Aurinkoinen lauantain aamupäivä Kalajoella on ehtinyt hellelukemiin. Mitä tekevät ihmiset? Noudattavat hiekkasärkkien takaa kuohuvaa meren kutsua? Ei vaan kirkkoon, kirkkoon!

Kalajoen kirkko pullisteli ihmisistä perjantaista sunnuntaihin. Kaikki eivät mahtuneet edes sisälle. Ulos jääneetkin osallistuivat tapahtumaan kirkon edustalla kuuntelemalla puheita kaiuttimista ja yhtymällä sisällä laulettuihin lauluihin.

Ja lauluun oli komeata yhtyä. Kun tuhat ihmistä veisaa täyttä kurkkua, sekaan mahtuu kaikenlaisia ääniä. Jotkut laulavat nuotilleen, toiset ovat huomanneet, että nuotin vieressäkin on tilaa. Itse huomasin jälleen, että vieressä paremmin laulavan ääneen oli hyvä tukeutua.

Viime aikojen suuria hittejä hengellisen musiikin piirissä lienee Kadosh. Pyhä. Laulu on suomennettukin vähän eri tavoin. Pyhää laulettiin Kalajoellakin. Ja laulettiin perinteiseen suomalaiseen tapaan: Kanttori soittaa ja laulaa. Kirkkoväki tulee perässä väkevästi. Eikä tulekaan kun puolisen tahtia perässä. Kanttorin ja seurakunnan välistä klappia olen kuunnellut sekä huvittuneena että ärtyneenä vuosikausia. Mutta niin se vain menee, suomalainen kirkkolaulu.

Kun Pyhää laulettiin Kalajoella, törmäsin aivan uuteen ilmiöön. Ihmiset lauloivat myös kaksilla eri sanoilla. Osa seurakunnasta lauloi kiltisti sen suomennoksen mukaan, joka oli heijastettu seinälle. Toinen puoli taas lauloi niillä sanoilla, jotka ehkä ovat yleisemmät ja tutummat. Ainakin minun mielestäni.

Tätäkö on moniääninen kirkko?

Jäin miettimään Suomen hengellisen elämän tilaa. Urut soivat, kanttori paimentaa laumaansa kohti laulun loppua. Ihmiset veisaavat eri sanoilla. Seurakunta laulaa sävelmän eri kohtaa kuin johtaja?

Hengen uudistuksen kesäjuhlien tilaa tämä yksi laulu ei tosiaankaan kuvannut. Juhlilla laulettiin kovaa ja korkealle. Laulu kuului varmasti Taivaan ylimmälle huipulle asti. Uskon, että Taivaan ylin huippu ei puistellut päätään myöskään kesäjuhlien puheille. Suoraa ja viisasta puhetta. Minun mielestäni rauhan puhetta.

Ai millaiseen kaaokseen Pyhän laulaminen päättyi? Ei se kaaokseen päättynyt. Suuri seurakunta totesi yhdessä, samaan aikaan ja täysin palkein:
”Hän tuleva on.”

…sillä että Jeesuksen sanoilla on merkitystä? Ikiaikojen Jumalan Sana, ihan tavallisen ihmisen kamppailuja kamppailleen nasaretilaisen elävä sana, meidän keskellämme eläneen Jeesuksen sana. ”Rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”

Meidän yhteytemme tulisi olla kuva Jumalasta, yksi todistus siitä että Hän on totta. Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. ”Evidence of things not seen”, sanoi joku englanniksi. Evidence – todistusaineisto.

Miten me Jumalan lapset ollaan pärjätty? Tässä todistuaineistona olemisessa? Onko ykkösarvoissa sanankäyttö, joka ei loukkaisi, provosoisi, esittäisi väärää tai vääristelevää totuutta? Kun tuo viimeksimainittukin voi olla niin helppoa, salakavalasti toimivaa. Mitä pätevämpi sanankäyttäjä, sitä helpompaa saada muita puolelleen. Epäluuloja nousee valloilleen ja sittenpähän taas on poteroituneita joukkoja, joiden ykkösmotiivi on olla oikeassa. Inhimillinen peruskiusaus. Kuka nyt ei haluaisi olla uskottava. Mutta kun ei ole kyse pelkästään meistä, minusta, tulinko minä loukatuksi, sanoiko joku pahasti. Annas olla kun heitän takaisin, mitä ovelammin, sitä osuvammin…

