Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Author Archives: Tapio Laakso


by 5 kommenttia

Fiilistelyä ja Pyhässä Hengessä hurjastelua

niitokone

Ilkan  aikaisempi blogi Aarteenetsinnästä, eli saadun mielikuvan avulla tapahtuvasta ihmisen etsimisestä ja hänen puolestaan rukoilemisesta, herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita.  Ristiriita ei nouse itse tekstistä, vaan siitä miten suhtautua kaikkeen siihen Hengellisyyteen jonka keskellä elän. Ilkka kuvaa tekstissään tilannetta, jonka hän teki harjoitus mielessä. Pohdin mitä on elää joka päivä Hengen täyteydessä ja valmiina olemaan käytettävissä. Samalla on pohdittava sitä, että ketä Jumala kutsuu työhönsä. Keskustelu blogin perässä kertoi asenteista ja ihmisten kokemuksista kun tällaisia ”taitoja” harjoitellaan. Tosin kyseessä ei ole taito ja harjoittelussakin on kyse enemmänkin siitä että osaamme tunnistaa sen kun Jumala tarvitsee meitä ja rohkenemme toimia.

Hengellistä keskustelua vaivaa tietynlainen yksisilmäisyys, jossa unohdetaan usein pois kaikkein tärkein tekijä eli se mitä Jumala meistä tahtoo ja miten hän meitä varustaa, jotta voisimme toteuttaa hänen tahtonsa. Uskossaan hapuileva ihminen on etsijä, joka pyrkii löytämään oman paikkansa tässä maailmassa mutta sen lisäksi hän haluaa ymmärtää mikä on Jumalan kuningaskunta. Usein kun ihminen löytää vastauksia hän huomaakin, että hän itse onkin osa Jumalan kuninkaallista valtakuntaa ja se on hänen paikkansa. Maailma, josta hän etsi paikkaansa olikin vain väliaikainen koti jossa hän oli vieraana.

Jumalan valtakunta on todellisuutta ihmiselle, joka seuraa Jeesusta. Tällainen ihminen katsoo maailmaa erilaisin silmin. Nuo silmät hakevat kohdetta, jolle Jumala haluaa osoittaa rakkauttaan.

Miksi tällainen ajattelu herättää Kristityissä niin usein vastarintaa. Ihminen ja hänen vapaa tahtonsa haluaa katsella tätä maailmaa omin silmin. Toisaalta vastarinta voi nousta epävarmuuden takia. Mutta suurin syy voi olla yksinkertaisesti se, että Jumalalla on jokin toinen suunnitelma ja siksi ajatus ei tunnu omalta.

Kaikkia ei ole luotu hurjastelemaan Pyhän Hengen liekeissä pitkin kaupunkien katuja ja toreja rukoilemassa ihmisten puolesta ja parantamassa jokaista kipeän näköistä vastaantulijaa. Sanon tämän siksi, että usein törmään ihmisiin, jotka ovat aikansa pyörineet karismaattisissa porukoissa ja sitten pettyneet kun eivät ole saavuttaneet jotain armolahjaa tai ominaisuutta. Joko he itse ovat asettaneet näitä tavoitteita tai yhteisö ympärillä on alkanut asettaa heille normeja, jotka edellyttävät tiettyjen hengellisten normien saavuttamista. Oli niin tai näin Jumala ei toimi tällä tavalla.

Jumalalle on kaikista tärkeintä saada ihminen lähelleen, pelastaa hänet. Siksi kaikki mitä Pyhä Henki tekee kirkastaa Kristusta. Jumalan lähestyy ihmistä rakkaudella, pakottamatta mihinkään. Siksi Pelastushistoria rakentuu armon ympärille. Armoa tarvitaan maailmassa, jossa vallitsee laki, joka tuomitsee synnin. Synnin, joka saa alkunsa siitä, että olemme erossa Jumalasta. Jeesus puhui jatkuvasti rakkaudesta, jotta hänen seuraajansa ymmärtäisivät, että rakkaus ja rakkaudessa tehdyt teot houkuttelisivat ihmisiä ovelle, joka johtaa Jumalan luo. Jeesus itse on tuo ovi.

Tuo Ilkan kuvaama harjoitus vei ajatukseni Jeesukseen, joka jollain tavalla löysi aina ne ihmiset, jotka eniten tarvitsivat häntä. Jeesus itse sanoi, että hän tekee vain sen minkä Isä hänelle näyttää. Ja jokaiselle ihmiselle Jeesus teki asioita eri tavalla. Pyhä Henki antaa meille ikäänkuin lasit joiden kautta voimme katsoa maailmaa ja etsiä sitä mitä Jumala tahtoo  ja olla työmiehiä Jumalan viljapelloilla

Uskonkin, en väitä tietäväni, että samalla tavalla Jeesus kohtaa meidät ja hän tuntee meidät ja meidän tarpeemme. Jumala tuhlaa meihin lahjojaan ja suurin kaikista näistä lahjoista on usko Jeesukseen . Sen jälkeen tulevat muut lahjat, joiden tehtävä on joko säilyttää uskoa seurakunnan keskellä tai etsiä ja tuoda uusia ihmisiä Jumalan luo.

