Blogitaivas

.

Yksittäisen kristityn elämässä on vain yksi asia, joka lopultakin merkitsee jotain. Se on armo.

Ihminen, joka tajuaa, että hän ei ole kykene löytämään elämästään sellaista onnea ja tyydytystä, joka  peittäisi ja piilottaisi sen tosiasian, että kerran tämä kaikki loppuu ja kuolema odottaa, tällainen ihminen kurottautuu kohti armoa ja tulee uskoon. Hän hakee turvaa Jumalalta ja saa sen.
Jotkut ovat saaneet armon elää Jeesuksen kanssa koko ikänsä. Joillekin Jumalan kutsu on tullut vasta myöhemmin. Kutsu ei kuitenkaan synny tyhjiöstä vaan siitä että joku julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Joku joka on astunut pois omalta mukavuusvyöhykkeeltään, vastannut Jeesuksen lähetyskäskyyn ja ollut kuuliainen. Joku jolla on ollut Pyhän Hengen tulta sydämessään ja hänen kauttaa Jumalan kutsu tavoittaa haavoilla olevan ihmisen.

Uskoontulo on joskus kipeä prosessi, joka päättyy  helpotukseen ja armon tuntemiseen. Uskoontulo vaatii lopultakin
vain sen, että ottaa lahjana vastaa uskon. Sana vaikuttaa ja sanomme ääneen,
että minä uskon ja pyydämme, auta minua Jumala.
Uskon keskipiste ja alkaja on Jeesus, Jumalan poika. Hän on se mihin me uskomme.
On surullista, että evankeliointi ja uskoontuleminen on joutunut paitsioon kirkon opetuksessa, aivan kuin se ei kuuluisi siihen paljon
puhuttuun kansankirkkoon. Ainakin minusta tuntuu siltä. Tunnustavia uskovia katsotaan
vinoon ja pidetään ahdasmielisinä farisealaisina. On trendikkäämpää olla vain vähän
Jumalan suuntaan kallellaan ja pitää visusti suu kiinni omista uskon asioista.
Unohdetaan että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Armon kokeminen täyttää sydämen
ilolla ja Pyhä Henki laittaa puhumaan.
Olen huomannut että moni opettaja ja evankelista joiden opetus koskettaa
ihmisiä ovat itse olleet ihmisinä vähäisiä ja heikkoja astioita. Heillä ei ole
ollut esittää mitään omia meriittejä ihmisille. Tyhjä astia on helpompi täyttää
Pyhällä Hengellä kuin astia joka on täynnä omia agendoja. Heidän suunsa
täytyvät Jumalalle mieleisistä sanoista, jotka koskettavat tavallista
kadunmiestä ja naista.
Uskoon kuuluu ajatus, että meidän tulisi tuntea Jumala johon uskomme. Se, että
Jumala on salattu tai häntä ei näe, ei tarkoita sitä etteikö Jumalaa voisi
oppia tuntemaan. Mutta jos meillä on kiire omaan elämäämme takaisin ja
Seurakunta on vain yksi harrastepiireistä omantuntomme rauhoittamiseksi jää
Jumalan todellisuus arvoitukseksi.
Jumalan tunteminen lähtee Raamatun lukemisesta ja siitä että annamme hänen olla mukana
kaikessa mitä ikinä teemme. Ilossa ja surussa, suunnitelmia ja päätöksiä
tehdessämme, aina ja joka tilanteessa. Tämä tuo rukouksen tavaksi hoitaa
asioita. Se murtaa Jumalan valtakunnan rajan ja päästää sen vaikuttamaan
elämäämme. Elämän tiimellyksessä Jumala tulee tutuksi.
Kun selvitämme kuka Jumala on, hän jo tietää mitä me tarvitsemme.
Rukouselämämme rikastuu ja syvenee kun elämme Jumalan läsnäolossa.