En tässä kuitenkaan edes yritä olla sitä mieltä, että kaikki pitäisi niellä ajattelematta. Sehän olisi kuin pyöräilisi hyttysparvessa suu auki. Kuka sellaista oikeasti haluaa? Täytyy saada pohtia, tutkia ja miettiä. Jeesus asuu henkensä kautta sisäisesti meissä – ja meidän keskellämme. Hänen viisautensa on ulottuvilla. Voimme pyytää, etsiä ja kysyä. Jeesus haluaa auttaa, hän haluaa ohjata meitä turvallista ja siunaavaa tietä. Tietä joka kunnioittaa moninaisuutta ja yhteyden voimaa. Näin minä uskon – vaikken aina itsekään osaa elää sen mukaan, koska olen ihminen ja kovapäisyyteen taipuvainen. Mutta Jeesus haluaa silti auttaa. Ei ihminen uskollisuudellaan, uskonnollisuudellaan ja omilla hyvillä suorituksillaan ole ennenkään ilman häntä pärjännyt.

Ahtauduin pihlajan alle sinisen kirjan kanssa. Pihlaja ei ole enää taimi mutta ei vielä oikein puukaan. Auringonsuojaksi se on harva. Katselin pihlajan lehtiä alhaalta päin. Tuuli heilutteli niitä, ja auringon kilo valui alas kuin hiekka sormien välistä. Suljin silmäni. Kukkakärpäset kuulostavat hammaslääkärin poralta. Justiinsa sopiva ääni lomapäivään.

Kun olin tarpeeksi kauan ihaillut maisemia silmäluomien kummallakin puolella, avasin sinisestä kirjasta Johanneksen alun. Kaima on jostain syystä kiinnostanut minua viime päivinä.

– Kuka sinä olet?
– En minä ole Messias.
– Mikä sitten? Oletko Elia?
– En ole.
– Oletko se luvattu profeetta?
– En.
– Kuka sitten olet?
– Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.

Ihme haastattelu! Johannes joutuu määrittelemään itseään sen kautta, mitä hän ei ole. Lopulta hän saa sanotuksi olevansa ääni autiomaasta.

Laitoin kirjan syrjään ja jäin miettimään. Vaikka nappaisin maailman parhaan valokuvan, vaikka kirjoittaisin vielä paremman blogin kuin muut blogitaivastelijat, vaikka osaisin soittaa bassoa kuinka letkeästi, minä olisin minä.

Suljin taas silmäni. Kuuntelin, kuinka tuuli selaili Raamattua pääni vieressä. Ottikohan peukalonpaikan?

Tällä lomalla en ole kauheasti ehtinyt pohdiskelemaan rooliani eri ympyröissä. Olen tehnyt kaikenlaista. Kokenut kaikenlaista. Oppinutkin kaikenlaista. Mutta paketti on auki. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että se on lahjapaketti.

Myönnän, että autiomaassa huutajan rooli kuulostaa jännittävältä. Autiomaasta tosin tulee mieleen, että siellä ei ole muuta kuin hiekkaa ja kuivuutta. Näissä maisemissa, joissa minä olen elänyt, on paljonkin keitaita ja keitaissa tosi mukavia ja mielenkiintoisia asukkeja.

Hain kameran sisältä ja siirryin punaherukkapuskan alle. Aurinko paistoi kivasti läpi marjoista. Kunnollista kuvaa en niistä saanut. Väri oli kaunis.

Niin pienestä on ihmisen elämän kuviot kiinni. Olen oleskellut koko päivän sisätiloissa kun vähän tuntuisi olo flunssaiselta, eikä se nyt passaa.
Tunteet kulkevat edestakaista rataa mutta päällimmäisenä on ilo. On ihmeellistä kuinka jonkin kauan hiertäneen asian tai tilanteen ratkeaminen helpottaa oloa. Ilkka laittoi minut ”lööppiin” 🙂 ja siellä olen nyt roikkunut hissukseen ihmetellen miksei kukaan kirjoita mitään? Ei elämä nyt niin surkeata ole. Vaikeuksia ja monia leikkauksia on minulla ollut ennenkin, mutta nyt on vielä nyt. Kiitos silti meidän Ilkalle vielä kerran, ja kaikille jotka muistatte. Pahin on kuitenkin edessä, mutta ei haittaa.

En jaksa hellettä, voin huonosti kun sitä on liikaa, olkoon sen laatu sitten vaikka henkistä tai ihan vaan aurinkoa. Päätin kuitenkin käväistä tuossa ulkona terassillani, nyt kun ilma on jo vähän viilentynyt.  En juuri muuta ehtinyt kuin istahtaa tuolista tuoliin, kun ilo ja kiitollisuus täytti sydämeni, mieleni ja sieluni. Tulivat sanat ”Iloitkaa !”