Jos oivallamme oikein armon joka on kohdannut meidät ja tajuamme sen valtavan rakkauden jota Jumala on meille osoittanut, niin se minkä aikaisemmin olemme kokeneet taakaksi ja velvollisuudeksi Jumalaa kohtaan onkin nyt ilo ja etuoikeus. Siksi on minusta oikeus joskus jopa fiilistellä ajatuksella, että olen samalla puolella kuin Kuningasten Kuningas ja puhjeta ylistykseen.


by 6 kommenttia

Yksikään elämä ei ole turha

Hyvä ystäväni on päässyt vihdoin kotiin. Usein Raamatusta, sen lehdiltä saa lukea sanat ”Varhain aamulla”. Varhain aamusta Israelilaiset tulivat Jordanille ylittääkseen sen. Varhain aamulla Jeesus meni temppeliin rukoilemaan. Kaikki merkittävä tehtiin varhain aamulla.

Nyt istun kirjoittamassa hyvästejä ystävälleni ja lanko-miehelle, joka pääsi taivaan kotiin varhain aamulla, kun me muut nukuimme viattoman unta. Viikon hän jaksoi taistella Meilahden sairaalassa, ennen kuin keho antoi vihdoin periksi. Mieli ja ajatus, sielukin, kuka tietää, oli jo aikaisemmin siirtynyt Jeesuksen lepoon ja pois tästä maailmasta.

Koko viikko on ollut äärimmäisen raskas kaikille. Miksi-kysymykset kaikuivat tyhjille seinille ja katkeruuskin nosti jo päätään. Mutta eilen illalla, kun vein tämän kaiken taas Isän eteen, sain itse jonkinlaisen rauhan hetkeksi. Tajusin, että ei ole kesken jääneitä matkoja, vaan jokainen elämä on kokonainen, niin kuin veljeni aikaisemmin illalla oli sanonut viisaasti. Niin Ilkankin elämä oli kokonainen tarina, joka jatkuu meissä ja jälleen näkemisen odotuksessa.

Kenenkään elämä ei ole merkityksetön, vaan se jättää jäljen meidän läheisten elämään. Syntymästään 43 vuotta sitten, tähän varhaiseen aamuhetkeen Ilkka oli elänyt täysillä. Juossut omaa juoksuaan välillä varpaat ja sydän verillä, mutta silti edennyt omaa tietään, jonka hän oli valinnut. Muistan kun ensimmäisen kerran tapasin hänet. Hontelon pitkän pellava pään, joka oli huolissaan hiusten lähdöstä. Suvun miehet kun olivat herkkiä kaljuuntumaan. Ja niinhän siinä kävi, tukka ja järki eivät pysy samassa päässä. En ole tavannut eläissäni montaakaan niin älykästä ihmistä. Ystävystyimme heti ikäerostamme huolimatta. Muistot vilisevät mielessäni yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Öiset keskustelut tieteiskirjallisuudesta, Jumalasta ja politiikasta. Pitkät saunaillat kesäyössä ja sukujuhlat, joista hipsimme vaivaantuneina yläkertaan pakoon ylitsevuotavan iloisia tätejä ja serkkuja. Surut ja murheet, jotka jaoimme kuin veljekset, joskus jopa rukoillen vaivaantuneena, vaivojen puolesta. Katsoimme uskon asioita hieman eri suunnista mutta silti molempien katse oli aina Jeesuksessa. Molemmat koimme roikkuvamme kiinni armossa.

Nyt on vihdoin aika surra ja itkeä ikävää. Tukea toisiamme niin,että elämän merkitys säilyisi. Jotta Jeesus saisi ottaa meidät huomaansa lepäämään nyt ja täältä lähdettyämme.

Valtavan suuri joukko ihmisiä on tukenut meitä rukouksin ja lohduttavin sanoin. Kaikki se on ollut tärkeää ja Jumala on kuullut meitä. Jumalan siunaus on meidän kaikkien yllä ja hän saa tehdä työtään meissä. Kiitos!

CIMG5115


by 8 kommenttia

Karismaattisuuden veitsenterällä

auringonlaskupakkanen

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan suhdettani erilaisiin hengellisiin virtauksiin. Arki karsii kaikesta pois turhan hypetyksen ja elämän raadollisuus tunkee sisään ikkunoista ja ovista. Kirkkauden tasot ovat hiipuneet tuikuiksi, jotka hädin tuskin jaksavat valaista jalkojeni matkaa.  Armo on muuttunut käsin koskeltaksi elämäksi, kun tajuaa, että Jumala pitää minusta kiinni. Kristuksen elämä on kirkastunut samalla, kun omani on haalistunut. On hurjaa miten Armo tekee elämän taipuisaksi kuin heinä, joka pitää pintansa myrskyssä puiden kaatuessa ympäriltä.

Raamattu on varsin selkeä opettaessaan armolahjoista. Kun Jeesuksen puheet, toiminta sekä Paavalin opetus laitetaan rinnan, muodostuu kuva seurakunnasta, joka rohkeasti ja lapsenomaisesti turvautuu Jumalaan ja toimii Jeesuksen antaman mallin mukaan. Sana lupaa, että saamme pyytää Jumalalta kaiken mitä tarvitsemme.

