mistä perspektiivistä maailmaa ja elämää katsoo. Kaiken voi saada täällä ja aarteensa voi kerätä myös tänne.  Jos ajattelee vain tätä elämää, voi elämänsä voi uhrata aarteiden keräämiselle tänne aikaan. Mitä ne aarteet sitten itse kullekin ovat, se on yksilöllistä. Aarteita voivat olla mm: status, saavutukset, maine ja raha. Huomionarvoista on kuitenkin se, että mitään näistä edellämainituista ei Jumala meiltä kiellä! Meillä saa olla kaikkea noista ja enemmänkin, mutta mikään ei saa tulla meille epäjumalaksi. Ihminen on kuitenkin itsessään huono kestämään mitään näistä edellämainituista aarteista ylpistymättä.

Kun opimme katsomaan elämää ja maailmaa ikuisuusnäkökulmasta, ymmärrämme helpommin Jumalan tarkoitusperiä elämässämme ja on helpompaa luopua joistain asioista, jos Jumala niin tahtoo. Asioiden hyväksyminen käy helpommin, kun ymmärtää, että on jotain niin paljon meitä suurempaa ja viisaampaa. Ihminen, joka luottaa omaan ymmärrykseensä helposti kapinoi Jumalaa vastaan, koska monesti asiat joita Jumala elämäämme sallii eivät sovi järkeemme tai suunnitelmiimme. Järkeä tulee tietenkin käyttää, sillä Jumala ei ole sitä turhaan ihmiselle luonut, mutta järkemmekään ei saisi olla esteenä Jumalan mahdollisuuksille elämässämme. Siksi meidän täytyy oppia luottamaan.

Kun Jumalaa oppii tuntemaan paremmin, on häneen helpompi luottaa. Tuskin kukaan meistä luottaa täysin tuntemattomaan ihmiseen, saatika tuntemattomaan Jumalaan. Ei siis ihme, että jos emme tunne Jumalaa, emme kykene luottamaan häneen. Jumalaan on hyvä tutustua paremman luottamuksen saavuttamiseksi. Tämä ihmisikä ei riitä Jumalan täydelliseen tuntemiseen, ehdimme raapaisemaa vain pintaa, mutta mitä lähemmäksi Jumalaa pääsemme, sitä syvempi rauha elämäämme tulvii. Jumalassa on täydellinen armo ja rakkaus, täydellinen hyvyys, pyhyys ja totuus, joten miksi emme haluaisi opetella tuntemaan häntä syvemmin. Luottamusta herättävää on varmasti tieto myös siitä, että Jumala on Kaikkivaltias. Hän oli jo silloin, kun maailmaa ei vielä ollutkaan, hän ei ole koskaan tullut mistään, eikä koskaan kuoleva. Hän on pelkällä sanallaan luonut koko universumin, ihmissuvun ja luomakunnan. Hän näkee menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan. Eikö tällaiseen Jumalaan kannatakin luottaa?

Lapsiperheissä todellisuutta on se, että pyykkikoppien pohja ei pilkistä ikinä. Toisaalta nykyihmiset pesevät vaatteita ehkä liian usein. Näitä asioita pohdin usein, kun etsiskelen mustille sukille pareja tai metsästän sänkyjen alta vielä jotain kirjavaa vaatetta mukaan koneeseen.

Olen pariinkin otteeseen lukenut, että pyykkiä pestään ihan väärässä lämpötilassa. Ylen uutisessa sanotaan, että ”puuvillavaatteisiin oli annettu 30–40 asteen pesusuosituksia. Hiki ja ja rasva eivät lähde siinä lämpötilassa irti”.

Samaisessa uutisessa kerrotaan tapauksesta, jossa vaatteisiin ommeltiin 30 asteen pesumerkinnät vain siksi, että 40 asteen laput olivat loppu. Mitkähän olisivat seuraukset jollain muulla teollisuudenalalla? ”Laitettiin lentokoneen mukana toisen koneen suihkumoottorien huolto-ohjeet, kun tämän koneen ohjeet olivat loppu.”