Kun vaikkapa rukoilemme paranemista toisen puolesta ja jäämme odottamaan Jumalan vastausta, luotamme
samalla, että Jumala on jo tehnyt sen mikä on meille hyväksi. Elämämme ei ole
kuitenkaan ennalta määrätty vaan Jumala on kaiken ennalta nähnyt ja on meidän
asiamme otammeko vastaan sen mitä Jumalalla on meille antaa. Joskus käy niin
että Jumala haluaa meidän sinnikkäästi rukoilevan lisää ja joskus taas vastaus
tulee heti. Kipeimmältä se tuntuu silloin, kun rukoilemaamme paranemista ei
tule ja joudumme jopa hyvästelemään läheisiämme Taivasmatkalle. Varsinkin
lapsen jättäminen Jumalan käsiin tuntuu vaikealta ja raskaalta. Vain Jumalan
rakkaus voi silloin lohduttaa jos muut eivät sitä osaa tehdä. Jumalan rakkaus
näkyy jälleen näkemisen toivossa.

Me matkaamme ajassa joka on erillään Jumalan todellisuudesta ja olemme tämän
kirotun maan vieraina, vieraan maan kansalaisina. Oikea kotimme on Jumalan
luona.
Kun yksittäinen uskova painii uskonsa kanssa, on taustalla ihmisiä, joille
Jumala on antanut omat tehtävänsä. Jumala kutsuu uskovia opettajiksi,
evankelistoiksi ja paimeniksi. Mutta jokaisen uskovan Jumala varustaa
taisteluvarustuksella ja antaa aseet hengelliseen sodankäyntiin pahaa vastaan
ja hyvän puolesta.
Vastustajat eivät ole toisia ihmisiä, vaan he ovat se rakkauden kohde joiden
puolesta taistelemme. Joskus kovin ottelu käydään kuitenkin omassa
sisimmässämme, jotta oppisimme rakastamaan. Vasta tuon ottelun jälkeen silmämme
avautuvat näkemään, että ainoa tapa taistella, on rakastaa.

– Ootteko kuulleet siitä kaverista, joka hilluu kävelykadulla?

– Ai se, joka väittää, että niiden puliveivarien synnit on annettu anteeksi?

– Justiin se. Se porukka ei oo ikinä katunut yhtään tekoaan.

– Kävelykadun jengi ei koskaan muutu miksikään.

– Eikö Jartsu naapuriseurakunnasta ollut ennen niissä kuvioissa?

– Ääh, se on poikkeus.

– Täällä vetää inhottavasti.

– Se oli kuulemma ostanut omilla rahoillaan niille jotain palvikinkkua ja leipää.

– Ai Jartsu vai?

– Ei ku se kävelykadun hihhuli.

– Mä kuulin yhdeltä kaverilta, että kävelykadun jengi kutsui sitä tyyppiä Vapahtajaksi.

– No semmonen on kyllä Jumalan pilkkaa.

– Hei täällä on kylmä! Tarttis saada parempi tila meidän seurakunnalle.

– Jumalan pilkasta se pitäis tuomita. Ennen sellaset kivitettiin. Nykyisin kukaan ei puolusta mitään pyhää.

– No mut puolustetaanhan me.

– Se oli kuulemma parantanut jonkun niistä spugeista. Se on vähän ihmeellistä.

– Ai sen krapulan vai!

– Ja sit se oli käynyt jossain hoitokodissa laulamassa. Ajatelkaa! Hoitokodissa, jossa ne tyypit ei muista enää edes Isä meidän -rukousta.

– Entäs jos se kuitenkin on Vapahtaja?

– No ota nyt järki kätees. Jos se oikeesti olis Vapahtaja, se olisi täällä meidän kanssa.

– Laittakaa nyt toi ikkuna kiinni! Täällä on tosi kylmä.

Kesänkähmässä, en muista millloin, olin menossa lenkille Vuokatin vaaroille kun radiosta tuli uusintana Jari Sarasvuon radio-ohjelma joka käsitteli ihmissuhteita ja rakkautta. Miehen tapa käsitellä aihetta koukutti ja oli pakko virittää puhelimesta radio päälle ja unohtaa Raamattutunti, jota olin aikeissa kuunnella. Minua puhutteli miehen yltiöpäinen rehellisyys. Minua samalla kiehtoi ja ärsytti hänen tapansa käyttää hengellistä termistöä koska kuvamme uskosta ja ilmeisesti myös uskon kohteesta erosivat radikaalisti.