Kun mietin tätä kaikkea ja katson kirkkoamme sekä yhteiskuntaa, jossa kirkkomme toimii, herää kysymys, että missä on kaikki Pyhän Hengen työ ja luottamus Jumalaan. Miten Kirkko on tämän kahdentuhannen vuoden aikana onnistunut häivyttämään Pyhän Hengen persoonan pois ihmisten arjesta. Tarkoitan Pyhän Hengen työllä aktiivista ihmisten toimintaa kuten rukousta ja parantamista. Sellaista työtä joka synnyttää opetuslapseutta.

Toinen kysymys nousee mieleeni, kun tarkastelen nopeasti leviävää maailmanlaajuista karismaattista liikettä. Onko liikkeiden siipiensuojissa vaanimassa toinen vaara, äärikarismaattisuus, joka keskittyy pelkästään armolahjoihin ja suuriin johtajiin. Onko vaara, että Ihminen unohtaa elävänsä syntisessä maailmassa syntisenä vaikkakin lunastettuna, kun hän tavoittelee uusia hengellisyyden tasoja ja kirkkautta. Vieraantuuko osa Kristityistä pois tavallisen ihmisen arjesta jättäen tavallisen, Jumalasta vieraantuneen kadunmiehen ja naisen ilman evankeliumia, tuottaessaan ihmeitä ja parantumisia omissa piruntorjuntabunkkereissaan. Vai kykeneekö se jalkautumaan kaduille ihmisten luo niinkuin sen kuulusi tehdä. Millaista on se kasvu Kristittynä, jota me uskoon tultuamme tarvitsemme? Ja kuka sen kasvun antaa. Missä menee omavoimaisuuden ja Jumalan antaman voiman raja. Osaammeko elää niin, että saamme kaiken Jumalalta eläen jatkuvasti armon varassa,

Miten siis tasapainotella näiden kahden asian, suoranaisen penseyden ja ylikarismaattisen kiihkoilun välillä. En voi moittia niitä herätysliikkeitä, jotka arvostelevat ja irtisanoutuvat kaikesta karismaattisuudesta kun seuraan millaisia ilmiötä nykykarismaatisissa piireissä esiintyy.

Raamattu ei kuitenkaan tue karismojen hyllyttämistä. Pelastuskysymystä niistä ei voi yksittäisen uskovan kohdalla tehdä mutta kokonaisen yhteisön kohdalla Pyhän Hengen työn hylkiminen johtaa väistämättä toiminnan näivettymiseen koska seurakunnan luontaiseen kehittymiseen kuuluu Pyhän Hengen lahjat ja toiminta.

Itse olen New Wine-liikkeen piiristä löytänyt jonkinlaisen tasapainon näiden asioiden välille. Liikeen perusidea on rohkaista ihmisiä toimimaan omissa seurakunnissaan ja viemään evankeliumia eteenpäin. Usein opetuksissa toistuu sanonta ”elää Kristittynä arjessa” eli kohdata ihmisiä ja todistaa Jumalan valtakunnan todellisuutta jokapäiväisessä elämässä. Olemme menettäneet rohkeuden ilmaista omaa uskoamme ja sen tärkeintä olemusta, Kristuksen rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Emme enää toivota siunausta tai kysy että saanko rukoilla puolestasi. Emme tee sitä edes seurakunnan tilaisuuksissa. Kuitenkin juuri tällainen ruohonjuuritason karismaattisuus olisi sitä parasta lajia. Siinä Jumalan Henki saa vapaasti tehdä työtään.  Suurin ihme ja armolahja on osoittaa armeliaisuutta ja rakkautta toista ihmistä kohtaan joka tilanteessa. Vain Pyhä henki voi tehdä tällaisen ihmeen.


by 14 kommenttia

Heikkous ja onni

20130316_084828Kristinusko on täynnä paradokseja. Yksi suurimmista on heikkous, joka tekee vahvaksi. Tähän paradoksiin kiteytyy koko uskon ydin. Se pitää ihmisen lähellä Jumalaa, sitoo ihmisen Jumalaan ja Jumalan pelastussuunnitelmaan. Se karsii ihmisestä ylpeyden ja antaa tilalle moninkerroin enemmän. Armossaan Jumala ottaa Ihmisen luokseen ja tarrautuu häneen mustasukkaisesti.

Armo on mieletön asia. On hurjaa ajatella, että Jumala loi maailmankaikkeuden, jotta ihminen ja koko luomakunta saisi elää täyttä elämää hänen yhteydessään. Jumala otti tietoisen riskin antaessaan tuolle luomakunnalle vapauden kasvaa ja elää vapaasti. Tähän vapauteen kuuluu olennaisena osana mahdollisuus epäonnistua ja silti säilyttää Jumalan lapsen asema. Armo kun ei ole pelkästään tuomion välttämistä vaan se on Jumalan lahjojen saamista ja yhteyttä, joka ilmenee seurakuntana tässä ajassa.