”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vieläkin kerran: iloitkaa”.

Mitä iloon tarvitaan? Onko vastaus Herra? On ja On, koska Hän vaikuttaa niin että muutumme Herran läheisyyden ilosta lempeiksi ja oikealla tavalla huolettomiksi. Eli: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.
Mitä siitä seuraa: ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” Tässä, meillä on aarre verraton, kalliimpi kultaa!!! –  Käväisin siis ulkona ja katselin kesän kauneutta ja yltäkylläisyyttä. Sydämeni täyttyi kiitollisuudesta, sanoi itsekseni: Herra kiitos elämästä! Ajattelin että jos tämä jäisi viimeiseksi ajatuksekseni ja sanoikseni, niin toivoisin sen kaikkien tietävän. –  Ja ei kun sisään ja koneen ääreen. Sitä ennen huomasin sähköpostissa että Virpi oli laittanut jonkin kommentin, luin sen ja se oli tämä sama ajatus! Niin sain vahvistusta kokemalleni ja tässä istun, enkä muuta voi. Eikä tarvitsekaan.

Filippiläiskirjeessä Paavali puhuu, jälleen kerran, niin hyvää asiaa ettei meinaa sielu kestää lukea. On pakko pitää taukoa ja sulatella. Me kaikki tiedämme millaiseksi hänen elämänsä muuttui kun Herra otti hänet kiinni. Ei tullut maallista menestystä eikä loistavia oloja, kärsimystä tuli, vankilaa, kivitystä jne. Ja silti hän riemuitsee! Herra on suonut minulle suuren ilon, että te vihdoin olette voineet antaa minulle uuden osoituksen huolenpidostanne. Sitä te tosin olette koko ajan halunneet, mutta ette ole saaneet siihen tilaisuutta. Tällä en tarkoita sitä, että kärsin puutetta, koska olen oppinut tulemaan toimeen sillä, mitä minulla on. Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa.
Kestän kaiken Hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa!” Tähän on pakko sanoa Kiitos ja hallelujaa. Kiitos Jeesus, kiitos elämästä! Kiitos Kristusruumiista johon saa jäsenenä kuulua, kiitos kaikesta taivaan ja maan välillä. Herra Sinun kanssasi on ihmisen onni olla. Minun onneni on olla Herraa lähellä. – Ystävä niin sinunkin.

”Lopuksi, veljet (ja sisaret) ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen!”

Herrasta veisaa kieleni, ylistää armoansa, ei unohtaa voi sieluni hyviä tekojansa. Kun etsin niin Hän vastasi, ja nöyrät kiitosvirttäni iloiten kuuntelevat.
Ne jotka Herraa etsivät, löytävät lohdutuksen, ja jotka häntä pelkäävät, ne saavat varjeluksen. Ja ahdingonkin aikana on heillä rauhaa iloa, kun Herra heitä hoitaa.
Kasvoihin Herran katsokaa, ne loistaa suloisesti, ja hyvyyttänsä maistakaa, se vuotaa iäisesti. On autuas se ihminen, ken elää Herraan turvaten. Ei mitään silloin puutu! (virsi 340)

Aamuopetus oli lopuillaan ja ihmisiä kutsuttiin rukouspalveluun. Minä koin suurempaa perunoiden keittämisen kuin esirukouksen tarvetta. Myötämäki vei mökille, ja kohta lohenpalaset ja uudet perunat kypsyivät liedellä.

Puhelin soi. Vaimo näytti soittavan. Kyselee varmaan, miten ruuanlaitto edistyy.

– Ne pyysi kaikki sanasepot ja muut taiteilijat esirukoiltaviksi. Musta tuntuu, että sun täytyy tulla. Nyt ei ole enää jonoakaan.

Jostain syystä minulle tuli mieleen lähteä, vaikka ruuanlaitto oli kesken. Katkaisin virran lohenpalojen alta ja perunat saivat jäädä porisemaan kuopuksen valvovan silmän alle.

Teltalla jono oli tosiaan haihtunut. Vaimon edellä pääpuhujan rukoiltavaksi jonotti vain yksi ihminen.

– Yhdessä vai erikseen? kysäisin vaimolta.

– Erikseen, vastasi vaimo, ja minulla oli samanlainen fiilis.

Tallustelin vähän eteenpäin ja katselin, näkyykö vapaana olevaa rukouspalvelijaa. Katsos vaan, tuolla yksi juuri vapautuu.