Radio-ohjelman jälkeen jäin miettimään Sarasvuon ajatuksia, koska ajattelin lähes samalla tavalla kaikesta mitä hän puhui ihmisestä.  Sarasvuo uskoo ihmiseen ja rakkauteen. Hän ei puhu humanismista eikä itserakkaudesta vaan aidosta rakkaudesta toista ihmistä kohtaan ja hän asettaa toisen ihmisen tarpeet oman edun edelle. Minua on puhuteli myös se että hän ei tyrmää tai halveksi Jumalaa tai häneen uskovia vaan antaa tilaa hengittää ja pohtia asioita kuulijan omista lähtökohdista.

Jari Sarasvuosta tulisi loistava paimen  mihin tahansa seurakuntaan, voisi kuvitella että tunnustutuminen johonkin kirkkokuntaan uskovana tekisi hänestä yhtäkkiä uskovien silmissä hyväksyttävämmän ja ärsytys hänen persoonastaan katoaisi, ainakin osaksi, täysin tuskin koskaan, koska kaverissa on särmää! Mutta tässä onkin se Jumalan heittämä haaste, voinko rakastaa lähimmäistä nimeltä Jari Sarasvuo, joka on rehellisesti sitä mitä on? Minulle usko on Pyhän Hengen antama lahja ja itse en ole sitä itselleni järjestellyt. Pitäsikö minun siis vaatia Jari Sarasvuota muuttamaan itsensä samanlaiseksi kuin minä. Taidan jättää homman väliin ja Jumalan huoleksi. Sillä välin voin kuunnella edelleen hänen osuvia juttujaan  ihmisistä ja ihmisyydestä sekä rukoilla hänen puolestaan sillä hän minun asemassani tekisi saman koska myös hän tahtoisi hyvää minulle. Sarasvuo on yksinkertaisesti hyvä jätkä.

Vietin lauantaipäivän Nivalassa New Wine verkoston ja Nivalan Vapaakirkon järjestämässä parantavaa rukousta käsittelevässä koulutuksessa. Luterilaisena on aina mielenkiintoista vaihtaa omasta toimintakulttuurista toiseen. Ennen kuin koulutuspäivä pääsi edes alkuun, paikalla oleva väki oli jo rukoilemassa sairaan ystävän puolesta. Mietin, että mitä ihmeen koulutusta tämä väki tarvitsi.

Yksi New Winen yksi tavoite on antaa varustavaa koulutusta kristityille. Meillä Suomessa on runsaasti erilaisia keskusjärjestöjä ja sateenvarjo-organisaatioita erillaisille seurakunnissa toimiville ihmisille  ja yhdistyksille. Kaikelle toiminnalle on paikkansa, mutta NW on vakuuttanut minut sillä, että se haluaa varustaa ja lähettää ihmiset omille paikkakunnilleen  viemään  Jumalan valtakunnan läsnäoloa ihmisten arkeen, sillä juuri sitä Jeesus julisti.

Kun aamulla lähdin ajelemaan Nivalaa kohti, mietin koko matkan, mitä halusin saada päivän koulutukselta. Jollain tasolla halusin Jumalalta vastauksia, mutta Jumala sanoi, että eihän sinulla ole kysymyksiäkään ja kun viestittelin Hilvon Heikin kanssa asiasta hän vahvisti ajatuksen, sillä Heikki kysäisi minulta, että entäpäs jos Jumala antaakin sinulle kysymyksiä johon on löydettävä vastaukset.

Niinpä kun koulutus alkoi, ensin ylistyksellä ja sitten pareittain rukouksella, niin sain pyytää kaverin kanssa Jumalalta oikeita kysymyksiä esitettäväksi. Päivän mittaan tapahtui paljon hienoja asioita joista voisi kirjoittaa oman blogin, mutta yksi asia pitää nostaa tässä kohta esiin. Se miten me asetumme toisen ihmisen kanssa rukoilemaan asioita Jumalalta. Rukouspalvelija on anojan ja Jumalan välissä välittämässä Pyhän Hengen avulla Jumalan voimaa ja tahtoa. Ei siis rinnalla!