No tuo kaikki on Kristinuskon perusajattelua, jonka kaikki tunnustavat. Mutta näkyykö tämä ajattelu sitten kaikkien hengellisten suuntausten opetuksessa. Vaikuttaa siltä, että kaikenlainen uskossa kasvaminen, aikuistuminen, pyhittyminen ja ponnistelu nousee esille, kun ihminen ryhtyy tulkitsemaan ja ohjaamaan toisia ihmisiä uskon tiellä. Vaatimukset kasvavat kun tavoitellaan entistä läheisempää suhdetta Jumalaan. On vaara, että ihmiset valuvat hitaasti mutta varmasti pois Armon alta, kun paineet pysyä oikeanlaisella uskontiellä kasvavat. Pahinta on kun yhtä-äkkiä Taivas hiljeneekin ja ihminen kokee menettäneensä yhteyden Jumalaan. Romahdus on silloin lähellä.

Silloin on hyvä muistaa, että Jumala ei tarvitse meidän suorittamistamme. On hyvä tajuta, että Jumala ei itse kostu mitään meidän omista ponnisteluistamme. Jumala kun haluaa antaa kaiken mitä me tarvitsemme.  Jumalan Armo on todellakin tarkoitettu heikoille ja haavoitetuille. Ihmisille, jotka tulevat Jumalan eteen tyhjin käsin.

Siksi Jumalan Armo on lepäämistä Hyvän paimenen luona. Lepäämistä ja kasvamista Jumalan lahjojen avulla. Kaikki toiminta lähtee levosta, jota me tarvitsemme oman heikkoutemme tähden. Jumala voi täyttää vain astian, joka tyhjä Ja Jumala haluaa pitää tuon astian niin täynnä että se valuu yli. Yhteisö, jossa tämä on mahdollista on kultaakin arvokkaampi. Tällainen seurakunta kasvattaa onnellisia ihmisiä olosuhteista huolimatta. Päivä vain ja hetki kerrallansa


by 2 kommenttia

Lapsi

IMG_20141016_123555

Lapsi tarvitsee kasvaakseen turvaa, rakkautta ja ravintoa.  Me tiedämme kasvusta paljon. Tiedämme mitä kaikea tarvitaan jotta ihminen kasvaisi tasapainoiseksi ja hyväksi. Jos vain onnistuisimme siirtämään tämän tiedon eteenpäin ja koskettamaan kaikkia.  Hetkittäin näyttääkin siltä, että humanismin lapset ovat onnistumassa. Terveydenhoito, pitkät rauhan jaksot ja uudet keksinnöt nostattavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kaikesta huolimatta yhteiskuntamme ja ihmissuku on jatkuvassa kriisissä. Muutokset, joita itse luomme ovat liian nopeita. Viisaus joka meille on suotu, tuntuu tuottavan vain huonoa hedelmää vaikka tarkoituksemme on hyvä.   Kulkeeko maailma kohti tuhoaan, sillä suuressa mittakaavassa hyvää on luvassa vain murto-osalle ihmisiä. Tuo hyvä riistetään muulta maailmalta. Me suomalaiset kuulumme tuohon rikkaaseen murto-osaan. Se ei ole sattumaa, sillä meissä suomalaisissa on ripaus selviytyjää ja kylmää harkintaa. Olemme kohtuullisen yksituumainen kansa kun tarve vaatii mutta muulloin osaamme kyllä kiistellä ja narista asioista kun siihen on varaa.

Olen pohtinut tätä suomalaista elämää, jossa kirkon rooli tuntuu nykyisin olevan melko olematon. Silti yhä 75 prosenttia kuuluu kirkkoon. Miksi valistuksen ajan lapset haluavat pitäytyä isiensä kirkossa. Mikä heitä pidättelee eroamasta siitä? Jos syiden joukosta karsitaan traditio ja palvelut, jää jäljelle enää kasteessa syntynyt suhde. Napanuora, joka jollain tasolla yhdistää meidät Jumalaan. Jumala on läsnä jollain tasolla ihmisten elämässä vaikka kirkko ei olisikaan.

Kasteen hetkellä läsnä on Jumalan sana ja lupaukset. Kasteen armoliitto on nimensä veroinen. Armo on yksisuuntaista rakkautta jossa ihminen on vastaanottaja. Kasteessa Jumala sitoutuu ihmiseen, pestessään hänestä pois kuoleman. Mutta missä vaiheessa Ihminen sitoutuu Jumalaan? Missä vaiheessa alkaa kasvumme Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi kohti täyttä aikuisuutta.

Opiskelu kaverini soitti joku päivä sitten kertoakseen omasta lapsestaan. Viiden vanha pojan nassikka joka ei tavallisesti pelkää ketään eikä mitään, olikin yllättäen menettänyt yöunensa hoitopaikan pelottavien leikkien myötä. Lapsen turvalliseen maailmaan oli tullut ensimmäinen särö. Uni ei tullutkaan iltasadun ja iltarukouksen jälkeen ja ainoa turvallinen paikka tuntui olevan isän syli. Juttelukaan ei tuntunut auttavan. Peloista juteltaessa ystäväni oli muistanut oman pelottavan kokemuksensa armeijan ajoilta. Pimeän taipaleen yksin metsätiellä joka kulki ”vihollisen” alueen poikki. Kiinni ei saanut jäädä eikä hermoilla saanut. Silloin hän oli tapaillut psalmin 23 jakeita, niitä harvoja raamatun kohtia, joita nuoren varusmiehen mieleen oli jäänyt perintönä. Hän muisti miten pelko oli hävinnyt ja tilalle oli tullut luottamus.