Mutta en päässyt pitkälle, kun huomasin, että ystäväni, meikäläisen ikäinen mies, kävelee vastaan. Hän oli vähän liikuttuneen näköinen. Ei kestänyt kuin sekunnin murto-osan, kun hän jo nojasi minua vasten ja itki.

Vau! Saan olla tässä ja pitää ystävästäni kiinni, kun hänellä on meneillään jotain suurta.

Siinä me sitten oltiin.

– Saat kohta raportin, ystäväni sai sanotuksi ja jatkoi sitten teepaitani kostuttamista.

Rukoustilanne oli ollut ystävälleni valtava. Mutta täytyy myöntää, että vaikka sain New Winesta paljon, hetki siinä käytävällä oli myös minulle aikamoinen. Tällaista voi kristityn elämä olla. Jumala koskettaa. Miestäkin kyyneleihin asti. Ja minä saan olla osana sitä.

Äijähalit ovat suositeltavia. Niissä on voimaa.

Ystäväni lähti hiljalleen menemään. Ajattelin, että syy, miksi vaimo oli minut telttaan kutsunut, oli jo täytetty. Mutta pitihän minun vielä mennä rukoiltavaksikin.

– Sanasepot ja taiteilijat kuulemma pyydettiin esirukoiltaviksi, sanoin kaverille, jolla oli Rukouspalvelija-lappu paidanrintamuksessa.

– Sä näytätkin ihan taiteilijalta, sanoi mies.

– Sori! naurahdin.

Esirukoilijalla oli minulle Raamatun-kohta: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!”

No niinpä. Jokainen voi olla uusi ja luomus. Jopa suomalainen mies voi olla uusi ja uudella tavalla tunteva luomus, kuten ystäväni, tai minä, tai kuka tahansa.

* * *

Ystäväni raportti on laajennettuna luettavissa täällä.

Himos Areenan sisällä on pimeää. Dokumentti Nefarious alkaa piirtää kuvaa todellisuudesta, jonka pimeys on käsinkosketeltava. Lapsia, nuoria naisia, väkivaltaa, mielen ja ruumiin murtamista. Katson jonkin aikaa kyynelten virratessa. Kuvottaakin. Odotan että filmi etenee hieman rauhallisempaan vaiheeseen ja käyn ulos aurinkoon hetkeksi. Helpottaa.

Ja sitten on taas päästävä näkemään lisää. Ihmiset istuvat hiljaa. Ei rapise karkkipussit. Toisenlainen elokuva, vainnettujen ääni puhuu meidän keskellemme: ”Rukoilen Jumalaa joka päivä, että pääsisin pois täältä.” Joku on joskus karannut ja saatu kiinni. Järjestäytyneen mafian kosto on raaka.

Länsimaissa prostituoituna toiminut nainen kertoo, miten hän lapsena joutui toistuvasti oman perheen sisällä hyväksikäytön kohteeksi. Neljäntoista ikäisenä joku tarjosi hänelle rahaa. Tyttö oli ollut ihmeissään: ”Miten joku voi maksaa siitä, mikä aiemmin on otettu väkisin.” Murrettu mieli ei osaa kuin jatkaa oman elämänsä murtamista.

Aina joku ihmiskaupan ja seksiteollisuuden uhreista saadaa pelastettua ja heitä yritetään auttaa terapialla, uuden identiteetin rakentamisessa, Jumalan hyvyyden eheyttävän voiman kohtaamiseen. Joissakin syntyy voima auttaa toisia. On ihmeellistä katsoa näiden pelastuneiden kasvoissa toivoa, päättäväisyyttä ja iloa hyvyydestä. Se antaa voimaa. Ilman toivoa ei voi rukoilla. Siksikin olen pyytänyt viime aikoina, että Isä antaa toivon.

Astun vielä toisen kerran ulos kesken dokumentin Areenan edessä olevalle terassille. Yhtäkkiä silmänurkassa kiemurtelee. Punaisen seinän vierustalla kovaa betonia pitkin matelee kyy. Anteeksi kovasti kaikki kaikenlaisia eläimiä rakastavat, mutta inho ja adrenaliini nousevat – äkkiä joku saatava hätiin. Kolme miestä sen piirittävät ja hoitelevat. Olen helpottunut. Alueella on satoja lapsia, useita lemmikkejä, tuhansia ihmisiä kaikenkaikkiaan. Myrkkykäärme kyllä tuplasi järkytyksen. Mistä ihmeestä sekin keksi lähteä luonnollisen ympäristönsä ulkopuolelle.