Siinä siis olin pyytämässä kysymyksiä. Oli merkillistä huomata miten aivan tuntematon ihminen voi muotoilla ja viedä asian Jumalalle niin että itsekin tajuaa että tulen samaan pyytämäni asiat, jopa niin, että uskalsin asettaa rajaksi 15 minuuttia, jonka sisällä kysymykset olisivat selvillä. Varmuus siihen että Jumala toimii, vahvistui  kun uusi ystäväni pyysi rukousta asiasta, joka oli itsellenikin tärkeä. Jumala antoi minulle sanat suuhun joilla samalla rukoilin mutta samalla tajusin Jumalan varustavan ystävääni kauttani. En ole koskaan ollut kovin varma rukoustilanteissa ja sanani hapuilevat helposti mutta nyt sain itse kuunnella ikäänkuin sivusta mitä rukoilin. Rukous johdatti meidät sitten päivän varsinaiseen aiheeseen eli parantavaa rukoukseen johon kuuluu lähes elimellisesti myös Jumalan äänen kuuleminen.

Kun Sarennon Markku oli ollut 15 minuuttia äänessä minulla oli paperilla kolme selkeää kysymystä ja ne kaikki liittyivät samaan asiaan eli mitä on tehtävä että Jumalan valtakunta laajenisi.

1. Haluatko sinä lähteä?

2. Haluatko sinä kuunnella?

3. Haluatko sinä tehdä?

Kysymykset eivät olleet minulle vaan meille kaikille. Meidän aikanamme asioiden tärkeysjärjestys on heittänyt häränpyllyä ja Jumalasta on tullut  harrastus muiden joukossa. Suomalainen kulttuuri on työkeskeistä ja sen sijaan että työ olisi yksi muoto palvella Jumalaa, siitä on tullut elämän tärkein sisältö ja epäjumala. Jopa niin että osa ihmisitä putoaa ulos yhteiskunnasta ja muuttuvat ihmisten silmissä arvottomiksi koska he eivät hyödytä yhteiskuntaa. Näin hengellisyyskin on muuttunut uskonnollisuudeksi, joka palvelee yhteiskunnan tarpeita. Emme ole enää kuuliaisia Jumalalle ja kuuntele hänen tahtoaan. Luterilaisuus onkin asettunut tukemaan niin voimakkaasti yhteiskunnan vaatimuksia, että hintana on ollut seurakunnan sisäisen yhteyden ja kiinteyden katoaminen. Sellainen yhteisöllisyys, joka ammentaa voimansa Pyhästä Hengestä on hukassa. Seurakunta on menettänyt missionsa. Lähettäjän antama tehtävä on hukassa ja samalla se mitä ymmärrämme uskolla on kaventunut pelkäksi armon vilaukseksi kun tarjolla olisi Jumalan valtakunnan perillisyys ja kaikki se mitä rukouksessa Jumalalta pyydämme eli tapahtukoon sinun tahtosi, sillä tavoin kuin se Taivaassa tapahtuu. Mieti hetki mitä on olla taivaassa.

Jumalan tahto on hyvä, koska hän rakastaa ihmistä.

Palataanpa takaisin noihin kysymyksiin. Vaikka koulutuksen aihe oli parantava rukous niin kaikki liittyy aina lähetyskäskyyn. Kaikessa on takana ajatus, että Jumala tahtoo pelastaa ja ottaa meidät jo tässä ajassa hoiviinsa. Keskeinen ajatus on lähteä opetuslasten tavoin liikkeelle, seuraamaan Jeesuksen antamaa mallia.

Jotta voisimme lähteä liikkeelle, meidän on uskallettava kuulla se, mitä Jumala meille sanoo Pyhän Hengen kautta. On viivyttävä Jumalan läsnäolossa ja kuunneltava. Olemme tässä myös riippuvaisia toisista kristityistä. Jumala puhuu myös heidän kauttaan. Sana puhuu meille Jumalan tahdosta.

Jotta Jumalanvaltakunta leviäsi meidän pitää olla valmiita tekemään Jumalan tahdon mukaisia asioita. Meidän on mentävä ulos maailmaan. Tämän ajan ihmisen kysymys on kristityille; -Toimiiko Jumala yhä?  Meidän tehtävämme on lähteä, kuunnella ja toimia niin, että Jumalan valtakunnan hehku näkyisi ja kuuluisi kaikialla missä liikumme.