Ystäväni kertoi tämän pienelle pojalleen ja kysynyt halusiko hän, että isä lukisi ääneen tuon saman psalmin.  Poika tahtoi ja pian sen jälkeen poika nukahti tyytyväisenä. Muutamaa päivää myöhemmin pohjan viikari tahtoi isäänsä lukemaan saman psalmin uudestaan. Ystäväni luki sen ja sekä Lutherin iltarukouksen ja siinä lukiessaan olohuoneen sohvalla hän ällistyksekseen huomasi, että poika nukkui kuin tukki. Hetki oli hänelle täynnä Pyhän kosketusta, jossa Jumalan Henki koskettaa ihmistä ja syntyy luottamus.

Pieni lapsi tavoittaa Jumalan Hengen kosketuksen jos vain hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Rukouksessa joka nousee Sanasta on aina Jumala läsnä. Siitä nousee myös kasvu. Pyhän kosketus merkitsee Pyhän Hengen kastetta, jossa Pyhä Henki asettuu ihmisen ylle ja liittää hänet Jumalan valtakunnan todellisuuteen.

Kastetun ei ole helppo katkaista napanuoraa edes silloin, kun ei tiedä mihin hän oikeasti kuuluu. Jumalan tekoa ei noin vain voi ohittaa ja hylätä edes silloin, kun itse ei koe uskovansa. Jumala kuitenkin uskoo ja hän odottaa lapsiaan kotiin. On kyse siitä onko ketään kertomassa Jumalan sanaa ihmiselle, jotta he voisivat kasvaa kohti Jumalaa ja pelastusta. Olemme kaikki uskovat pelokaan lapsen vanhemman osassa. Onko meistä kertomaan lohdun ja rohkaisun sanoja. Osaammeko johdattaa ihmisiä Pyhän läsnäoloon. Miksi sitten meidän tulisi toimia jokaisen näin?

Asia on yksinkertainen. Kun Israelin kansa halusi Jumalan yhteyteen tarvitiin siihen Pappeja ja Jumalan Pyhyys asui temppelissä väliverhon takana. Nyt kun ylimmäinen pappimme on Jeesus, on Jumalan Pyhyys sielä missä on lähin Jumalan pyhä, Ihminen, joka uskoo Jeesukseen ja jolla on hallussaan Jumalan Sana. Jokainen Jeesukseen uskova on opetuslapsi ja Pyhyys kulkee meidän mukanamme. On vain annettava Pyhälle mahdollisuus.

Pojan viikari sai turvan Jumalan lupauksen mukaan kun hän näki ja kuuli miten oma isä oli saanut turvan Sanasta ja Taivaan isältä. Hän sai nukahtaa kirjaimellisesti Kahden rakastavan isän viereen.


by 2 kommenttia

Taivaltamista kohti kotia

IMG_20150106_223453Olen hurahtanut uudelleen juoksemiseen. Kovat pakkaset ja hiihtomonot ovat kintuilleni kivulias yhdistelmä, joten lenkkarit vievät voiton. Vajaan parinkymmenen asteen pakkaseen lähtö vaatii huolellisen valmistautumisen. Kylmä pakkasilma löytää kamppeista pienimmänkin raon ja kosteus paksun vaatekerroksen alla jäähtyessään voi olla varsin ikävä kaveri muutaman kilometrin jälkeen. Siksi vaatteiden tulee olla samalla tuulelta ja pakkaselta suojaavia mutta niiden on kyettävä siirtämään kosteus pois iholta. Liian paksu vaatetus läkähdyttää juoksijan nopeasti ja liian kevyt vaatetus taas tekee lenkistä lopun varsin nopeasti. Talvijuoksu kuluttaa myös energiaa enemmän kuin kesällä. Kylmä hengitysilma ja luminen juoksualusta polttaa kaloreita nopeasti ja siksi tankissa tulee olla tavaraa, jotta parituntisen taivalluksen jaksaa läpi.

Päivän lenkki valkoisessa maisemassa maistui pitkästä aikaa hyvälle. Koko kulunut talvi on mennyt harmaan eri sävyissä ja valonpilkahdukset ovat olleet harvassa. Tuntuu kuin olisin ollut väärillä varusteilla matkassa. Läsnä on ollut niin sairautta kuin omaa väsymystä. Päällimmäisenä on ollut oma syntisyys ja riittämättömyyden tunne. Penseyttä, joka halvaannuttaa kaiken ilon ja aiheuttaa näköalattomuutta liian suurien esteiden edessä.  Nyt tuon lumen ja jään keskellä, tuulessa ja pakkasessa, koin iloa joka oli ollut poissa. Ilo virtasi monesta lähteestä, ei pelkästään siitä että jaksoin taas juosta vaan myös uskomattoman kauniista luonnosta ja oivalluksista joita sain. Pyhä Henki puhutteli huurteista taivaltajaa.