Vieläkin suunnitelmallisempaa vilppiä kuuluu olevan: ”Muuten vuosia kestävään paitaan laitetaan alhainen lämpötilasuositus, että se kuluisi nopeammin.”

Vaate kuluu nopeammin, kun sitä ei pestä tarpeeksi kuumassa. Hiki ja rasva jäävät syömään kuituja.

En tietenkään voinut olla vertaamatta vaateteollisuuden edesottamuksia hengellisen maailman asioihin. ”Pese tahrasi lempeästi lämpöisellä vedellä”, supattaa ääni korvassa. ”Kyllä sillä ulospäin näkyvät tahrat lähtevät.”

Hellävaraisen käsittelyn jälkeen ihminen loistaa kesäauringossa, mutta pinttyneet tahrat jäytävät entisellään.

Mikä on oikea pesulämpötila ihmisten omille epäpuhtauksille?
Tai niille epäpuhtauksille, joita maailma on ihmisen koltulle roiskuttanut?
Missä määrin pyykki täytyy pestä itse, missä määrin saa luottaa Suureen Pyykkäriin?

Kuvassa onnellista, riittävän kuumassa pestyä ja raikkaassa ulkoilmassa kuivattua pyykkiä. Huomatkaa, että päällimmäisen pyyhkeen pintanaarmukin on hoidettu asianmukaisesti laastarilla.

Valtava oivallus. Jumalan valtakunta on määränpäässämme kuin magneetti, joka vetää puoleensa sisimmässä olevaa Pyhää Henkeä, joka kirkastaa Valtakuntaa meissä. Kun katseen kiintopiste on Jeesuksessa, toimii magneetti vastaansanomattomasti. Ylösnoussut vetää puoleensa ylenpalttiseen iloon, jossa ei enää ole itkua ja tuskaa. Jo nyt parhaimmillaan se voi pyyhkiä pois kaikkea matkaa hidastavaa. Jumalan valtakuntaan kuulumaton aines minussa karisee Pyhän Hengen vetovoimassa.

Kaikki tässä ajassa ympäröivä vajaavainen ja Jumalan vetovoimaa häiritsevää saattaa hidastaa tai pysäyttää, mutta Jumala ei muutu, kutsua ja vetoa ei peruutetakaan. Sinä olet Minun, sanoo tuo ihmeellinen, vastaansanomaton. Anna Minun puhdistaa ja taas mennään…

Jumalan Valtakunta sisäisesti meissä, meidän keskellämme, yhteisen kiitoksen keskellä. Yhteinen kiitos voi olla joskus sitä, että oma matka hidastuu, jotta Jeesus saa korjata jonkun toisen magneettikenttää. ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” Koska itse en voi millään tietää, ketkä kaikki kuuluvat omaan vaikutuspiirini, hyvä olisi varmuudeksi osata kohdella jokaista kuten tämä olisi juuri se, jonka on tarkoitus pysyä samassa Hengen yhteydessä. Rosoinen ja romuluinen voi olla oma taival, mutta Jumala hioo eläviä kiviä ja vetää puoleensa. Uudestaan ja uudestaan joka-aamuisella tuoreella armolla.

Tietäväisemmät saattavat kärsiä vertauksen mahdollisesta asiapitoisuuden ontumisesta, sillä magneettien toiminnasta ymmärrän vain sen verran mitä lapsena ja sittemmin lapsettuneena olen niillä leikkinyt. Joten korjaavat kommentit ovat aina paikallaan.

Magneetti-idean ytimen heitti tietoisuuteen Ian Parkinson Himoksen New Winessa. En muista ketä siteerasi, mutta Pyhä Hengen vahvistus oli tärkein. Mikä ihmeen Pyhä Henki, kysyy joku. Sitä minäkin, ihmeen Pyhä Henki, yllättävä ja vangitsematon – samalla mutkaton, ihmisen puolustaja. Ajattelen pysyä kaveruudessa ja tutkimusmatkalla. Hän pitää magneettini kunnossa.