Tällä kertaa elämä heitti miehen brasilialaisvetoiselle ylistystanssikurssille.* Päivän viimeisessä opetussessiossa perehdyttiin vapaaseen tanssiin ryhmässä. Brasiliassa vapaallakin tanssilla on säännöt. Isossa seurakunnassa  tanssitaan aina ryhmissä, sillä ilman sääntöjä seuraa kaaos. Homma menee niin, että tanssijat ovat aina jossain kuviossa: jono, V, vinoneliö tms. Etummainen johtaa tanssia. Hän tekee liikkeet, joita muut seuraavat joko samanaikaisesti tai kaanonissa.**

Jännittävää vapaassa tanssissa on se, että jos tanssinjohtajan liike päättyy esimerkiksi 90 tai 180 asteen kulmaan alkuperäiseen asentoon nähden, niin hänpä ei enää olekaan etummainen. Tilanteen johtajuus vaihtuu. Uusi etummainen nappaa tilanteen haltuunsa ja vie tanssia hyväksi katsomaansa suuntaan.

En malttanut olla vertaamatta ”vapaata ylistystanssia” seurakunnalliseen elämään. Seurakunnillahan on monia tehtäviä. Pitäisi evankelioida, sielunhoitaa, diakonisoida, ai niin ja jonkun pitäisi vetää jumiksen ylistyskin.

Seurakunta kulkee evankelioimisasioissa asiaan vihkiytyneen operatiivisen johtajan mukaan. Johtaja on eturivissä ja muut seuraavat porukkana hänen takanaan. Kun sunnuntai lähestyy, seurakunnan toiminnan suunta vähän muuttuu, ja tilannejohtajuuden ottaakin joku muu. Tilannejohtajuuden siirtyminen henkilöltä toiselle ei tarkoita sitä, etteikö joku voisi olla titteliltään seurakunnan johtaja. Hän tai jokin ylivaliokunta on valtuuttanut eri ihmiset eri ”substanssitoimintojen” johtajuuteen. Näin toiminta pysyy selkeissä kuvioissa ja joku tietää aina, minne ollaan menossa.

Seurakunnan toimintojen kääntyily ei toki saa tapahtua kuin Eino-myrskyn puuskissa eikä tilannejohtajien päähänpistojen mukaan. Ylistystanssi ei ole ylistystanssia, jos tanssijoiden katse ja jalkojen suunta ei ole kohti Jumalaa. Myös seurakunnan toiminnoissa täytyy pitää Jumala mielessä. Seurakunnan liikkeiden käännöksien pitää olla Raamatun ja Hengen mukaisia.

Elämä heitti siis miehen brasilialaisvetoiselle ylistystanssikurssille, enkä malttanut olla vertaamatta ylistystanssia seurakunnan toimintaan. Voisiko olla, että seurakuntaelämä toimii juuri näin:
Seurakuntaelämä sujuu kuin tanssi.

– – –

* Tunnustan, etten vieläkään nöyrtynyt tanssimaan; kunhan olin kuunteluoppilaana ja vähän djembeä paukutin.

** Brasilialaisessa seurakunnassa kakkosrivi päättää sen, mennäänkö johtajan perässä samaan aikaan vai kaanonissa. Jos kakkosrivi ehtii tai haluaa, se alkaa liikkeensä samaan aikaan kuin johtaja. Jos kakkosrivi ei ehdi tai halua, niin mukaan mennään hippusen jälkikäteen, oikeassa rytmissä ja oikealla liikkeellä kuitenkin.

Tuuli puhalsi rannalta päin. Rantaan oli vielä puoli stadionin mittaa matkaa. Äijäporukka oli myrtynyt. Ei sintin sinttiä. Ja sitten tuuli toi kuin kiusallaan miesten nenään paistetun kalan tuoksun.

– Sairaan kova nälkä, murisi Didymos.  – Mistä tuo tuoksu tulee?

–  Rannalla joku käristää kalaa, vastasi Natanael.

– Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää? kuului huuto rannalta.

–  Ei ole, ärähti Didymos takaisin.

–  Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.