Juokseminen on kuin kuva elämästä, samalla kun se on rukousta on se myös aihe rukoukselle. Se on taivaltamista, joka alkaa toiveikkaasti ja se miten matka sujuu selviää vasta matkan aikana. Loppua kohti juoksija uupuu ja alkaa kaivata vähitellen lepoon hyvinkin sujuvan juoksun jälkeen. Uupumus voi tulla joskus aikaisin ja taas joskus se tulee hitaasti ja juoksun nautinto vain jatkuu ja jatkuu. Pitkällä matkalla, sellaisella kuin mitä elämä on, tarvitaan hyvät eväät ja varusteet. Mutta noista hyvistä varusteista huolimatta juoksija on olosuhteiden armoilla. Myös juoksijan energiavarat ja ominaisuudet ovat rajalliset. Kovinkin juoksija uupuu ja väsyy. Siksi on hyvä tietää että maalissa meitä odottaa lepo.

Minä en ole immuuni tälle maailmalle oman syntisen luontoni takia. Jotta taivallukseni olisi kestävää on osattava varustautua oikein ja myös säädellä vauhtia. On luotettava siihen perillä odottaa lepo. Jumala on luvannut niin. Hän lupasi sen Moosekselle, Hän lupasi sen Joosualle ja lopulta Jeesus lupasi sen meille. Jumala tiesi ja tietää että me väsymme ja että matkantekomme on kaikkea muuta kuin suoraa ja puhdasta. Siitä huolimatta hän pitää kiinni tuosta lupauksesta.

Siksi me juoksemme, kuka mitäkin vauhtia. Jokaisen matkanteko on vaikeuksia täynnä mutta jos vain takerrumme ajatukseen levosta Jeesuksen luona, nautimme Sanaa matka evääksi ja emme kanna mukanamme painolasteja, pääsemme perille.


by 4 kommenttia

Välitilintekoa

20150106_133039Olen lueskellut viimepäivinä läpi blogitekstejäni lähes neljän vuoden ajalta. Blogit piirtävät kuvan ihmisestä, joka on löytänyt kadonneen yhteyden Jumalaan ja tajunnut, että Jumala ei ole hylännyt häntä missään vaiheessa. Blogien kommenttikentistä löytyy niin kiistelyä, kuin myös uudenlaista yhteyttä kristittyihin, jotka eivät näe tai halua rakentaa entisaikojen kaltaisia muureja eri yhteisöihin kuuluvien välille. Kotimaa24:n ajalta löytyivät Blogitaivaan Hessu ja Tuulikki, jotka rohkaisivat kirjoittamaan vaikka itsestäni välillä tuntui ettei jutuissani ole päätä eikä häntää.

Tekstejäni lukiessa tajusin, että se käsitys kirkkosta ja seurakunnasta, joka minulla oli ollut, on muuttunut näiden vuosien aikana. Uskoni kirkon kykyyn ratkoa omia ongelmiaan on heikentynyt, mutta samalla käsitys paikallisesta seurakunnasta ja sen mahdollisuudesta vaikuttaa asioihin on selkiytynyt ja kirkastunut.  Uskon siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin.

Kirkkosta on tullut moniääninen ja samalla hyvin riitasointuinen kuoro, joka häätää helposti läheltään arjen väsyttämän ihmisen. Kirkko yrittää painia oman perussanomansa kanssa ristiriidassa olevan julkikuvan kanssa. Kirkko on mielestäni itse lähtenyt taisteluun sellaisten asioiden puolesta, joiden aatteelinen pohja perustuu enemmän valistuksen ajan virtauksiin kuin Jeesuksen maailmankuvaan. Tulee mieleen eräs tuulimyllyjä vastaan rynnännyt ritariparka aseenkantajineen.  Länsimaiselle sivistykselle tuntuu olevan myrkkyä ajatus, että tämän näkyvän maailman rinnalla olisi jotain, mitä emme näe, mutta joka voisi vaikuttaa meidän maalliseen taivallukseemme. Oma viisaus ja humanismi on luotettavampaa kuin ajatus Kaikkivaltiaasta Jumalasta.

Merkillisintä on kuitenkin se, että suomalainen turvautuu nykyäänkin rukoukseen hädän hetkellä. Sellainenkin, joka ei myönnä uskovansa yliluonnolliseen. Tämän takia uskon, että tavallinen seurakuntalainen ja paikallinen seurakunta on mahdollisuus.

Jokainen ihminen erikseen tulee kutsutuksi Jumalan kasvojen eteen. Kyse on siitä että onko ihmisiä julistamassa ja esittämässä tuota kutsua. Usko on Jumalan lahja ja samalla kutsu opetuslapseuteen. Opetuslapsi on Jumalan työkalu omassa seurakunnassaan ja hänen kauttaan Jumalan valtakunnan todellisuus ja voima tulee lähelle seurakuntaa. Paikallisella tasolla ihmiset ovat alkaneet etsiä ja löytää yhteyden yli herätysliike ja yhteisörajojen. On syntymässä jotain uutta ja innostavaa, jossa ihmiset ennakkoluulottomasti uskaltavat toteuttaa sitä alkuseurakunnan antamaa mallia, jossa ylistys, opetus ja rukouspalvelu sekä hyvän tekeminen omassa yhteisössä ovat luonnollinen tapa toimia.