Palaan katsomaan dokumentin loppuun. Ilman Jumalaa en olisi kestänyt katsoa näiden ihmisten todellisuutta, joille se on pimeys, josta he eivät pääse pois ilman ihmettä, ilman ulkopuolisten havahtumista, rohkeutta, oveluutta. En osaa rukoilla kuin Jumalan käsittämätöntä lohtua näille uhreille ja lisää niitä, jotka Jumala varustaa ja lähettää avun kanaviksi. Pahuus, valhe ja kuoleman uhka ovat sielunvihollisen muureja, jotka eräänä päivänä murtuvat. Rukoilevia sydämiä, liikkeelle lähtevää tiedostamista, toivoa, toimintaa, viestikapulan kuljettamista.

Montako teiniä mahtuu syömään yhteen pieneen mökkiin?

Minulle yksi New Wine -tapahtumien hauskimpia ja jännimpiä hommia on ollut ruuanlaitto. Kolme vuotta sitten yhtenä NW-iltapäivänä keittelin perheelle pastaa ja kerma-kinkku-kastiketta. Yllättäen mökkiimme pöllähti viitisentoista teinihirmua. Syömään tietenkin. Lautasia, veitsiä ja haarukoita ei ollut kaikille. Ruokarauha sisälsi melkoisesti naurua, naljailua ja muuta positiivista mekkalaa. Ja ruokaa riitti myös perheelle. Se oli ruokkimisihme.

Tänäkin vuonna odottelin, millaisia ruokapöytäseurueita mökkiimme kertyy ja riittääkö sapuska. Ihan viisi leipää ja kaksi kalaa -tyyppisiin kokemuksiin ei päästy, mutta parista pienestä lohifileen pätkästä riitti kahdeksalle, ja uusia perunoita jäi vielä vasullinen.

Tänä vuonna mökkikummallisuudet eivät rajoittuneet ruokailuun. Kun ottaa huomioon, että meidän perheestämme läsnä oli neljä ihmistä ja vakituisena yövieraana yksi nuorimies, niin elämä mökissä oli välillä melko vilkasta. Varsinkin silloin, kun isäntäväki ei ollut paikalla.

Aika tavanomaista on se, että pihaan kaartaa asuntoauto ja sen matkustajat lämmittävät oma-aloitteisesti mökkimme saunan. Eihän parhaiten varustetuissa asuntoautoissakaan sentään saunaa ole. Ja hyvä, että saunalle oli käyttöä. Eihän isäntäväki saunaan ehtinyt, kun piti hengailla vanhojen ja uusien ystävien kanssa.

Epätavanomaisempaa oli se, että kun toinen perheemme nuoristamme ja vakkari yövieras aikoivat chillailla kaikessa rauhassa mökissä, niin ovesta rymistelee pienin väliajoin pari keski-ikäistä rouvashenkilöä. Ensimmäinen töytäisee suoraan tualetin puolelle. Nuoret chillailijat olivat vähän hämillään. Ovi avautui ja sisään tuli toinen nainen.

– Teidän äiti sanoi, että mä voi tulla tänne, sanoi tämä jälkimmäinen.
– Mä taisin tulla ihan ilman lupaa, kuului ääni vessasta.

No, ei siinä vielä mitään. Mutta kun vakkari yövieras on räppäri, niin hänhän alkoi ominaisuudelleen uskollisena räpätä mökissämme. Ja mitäpä tekee toinen mökkiin tulleista tädeistä? No, hän alkoi tietenkin tanssia hip-hoppia räppäyksen tahdissa. Voi näitä nykyajan keski-ikäisiä!

Räppäyksen päätyttyä naiset löysivät tietenkin purtavaa jääkaapista. Koska vastasin jossain määrin keittiöpuolestä mökissämme, olen kovin kiitollinen siitä, että naiset laittoivat käyttämänsä astiat tiskikoneeseen.

Haluan täsmentää, että tässä oli nyt kerrottuna vain jänniä yksityiskohtia mökissämme tapahtuneesta mystisestä elämästä. Se on aika pientä verrattuna siihen, mitä kaikkea muuta New Winessä tapahtui.

Yhden asian olen päättänyt. Ensi kesäksi hankin mökkiin webbikameran. En halua jäädä paitsi kaikesta siitä hauskasta, mitä mökissämme tapahtuu silloin, kun en itse ole paikalla.

Tässä kuva mökkimme edustalta sellaisella hetkellä, kun siellä ei näennäisesti tapahtunut mitään. Mutta mikä on kuvassa oleva risti?