–  Eppäillä soppii, totesi Tuomas.

Miehet heittivät kuitenkin verkon veteen. Se tuntui heti raskaalta.

­ –  Déjà-vu, mutisi Pietari. Syrjäsilmällä hän huomasi, että Johannes aukoi suutaan kuin turska kuivalla maalla. Lopulta hänen suustaan sinkoutui kolme sanaa.

–  Se on Herra!

Pietari katsoi tarkemmin rannalle. Herra se oli!

Pietari kietaisi viittansa ympärilleen ja loikkasi yli laidan.

–  Mut… aloitti Tuomas mutta jätti sanan kesken.

Pietari loikki rantaa kohti, pomppi aallolta aallolle kuin kynnöspellossa. Matkaa rantaan taittui nopeasti.

–  Ei hullummin tällä kerralla, sanoi Herra ja hymyili. –  Otatko sapuskaa?

–  Odotetaan kavereita, sanoi Pietari ja halasi Herraansa.

Jeesus Nasaretilanen oli maanpäällisessä esiintymisessään kaikin puolin yllättävä hahmo. Myös syntyessään seimeen pistävien olkien sekaan. Kukaan ympäröivistä ihmisistä ei ymmärtänyt, miten ihmeellinen oli hänen alkuperänsä, miten ylenpalttinen hänen taivaallilnen kuninkuutensa ja mikä hänen osansa tulisi olemaan. Maria ehkä aavisti suurimman hippusen tästä tiedosta. Joosef myös Marian puolisona ja Jumalaan uskovana miehenä jotain. Itämään viisaat tietäjät lähtivät kaukaa tähteä tähyten etsimään kumarrettavaa kuningasta. Paimenet pääsivät paikalle kirkkaan enkelijoukon kutsumana. Jeesuksen synnyinpaikaksi löytynyt eläinten talli oli täynnä ihmetystä ja kirkkautta.

Jeesuksen maanpäällinen elämä oli myös täynnä hämmästystä. Ihmeellinen parantaja, jonka seuraan hakeutui jatkuvasti niin valtaisa määrä ihmisiä, että välillä piti paeta vettä pitkin vastarannalle. Jonne hätääkärsivät ihmiset nokkelasti heti löysivät tiensä. Silloinkin Jeesuksen tuli heitä sääli ja hän kohtasi ja paransi.

Jeesus myös hakeutui itse niiden seuraan, jotka muut kunnon ihmiset olivat hylkineet joukostaan pois. Hänen rakkautensa oli valikoimaton. Kun hän puhui Taivaan valtakunnasta ihmiset tunnistivat kuninkuuden. ”Hän puhuu niinkuin se jolla valta on”. Myös uskonnolliset johtajat joutuivat usein vaikenemaan hänen totuutensa edessä. Koston ajatukset alkoivat hautoa neuvoston valtaapitävien mielessä.

Kukaan itseään kunnioittava historioitsija ei nykypäivänä voi kiistää Jeesusta historiallisena henkilönä. Sen lisäksi että Uuden testamentin tekstit ovat aikalisten kuvauksia, perimätietoa ja tallennettua ajankuvaa, löytyy mainintoja Jeesuksesta myös muissa aikalaiskirjoituksissa. Jeesuksen ylönousemuksenkin todenperäisyydestä löytyy nykyään jo niin paljon puolestapuhuvia argumentteja, että voi ihan rauhallisesti todeta sen olevan paljon todennäköisempää kuin esim. se että hänen ruumiinsa olisi varastettu. Tätä kyllä uskonnollinen eliitti pelkäsikin ja siksi pyysi roomalaisia asettamaan vartijat haudalle.

Jeesuksen elämä ja olemus huokuu rakkautta, hyväksyntää, ymmärtämistä. Hän ei pakota, ei vaadi ketään uskomaan, että hän on totta ja haluaa vain auttaa ja varjella ihmistä. Mutta useimmiten meille ei kelpaa. Jeesus on vähän kuin turhake, joka on helppo lakaista pois ja täyttää tajuntansa häipyvillä ja murentuvilla asioilla. Kun taas Jeesus on elävä persoona, joka haluaa tarjota ystävyytensä suojaa iankaikkisesti.