Mutta tälläkin tiellä on omat haasteensa. Ylikarismaattisuus, voimakkaat johtajat ja ylihengellistäminen aiheuttavat sen, että moni polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Moni yrittää päästä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kirkautta ja Jumalaa niin, että he unohtavat elävänsä langenneessa maailmassa ja sen, että omat pyrkimyksemme ja touhumme eivät tuota kirkkautta tuo, eli loppupeleissä tekemisemme ei merkitse mitään Jumalan edessä, sillä vain Armo kantaa perille saakka. Tuo jatkuva kirkkauden metsästys johtaa usein pettymykseen, joka valitettavasti kanavoituu usein epäuskoon ja jopa luopumukseen.

Suurinta minulle onkin tässä kaikessa ollut se, että Jumala suostuu käyttämään tällaista yhä uudestaan ja uudestaan lankeavaa syntisäkkiä välikappaleena ja valona tässä pimeässä maailmassa. Silloinkin kun en tunne enkä koe minkäänlaista pyhyyttä itsessäni. Tämä ajatus saa minut pysymään Jeesuksen ristin juurella ja pitämään katseeni hänessä.

Olen tajunnut sen että minun ei tarvitse puolustaa häntä vaan hän puolustaa minua. En voita kiivailemalla mitään vaan ainoastaan häviämään kaiken. Minun ei tarvitse kaataa pöytiä vaan hän tekee sen.

Jos näin vuoden alussa voisin toivoa tai jopa esittää pienen ajatuksen tulevasta, niin merkittävintä voisi olla se, että paikallisten seurakuntien papit osaisivat oikealla tavalla ja rohkeammin lähestyä seurakuntalaisia ja antaa Jumalan sanan tulla rohkeammin tulla läpi oman sydämen. Olisi suurta jos puhe Jeesuksesta olisi Pyhän Hengen innostamaa ja se liikuttaisi myös puhujaa. Mahtavaa olisi jos rukous nousisikin sydämestä siihen tilanteeseen jossa se sanottaisiin eikä kirkkokäsikirjasta.  Meidän kirkkomme kaatuu tai seisoo papiston mukana. Minusta nyt on sanan julistamisen aika ja politiikka voisi jäädä jo vähemmälle koska lohdutus nousee raamatusta eikä julkilausumista.


by 7 kommenttia

Yksinäinen Joulu

image

Istun anoppilan vintissä ja olen yksin. Yksin oleminen on minulle vaikeaa, vaikka aika-ajoin kaipaan sitä. Mutta silloin kun yksinäisyys on pakotettua, se repii sisintä ja masentaa. Se on jotain sellaista jota ei voi sanoin kuvata.

Koko elämäni olen ollut kaipaaja. Murrosikäisenä se oli todellinen ongelma. Kun lapsi kaipaa, se on sööttiä, mutta kun murkku kaipaa se on aika häiritsevää ja rumaa. Kaveri työntämässä nokkaansa jokaisen ihmisen iholle kömpelösti itsestään puhumalla.

Nyt aikuisena viisikymppisenä tajuan oman laatuni,  Minut on luotu puhumaan ja höpöttämään toisten ihmisten kanssa. Kehoni on luotu koskettamaan ja elämään ympäristöni rytmissä. Aistimaan ja kokemaan sitä  mitä ympärillä tapahtuu. Yksin minusta tulee sokea ja kuuro. Yksin minua ei ole olemassa.

Jään miettimään tätä. Milloin olen yksin?

Tajuan, että Jumala vihaa yksinäisyyttä. Hän ei halunnut olla yksin ja hän loi Ihmisen kaltaisekseen, jotta voisi kokea yhteyttä ja toveruutta. Jumala halusi olla Isä ja Äiti. Hän halusi osoittaa rakkautta. Siksi minä ja sinä olemme olemassa.

Vaikka joskus koen olevani yksin en ole sitä todellisuudessa, sillä Jumala on rinnallani ja kanssani. Kun puhun yksin en puhu itselleni vaan Isälle joka kuuntelee ja odottaa minua.

Yksinäisyys on syvältä!  Se ei ole ihmiselle hyväksi. Tämän joulun olen vanhimman poikani kanssa yhdessä erossa muusta perheestä olosuhteiden pakosta. En ole siis yksin mutta Joulun perinne kohdaltani on rikki ja se saa miettimään asioita syvemmin.

Blogitaivas taival on omalta osaltani kestänyt nyt kaksi vuotta ja koen, että jokainen teksti on osaltaan isän sydämeltä annettu puhutteluksi meitä varten. Jokainen Ihminen on loppupeleissä yksin, ellei hän suostu Jumalan puhutteluun.  Joulunsanoma tuo toivon ja valon tähän hetkeen. Armo ja anteeksianto valaisee Jumalan ja ihmisen kohtaaamisen. Se, mikä muuten olisi pimeää ja pelottavaa, onkin täynnä valoa ja lämpöä.

Siksi toivotankin sinulle yksinäinen ihminen, Jeesuksen rakkautta ja läheisyyyttä, Enkelit sinua kannatelkoot ja Isän Jumalan armollisuus sinun elämääsi siunatkoot. Hyvää Joulua!


by 3 kommenttia

Mihin te menette?

image

Mies katsoi ihmisiä, jotka silmät leimuten huusivat toisilleen. Hän kuunteli kiivaita sanoja, joiden terät leikkasivat viljaa, mutta eivät korjanneet satoa. Hän näki miten korret tallaantuivat lakoon ja siemen tukehtui pakenevien jaloissa.

Vielä äsken Hoosianna kaikui kaduilla ja holveissa, mutta nyt ihmiset etsivät  uutta kuningasta, joka paremmin sopisi heidän toiveisiinsa ja täyttäisi heidän unelmansa.

Mies katsoi ihmisiä, jotka hän oli kutsunut juhliinsa. Hän katsoi, kuinka jokainen vuorollaan löysi tien omiin rientoihin ja kukaan kutsutuista  jakanut juhlaa hänen kanssaan.

Pöytä, jonka hän oli kattanut omilleen, täyttyi nyt vieraista, jotka tulivat hämärästä. Ihmisistä, jotka hieman hämmentyneinä koskettelivat uusia vaatteitaan .

Mies katsoi alas, ristinsä juureen. Hän oli antanut kaiken omansa pois ja tehnyt tilaa taakoille, jotka olivat jätetty ristin juurelle. Hän huokasi ja otti  taakat jotka olivat täysiä. Ne taakat jotka olivat vajaita, hän jätti odottamaan. Hän toivoi, että maailma särkisi loputkin jotta hän voisi kantaa kaiken!


by 29 kommenttia

Avioliitto on luomistyön jatkumista

 

Viimeiset päivät ovat paljastaneet viimeistään nyt mediaihmisten suhtautumisen kirkkoon ja myös heidän tietämättömyytensä asioista. Tyhmää uhoamista on ollut myös Kirkon työntekijöiden ulostulot asioissa. Sen sijaan että oltaisiin koko seurakunnan pappeja, valitaan linja, joka varmasti aiheuttaa vastakkainasettelua näin herkässä asiassa. Virkapuku päällä ei pitäisi julistaa kirkon virallisen opetuksen ohi omia mielipiteitään. Mutta samaa pitää kyllä sanoa myös uskonveljistä ja -sisaristani, jotka ovat ikävällä tavalla tulehduttaneet tilannetta lisää. Niin törkeää ja alatyylistyä on keskustelu aika-ajoin ollut.  Erityisesti minua surettaa puheet, että sateenkaariväki olisi jollain tavalla maailmanlopun airueita. Näissä kommenteissa ei ole käytetty yhtään mitään suodattimia. Tällaisen tulkinnan mukaan maailmanloppu olisi tullut Roomanvaltakunnan hajoamisen myötä. Jokainen Rooman keisari, Neroa lukuunottamatta, piti itsellään nuorten miesten haaremia. Ja taisi itse Lutherkin taisi odottaa maailmanloppua omana elinaikanaan. Että sellainen tapaus.

Koska itse puolustan kirkon perinteistä käsitystä avioliitosta on minun kaivettava itselleni perusteet asialle. Mietin miksi Raamattun pohjalta tämä asia pitää ymmärtää näin.  Meidän on tarkasteltava sitä mitä synti on. Se on paljon syvempi asia kuin pelkkä luettelo teoista.

Synti on kaikessa yksinkertaisuudessaan eroa Jumalasta. Kaikki teot ja toiminta, joka lisää tätä eroa tai häpäisee Jumalaa, on syntiä. Myös ihmisen häpäiseminen on syntiä, koska olemme Jumalan kuvia. Synnin torjuminen l. parannuksen tekeminen suojelee elämää. Tämä siis yleisesti.

Sitten itse avioliittoon. Miksi se on kirkossa opetuksen mukaan vain miehen ja naisen liitto? Mikä siinä on erityistä?

Jumala on luoja, hänestä on kaikki lähtöisin ja hän pitää kaiken yllä. Se on ainoa asia, jossa me ihmiset aivan luonnostaan olemme lähellä Jumalaa. Vain mies ja nainen pystyvät luomaan yhdessä uutta elämää aivan kuten Jumala. Siksi opetamme että mies ja nainen yhdessä ovat Jumalan kuva.  Siksi mies ja nainen tarvitsevat aivan erityisen siunauksen perustaessaan perheen. Siunaaminen merkitsee kaiken hyvän saamista Jumalalta ja sitä tuo uusi syntyvä elämä tosiaankin tarvitsee tässä maailman ajassa.

Kahden miehen tai kahden naisen liitossa ei synny luonnostaan uutta elämää. Siksi on minusta paljon parempi ettei ihmisiä johdeta harhaan siunaamalla tällainen liitto. Ei voida myöskään ajatella että ihmiset ottaisivat itse vastuun tästä omien uskomustensa perusteella. Kirkko kun ei voi tässä antaa pois omaa vastuutaan.

Maailma on kova paikka ja se jättää jälkensä kaikkeen mitä ihminen tekee ja siksi kaikki avioliitot eivät onnistu eikä lasten elämä suju kuin kukkasilla tanssien. Siksi perhe-elämä tarvitsee kaiken sen siunauksen mitä Jumala antaa.
image